Avaa päävalikko
Korean sota
Alhaalta myötäpäivään: Yhdysvaltain merijalkaväen joukot nousevat maihin Incheonissa; Pjongjangista vetäytyvät YK-joukot ylittävät 38. leveyspiirin; Yhdysvaltain merijalkaväen 1. divisioonan joukot vangitsevat kiinalaisia kommunisteja Keski-Korean rintamalla Hoengsongissa; Yhdysvaltain ilmavoimien 3. lennoston Douglas A-26 Invader -rynnäkköpommituskoneesta pommitetaan pohjoiskorealaisten kommunistien kohdetta; Korealaisia pakolaisia yhdysvaltalaisen M26 Pershing -panssarivaunun edessä;
Alhaalta myötäpäivään: Yhdysvaltain merijalkaväen joukot nousevat maihin Incheonissa; Pjongjangista vetäytyvät YK-joukot ylittävät 38. leveyspiirin; Yhdysvaltain merijalkaväen 1. divisioonan joukot vangitsevat kiinalaisia kommunisteja Keski-Korean rintamalla Hoengsongissa; Yhdysvaltain ilmavoimien 3. lennoston Douglas A-26 Invader -rynnäkköpommituskoneesta pommitetaan pohjoiskorealaisten kommunistien kohdetta; Korealaisia pakolaisia yhdysvaltalaisen M26 Pershing -panssarivaunun edessä;
Päivämäärä:

25. kesäkuuta 1950 – 27. heinäkuuta 1953

Paikka:

Korean niemimaa

Lopputulos:

Aselepo, rajalinja säilyi jokseenkin samana.

Vaikutukset:

Koreoiden jako jatkui, YK:n asema lujittui, virallista rauhansopimusta ei vieläkään ole tehty, mutta aselepo on säilynyt yli 60 vuotta.

Osapuolet
Korean tasavalta

Yhdistyneiden kansakuntien lippu Yhdistyneet kansakunnat:
Pohjois-Korean lippu Pohjois-Korea

Kiina
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto
Komentajat

Etelä-Korean lippu Syngman Rhee
Etelä-Korean lippu Chung Il Kwon
Flag of the United Nations.svg Douglas MacArthur
Flag of the United Nations.svg Mark W. Clark
Flag of the United Nations.svg Matthew Ridgway

Pohjois-Korean lippu Kim Il-Sung
Pohjois-Korean lippu Choi Yong-kun
Pohjois-Korean lippu Pak Hon-yong
Pohjois-Korean lippu Kim Chaek
Kiinan lippu Mao Zedong
Kiinan lippu Peng Dehuai
Neuvostoliiton lippu 1923–1955. Josif Stalin

Vahvuudet

Etelä-Korea 590 911
Yhdysvaltain vuosina 1912–1959 käytössä ollut 48-tähtinen lippu. Yhdysvallat 480 000

Yhteensä:
941 356–1 139 518

Pohjois-Korea 260 000
Kiina 780 000
Neuvostoliitto 26 000
Yhteensä: 1 066 000

Tappiot

Etelä-Korea 47 000–415 000
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat 33 000–54 246
Flag of the United Nations.svg Muut YK-joukot 2 186–3 194

Pohjois-Korean lippu Pohjois-Korea 130 000–520 000
Kiina 145 000–1 000 000lähde?

Siviilejä 1 315 000–1 946 240

Korean sodan taistelut

Uijeongbu • Han-joki • Osan • Daejeon • Pusanin puolustus • Inchonin maihinnousu • Kukkula 282 • Pakchon • Chosinin vesisäiliö • Task Force Faith • Kaksoistunnelit • Operaatio Killer • Operaatio Ripper • Operaatio Courageous • Operaatio Tomahawk • Imjin-joki • Kapyong • Han-joki (1951) • Sui-Ho • Kolmiokukkula • ”Koukku” • Outpost Harry

Korean sota käytiin vuosina 1950–1953 Korean demokraattisen kansantasavallan (Pohjois-Korea) ja Kiinan kansantasavallan yhteisen kansanarmeijan sekä Korean tasavallan (Etelä-Korea) ja Yhdysvaltojen johtamien Yhdistyneiden kansakuntien (YK) joukkojen välillä. Yhdistyneiden kansakuntien asettuminen Pohjois-Koreaa vastaan Etelä-Korean tueksi perustui Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51. artiklaan ja turvallisuusneuvoston päätökseen, jonka istuntoja Neuvostoliitto boikotoi siksi, ettei Kiinan kansantasavallan asemaa YK:ssa ollut tunnustettu.

Vaikka Neuvostoliitto ei virallisesti osallistunut sotatoimiin, se tuki Pohjois-Koreaa auttamalla ylintä johtoa strategian suunnittelussa ja toimittamalla tarvikkeita ja aseita. Kyseessä oli tyypillinen kylmän sodanproxy-sota”, jossa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kävivät epäsuoraa sotaa jonkin muun maan alueella.

Korean sota loi laajemman sodanuhkan, joka puolestaan synnytti varautumista ja taloudellista toimeliaisuutta, korkeasuhdanteen, joka tunnetaan Korean suhdanteen tai Korean konjunktuurin nimellä.[4]

Sisällysluettelo

Sodan nimiMuokkaa

Etelä-Koreassa sota tunnetaan nimellä ”625-levottomuudet” sodan alkamispäivän eli 25. kesäkuuta mukaan (hangul 6.25 동란, hanja 6.25 動亂; Yug-i-o dongnan).[5]

Pohjois-Koreassa sodan virallinen nimi on ”isänmaan vapautussota” (hangul 조국해방전쟁, hanja 祖國解放戰爭, Joguk haebang jeonjaeng), mutta epävirallisesti ”Joseon-sota” eli ”Korean sota” (hangul 조선전쟁, hanja 朝鮮戰爭; Joseon jeonjaeng).[6]

Kiinassa sodan nimi on virallisesti ”sota Amerikan vastustamiseksi ja Korean avustamiseksi” (perint. 抗美援朝戰爭, yksink. 抗美援朝战争; Kàngměi Yuáncháo Zhànzhēng),[7] vaikkakin epävirallisissa yhteyksissä käytetään nykyään yleisemmin nimitystä ”Chaoxian-sota” (perint. 朝鮮戰爭, yksink. 朝鲜战争; Cháoxiǎn Zhànzhēng), ja Hong Kongissa ja Macaossa lisäksi nimitystä ”Han-sota” (perint. 韓戰, yksink. 韩战; Jyutping Hon4 Zin3), jotka molemmat kääntyvät ”Korean sota”.

Lännessä sodasta käytetään joskus nimeä ”unohdettu sota” (The Forgotten War) johtuen sen vähäisestä huomioinnista sekä sodan aikana ja sen jälkeen, erityisesti verrattuna sitä edeltäneeseen Toiseen maailmansotaan ja sitä seuranneeseen Vietnamin sotaan.

Sodan taustaMuokkaa

Korean jakoMuokkaa

Ennen Toista maailmansotaa Koreaa oli hallinnut Japani. Japani ja Korean Joseon-dynastia olivat solmineet protektoraattisuhteen vuonna 1905 ja vuonna 1910 Korea oli liitetty suoraan Japaniin.[8] Vielä ennen maailmansodan loppua sodan voittaneet liittoutuneet olivat päättäneet, että Korean itsenäisyys palautettaisiin sodan jälkeen in due course eli sopivan ajan tullen. Japanin antautuessa Yhdysvallat oli ehdottanut Mantšuriaan edenneelle Neuvostoliitolle, että Neuvostoliitto ottaisi vastaan japanilaisten antautumisen 38. leveysasteen pohjoispuolella ja Yhdysvallat sen eteläpuolella. Neuvostoliitto suostui ja miehitti Korean niemimaan pohjoisosat amerikkalaisjoukkojen saapuessa syyskuussa 1945. Vielä Moskovan konferenssissa joulukuussa 1945 ajatuksena oli, että Koreasta tehtäisiin Yhdysvaltain, Neuvostoliiton, Britannian ja Kiinan välinen holhousajatus viiden vuoden ajaksi ennen itsenäisyyttä, mutta Neuvostoliitto luopui lopulta ajatuksesta. Korea jäi näin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton miehittämiin kahteen osaan.[9]

Koreat olivat muodostumassa kahdeksi eri valtioksi, kun esimerkiksi vuonna 1946 kummallakin puolella oli perustettu omat väliaikaiset lainsäädäntöelimensä. Yhdysvallat halusi eroon omasta miehityshallinnostaan, mutta toisaalta etelää ei haluttu jättää kokonaan oman onnensa nojaan. Yhdysvallat ehdotti Yhdistyneissä kansakunnissa vuonna 1947 Korean itsenäisyyden tunnustamista ja koko niemimaalla järjestettäviä vaaleja. Ehdotus hyväksyttiin yleiskokouksessa marraskuussa, mutta Neuvostoliitto ei odotetusti päästänyt vaalivalvojia miehitysalueelleen. YK oli nyt kuitenkin näin laillistanut hallinnon etelässä, jossa vaalit järjestettiin. Vaalit voitti konservatiivinen Syngman Rhee, joka oli ajanut itsenäisyyttä Korean jakautumisenkin hinnalla. Korean tasavalta eli Etelä-Korea perustettiin virallisesti 15. elokuuta 1948. Tasavallan perustamisen jälkeen amerikkalaisjoukot vedettiin pois ja maahan jäi vain muutama sata sotilasneuvonantajaa.[10] Korean demokraattinen tasavalta eli Pohjois-Korea julistettiin perustetuksi 8. syyskuuta, eli noin kuukausi Etelä-Korean jälkeen. Pohjoisessa valtaan nousi Kim Il-sung. Kim edusti Korean kommunistisen liikkeen niin sanottua Kapsan-ryhmää, joka koostui maailmansodan aikana Neuvostoliittoon siirtyneistä ja Mantšuriassa toimineista sisseistä, joilla oli läheiset yhteydet Neuvostoliiton miehityshallintoon.[11]

Sodan syttymisen syyMuokkaa

Molemmat Koreat pitivät itseään koko niemimaan oikeutettuina hallitsijoina ja molemmilla puolilla oli halu yhdistää niemimaa. Etelässä presidentti Rhee oli esimerkiksi omaksunut tunnuslauseen ”Marssikaamme pohjoiseen”. Yhdysvalloilta oli pyydetty sotilasapua, mutta amerikkalaiset eivät olleet halukkaita tukemaan maan väkivaltaista yhdistämistä ainakaan avoimesti. Yhdysvallat aseisti Etelä-Koreaa, mutta esimerkiksi raskasta aseistusta sille ei luovutettu, jotta Rheetä ei innoitettaisi seikkailupolitiikkaan. Neuvostoliiton apu Pohjois-Korealle oli sen sijaan huomattavaa, vaikkakin sotilaansa Neuvostoliitto oli kotiuttanut vuonna 1948.[12]

Neuvostoliiton sittemmin avautuneen arkistoaineiston perusteella tiedetään, että tulevan sodan suunnitteluun olivat osallistuneet osapuolet sekä Neuvostoliitosta että Pohjois-Koreasta. Ei ole kuitenkaan täysin selvää, kumpi osapuoli teki aloitteen suunnitelmista. Neuvostoliitossa Korean paikallinen tilanne haluttiin käyttää hyödyksi, vaikka sota niemimaalla ei liene ollut osa suurempaa strategiaa. Neuvostoliitossa ei uskottu Yhdysvaltojen puuttuvan tapahtumiin, koska maa ei ollut esimerkiksi antanut tästä viitteitä virallisissa julkilausumissaan. Pohjois-Koreassa tilanne vaikutti puolestaan monin tavoin suotuisalta hankkeelle. Etelä-Koreaa riivasi tyytymättömyys hallitukseen ja maa oli poliittisessa kriisissä. Kommunismilla uskottiin olevan laajaa kannatusta Etelä-Koreassa, josta oli saatu viitteitä esimerkiksi pohjoiseen saapuneilta eteläkorealaisilta vasemmistojohtajilta. Maan armeija oli myös selvästi kilpailijaansa paremmin varusteltu Neuvostoliiton tuella.[12]

Kiina suhtautuminen Korean sodan syttymiseen ei ole täysin selvä. Stalinin ja Kim Il-sungin kirjeenvaihdon perusteella tiedetään, että Neuvostoliitto oli vaatinut pohjois-Koreaa kertomaan suunnitelmistaan kiinan johtaja Mao Zedongille, jolta piti saada suunnitelmille hyväksyntä. Kiina ei ainakaan tämän perusteella ollut aloitteentekijä sodan suhteen.[12]

Korean sodan syttyessä Pohjois-korean armeijan vahvuus oli noin 150 000 miestä Armeija oli koulutettu ja varusteltu hyvin. Neuvostoliitolta oli saatu esimerkiksi panssarivaunuja ja lentokoneita. Etelän armeijalla oli kokoa 100 000 ja siltä puuttui raskas aseistus. Sitä paitsi armeijaa etelässä oli heikentänyt vuonna 1948 toteutetut kommunisteja vastaan tähdätyt puhdistukset. Maiden rajalla oli käyty aseellisia yhteenottoja vuonna 1949 jo ennen varsinaisen sodan syttymistä. Pohjois-Korea on etenkin länsimaissa esitetty tavallisesti sodan aloittajana, kun taas Pohjois-Koreassa sota on usein selitetty vastahyökkäyksenä ja vastauksena aseellisiin provokaatioihin sodan laajentuessa vasta taistelukentällä saatujen voittojen myötä.[12]

SotaMuokkaa

Sodan alkuvaiheetMuokkaa

 
M24 Sherman-panssarivaunu ja sen miehistö elokuussa 1950.

Joukot Pohjois-Koreasta ylittivät Etelä-Korean vastaisen rajan 25. kesäkuuta 1950 ja saavuttivat nopeasti voittoja Etelä-Korean armeijasta. Pohjois-Korean joukkojen voittokulku jatkui aina elokuuhun saakka, jolloin Etelä-Korean armeija oli työnnetty alueelle Busanin rannikkokaupungin ympärillä niemimaan kaakkoisosassa. Menestys ei kuitenkaan ollut täydellinen. Syngman Rheen hallitus ei kaatunut tai hajonnut tappioista huolimatta. Yhdysvallat sekaantui sotaan jo sen alusta lähtien. Kyse ei ollut pelkästään Korean auttamisesta, vaan maa halusi osoittaa kykynsä pysäyttää kommunismin ja Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvaminen liittolaisilleen Euroopassa ja Japanissa. Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman oli antanut meri- ilmavoimille käskyn tukea Etelä-Korean joukkoja 26. kesäkuuta ja sama käsky annettiin maavoimille muutamaa päivää myöhemmin. Maa otti Korean asian esille myös Yhdistyneissä kansakunnissa, joka tuomitsi Pohjois-Korean sodan hyökkäävänä osapuolena. Sotaan osallistui Yhdysvaltojen lisäksi puolitoista kymmentä YK:n jäsenmaata, tosin huomattavasti pienemmin joukoin. Neuvostoliitto oli boikotoinut YK:n turvallisuusneuvoston kokouksia, vaikka se olisi veto-oikeudellaan voinut estää Koreaa koskevat esitykset.[13]

YK:n eteneminenMuokkaa

Ensimmäiset Japanista saapuneet amerikkalaiset joukot Korean niemimaalla eivät pystyneet estämään Pohjois-Korean etenemistä, vaan ne olivat vetäytyneet Etelä-Korean joukkojen mukana kohti Busania. Elokuussa Etelä-korean ja amerikkalaisten hallussa ollut alue eli Busanin sillanpää oli kooltaan vain 145 kilometriä pitkä ja 90 kilometriä leveä. Tänne pohjoiskorealaisten eteneminen onnistuttiin viimein pysäyttämään. Pääosin yhdysvaltalaisista koostuneita YK:n joukkoja johti Yhdysvaltojen Japanin miehityshallinnon päällikkö Douglas MacArthur. Kun pohjoiskorealaisten hyökkäys oli pysäytetty, saatettiin suunnitella vastaiskua. 15. syyskuuta MacArthurin joukot tekivät maihinnousun Inhonissa lähellä pääkaupunki Soulia pohjoiskorealaisten joukkojen selustassa. Maihinnousua seurasi myös ulosmurtautuminen Busanista ja pian oli vallattu takaisin suurin osa 38. leveysasteen eteläpuolesta.[13]

Kiina puuttuu sotaanMuokkaa

 
Rintamalinjan liikkuminen Korean niemimaalla Korean sodan aikana.

Koska sota näytti kääntyneen pohjoista vastaan, päätettiin hyökkäystä jatkaa myös pohjois-korean puolelle. Hyökkäys hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa. Pohjois-Korean pääkaupunki Pjongjang vallattiin 19. lokakuuta ja hyökkäyksen jatkuessa edelleen kohti pohjoista 26. lokakuuta ensimmäiset joukkoyksiköt saavuttivat Korean ja Kiinan rajan muodostavan Jalu-joen. Pohjois-Korean luhistuminen koettiin vakavana uhkana Kiinassa. Maan pääministeri Zhou Enlai oli ilmoittanut, että Kiina ei voisi olla puuttumatta sotaan mikäli sen naapuri tuhoutuisi. Yhdysvalloissa tällaisen uhkauksen toteuttamiseen ei kuitenkaan uskottu. Sodan uskottiin sen sijaan olevan loppusuoralla. Illalla 25. marraskuuta seurasi kuitenkin kiinalaisjoukkojen hyökkäys koko rintaman pituudelta.[13] Kiinalaiset kutsuivat joukkojaan virallisesti vapaaehtoisiksi. Vapaaehtoisia joukkoja komensi tammikuussa 1950 toukokuuhun 1951 marsalkka Peng Dehuai.[14]

YK:n joukot joutuivat perääntymään joulukuun puolella jatkuneen kiinalaishyökkäyksen alta. 24. tammikuuta 1951 hyökkäys oli viimein pysäytetty rintamalinjalle noin 80 kilometriä Soulista etelään. YK:n joukkojen komentaja MacArthur esitti sodan laajentamista Kiinan puolelle ilmaiskuilla tukikohtiin Mantšuriassa ja myöhemmin myös laajempimittaisina pommituksina. MacArthur oli ehdottanut myös Kiinan sisällissodan hävinneiden Guomindangin joukkojen tuomista Korean niemimaalle. Yhdysvalloissa poliitikot pelkäsivät kuitenkin tilanteen muuttumista uudeksi maailmansodaksi ja Korean sota haluttiin pitää Korean rajojen sisäpuolella. Presidentti Truman kielsi MacArthuria esittämästä mielipiteitään julkisuudessa ja kun tämä rikkoi kieltoaan hänet vapautettiin tehtävistään huhtikuussa 1951. Hänen seuraajansa oli kenraali Matthew B. Ridgway, joka oli jo aiemmin toiminut kenttäkomentajana.[13]

Rintaman jähmettyminen ja aseleponeuvottelutMuokkaa

 
Kuollut kiinalainen sotilas toukokuussa 1951.

YK:n joukot siirtyivät uuteen hyökkäysvaiheeseen kiinalaisia vastaan keväällä 1951. Soul vallattiin takaisin maaliskuussa ja kiinalaisten ja pohjoiskorealaisten vastahyökkäys saavutti vain rajallista menestystä. Kesäkuuhun mennessä rintamalinja oli jähmettynyt taistelujen vielä jatkuessa. Ankaria taisteluja käytiin vielä syksyn puolella, mutta maastonmuodot ja ankara tykkituli teki etenemisen vaikeaksi. Sodan molemmat osapuolet alkoivat olla taipuvaisia neuvotteluihin, vaikkakin sodan tavoitteista oli osapuolten sisäisiä erimielisyyksiä. Ensimmäiset neuvottelut oli pidetty heinäkuussa Gaeseongissa ja ne jatkuivat keskeytyksen jälkeen Panmunjomissa lokakuussa. Jo Panmunjomissa oli päästy yhteisymmärrykseen monista seikoista, kuten uudesta rajalinjasta ja ulkomaalaisten joukkojen vetämisestä niemimaalta. Neuvottelut katkesivat kuitenkin jälleen syksyllä 1952 kysymykseen sotavankien kohtalosta. YK oli kieltäytynyt luovuttamasta takaisin niitä vankeja, jotka olivat ilmoittaneet haluavansa jäädä länteen.[13]

AselepoMuokkaa

Vuoden 1953 alussa yhdysvaltojen presidentiksi nousi Dwight D. Eisenhower ja saman vuoden maaliskuussa Neuvostoliiton Josif Stalin kuoli. Maiden uusi johto jatkoi katkenneita neuvotteluja huhtikuussa. Huhti- ja toukokuun aikana päästiin yhteisymmärrykseen aselevon ehdoista ja esimerkiksi sotavankikysymyksestä, joka ratkesi YK:n kannan mukaan.

Aseleposopimus allekirjoitettiin Panmunjomissa 27. heinäkuuta 1953. Sota ei päättynyt rauhaan, vaan aselepoon. Aselevon solmijaosapuolina olivat Kiina, Pohjois-Korea ja Yhdysvallat. Etelä-Korea ei hyväksynyt niemimaan jakoa eikä tunnustanut sopimusta. Pohjois-Korea sanoi sanoutuvansa irti sopimuksesta 2009.[15][16][17]

YK:n päätöslauselmassa 3. joulukuuta 1953 tuomittiin äänin 42–5 pohjoiskorealaisten julmuudet YK:n sotavankeja ja Etelä-Korean siviilejä kohtaan. Vuoden lopussa käytiin poliittista kokousta valmistelevia neuvotteluja, jotka päättyivät 12. joulukuuta tuloksettomina.[18] Genevessä huhtikuussa 1954 käydyt kaikkiaan seitsemän viikkoa kestäneet rauhanneuvottelut päättyivät umpikujaan. Rauhansopimusta ei saatu aikaiseksi, ja virallisesti maat ovat sodassa edelleen. Esimerkkinä sodan jatkumisesta aselevon jälkeenkin mainittakoon Pohjois-Korean 31 kommandomiehen epäonnistunut isku Etelä-Korean presidentti Park Chung Heen virka-asuntoon vuonna 1968. Vain yksi hyökkääjistä jäi henkiin.[19]

Koreoiden johtajat ilmoittivat huippukokouksessaan 27. huhtikuuta 2018 allekirjoitetussa julkilausumassa tavoittelevansa rauhansopimusta ja sotatilan päättämistä maiden välillä.[20]

YK:n joukot ja kalustoMuokkaa

 
Amerikkalainen M26 Pershing hyökkää jalkaväen tukemana

Sotaan osallistui YK:n lipun alla henkilöstöä 20:stä eri maasta. Kesäkuun 1951 lopussa Etelä-Koreassa oli 554 577 henkilöä, vuotta myöhemmin 678 051 ja sodan lopussa 932 539. Eteläkorealaisia sotilaita oli sodan lopussa eniten, 590 911, amerikkalaisia 302 483, brittejä 14 198, kanadalaisia 6 146 ja turkkilaisia 5 455. Lääkintäyksiköitä oli Ruotsista (154 henkilöä), Norjasta (105), Italiasta (72) ja Intiasta (70).[21][22]

Liittokunnan ilmavoimien pääosa koostui USAF:n, US Navyn ja merijalkaväen koneista, joiden vahvennuksena oli brittiläisen kansainyhteisön lentojoukkoja Britanniasta, Australiasta ja Etelä-Afrikasta. 30.6.1950 koko USAF:n konevahvuus oli 20 968, joista FEAF:n (Far East Air Forces) käytössä oli vain 657 konetta. Ilmavoimaa vahvennettiin niin, että heinäkuussa 1951 oli käytössä 70 laivuetta ja niissä 1 441 konetta, ja sodan lopussa (7/1953) oli 1 536 konetta. Lentokuntoisten koneiden keskivahvuus oli 839.[23][24] YK:n ilmavoimat suorittivat yhteensä 1 040 708 lentoa, joista FEAF:n osuus oli 720 980, Merijalkaväen ilmavoimien 107 303, Laivaston ilmavoimien 167 552 ja muiden maiden 44 873.[23]

Kiinan ja Pohjois-Korean kalustoMuokkaa

Kansanarmeijan maksimivahvuus oli lähes miljoona sotilasta sekä toinen miljoona kuljetustehtävissä.[25] Ilmavoimien rungoksi muodostettiin syksyllä 1950 Neuvostoliiton 64. hävittäjälentoarmeijakunta. Hävittäjätoiminnan johtaja oli Neuvostoliiton ansioitunein hävittäjälentäjä ”Suuressa isänmaallisessa sodassa” (62 ilmavoittoa) Ivan Kožedub, joka ei itse saanut osallistua taistelutehtäviin. Monet muutkin hävittäjälentäjät olivat maailmansodan kokeneita veteraaneja. Venäläiset pilotit esiintyivät Kiinan ilmavoimien univormuissa ja myös koneissa oli kiinalaiset tunnukset. Neuvostoliitto halusi näin peitellä suoraa osallistumistaan sotatoimiin.[25] [26][27][28]

 
Yhdysvaltalaiset sotilaat tutkivat pohjoiskorealaisilta vallattua T-34/85 panssarivaunua Waegwanissa, Koreassa

Kun ilmahyökkäykset Pohjois-Korean kohteita vastaan kiihtyivät, Neuvostoliitto lisäsi tukeaan Pohjois-Korean ja Kiinan ilmapuolustukselle. 12.4.1951 yleisesikunta esitti Stalinille kenraalieversti P. A. Belovin ilma-armeijakunnan vahventamista siirtämällä kaksi hävittäjädivisioonaa ja yksi yötaisteluun soveltuva rykmentti (La-5) Kiinaan ja Koreaan. Ilmavalvontaa varten armeijakunnalle annettiin kaksi tutka-asemaa. Sotatoimialueelle keskitettiin myös kaksi ilmatorjuntadivisioonaa; ensimmäisessä oli kolme rykmenttiä, ja niillä 86 kpl 85 mm ja 72 kpl 37 mm tykkejä, ja toisessa divisioonassa kaksi rykmenttiä, 64 kpl 85 mm ja 48 kpl 37  mm tykkejä. Lisäksi siirrettiin yksi valonheitinrykmentti Moskovasta Koreaan.[29][30]

Neuvostoliiton johtaja Josef Stalin viestitti Kiinan johtaja Mao Tse Tungille lokakuussa 1951 ohjeita ilmapuolustuksen järjestelyistä. Pohjois-Koreaa piti tukea ensisijaisesti hävittäjäilmavoimilla, joiden toiminnan turvaamiseksi piti kiirehtiä kahden uuden lentokentän (Nansi, Taisen) rakentamista; niiden suojana oli venäläisiä ilmatorjuntayksiköitä. Kaksi venäläistä ilmatorjuntadivisioonaa oli suojaamassa Andun-Singisjun lentokenttää ja Jalatszjan-joen yli menevää siltaa. Stalinin kirjeestä käy ilmi, että Neuvostoliitto oli jo tällöin toimittanut Kiinalle sotaluoton turvin 1 854 ilmatorjuntatykkiä ja 3 268 ilmatorjuntakonekivääriä. 64. ilma-armeijakunnan vahvuus syksyllä 1952 oli noin 26 000 henkilöä.[29][31] [32]

Korean sodassa kommunistiosapuolella oli käytettävänään moderneja venäläisiä MiG-15-suihkuhävittäjiä noin 4 000 kpl. Alkuvaiheessa ne olivat kova vastustaja vastapuolen potkurikoneisiin nähden.

TappiotMuokkaa

Sodan tappioilmoitukset eivät täsmää puolin ja toisin. Siten absoluuttiseen totuuteen tuskin voidaan päästä ja onkin parasta kirjata eri osapuolien ilmoituksia sellaisenaan lukijan arvioitavaksi. Lisäksi kannattaa lukea erilaisia arvioita tappioista, jotta voisi päästä edes lähelle totuutta.

 
Yhdysvaltalainen P-51 Mustang pudottaa kaksi napalm-pommia pohjoiskorealaiseen teollisuuskeskukseen

Amerikkalaisten tilastoista voidaan poimia esimerkiksi FEAF:n aiheuttamiksi vahvistettuja tappioita: sotilaita 184 808, panssarivaunuja 1 327, asepesäkkeitä 17 502, vetureita 963, junanvaunuja 10 407, ajoneuvoja 82 920, rakennuksia 118 231, siltoja 1 153, rautatiekatkoksia 28 621, aluksia 593.[33][34]

YK:n liittokunnalle aiheutettiin pohjoiskorealaisten lähteiden mukaan yli miljoonan (1 093 839) miehen tappiot.[35][36] Materiaalitappiot tuhottuina olivat pohjoiskorealaisten mukaan seuraavat: tykkejä 1 374, panssarivaunuja 2 690, kuorma-autoja 4 111, panssariajoneuvoja 45. Lentokoneita ammuttiin alas 5 729 ja vaurioitettiin 6 484. Pohjois-Korean esittämiä lukuja ei lännessä ole pidetty uskottavina, sillä läntisten lähteiden mukaan lentokoneita ei edes ollut vastaavaa määrää.

 
Siviilejä Korean sodassa n. 1951

Siviiliuhreja arvioidaan olleen pohjoisessa 1 000 000–1 185 000 ja etelässä 315 000–761 240. Eteläkorealaisten tappiot olivat 47 000–415 000 sotilasta. Vangiksi jäi 8 321 eteläkorealaista, joista 325 ei palannut vankien vaihdossa. Pohjoiskorealaiset kärsivät heti sodan alussa suuria tappioita, kaikkiaan arviolta 130 000–520 000 pohjoiskorealaista sotilasta kuoli. Kiinalaisia kaatui 145 000–1 000 000. Heidän joukossaan oli korkea-arvoinen kiinalainen upseeri, Mao Tse Tungin vanhin poika. 83 723 pohjoiskorealaista ja 21 374 kiinalaista jäi vangiksi. Vangeista pääosa vapautettiin, mutta 14 235 kiinalaista ja 7 604 korealaista ei halunnut palata takaisin.[37][38]

Korean sotaan osallistui 1 789 000 amerikkalaista sotilasta, joista 33 000–54 246 kaatui. Tämän lisäksi 92 134 amerikkalaista haavoittui tai loukkaantui vakavasti sotanäyttämöllä. Sotavangiksi jäi 7 140 amerikkalaista. Heidän lisäkseen luokiteltiin tuhansia sotilaita kadonneiksi. Muiden YK-maiden sotilastappiot olivat 2 186–3 194 kaatunutta. Vangiksi jäi 1 377 YK-liittolaisten sotilasta, joista 977 oli brittejä ja 243 turkkilaisia.[37][39]

Ilmasodan tappiotMuokkaa

Amerikkalaisten pilottien ilmoitusten mukaan tuhottiin 1 048 lentokonetta varmasti ja 191 luultavasti, minkä lisäksi vaurioitettiin 1 186 konetta. F-86 Sabre -hävittäjät saivat tililleen 810 ilmavoittoa, joista 792 oli tyyppiä MiG-15. On arvioitu, että taistelutappioiden ohella 400 konetta tuhoutui paluulennoilla ja 1 400 konetta muista syistä. Kokonaismenetykset saattoivat olla jopa 2 800 konetta. MiG-15 koneita tuhoutui noin 2 000 kpl.[35][40]

Itäblokin lähteissä pohjoiskorealaisten ja kiinalaisten ilmoitetaan menettäneen 850 suihku- ja 150 potkurikonetta taisteluissa sekä 400 konetta onnettomuuksissa.[35][41] Neuvostoliiton 64. hävittäjälentoarmeijakunta menetti 335 lentokonetta ja 120 lentäjää.[28]

YK:n konetappiot kappalemääräisenä olivat suuret. Virallisten tilastojen mukaan FEAF menetti 1 466 konetta, laivasto 814, merijalkaväki 368 ja liittolaiset 152 konetta, yhteensä 2 800. Kirjaustavasta johtuen todelliset tappiot olivat suuremmat, koska pahasti vaurioituneina poistoon menneitä koneita ei laskettu tappioihin mukaan. Eräiden arvioiden mukaan USAF menetti 2 500 konetta, laivasto ja merijalkaväki yli 1 200 konetta ja maavoimat satoja kevyitä koneita, eli yhteensä ehkä yli 4 000 konetta.[35][42]

 
Yhdysvaltalainen merijalkaväen sotilas vartioi pohjoiskorealaisia sotavankeja

FEAF:n ja sen liittolaisten virallisista konetappioista vihollinen aiheutti 1 041 koneen tuhoutumisen (52,4 %), loput (945) johtuivat muista syistä. Vihollisen ilmatorjunta ampui alas 816 konetta (78,3 %), hävittäjät 147 konetta (14,1 %) ja 78 koneen tuhoutumisen syy jäi epäselväksi. YK:n ilmavoimien kokonaistappiot taistelulentojen määrästä laskien olivat 0,5 %, mikä on vähän, jos verrataan maailmansodan keskiarvoihin.[35][43]

FEAF:n henkilötappiot olivat 1 180 kaatunutta, 368 haavoittunutta ja 38 kadonnutta. Lisäksi 255 joutui sotavangiksi, heistä 220 palautettiin sodan päätyttyä.[35][44]

Itäblokin lähteissä YK:n kokonaistappioksi ilmoitetaan noin 4 000 konetta, joista USAF:n osuus oli 2 000, meri-ilmavoimien 1 182 ja maavoimien 700–800 konetta.[35][41]

LähteetMuokkaa

  • Futrell, Rober Frank: The United States Air Force in Korea 1950–1953. 1961.
  • Groehler, Olaf: Geschichte des Luftkriegs 1910 bis 1970. 1975.
  • Hermes Walter G.: United States Army in the Korean War. 1966.
  • Korean People’s Army Publishing House. L’Imperialisme Americain – Boutefeu de la Guerre de Coree, 1965.
  • Lappi, Ahti: Ilmatorjunta kylmässä sodassa. Ilmatorjuntasäätiö, 2003. ISBN 951-955944-2.
  • Manninen, Ohto: Korean sodan sosialistiset suojelusenkelit. Sotilasaikakauslehti 9/2001.
  • Matray, James I. – Boose, Donald W. (toim.): The Ashgate Research Companion to the Korean War. Farnham: Ashgate, 2014. ISBN 978-1-4094-3982-8.
  • Nordberg, Erkki: Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla. Art House, 2003. ISBN 951-884362-7.
  • Stewart, James T: Air Power: The Decisive Force in Korea. 1957.
  • Torkunov, A.V.: Zagadotsnaja voina Koreiski konflikt 1950–1953.
  • Weathersby, Kathryn: New Findings on the Korean War. 2001.
  • Vesterinen & Janhunen & Huotari: Korea, kolme ovea tiikerin valtakuntaan. Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662797-8.

ViitteetMuokkaa

  1. On This Day 29 August 1950 from BBC
  2. The Korean War at Veterans Affairs Canada Web archive 2007
  3. Turkey at Korean-War.com
  4. Eskelinen, Heikki: ”Korean konjunktuuri”, Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917-66, s. 205. Yhtyneet kuvalehdet, 1966.
  5. Pratt, Keith L.; Rutt, Richard; Hoare, Jame: Korea: A Historical and Cultural Dictionary, s. 239. Richmond: Curzon, 1999. ISBN 978-0700704644. (englanniksi)
  6. Kim, Ilpyong J.: Historical Dictionary of North Korea. Lanham: Scarecrow Press, 2003. ISBN 978-0810843318. (englanniksi)
  7. War to Resist US Aggression and Aid Korea Marked in DPRK Xinhua. Arkistoitu 1.5.2011. Viitattu 28.9.2018. (englanniksi)
  8. Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 151–155.
  9. Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 169
  10. Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 170-172
  11. Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 174-178
  12. a b c d Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 174-180
  13. a b c d e Vesterinen & Janhunen & Huotari 2000, s. 180-184
  14. David Pong: Encyclopedia of Modern China, s. 406-408. Volume 2 F–M. Charles Scribner’s Sons, 2009. ISBN 978-0-684-31566-9. (englanniksi)
  15. BBC World
  16. Stratfor.com
  17. Telegraph News
  18. Harjulehto, Seppo: Mitä Missä Milloin 1955, s. 20–21. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1954.
  19. Stéphane Courtois et al: Kommunismin musta kirja, 2002, s. 615.
  20. Koreat tavoittelevat rauhansopimusta ja sotatilan lopettamista – Trump: Tapahtuu hyviä asioita Yle uutiset. 27.4.2018. Viitattu 27.4.2018.
  21. Lappi 2003, s. 142.
  22. Hermes 1966, liite A1–A2.
  23. a b Lappi 2003, s. 145.
  24. Futrell 1961, s. 644.
  25. a b Lappi 2003, s. 143.
  26. Torkunov 2000, s. 83, 97, 100.
  27. Manninen 2001
  28. a b Nordberg 2003, s. 298.
  29. a b Lappi 2003, s. 144.
  30. Torkunov 2000, sivut 148–149, 296.
  31. Torkunov 2000, s. 177, 180–184.
  32. Weathersby 2001, sivu 10 (kenrl Georgi Lobov)
  33. Lappi 2003, s. 153
  34. Futrell 1961, s. 645.
  35. a b c d e f g Lappi 2003, s. 154.
  36. Korean People’s Army Publishing House 1965, s. 9.
  37. a b Lappi 2003, s. 155.
  38. Hermes 1966, s. 524–515.
  39. Office of Secretary of Defence: Washington Headquarters Services, Directorate for Information Operations and Reports, Defence Prisoners of War/Missing in action Office. Data released 10th January 2000.
  40. Stewart 1957, s. 283.
  41. a b Groehler 1975, s. 105.
  42. Stewart 1957, s. 286–287.
  43. Stewart 1957, s. 92–97.
  44. Futrell 1961, s. 645–652.