Itämerensuomalaiset kansat

Joukko Pohjoismaissa, Baltiassa ja Luoteis-Venäjällä

Itämerensuomalaiset kansat ovat suomalais-ugrilaisia kansoja, jotka puhuvat kantasuomen kielestä polveutuneita itämerensuomalaisia kieliä. Kantasuomea puhuttiin ajanlaskun alun molemmin puolin. Itämerensuomalaiset kansat asuvat nimensä mukaisesti lähellä Itämerta pääasiassa nykyisten Karjalan, Suomen, Viron, Inkerin, Pohjois-Norjan ja -Ruotsin sekä Luoteis-Venäjän alueella. Itämerensuomalaiset kansat ovat toistensa lähisukukansoja. Nimitys itämerensuomalainen on ollut käytössä 1800- ja 1900-lukujen taitteesta[1].

Itämerensuomalaiset kansat
Aleksis Kivi (suomalainen)
A. I. Virtanen (suomalainen)
Paavo Nurmi (suomalainen)
Urho Kekkonen (suomalainen)
Minna Canth (suomalainen)
Lydia Koidula (virolainen)
A. H. Tammsaare (virolainen)
Lennart Meri (virolainen)
Ene Ergma (virolainen)
Dmitri Tsvetkov (vatjalainen)
Uldriķis Kāpbergs (liiviläinen)
Larin Paraske (inkerikko)
Miikul Pahomov (lyydiläinen)
Nina Zaitseva (vepsäläinen)
Miihkali Perttunen (karjalainen)
Valentina Libertsova (karjalainen)
Väkiluku 7,6 miljoonaa
Merkittävät asuinalueet
Suomalaiset6,5 miljoonaa
Virolaiset1,1 miljoonaa
Karjalaiset100 000
Lyydiläiset10 000
Vepsäläiset6 000
Inkerikot1 000
Liiviläiset500
Vatjalaiset100
Kielet Itämerensuomalaiset kielet, venäjä, latvia, englanti, ruotsi, norja
Uskonnot Kristinusko, Suomenusko, Taarausko
Sukulaiskansat Volgansuomalaiset kansat, uralilaisia kieliä puhuvat kansat yleisesti
Itämerensuomalaisten kielten puhuma-alue.

Itämerensuomalaisia kansoja muokkaa

Etelästä vastapäivään lueteltuna itämerensuomalaisia kansoja ovat:

Lisäksi voidaan erottaa omaksi ryhmäkseen toimalaiset ja heidän alaryhmänsä taipaleentakaiset tšuudit, mutta heidän kielensä on jo kuollut sukupuuttoon. Kuitenkin Venäjällä Arkangelin alueella Pinegan piirikunnassa elää edelleen väestöryhmä, joka kutsuu itseään tšuudeiksi.[2] Lisäksi Olhavan tšuudeja on pidetty itämerensuomalaisena kansana, mutta on epävarmaa olivatko he itämerensuomalainen kansa vai jokin toinen suomalais-ugrilainen kansa.

Historia muokkaa

Ensimmäinen muuttoaalto Itämeren suuntaan muokkaa

Saamelaisten esivanhempien eteläpuolella asuneiden suomalaisten ja muiden itämerensuomalaisten esivanhemmat alkoivat siirtyä länteen 1250–1000-luvuilla ennen ajanlaskun alkua. Nämä niin sanottua kehittynyttä tekstiilikeramiikka valmistaneet ryhmät liikkuivat länteen vanhoja käytössä olleita reittejä pitkin, ensin Dneprin yläjuoksulle ja sieltä Väinäjoen yläjuoksulle, jota pitkin he lopulta siirtyivät kohti Itämerta.[3][4]

Syytä näiden ihmisryhmien vaellukselle ei tiedetä. Samalta alueelta olivat lähteneet länteen tuhansia vuosia aiemmin myös kampakeraamista kulttuuria harjoittaneet metsästäjä-keräilijät ja kymmenet muut yhteisöt ennen heitä ja heidän jälkeensä. Kehittyneen tekstiilikeramiikan eli itämerensuomalaisten esivanhempien ensimmäisen muuttoaallon saapuivat nykyisen Viron alueelle noin 1100–100-luvuilla ennen ajanlaskun alkua.[3]

Toinen muuttoaalto muokkaa

Toiselle muuttoaallolle tyypillistä ovat vesireittien varrelle toistensa yhteyteen perustetut linnoitetut asuinpaikat, karjankasvatus ja alkeellinen maanviljely sekä hevosten käyttäminen ratsuina.[5][6] Asuinpaikkoja ryhdyttiin rakentamaan Volgan ja Okan alueelle noin 1000–900-luvulla ennen ajanlaskun alkua, ja ne levisivät sieltä nopeasti länteen, samaa reittiä kuin ensimmäinen muuttoaalto. Linnoitettujen asuinpaikkojen yhteisöt olivat suurempia kuin Itämeren rannoille aiemmin asettuneet heimot. Ne koostuivat noin 50–100 hengen kiinteistä yhteisöistä, joilla oli melko varmasti jonkinlainen aiempia heimoja selkeämpi valtahierarkia. Todennäköisesti ne olivat myös sotaisampia. Näiden yhteisöjen käyttäytymisestä kertoo esimerkiksi se, että Kivutkalnsissa nykyisen Latvian alueella ne perustivat oman linnoitetun asuinpaikkansa paikallisten ihmisten hautapaikan päälle.[6]

Itä-Latviaan ja Väinäjoen alajuoksulle linnoitetut asuinpaikat laajenivat 1000-luvun jälkeen eaa. ja Viron rannikolle ne saapuivat 800-luvun keskivaiheilla eaa. Tämä länsiuralilaisten vaellus kulki läpi Dneprin rantojen balttilaisten asuinpaikkojen. Sen seurauksena erityisesti Väinäjoen alueella syntyi länsiuralilaisten ja balttilaisten seka-asutuksen kulttuuri, mikä näkyy nykyisen suomen kielen sanastossa laajasti.[6]

Muuttoaalto ei ollut yhden suuren ihmisryhmän vaeltamista kuormastojen kanssa, vaan se koostui monien ryhmien liikkumisesta pitkin länteen vieviä vesireittejä. Vaellukseen kuuluivat etujoukot, perusväki, jäljessä tulevat osan taivaltaessa nopeasti ja toisten hitaammin. Matkalle myös varmasti jäätiin, ja osa saattoi kulkea myös vastakkaiseen suuntaan.[5]

Viron pohjois- ja länsirannikolle muuttoaallon pääjoukko saapui noin 800-luvun keskivaiheilla eaa. Siellä he kohtasivat varhaista germaanikieltä puhuneita ryhmiä, joiden kieli vaikutti itämerensuomen äännerakenteeseen ja tarjosi kieleen lukuisia uusia lainasanoja. Ensimmäisen muuttoaallon ryhmät olivat pysyneet loitolla germaaninkielisestä väestöstä, mutta linnoitettujen asuinpaikkojen toinen muuttoaalto perusti asuinpaikkansa aivan heidän keskelleen. Pääjoukko ei myöskään pysähtynyt Viron rannikolle vaan suuntautui pian myös meren yli Suomeen, jonne muuttoaallon etujoukot olivat päätyneet jo aiemmin. Yhdessä Laatokan suunnalta tulleen väestön kanssa nämä ryhmät asuttivat myös Keski-Ruotsin itäosan, johon muuttoaalto pysähtyi. Seuraavia vuosisatoja luonnehtii Viron, Suomen ja Keski-Ruotsin rannikkoalueiden tiiviit yhteydet, jotka perustuivat niiden väestöjen yhteiseen itämerensuomalaiseen etniseen taustaan.[7]

Kulttuuri ja kieli leviävät ja hajoavat muokkaa

Itämerensuomi kehittyi Pohjois-Virossa myöhäiskantasuomeksi, jossa omaleimainen aineellinen kulttuuri kehittyi jatkuvasti ja josta vaikutteet levisivät lähialueille. Tältä alueelta kehittyivät lopulta kaikki muut itämerensuomalaiset kielet paitsi eteläviro. Täältä tuleva suomen kieli levisi ensin kapealle ja rajalliselle alueelle Suomen lounais- ja länsirannikolle vanhemmalla roomalaisella rautakaudella, missä oli jo varhaisempaa itämerensuomalaista asutusta. Geneettisten isälinjojen pohjalta voidaan arvella, että valtaosa Etelä-Suomeen aiemmin vaeltaneista saamelaisten esivanhemmista ei vaeltanut muualle, vaan he vaihtoivat kielensä tämän kehityksen aikana itämerensuomeksi. Seuraavaksi kulttuuri levisi ensin Kokemäenjoen suistoon ja sieltä sisämaahan Hämeeseen ja itään aina Karjalaan ja Vepsään asti. Karjalaan päädyttyään 600–700-luvuilla itämerensuomen sisäinen yhtenäisyys oli hävinnyt, ja yhteys sen kulttuurin ja kielen etäisempien osien välillä heikkeni tai katkesi kokonaan.[8]

1000-luvun alussa itämerensuomalaiset asuttivat laajaa aluetta Riianlahdelta Pihkovanjärven eteläpuolitse aina Ääniselle saakka.[9]

Yhteenkuuluvuus muokkaa

 
Eurooppa 800-luvulla, suomensukuiset kansat Pohjois-Euroopassa.
(väritetty tummankeltaisella)

Eri itämerensuomalaisten kansojen välinen läheinen kielisukulaisuus on ollut tiedossa jo satoja vuosia, mutta ennen kansallisuusaatteen aikaa ja 1800-lukua ei näiden kansojen keskuudessa ollut mitään erityistä yhteenkuuluvuuden tunnetta.lähde?

Kielitieteen kehittyessä itämerensuomalaisten huomattiin muodostavan erityisen ryhmän, johon saamelaiskielet eivät kuuluneet. 1800-luvulla ajatus itämerensuomalaisten erityisestä yhteenkuuluvuudesta muodostui ja alkoi levitä Suomessa ja Virossa niin sanotun kansallisen heräämisen myötä. Vähäisempää yhteenkuuluvuutta tunnettiin myös kaukaisempia suomalais-ugrilaisia kansoja kohtaan.lähde?

Heimoaate pyrki itämerensuomalaisten kansojen vapauttamiseen ja olojen parantamiseen. 1900-luvun alkupuolella joillakinkenen mukaan? oli käytännön tavoitteena luoda Suur-Suomeksi kutsuttu valtio, johon kuuluisivat kaikki itämerensuomalaiset kansat tai ainakin suomalaiset ja karjalaiset. Heimoaate ei poliittisissa muodoissaan juuri ulottunut saamelaisiin tai muihin ei-itämerensuomalaisiin suomalais-ugrilaisiin kansoihin.

Kylmän sodan aikana itämerensuomalaiset kansat jakoi rautaesirippu. Vain suomalaiset ja pieni osa karjalaisista olivat Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella.

Virolainen kirjailija ja myöhemmin Viron presidentti Lennart Meri otti käyttöön itämerensuomalaisista kansoista nimityksen vesilinnun kansa, sillä itämerensuomalaisten kansojen mytologiassa vesilinnuilla on erityisen tärkeä osuus, esimerkiksi Kalevalassa, kun maailma syntyy sotkan munasta. Virolaiskirjailija Valdur Mikita on todennut, että sekä virolaisilla että suomalaisilla on yhä kyky ymmärtää luontoa ja olla yhteydessä sen kanssa. Tämä tapahtuu monesti huomaamatta, koska se on osa näiden kansojen olemusta ja usein myös arkea. Tuo kyky tuottaa hänen mukaansa maagista ja voimallista ajattelua.[10]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. Kielioppi yhdistää itämerensuomalaisia kieliä yle.fi. 1.7.2015. Viitattu 25.11.2023.
  2. Kadonneiden ja katoavien kielien äärellä - 375 Humanistia 375humanistia.helsinki.fi. Viitattu 14.2.2020.
  3. a b Lang 2020, s. 256–259.
  4. Suomalaisten esi-isät olivat maahanmuuttajia seilatessaan Suomenlahden yli – perillä odottivat muinaisgermaaniset asukkaat Savon Sanomat. 10.9.2020. Viitattu 1.10.2020.
  5. a b Lang 2020, s. 267.
  6. a b c Lang 2020, s. 260–264.
  7. Lang 2020, s. 269–273.
  8. Lang 2020, s. 276–282.
  9. Straszer, Boglárka: Katoavat kylät, kuolevat kulttuurit. Alkukoti, 2000 (nro 1). Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan sukukansavaliokunta.
  10. Björkman, Hannu-Pekka: Me itämerensuomalaiset olemme Vesilinnun kansa, ja meillä on käytössä salainen ase www.eeva.fi. 30.6.2023. Viitattu 14.7.2023.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Jokipii, Mauno (toim.): Itämerensuomalaiset: Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Jyväskylä: Atena, 1995. ISBN 951-9362-80-0.
  • Julku, Kyösti (toim.): Itämerensuomi – eurooppalainen maa. Studia historica Fenno-ugrica 2. Jyväskylä: Oulu: Atena: Societas historiae Fenno-ugricae, 1997 (2. tarkistettu painos 1999). ISBN 951-796-093-X.
  • Lang, Valter: Homo Fennicus: Itämerensuomalaisten etnohistoria. Suomentanut Oittinen, Hannu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020. ISBN 978-951-858-130-0.

Aiheesta muualla muokkaa