Suomen historia

Suomen alueen historia
Itsen%C3%A4isen Suomen historiaSuomen suuriruhtinaskuntaRuotsin vallan aika SuomessaSuomen esihistoria

Suomen historia on ajanjakso, jolta on käytössä Suomea koskevia kirjallisia lähteitä. Ensimmäiset Suomea koskevat kirjalliset lähteet ovat 1100-luvulta. Vanhin tunnettu Suomea koskeva kirjallinen lähde on Gravis admodum -nimellä kutsuttu paavi Aleksanteri III:n kirje vuodelta 1171 tai 1172. Tätä edeltävää aikaa kutsutaan Suomen esihistoriaksi. Suomen historia alkaa kristinuskon saavuttua eteläiseen Suomeen, jolloin ensimmäiset kirjalliset lähteet ovat syntyneet. Suomen historian alkaminen aloitti myös Suomen keskiajan. Varhaisimmat historialliset lähteet painottuvat yhteiskunnan ylimpiin kerroksiin ja niistä on mahdotonta luoda kokonaiskuvaa Suomen menneisyydestä ennen 1540-lukua.[1]

Suomea koskevia lähteitä tunnetaan 1100-luvulta kaikkiaan parikymmentä. Näistä noin puolet ovat syntyneet Paavin kuuriassa ja loput pääasiassa Novgorodin kronikoissa. Näitä aikalaistietoja täydentävät 1200- ja 1300-luvuilla kirjoitetut lähteet, kuten Pyhän Eerikin legenda, Pyhän Henrikin legenda, sekä Eerikinkronikka. 1200-luvulta tunnetaan noin kaksisataa Suomea koskevaa kirjallista lähdettä. Lähteiden niukkuudesta johtuen 1100- ja 1200-lukuja voidaan kutsua Suomen varhaishistoriaksi esihistorian ja historiallisen ajan välissä. Uusia Suomen varhaishistoriaa koskevia kirjallisia lähteitä löytyy enää harvoin.[1]

Kirjallisten lähteiden määrä kasvaa 1300-luvulla, jolta niitä tunnetaan lähes tuhat. Lähteiden kasvun taustalla on vuosisadan puolivälissä paperin yleistyminen, joka oli halvempaa kuin aiemmin käytetty kallis pergamentti. 1400-luvulta kirjallisia lähteitä tunnetaan jo noin neljä tuhatta. Suomea koskevista lähteistä osa on säilynyt alkuperäisinä, osa aikalaiskopioina ja loput myöhempinä kopioina. Yksittäinen merkittävästi kirjallisten lähteiden määrään vaikuttanut seikka oli noin vuonna 1540 Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan määräys voudeilleen toimittaa tilinsä Tukholmaan tarkastettavaksi. Tästä eteenpäin historiallisista lähteistä saatu tieto muuttuu paljon yksityiskohtaisemmaksi. Suomen voidaankin katsoa siirtyneen todelliseen historialliseen aikaan 1500-luvulla.[1]

Varhaishistoria (1100-luvun loppu – 1200-luvun loppu)Muokkaa

 
Ristiretkiaikainen hevosriipus Kaukolan Kekomäen kalmistosta

Suomen keskiajan katsottiin pitkään alkaneen 1150-luvulle ajoitetun myyttisen ensimmäisen ristiretken myötä. Retki ja siihen liittyneiden kuningas Eerikin ja piispa Henrikin olemassaolo on sittemmin kyseenalaistettu. Selkeää arkeologista muutosta ei Suomessa voida ajoittaa vielä 1100-luvun puoliväliin. Näkyvä muutos tapahtuu kuitenkin 1200-luvulla, jolloin katolinen kirkko levittäytyi Suomeen. Tämän seurauksena Etelä-Suomi tuli osaksi läntistä kristikuntaa ja Rooman paavin valtapiiriä suuren osan Karjalasta päätyessä idän kirkon valtapiiriin.[2]

 
Maskusta Varsinais-Suomesta löytynyt ristiretkiaikainen hopeakoristeltu tapparan terä.

Historiallisten lähteiden valossa 1100–1300-luvut olivat Itämeren alueella rauhatonta aikaa. Katolinen kirkko pyrki käännyttämään alueen pakanallisia kansoja kristinuskoon Itämeren kehittymässä olevien kuningaskuntien, mahtimiesten ja heimojen sotiessa usein keskenään. Kirkon tavoitteita toteuttivat lähetyssaarnaajien ohella orastaneet katoliset kuningaskunnat kuten Tanska ja Ruotsi, mutta myös muut ryhmät, kuten kalparitarit ja vapaaehtoiset ristiretkeläiset. Palkinnoksi retkille osallistuneelle yläluokalle ja ristiretkiläisille annettiin aneita sekä voitettujen pakanoiden alueita hallittavaksi. Käännytystyö aiheutti usein myös vastareaktioita kuten vuoden 1237 Hämeen kapina sekä Lalli-tarusto kertovat. Baltian käännytystyötä kuvaava aikalaiskuvaus 1200-luvulta, Henrikin Liivinmaan kronikka, antaa verisen kuvan Itämeren alueen käännytystyöstä. Idän ortodoksinen Novgord oli maltillisempi käyttämään väkivaltaa käännytystyössä, mutta teki usein sotaretkiä nykyisen Suomen ja Karjalan alueille, joilla ryöstettiin todennäköisesti myös vaaleaihoisia orjia Suomesta islamilaisen maailman alueelle.[3] Itämeren alueen suomensukuiset kansat sotivat myös keskenään ja liittoutuivat vaihtelevasti Ruotsin ja Novgorodin kanssa tehden myös hyökkäyksiä omien alueittensa ulkopuolelle. Useat Suomen muinaislinnat olivat käytössä kyseisenä aikana. Tanskan Suomeen noin vuonna 1187, sekä vuosina 1191 ja 1202 tekemien kolmen ristiretken[4][5] jälkeen Ruotsin keskiajalla kehittymässä ollut kuningaskunta teki mahdollisesti vuosina 1249–1250 niin sanotun toisen ristiretken hämäläisiä vastaan, sekä niin sanotun kolmannen ristiretken vuonna 1293 karjalaisia vastaan. Nykytutkimuksen mukaan kuitenkin vain jälkimmäistä näistä on mahdollista pitää todellisena ristiretkenä, Hämeeseen tehdyn sotaretken edustaneen niin sanottua ledung-sotaretkeä.[5] Näiden sotaretkien sekä Suomen rannikon ruotsalaisen kolonisaation seurauksena Suomen alue alkoi kehittymään osaksi Ruotsin orastavaa kuningaskuntaa sekä katolista kirkkoa. Ruotsin vallan ohella myös Novgorodin vaikutus ulottui Suomeen ja erityisesti Karjalaan. Suomi ei kuitenkaan ollut vielä tällöin yhtenäinen alue, vaan Länsi-Suomen maanviljelysalue, Laatokan ympäristö ja Keski- ja Pohjoissuomen erämaat muodostivat omat kulttuurialueensa tai heimonsa. Tämä niin sanottu ristiretkiaika päättyi Pähkinäsaaren rauhaan vuonna 1323 Ruotsin kuningaskunnan ja Novgorodin solmiessa ensimmäisen tunnetun rajan valtakuntien välillä. Länsi-Suomeen vakiintui katolinen kirkko, kun taas Novgorodin valtaan joutunut osa Karjalaa omaksui ortodoksisen uskon.

Elinkeinot ja asuminenMuokkaa

Ristiretkiaikana rukiin viljely yleistyi ja sen kaksivuoroviljely alkoi 1200-luvun kuluessa. Ristiretkiajan yhteisöt harjoittivat pyyntielinkeinoja asuinalueidensa lähiympäristössä ja myös kaukaisemmilla eräsijoilla. Esimerkiksi lounaisrannikon asukkaat saattoivat kalastaa, linnustaa ja pyytää hylkeitä saaristossa ympäri vuoden. Kalastus oli tärkeä elinkeino. Asuinpaikkojen ja kalmistojen yhteydestä on löytynyt ongenkoukkuja ja atraimia sekä hauen, ahvenen ja särki- ja lohikalojen luita. Arkeoglogisissa kaivausten löydyissä metsästyksestä kertovat esimerkiksi hirven, oravan, ilveksen, karhun ja saukon luut. Pohjois-Suomessa peuran metsästyksellä oli suuri rooli.[6]

 
Hämeenlinnan Varikkoniemestä löytyneen ristiretkiaikaisen kaksihuoneisen hirsirakennuksen pienoismalli.[7]
 
Rekonstruktio 1100-luvulla käytössä olleesta niin sanotusta Perniön puvusta.

Turkismetsästys ja -kauppa olivat merkittäviä elinkeinoja myös ristiretkiajalla. Hopearahoja ei ole löytynyt Suomen alueelta kovin paljoa 1000-luvun puolivälin jälkeen, mutta erilaiset hopeakorut osoittavat että ainakin osittan turkiksista maksettiin hopealla. Itämeren kauppaa hallitsi Gotlanti, mutta myös friisiläisiä kauppiaita nykyisen Hollannin ympäristöstä liikkui alueella. Tästä on jälkinä mm. Karjalan Heinjoelta löytynyt hopea-aarre noin vuodelta 1070, joka sisälsi pääasiassa friisiläisiä rahoja. Lyypekin perustamisen jälkeen vuonna 1152 myös saksalaiset kauppiaat tulivat itämeren markkinapaikoille ja kauppareiteille. Myös Novgorod kävi itämerellä kauppaa.[6]

Myöhäisin Suomessa tunnettu pitkätalo oli käytössä Hämeenlinnan Varikkoniemessä, mutta rautakauden lopulla viimeistään 1000-luvulla alettiin käyttää jo hirsisalvostekniikkaa jolla myös nykyiset hirsimökit rakennetaan. Asunnon lämmitykseen oli useita eri ratkaisuja. Ne lämmitettiin joko avoliedellä tai kehittyneemmällä sisäänpäin lämpiävillä uuneilla. Myös rakennuksen nurkkaan sijoitettuja kivisiä kiuasuuneja sekä savesta koottuja kupoliuuneja tunnetaan. Savi- ja kiuaskupoliuuneja käytettiin myös pihalla sijaitsevina ulkouuneina.[6]

Ruotsin vallan aika (1200-luvun loppu – 1809)Muokkaa

Keskiaika (1200-luvun loppu–1397)Muokkaa

Pääartikkeli: Suomen keskiaika

Ruotsin valta vakiintui 1300-luvulla Suomenniemen etelä- ja länsiosissa ja ne tulivat osaksi Rooman kirkkoa sekä länsieurooppalaista kulttuuripiiriä. Rannikon kolonisaatio ruotsalaisilla siirtolaisilla jatkui yhä. Itä- ja Pohjois-Suomen laajoja harvaan asuttuja alueita yhdisti vain löyhät siteet lännen Turkuun ja Tukholmaan tai idän Novgorodiin.[8] Suomi muodosti keskiajalla Ruotsin valtakunnan itäisen osan jota hallittiin Turun, Hämeen ja Viipurin linnoista, jotka olivat vielä vaatimattomia ja pääasiassa rakenteilla.

Kuningas Maunu Eerikinpojan hallituskaudella 1320-1340-luvuilla Ruotsin valtakunta alkoi kehittymään selvemmäksi kokonaisuudeksi. Vasta näihin aikoihin myös Keski-Ruotsissa sijaitseva Hälsingland tuli Ruotsin kuninkaan hallittavaksi. Ruotsin kuningaskunnan voidaan sanoa syntyneen noin vuonna 1350[9], kun ensimmäiset valtakunnalliset lait tehtiin. Ruttoepidemia surmasi suuren osan väestöstä Ruotsissa ja Novgorodissa vuonna 1349, mutta niukkojen historiallisten lähteiden vuoksi tiedot sen leviämisestä Suomeen ovat puutteellisia.[8]

Kalmarin unionin aika (1397–1523)Muokkaa

Pääartikkeli: Kalmarin unioni

Kalmarin unioni syntyi kun saksalainen Albrekt Mecklenburgilainen syrjäytettiin Ruotsin kuninkaan paikalta vuonna 1389. Tämän johdosta Tanskan ja Norjan kuningatar Margareta I:stä tuli myös Ruotsin, ja näin myös Suomen hallitsija. Vanhan vallan saksalaisia kannattajia liittyi Itämerelle vitaaliveljiksi kutsuttuihin merirosvoihin, jotka aiheuttivat merellä levottomuutta 1390-1430-luvuilla, mm. Turun ja Tukholman kaupungit olivat hetkellisesti heidän hallussaan. Taalainmaalla vuonna 1434 alkanut talonpoikaiskapina ulottui myös Suomeen Davidin kapinan syttyessä vuonna 1438.[8] Kalmarin unionin loppuaika oli väkivaltaista aikaa sisäisten valtakamppailuiden johdosta. Tanskalaiset tekivät sotaretkiä Ruotsiin ja hävittivät myös useaan otteeseen Suomen rannikkoseutuja edeten aina Hämeeseen asti. Samaan aikaan jatkuvat rajakahakat Novgorodin kanssa laajenivat 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa ajoittain myös sodaksi. Helmikuussa 1520 Tanskan kuningas Kristian II valloitti Ruotsin ja surmautti suuren osan Ruotsin yläluokasta Tukholman verilöylyssä. Ruotsalaiset nousivat kapinaan tanskalaisia vastaan ajaen heidät pois maasta. Kalmarin unioni päättyi vuonna 1523.[8]

 
Suomen suuriruhtinaskunnan ymmärrettiin 1600-luvun puolivälissä käsittävän osapuilleen Tarton rauhan rajojen mukaisen Suomen ja Länsipohjan.

Vaasa-aika (1523–1617)Muokkaa

Kuningas Kustaa Vaasa irrotti Ruotsin Kalmarin unionista sekä nosti Vaasojen hallitsijasuvun Ruotsin valtaistuimelle. Hänen hallituskaudellaan valtakunnassa toteutettiin laajamittaisia uudistuksia, kuten esimerkiksi uskonpuhdistus. Ruotsista tehtiin lisäksi perinnöllinen kuningaskunta, ja Kustaa Vaasan kuoltua hänen poikiensa välillä syntyi kiistoja vallanperimyksestä. 1500-luvulla Ruotsi kävi myös useita sotia Venäjää vastaan, mikä vaikutti Suomen ja varsinkin talonpoikien asemaan. Suomalaiset talonpoikaislevottomuudet johtuivat Kustaa Vaasan aloittamasta kuninkaanvallan kasvusta, joka aiheutti talonpojille taloudellisia rasitteita.[10] Merkittävin kapina oli nuijasota, joka suuntautui aatelia ja erityisesti Klaus Flemingiä vastaan ja sai alkunsa linnaleirijärjestelmän rasitteista sekä Ruotsin valtakunnan valtaistuinriidoista.[11]

Suurvalta-aika (1617–1721)Muokkaa

Vuoteen 1648 mennessä Ruotsi nousi suurvallaksi 1600-luvun alkupuolella käytyjen pitkällisten sotien seurauksena. Kustaa II Aadolfin hallituskaudella valtakunnan hallintoa ja sotalaitosta uudistettiin. Suomi jaettiin hallinnollisesti lääneihin ja Turkuun perustettiin Kuninkaallinen hovioikeus sekä Suomen ensimmäinen yliopisto Turun Akatemia. Suurvalta-aika kuitenkin kulutti pahoin Ruotsin ja Suomen voimavaroja. Ruotsi menetti suurvalta-asemansa Venäjälle suuressa Pohjan sodassa. Venäläiset miehittivät myös Suomea, Pohjanmaan aluetta lukuun ottamatta vuosina 17141721 ja ajanjaksoa kutsutaan Suomen historiassa isoksi vihaksi.[12] Suuren Pohjan sodan aikana Turun akatemian professori Israel Nesselius ehdotti Suomen ruotsalaistamista opettamalla rahvaalle ruotsia ja tuomalla Ruotsista väkeä laajentamaan ruotsalaisasutusta. Vain parin Lapin rajoilla sijaitsevan kihlakunnan voisi antaa hänen mukaansa säilyttää suomen kielensä.[13] Ruotsin suurvalta-aika vei hengen kaikkiaan arviolta noin 110 000 suomalaiselta sotilaalta, mikä oli suhteellisesti sama määrä kuin 1900-luvun Suomessa heitä olisi kuollut yli miljoona.[14]

Vapauden aika ja kustavilainen aika (1721–1809)Muokkaa

Ruotsi epäonnistui yrityksissään saada suurvalta-asemaa takaisin. Kustaa III palautti vallan valtiopäiviltä kuninkaalle vuonna 1772. Suomi kehittyi ja vaurastui hitaasti. Puhdasoppisuuden ajan jälkeen olot tasaantuivat ja Turun akatemian piirissä heräsi kiinnostus Suomen kieltä ja kulttuuria kohtaan H. G. Porthanin johdolla.[15]

Vuoden 1738 valtiopäivillä hovioikeuden presidentti Samuel Åkerhelmin näkemyksen mukaan valtakunnan itäosassa suomen kielen käyttö oli vähäisempää kuin väitetty. Hänen mukaansa oli lyhytnäköistä vaatia itäosan virkapaikkojen edellytyksenä suomen osaamista. Mikäli valtakunnan itäosan virkojen edellytyksenä oli suomen kielen osaaminen oli sama edellytys oltava myös valtakunnan länsiosassa. Hän piti kuitenkin muuttamattomana tosiasiana, että valtakunnassa oli kaksi kansan puhumaa kieltä. Samaa ajatusta jatkoi Jakob Faggot kirjelmässään vuonna 1745, mutta hänen mukaansa suomalaisille tulisi opettaa ruotsia, jotta heistä tulisi yhtä hyviä ruotsalaisia kieleltään, kuin he olivat mieleltään.[16] Vuosien 1746–1747 valtiopäivillä ruotsin kielen käytön lisäämistä Suomessa pidettiin suotavana. Sen nähtiin "lujittavan kahden Kansan välistä luottamusta". Asiaa ajaneet tahot näkivät kuitenkin tehtävän käytännön mahdottomuuden.[17]

Sprengtporten ja Anjalan liiton upseerit vastustivat Kustaan sotasuunnitelmia ja suunnittelivat jopa itsenäistymistä Venäjän avulla.[18] Suomen sodan jälkeen vuonna 1809 Suomi liitettiin Venäjään ja siitä tehtiin autonominen suuriruhtinaskunta.

Autonomia Venäjän keisarikunnassa (1809–1917)Muokkaa

 
Aleksanteri I, Suomen ensimmäinen suuriruhtinas.

Ruotsin heikentyneellä suurvallalla ei ollut enää voimavaroja pitää hallinnassa Itämeren itäpuolisia valloituksiaan, ja se joutui sotien seurauksena luovuttamaan ne Venäjälle. Isovihan ja pikkuvihan myötä siirtyi Venäjälle ensin ns. Vanhan Suomen alueet ja Suomen sodan myötä Suomi siirtyi kokonaan autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi Venäjän keisarikunnan alaisuuteen vuonna 1809. Suomella oli Venäjän suuriruhtinaskunnan asema vuodesta 1809 vuoteen 1917.[19]

 
Suurlakon aikana Suomen suurimmissa kaupungeissa kokoonnuttiin ennennäkemättömän laajoihin mielenosoituksiin. Lakkokuva Tampereen Kauppatorilta (nyk. Keskustori) loka-marraskuussa 1905.

Voidaan perustellusti sanoa, että vuoden 1905 suurlakon jälkeiset uudistukset Venäjällä tekivät lopun Suomen autonomiasta. Näiden reformien myötä Venäjä sai pääministerijohtoisen ministeristön, jonka kautta kulkivat tästä lähin kaikki Suomea koskevat, keisarille menevät asiat. Näin voidaankin sanoa, että Suomen autonomia loppui tai vähintäänkin rajoittui niihin asioihin, jotka eivät tarvinneet keisarin ja sitä kautta Venäjän hallituksen hyväksyntää. Tässä yhteydessä merkittävä oli myös vuoden 1908 esittelyjärjestys, joka oli itse asiassa määritelty jo vuosien 19051906 reformeissa.kenen mukaan?

Suomen autonomia koki uuden noususuhdanteen vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen ja sitä seuranneen maaliskuun manifestin jälkeen, kun osa helmikuun manifestista (1899), vuoden 1908 esittelyjärjestys ja vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä kumottiin.lähde? Tässä vaiheessa tilanne oli kuitenkin sekä Suomessa että Venäjällä niin sekava, että autonomiasta on ehkä turha puhua.kenen mukaan? Suomessa oli kiistaa korkeimmasta vallasta ja Venäjällä väliaikaisen hallituksen (3–11/1917) asema oli vähintäänkin kyseenalainenkenen mukaan?.

Itsenäisyyden aika (1917–)Muokkaa

Suomen senaatti antoi itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917 Venäjän toisen, eli vuoden 1917 Lokakuun vallankumouksen jälkeen. Leninin johtama Neuvosto-Venäjän kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen itsenäisyyden 31. joulukuuta 1917, ja pian sen jälkeen moni muu valtio.

28. tammikuuta 1918 alkoi sisällissota, joka päättyi Saksan tukemien valkoisten voittoon bolševikkien tukemia punaisia vastaan. Samana vuonna vapaaehtoiset tekivät joitakin aseellisia retkiä Neuvosto-Venäjälle muun muassa Aunukseen, Vienaan ja myös Viroon.

Lopullisesti suvereenisuus itsenäisenä valtiona varmistui saksalaisten joukkojen poistuessa joulukuussa 1918 ja Saksan vallankumouksen seurauksena Saksan keisarikunnan romahdettua, tällöin kaikki 7.3.1918 solmitut Suomea sitoneet väliaikaiset sopimukset keisarikunnan kanssa raukesivat. [20]

Rauha Neuvosto-Venäjän kanssa solmittiin Tartossa 14. marraskuuta 1920. Pitkälliset neuvottelut käytiin Tartossa Virossa 12.6.-14.10.1920 Suomen puolelta Juho Kusti Paasikiven johdolla. Neuvotteluja pitkitti parhaillaan käynnissä oleva Neuvosto-Venäjän ja Puolan välinen sota, jonka kääntyessä Puolan voitoksi vahvisti myös Suomen neuvotteluasemaa Tartossa. Sopimuksessa määriteltiin Suomen itäraja Suomen suuriruhtinaskunnan rajan mukaisesti täydennettynä Petsamolla. Neuvosto-Venäjä esitti useita aluemuutoksia vanhaan rajaan karjalan kannaksella, mutta ne torjuttiin Suomen puolelta. Suomen oikeistossa oli tyytymättömyyttä sopimuksen sisältöön, erityisesti itärajan kulkuun, minkä johdosta kriitikot kutsuivat sitä häpeärauhaksi. Suomi oli pyrkinyt rauhanneuvotteluissa huomattavasti laajempiin alueen laajennuksiin. Sopimuksessa jouduttiin muun muassa suostumaan Repolan ja Porajärven jäämisestä Neuvosto-Venäjän haltuun, vaikka niiden väestö halusi kansanäänestyksessä liittyä Suomeen. Rauhan ansiosta Suomen kansainvälinen asema kuitenkin vahvistui. Suomi hyväksyttiin kansainliiton jäseneksi joulukuussa 1920.[20][21]

Toisen maailmansodan kuluessa Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan kahdessa erillisessä sodassa, joiden välissä oli reilun vuoden mittainen välirauha. Ensimmäisessä 105 päivää kestäneessä Talvisodassa 1939–1940 Suomi puolustautui yksin Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan, joka päättyi Neuvostoliiton sanelemaan Moskovan rauhaan 13.3.1940. Lyhyen välirauhan jälkeen Neuvostoliiton painostuksen alaisuudessa Suomi päätti vallata Moskovan rauhassa menetetyt alueet takaisin Saksan materiaalituella Jatkosodassa 1941–1944. Neuvostoliiton 9.6.1944 Karjalan kannaksella aloittaman onnistuneen suurhyökkäyksen seurauksena Suomi kuitenkin menetti tulevassa rauhassa kaikki valloittamansa alueet jälleen Neuvostoliitolle. Torjuntavoittojen ansiosta Suomi säilytti itsenäisyytensä, mutta joutui tekemään suuria myönnytyksiä Neuvostoliitolle. Aselevon jälkeen 4. syyskuuta 1944 aseet jouduttiin kääntämään Neuvostoliiton vaatimuksesta Saksaa vastaan Lapin sodassa 1944–1945.[22] [23] Lopullinen rauha solmittiin Pariisin rauhassa 1947, jonka seurauksena liittoutuneiden valvontakomissio poistui maasta ja Suomi oli jälleen ainakin juridisessa mielessä täysin suveneeri valtio.[24]

Sodan päättyessä Suomi omaksui täysin uuden Paasikiven linjaksi nimetyn ulkopolitiikan, jonka ensisijainen tavoite oli luoda pysyvästi luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon.[24]Tällöin perustettiin myös Suomi-Neuvostoliitto-Seura lujittamaan maiden välisiä virallisia suhteita.[25]Vuodet 1944-48 olivat vaaran vuosia, jolloin Neuvostoliitto muodosti sotilaallisen ja poliittisen uhan puuttumalla suoraan Suomen poliittisiin päätöksiin. Samaan aikaan muodostui sisäinen uhka kommunistisen toiminnan laillistuessa ja heidän saadessa 49 edustajaa Eduskuntaan, tällöin vallankaappaus tai vallankumous vaara oli täysin realistinen mahdollisuus. Taloudellisella puolella Suomella oli hoidettavanaan suuret sotakorvaukset, eikä Neuvostoliitto sallinut Suomen vastaanottaa marchall-apua. Suomen ulkopoliittinen liikkumavara kasvoi vuonna 1947, jolloin edustavaaleissa kommunistien kannatus romahti ja valvontakomissio poistui maasta.[26]

Vuonna 1948 Suomi joutui jälleen joustamaan Neuvostoliiton painostuksen alaisuudessa ja solmimaan YYA sopimuksen sen kanssa. Sopimus sisälsi sotilaallisia artikloja, jotka vesittivät Suomen harjoittamaa puolueettomuuspolitiikkaa.[24]

Vuonna 1952 Helsingissä järjestettiin kesäolympialaiset, jotka olivat vuonna 1940 peruuntuneet maailmansodan vuoksi.[24]

Suurvaltojen välisen suojasään aikana vuonna 1955 Neuvostoliitto palautti Porkkalan takaisin Suomelle, vastavuoroisesti YYA sopimusta jatkettiin 20 vuodella. Suomi hyväksyttiin samana vuonna YK:n ja Pohjoismaiden neuvoston jäseniksi, tällöin neuvostojohto painosti Suomea tunnustamaan DDR:n.[24] Edellisenä vuonna oli perustettu tarkoitusta varten Suomen ja DDR:n välinen ystävyysseura. Suomi kuitenkin tunnusti kansainvälisen yhteisön mukana molemmat Saksat vasta 1973.

Sotien jälkeen Suomesta rakennettiin pohjoismainen hyvinvointivaltio.[27]

Suomi liittyi Euroopan unioniin 1995. Vuonna 2002 euro korvasi markan Suomen virallisena valuuttana.[28]

Katso myösMuokkaa

Suomen historia osa-alueittain:

LähteetMuokkaa

  1. a b c Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 369–370. Gaudeamus, 2015.
  2. Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 373–274. Gaudeamus, 2015.
  3. Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 359–360. Gaudeamus, 2015.
  4. Kurt Villads Jensen: Ristiretket, s. 126–127. Turun Historiallinen Yhdistys, 2019.
  5. a b Goerg Haggrem, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 380. Gaudeamus, 2015.
  6. a b c Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 348–351. Gaudeamus, 2015.
  7. Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 350. Gaudeamus, 2015.
  8. a b c d Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 376–377. Gaudeamus, 2015.
  9. Kari Tarkiainen: Ruotsin itämaa, s. 155–156. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010.
  10. Heikki Ylikangas s. 59–61
  11. Heikki Ylikangas: Nuijasota, s. 358–359, Kyösti Kiuasmaa, Valtaistuinriitojen ja uskonpuhdistuksen aika, Suomen historia 2, 1985
  12. Isoviha ja pikkuviha 2003. Helsingin kaupunginmuseo. Viitattu 2.12.2009. [vanhentunut linkki]
  13. Nils Erik Villstrand: Valtakunnanosa, s. 54–55. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2012.
  14. Teemu Keskisarja: Murhanenkeli, s. 246. Siltala, 2019.
  15. Kari Tarkiainen: Porthan, Henrik Gabriel (1739–1804) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 17.3.2011. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 13.8.2015.
  16. Nils Erik Villstrand: Valtakunnanosa, s. 53–54. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2012.
  17. Nils Erik Villstrand: Valtakunnanosa, s. 54–55. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2012.
  18. Veli-Matti Syrjö: Sprengtporten, Georg Magnus (1740–1819) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 1.2.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 13.8.2015.
  19. Jussila Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. WSOY, 2004. ISBN 9789510295007.
  20. a b ”Valkoinen Suomi sitoutuu Saksaan”, Suomen itsenäistymisen kronikka, s. 108,139,142, 198. Gummerus, 1992. ISBN 951-20-3800-5.
  21. Seppo Zetterberg: ”Suhteet Neuvosto-Venäjään - Tarton rauha”, Suomen historian pikkujättiläinen, s. 631. WSOY, 1987. ISBN ISBN 951-0-14253-0.
  22. Tahkolahti, Jaakko: Lapin sota 1944–1945 HS.fi. 10.10.2004. Helsingin Sanomat. Viitattu 2.12.2009.
  23. Seppo Zetterberg, Antti Laine: ”Suomi sodassa”, Suomen historian pikkujättiläinen, s. 705-734. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
  24. a b c d e Seppo Zetterberg, Lauri Haataja: ”Jälleenrakentava Suomi”, Suomen historian pikkujättiläinen, s. 737, 761, 780, 786,. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
  25. ”Suomi-Venäjä- Seura”, Tietojätti 2000, s. 826. Gummerus. ISBN 951-20-5809-x.
  26. Anna Hytönen: Vaaran vuodet Sutori. Sutori. Viitattu 20.9.2021.
  27. Seppo Zetterberg, Timo Vihavainen: ”Kohti hyvinvointivaltiota”, Suomen historian pikkujättiläinen, s. 862. WSOY, 1987. ISBN ISBN 951-0-14253-0.
  28. Timeline Finland 2012. BBC. Viitattu 13.8.2015.

KirjallisuuttaMuokkaa

  •   Lisää luettavaa aiheesta Suomen historian bibliografia on Wikiaineistossa
  • Haapala, Pertti (päätoim.): Suomen historian kartasto. Helsinki: Karttakeskus, 2007. ISBN 978-951-593-029-3.
  • Lindeqvist, Karl Olof: Suomen historia. Porvoo: WSOY, 1906.
  • Meinander, Henrik: Suomen historia: Linjat, rakenteet, käännekohdat. (Finlands historia: Linjer, strukturer, vändpunkter, 2006). Suomentanut Paula Autio. Helsinki: WSOY, 2006 (3. tarkistettu painos 2007). ISBN 951-0-30809-9.
  • Jussila, Osmo: Suomen historian suuret myytit. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33103-3.
  • Tuomikoski, Pekka: Suomen historia kolmessa vartissa. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35053-9.
  • Vahtola, Jouko: Suomen historia: Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsingissä: Otava, 2003. ISBN 951-1-17397-9.
  • Virrankoski, Pentti: Suomen historia. Ensimmäinen osa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 846. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-341-3.
  • Virrankoski, Pentti: Suomen historia. Toinen osa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 846. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-342-1.
  • Ylikangas, Heikki: Suomen historian solmukohdat. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32864-4.
  • Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Uudistettu laitos. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen historia.