Gulag

Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin hallinnoima ojennusleiri
Tämä artikkeli käsittelee Neuvostoliiton ojennustyöleirejä. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla Gulag.

Gulag tai GULAG (lyh. ven. Главное управление лагерей, ГУЛаг, Glavnoje upravlenije lagerei, ’leirihallitus’, ’leiriasioiden keskusvirasto’) oli Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin NKVD:n osa, joka hallinnoi maan noin 30 000 ojennustyöleiriä.[1] Yksittäistä leiriä kutsutaan Gulag-leiriksi tai gulagiksi pienellä alkukirjaimella[2].

Gulag
ГУЛАГ
GULAG Logo.svg
Perustettu 1918
Lopetettu 1960
Tehtävä keskitysleirien hallinnointi
Rekonstruktio Perm-36 -vankileirin makuulavereista.

Gulag-leireille lähetettiin eri arvioiden mukaan ainakin 4–6 miljoonaa ihmistä, mahdollisesti enemmän, jopa 17–18 miljoonaa. Leireille lähetettiin kielletystä poliittisista toiminnasta tuomittuja, mutta niille päätyi myös muita vankeja.[3] Yleisesti leireille tuomittujen tehtävänä oli rakentaa taloja ja yleisiä liikenneyhteyksiä, kuten kaupungeissa metroja, maaseudulla isoja rautatieyhteyksiä, patoja ja kanavia.[4]

Gulag ei koskaan ollut kannattava, mutta se dominoi kaivostyön ja metsätyön aloilla.[3] Gulag-työvoima ei ollut yhteiskunnalle ilmaista. Työn tuottavuus oli 50–60 prosenttia pienempi, ja kymmentä vankia kohden oli yksi vartija.[5]

HistoriaMuokkaa

 
Kartta gulageista Neuvostoliiton alueella.
 
Naftali Aronovitš Frenkel, joka toimi useiden suurten, Gulag-järjestelmään kuuluneiden työleirien johtajana. Jotkin lähteet pitävät häntä Gulagin yhtenä alkuperäisenä kehittäjänä.[6]

Järjestelmän syntyMuokkaa

Ensimmäiset vankileirit perustettiin heti vallankumouksen alussa vuonna 1918, ensimmäisten joukossa perustettiin Nižni Novgorodiin tyhjillään olevaan nunnaluostariin.[7] Syyskuun alussa vuonna 1918 sisä- ja oikeusasiain kansankomissaarit allekirjoittivat asetukset, joilla hallinnolliset puolue-elimet oikeutettiin Tšekan ja miliisin avulla vangitsemaan kaikki luokkaviholliset. Luokkaviholliset määrättiin eristettäväksi keskitysleireihin.[8]

Huhtikuussa vuonna 1919 keskitysleirijärjestelmä, kontsentratsionnyje lageri, määrättiin sisäasiain kansankomissariaatin alaisuuteen. Vuoden 1920 lopulla keskitysleirejä oli 84, kaksi vuotta myöhemmin jo 315. Leirit rakennettiin kymmenien vuosien tarpeita varten.[8] Yksi ensimmäisistä varsinaisista ojennusleireistä perustettiin Solovetskin luostarin saarelle vanhaan munkkiluostariin[9] 13. lokakuuta 1923.[10][11] Solovetskin saarelta käsin perustettiin aluksi Vienan Karjalan alueelle eri tarpeisiin kymmeniä eri kokoisia leirejä.

Yksi tunnetuimmista ja suurimmista Karjalassa olevista ojennustyöleireistä oli Vienanmeren kanavatyömaa, joka tunnettiin aikaisemmin Stalinin kanavana. Tällä BelBaltlag-leirillä kirjattiin olleen esimerkiksi joulukuussa 1932 yhteensä 107 900 vankia.[12] Vaihtuvuus oli suurta ja leirillä kuoli eri lähteiden mukaan noin 200 000 – 250 000 ihmistä kahdenkymmenen kuukauden aikana.[13][14][15]

Ojennustyöleirejä syntyi kaikkialle entisen Neuvostoliiton alueelle. Leirit nimettiin yleensä paikkakunnan mukaisesti, kuten SvirLag (Syvärin leiri), UhtLag (Uhta), SevŽelDorLag (Pohjoisen rautatien leiri),[16] SKMITL (Solovetskin ja Karjalan–Murmanskin ojentava leiri, Solovetskije i Karelo–Murmanskije lagerja, SKMITL, missä ITL=ojennustyöleiri).[10] tai BelBaltlag (Vienanmeren–Itämeren ojentava työleiri, sanoista Belomoro–Baltiski ITL),[12] Kokonainen kaupunki saatettiin tyhjentää alkuperäisistä asukkaista ja perustaa tilalle ojennustyöleiri (Bamlag).[17]

Toinen maailmansotaMuokkaa

Neuvostoliiton sotilaita joutui talvisodassa Suomen vangiksi arviolta 5 546 – 6 116 henkeä. Viralliset tilastot jatkosodan sotavangeista ovat vieläkin ristiriitaisempia. Eri lähteiden mukaan neuvostoliittolaisia sotavankeja oli 64 188 – 72 000. Talvisodan päättymisen jälkeen melkein kaikki Neuvostoliittoon palanneet entiset sotavangit tuomittiin työleirille sisäasiain komissariaatin ylimääräisessä kokouksessa tekemän päätöksen mukaisesti. Näin ollen Neuvostoliitto piti lähtökohtaisesti omia, sotavankeuteen joutuneita kansalaisiaan rikollisina. Stalinin allekirjoittamalla politbyroon päätöksellä kaikki Suomen palauttamat sotavangit määrättiin lähetettäväksi Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin NKVD:n Juzan leiriin Ivanovon alueelle.[18]

LoppuMuokkaa

 
Pidätysselli vankileirillä Vorkutassa 1945.

Pian Stalinin kuoltua, maaliskuussa 1953, armahdettiin poliittiset vangit, joilla oli enintään viiden vuoden tuomio, ja ei-poliittiset vangit. Siksi useimmat vapautetut olivat tavallisista rikoksista tuomittuja. Vuonna 1954 alkoi laaja poliittisten vankien vapauttaminen. Siihen kytkeytyi suurimittainen rehabilitointi, kun Nikita Hruštšov oli tuominnut stalinismin salaisessa puheessaan NKP:n 20. kongressissa helmikuussa 1956.[19][20]

Gulag-nimisen instituution lakkautti muodollisesti sisäministeriön (MVD) määräys 020 tammikuun 25. päivänä 1960.[21] Silti poliittisten ja muiden vankien pakkotyöleirit jatkoivat toimintaansa. Poliittisia vankeja pidettiin yhä Perm-36-leirillä, joka oli kaikkein kuuluisimpia,[22] kunnes se suljettiin vuonna 1987.[23]

Toisin kuin natsien keskitysleireiltä, GULAG-leireistä ei juuri ole dokumentaarista tai muunkaanlaista filmimateriaalia. Leirit ovat lahonneet taigalle, tundralle ja kaukaisille aroille. Tavallaan järjestelmä on edelleen läsnä, sillä vangit rakensivat suuren osan nykyisen Venäjän teistä, rautateistä, kanavista, padoista ja kaupungeista. GULAG-uhreja ei ole paljoakaan muisteltu eikä kukaan ole joutunut järjestelmästä vastuuseen.[24]

Uudistuksista ja vankimäärän pienenemisestä huolimatta Venäjän rangaistusjärjestelmä harjoittaa muodollisesti ja epämuodollisesti useita Gulag-järjestelmän käytäntöjä, kuten pakkotyötä, vankien ahdistelua ja vankeja vartioimassa toisia vankeja.[20]

2000-luvulla ihmisoikeusaktivistit ovat syyttäneet viranomaisia Gulagin muistomerkkien vähittäisestä poistamisesta esimerkiksi Perm-36-vankileirillä ja Solovkin vankileirillä.[25]

VangitMuokkaa

MääräMuokkaa

Ojennustyöleireille lähetettiin eri arvioiden mukaan ainakin 4–6 miljoonaa ihmistä, mahdollisesti enemmän, jopa 17–18 miljoonaa.[26][3][27] Näistä poliittisia vankeja oli noin 14 miljoonaa.[1] Ennen toista maailmansotaa gulageilla oli ollut joidenkin tietojen mukaan jo 10–12 miljoonaa ihmistä.[28] Gulagissa olleista 10–15 prosenttia oli naisia.[29]

Arviot leireillä yhtäaikaisesti olleiden määristä vaihtelevat. Vuonna 1939 leireillä oli 3,1 miljoonaa henkeä[30]. Vuonna 1950 leireillä oli yhtäaikaisesti yli 2,5 miljoonaa henkeä[3]. Toisaalta määrä on myös määrittelykysymys. Mikäli kaikki työskennelleet vangit lasketaan osaksi Gulag-järjestelmää, joka kymmenes Neuvostoliiton työläinen oli osa Gulag-järjestelmää.[30]

Kuolonuhrien määrää on vaikea arvioida, mutta tavallisesti sen oletetaan olevan vähintään noin 1,5 miljoonaa ihmistä.[3] Eräiden arvioiden mukaan leireillä tai niiden olosuhteiden seurauksena kuoli seitsemän miljoonaa ihmistä.[31]

Poliittiset vangitMuokkaa

 
Akmolan naisleirin muistomerkki, Nur-Sultan. Myös "synnyinmaan pettureiden" perheenjäseniä suljettiin leireihin.

Gulagin ojennustyöleireille tuomittiin yleensä poliittisesta kumouksellista toiminnasta tuomittuja henkilöitä, jotka olivat saaneet tuomion Neuvostoliiton rikoslain 58. pykälän mukaan.[32] Pykälän mukaisen tuomion saattoi saada kuka tahansa, milloin tahansa ja mistä vain. Tuomion saattoi saada kielletyn kirjallisuuden levittämisestä tai toimimisesta ihmisoikeusjärjestössä.[1] Tavallista oli myös, että tuomion saanut ihminen sai rangaistuksen lisäksi vielä tietyn pidennyksen, mikä tarkoitti, ettei rangaistuksen päätyttyä saanut mennä tiettyihin kaupunkeihin ennen määräajan kulumista umpeen.lähde?

Toisen maailmansodan jälkeen monet entiset sotavangit saivat tuomion ”synnyinmaan pettämisestä” ja joutuivat siten ojennustyöleireille useiksi vuosiksi.[33] Tavallista oli myös, että kun oli tuomittu kerran 58. pykälän mukaan, saattoi tuomion kärsittyään saada lisätuomion, joka saattoi olla huomattavasti pitempi kuin ensimmäinen. Saattoi käydä myös niin, että vangit eivät päässeet lisätuomion vuoksi ollenkaan leiriltä ulos vapauteen.[34]

Gulag alkoi pienentyä Stalinin kuoleman jälkeen. Kurin pettäminen johti muun muassa Ekibastuzin ja Kengirin leireissä kapinoihin, joiden kantavina voimina olivat balttilaiset ja ukrainalaiset vangit.lähde?

RikollisetMuokkaa

Stalinin aikaisille ojennustyöleireille oli ominaista, että ”oikeista” rikoksista tuomitut kriminaalivangit, jotka kutsuivat itseään nimellä blatnyje (sanasta blat, ”sisäpiirin vaikutusvalta”), olivat niin sanotusti sosiaalisesti läheisinä etuoikeutetummassa asemassa kuin poliittiset vangit, joita nimiteltiin usein vihollisiksi tai fasisteiksi. Kriminaalivankien suussa heidän nimensä oli fraijer, joka oli alkujaan jiddišistä tai saksan rikollisslangista Rotwelschistä itäeurooppalaisiin kieliin levinnyt sana. Se tarkoittaa rikollisen uhria tai prostituoidun asiakasta, ”pokaa”.[35] Nimitys viittaa siihen, että ”fraijerin” ryövääminen tai raiskaaminen oli venäläiselle ammattirikolliselle rutiinia, eivätkä vanginvartijatkaan tohtineet sitä estää. Rikollisten ja alamaailman alakulttuuri sulautui osaksi vankiloiden kulttuuria ja säännöstöä, ja esiintyi myös sellaista, että kriminaalivanki yleni vanginvartijaksi.[36]

Suomalaiset ja suomensukuisetMuokkaa

Suomalaisia kuoli Gulagissa lähteestä riippuen 12 000 – 30 000.[24] Leireillä rangaistuksia kärsi myös jatkosodan aikana Suomen armeijassa palvelleita suomensukuisia Neuvostoliiton kansalaisia, kuten Inkerin suomalaisia[37], vepsäläisiä[38] ja karjalaisia.lähde?

Leireillä oli myös parisataa saamelaista, joiden tuomiot vaihtelivat kolmesta vuodesta kuolemaan. Saamelaisia myös pakkosiirrettiin, milloin rajan läheisyyden, milloin voimalaitosrakentamisen tai kolhooseille keskittämisen vuoksi. Saamelaisia määrättiin esimerkiksi Luujärvelle työttöminä ja asunnottomina. Koska irtolaisuus oli laitonta Neuvostoliitossa, saamelaisia uhkasi työleireille joutuminen.[24]

KirjallisuudessaMuokkaa

 
Vankeja metsätöissä talvella 1936–1937.

Gulag on vaikuttanut Venäjän kirjallisuuden historiaan. Esimerkiksi runoilija Osip Mandelštam kuoli Gulagissa.

Gulagin vankien elämää ovat kuvailleet teoksissaan monet venäläiset kirjailijat, kuten Varlam Šalamov, Jevgenija Ginzburg, Lev Kopelev ja Andrei Sinjavski.

Puolalaisista Gulag-kuvauksista merkittävin on puolalaisen Gustaw Herling-Grudzińskin monille kielille käännetty Inny świat (”Toinen maailma”).[39]

Aleksandr SolženitsynMuokkaa

Kahdeksaksi vuodeksi gulagiin tuomittu venäläiskirjailija Aleksandr Solženitsyn on tehnyt gulagin maailmankuuluksi muun muassa kirjoillaan Ivan Denisovitšin päivä (vuodelta 1962), Syöpäosasto (vuodelta 1968), Ensimmäinen piiri ja Vankileirien saaristo (1973–1976). Hänen kuollessaan maailmassa oli myyty yli 30 miljoonaa hänen kirjoittamaansa kirjaa. Niitä oli käännetty noin 40 eri kielelle.[40] Solženitsynille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1970.

»Luultavasti kukaan yksityinen ihminen ei edistänyt yhtä paljon neuvostojärjestelmän hajoamista kuin kirjailija Aleksandr Solženitsyn.»
(Jukka Mallinen[41])

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

KirjallisuusMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b c Entinen leirivanki ei ole katkera kohtalostaan, mutta ei myöskään ymmärrä nykyistä Neuvosto-nostalgiaa Yle Uutiset. Viitattu 7.3.2017.
  2. Ruge, Wolfgang: Punainen paratiisi, s. 386. (Gelobtes Land. Meine Jahre in Stalins Sowjetunion, 2012.) Toimittanut Eugen Ruge. Suomentanut Liisa Ryömä & Robert Ryömä. Jyväskylä: Atena, 2013. ISBN 978-951-796-950-5.
  3. a b c d e Gulag Fact Sheet National Park Service. U.S. Department of the Interior. Arkistoitu 4.2.2017. (Archive.org)
  4. Solženitsyn 1976, osa 3, s. 60.
  5. Valery Lazarev: Conclusions Hoover Press: Gregory/Gulag (pdf) (englanniksi)
  6. Tuominen 1956, s. 41.
  7. Aleksandr Solženitsyn, Vankileirien saaristo, osa III s. 14
  8. a b Rautkallio, Hannu: Suuri viha. Stalinin suomalaiset uhrit 1930-luvulla, s. 20. WSOY, 1995. ISBN 951-0-19970-2.
  9. Solženitsyn 1976, osa 3, s. 19.
  10. a b Solovetsski ITL OGPU (NKVD:n vuosina 1923–1931 toimineen Solovetsski ITL OGPU (Solovetskije lagerja osobogo naznatšenija, Solovetski lager prinuditelnyh rabot osobogo naznatšenija OGPU, SLON, Solovetskije i Karelo–Murmanskije lagerja, SKMITL) -ojennustyöleirin tietoja. Tällä leirillä oli aluksi (09/1923) yhteensä 3049 vankia, mutta 01/1931 heitä oli 71 800 henkeä.) Neuvostoliiton vankileirien hakemisto. ihmisoikeusjärjestö Memorial, memo.ru. Viitattu 5.3.2013. (venäjäksi)
  11. Karta GULAGa (GULAG-leirien klikattava sijaitikartta Arkangelin, Murmanskin ja Vologdan alueilla, Karjalassa, Nenetsiassa ja Komissa (1929-60). Memorial-järjestön sivustolla on vastaavia karttoja muista entisen Neuvostoliiton osista.) Neuvostoliiton vankileirien hakemisto. Ihmisoikeusjärjestö Memorial, memo.ru. Viitattu 13.5.2013. (englanniksi)
  12. a b Belomoro–Baltiski ITL (NKVD:n vuosina 1931-1941 toimineen Belomoro–Baltiski ITL (Belomorsko–Baltiski ITL, BelBaltlag, BBL) -ojennustyöleirin tietoja. Tällä Solovetski ITL OGPU:n jatkeeksi perustetulla Vienanmeren–Itämeren leirillä oli jopa 107 900 vankia (12/1932).) Neuvostoliiton vankileirien hakemisto. ihmisoikeusjärjestö Memorial, memo.ru. Viitattu 5.3.2013. (venäjäksi)
  13. Solženitsyn 1976, osa 3, s. 84.
  14. Arvo Tuominen sanoo kirjassaan Kremlin kellot s. 50, että hänen laskujensa mukaan siellä kuoli enintään 200 000 vankia
  15. Ismo Parkkonen: ”Josta menehtyi yli 200 000 eli yksi vanki jokaista valmistunutta kanavametriä kohti”, viitattu 9.1.2010
  16. Solženitsyn 1976, osa 3, s. 56.
  17. Solženitsyn 1976, osa 3, luku Arkkipelagin perusta, s. 115. Kirjailija kuvailee Tsesarrevitš-nimisen kaupungin muuttumisesta ojennustyöleiriksi.
  18. Frolov, Dmitri: Sotavankien paluu Neuvostoliittoon 1939-1956. Idäntutkimus, 1/2005.
  19. Смирнов, М.Б.: Система Исправительно-трудовьх лагерей в СССР. Moscow: Звенья. ISBN 5-7870-0022-6.
  20. a b Slave labour and criminal cultures The Economist. 19.10.2013. (englanniksi)
  21. Главное Управление Лагерей Огпу–Нквд–Мвд Memorial (venäjäksi)
  22. The museum of history of political repressions "Perm-36" russianmuseums.info. (englanniksi)
  23. Perm-36 World Monuments Fund. Viitattu 11.11.2020. (englanniksi)
  24. a b c Sandarmoh Kaltio. 9.4.2020. Viitattu 1.9.2022.
  25. Сюжеты о "Перми-36" на НТВ сочли "квазижурналистским пасквилем" 59.ru. 13.2.2015. Viitattu 31.8.2015. (venäjäksi)
  26. How Many People Did Joseph Stalin Kill? International Business Times. 5.3.2013. Viitattu 3.2.2017.
  27. Russian museum discovers secret order to destroy Gulag data 8.6.2018. The Guardian. Viitattu 9.6.2018.
  28. Concentration camps www.encyclopediaofukraine.com. Viitattu 7.3.2017. (englanniksi)
  29. Soviet Gender Equality and Women of the Gulag SPectator.org (englanniksi)
  30. a b Taksami, Natalia: Indigenous Society in Transition in Northwest Russia: the Fate of the Vepsians under Modernisation, s. 48. Itä-Suomen yliopisto, 2017.
  31. Robert Conquest: Vistims of Stalin: A Comment Europe-Asia Studies. 1997. University of Glasgow. Viitattu 3.2.2017.
  32. Solženitsyn 1976, osa 3, s. 229.
  33. Solženitsyn 1976, osa 3, s. 232.
  34. Solženitsyn 1976, osa 3, Luku Luovutettuasi nahkasi anna toinen, s. 298–299.
  35. Blatnyje, блатные. Sotsialno-blizkije, социально-близкие. Fraijer, фрайер.
  36. Parvilahti, Unto: Berijan tarhat. Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945–1954, s. 198. 1. painos 1957. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19768-1.
  37. Heimosotureiden luovutukset inkerikeskus.fi. Viitattu 19.2.2021.
  38. Taksami, Natalia: Indigenous Society in Transition in Northwest Russia: the Fate of the Vepsians under Modernisation, s. 103. Itä-Suomen yliopisto, 2017. (englanniksi)
  39. Amazon.com, viitattu 21.2.2012. (englanniksi)
  40. Kaufman, Michael T.: Solzhenitsyn, Literary Giant Who Defied Soviets, Dies at 89 The New York Times. 4.8.2008. Viitattu 6.8.2008. (englanniksi)
  41. Mallinen, Jukka: Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan – Solzhenitsyn: Neuvostoliitto sana sanalta (Punainen heinäkuu -ohjelma) 25.7.2005. Yle Radio 1. Viitattu 5.8.2008.

KirjallisuuttaMuokkaa

Aiheesta muuallaMuokkaa