Wikipedia

Hintasääntely

Hintasääntely tai hintasäännöstely[1] tarkoittaa valtiovallan jollekin tuotteelle määräämää maksimi- tai minimihintaa. Usein sääntelyn tavoitteena on varmistaa maksimihinnalla peruselintarvikkeiden edullisuus kansalaisille erityisesti nopean inflaation oloissa. Vaihtoehtoisesti minimihinnalla voidaan pyrkiä esimerkiksi varmistamaan ruoan tuottajien tulotaso.

Mikäli määrätty hinta on korkeampi kuin markkinahinta eli se hinta, jolla kysyntä ja tarjonta ovat yhtä suuret, tuloksena on ylitarjontaa ja alikysyntää (esim. maatalouden "voivuoret" ja "viljavuoret"), koska tuottajien into tuottaa kasvaa mutta kuluttajien ostohalu laskee, ks. minimihinta.

Mikäli määrätty hinta on alhaisempi kuin markkinahinta, tuloksena on ylikysyntä eli pula ja alitarjonta (esim. Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden ruokakauppojen jonot - tai Suomen jonot toisen maailmansodan hintasääntelyn aikana), ks. "hintakatto" eli maksimihinta.

Vaikka hallitukset usein käyttävät hintasääntelyä, taloustieteilijät yleensä sanovat, että hintasääntelyä pitäisi yleensä välttää ja sen seuraukset ovat toista kuin mihin sillä pyritään.[2] Esimerkiksi kolme neljästä taloustieteilijästä oli 1990-luvun alussa eri mieltä väitteestä "Hinta- ja palkkasääntely on hyödyllinen keino säädellä inflaatiota", 8 prosenttia samaa mieltä.[3]

Hintapolitiikka ja hintavalvonta

muokkaa

Hintasääntelyä laajempia käsitteitä ovat hintapolitiikka ja hintavalvonta. Hintapolitiikka on kilpailupolitiikan vastinpari, ja näiden kahden tulisi tukea toisiaan. Hintavalvonnalla tarkoitetaan kaikkia viranomaisten toimia hinta-asioissa, kuten hintatutkimuksia, hintojen ilmoitusmenettelyä, hinnoista neuvottelemista eri intressiryhmien kesken sekä hinnanvahvistustoimintaa, josta käytetään myös nimitystä hintasääntely.[4]

Hintasääntelyn seurauksia

muokkaa

Markkinahinta on se hinta, jolla tietyn tuotteen kysyntä ja tarjonta ovat yhtä suuret. Jos hallitus määrää tätä alhaisemman maksimihinnan, kysyntä kasvaa ja tarjonta vähenee. Tällöin tuotetta ei riitä kaikille. Kun näin hintamekanismi ei pääse säännöstelemään hyödykkeen riittävyyttä, säännöstely tapahtuu jollain toisella mekanismilla:[5]

  • Jonottaminen oli yleistä Euroopan sosialistisissa itäblokin valtioissa. Yhdysvalloissa hallitus määräsi bensiinille maksimihinnan 1973–1979, jolloin autoilijat jonottivat bensa-asemille ja jonotusvaiva huomioon ottaen bensiini tuli heille usein kalliimmaksi kuin olisi tullut markkinahinnalla.[5]
  • Laadun heikentyminen on toinen ratkaisu.[5] Jos laatu putoaa niin alhaiseksi, että kysyntä ja tarjonta ovat markkinahinnalla yhtä suuret, jonoja ei muodostu. Ja miksipä valmistajat tekisivät sen laadukkaampia tuotteita, kun niistä ei saa enempää rahaa ja sellaisetkin menevät kaupaksi. Yhdysvalloissakin toisen maailmansodan aikana maksimihinnat ja maksimivuokrat vähensivät pihvien lihaa ja vuokra-asuntojen kuntoa.[5] Tällöin hallitus voi määrätä vaadittavan lihan määrän ja asuntojen uudelleenmaalaustiheyden, mutta tällöin byrokratia vain lisääntyy.[5]
  • Kytkykauppa. Kun vehnäjauhoille määrättiin maksimihinta ensimmäisen maailmansodan aikana, niitä usein myytiin kytkykaupalla ei-haluttujen ruis- tai perunajauhojen kanssa.[5]
  • Pakottaminen laadukkaampiin tuotteisiin.[5] Yritykset saattavat lakata tuottamasta tuotteita, joiden hinta on määrätty halvaksi, ja tuottaa samoilla resursseilla kalliimpia, laadukkaampia tuotteita.[5] Siksi hallitus voi joutua sääntelemään näiden toistenkin hyödykkeiden tuotantoa, jne.[5] Toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain hallitus yritti monta kertaa turhaan pakottaa vaatevalmistajia olemaan lopettamatta halvempien vaatteiden tuotantolinjoja.[5] Suomalaisen taidelasin kansainvälisen menestyksen 1950-luvulla sanotaan osin johtuneen siitä, että lasitehtaiden oli pakko panostaa kalliimpiin tuotteisiin hintasäännellyn ja siksi huonosti kannattavan käyttölasituotannon rinnalla[6].
  • Pimeät markkinat. Ostajat maksavat salaa ylihintaa tuotteista. Hinta on korkeampi kuin olisi vapaiden markkinoiden markkinahinta, koska hinnan pitää lisäksi korvata myyjille laittomuudesta kiinnijäämisen riski.[5]
  • Säännöstely. Esimerkiksi valtio jakaa jokaiselle autoilijalle yhden renkaidenostokupongin eikä enempää saa ostaa.[5] Valtion on kuitenkin vaikea osata jakaa osto-oikeuksia kunkin erilaisten tarpeiden mukaan.[5] Eräs ratkaisu on sallia ostokorttien vapaat markkinat.[5] Sekään ei kannusta lisäämään tuotantoa toisin kuin markkinahinta tekisi.[5] Se ei myöskään saa tuotteita siirtymään niihin osiin maata, joissa niitä tarvittaisiin eniten.[5]

Historia

muokkaa

Sekä hintasääntelyä että vapaasti markkinoilla määräytyviä hintoja on ollut vaihtelevassa määrin eri puolilla maailmaa läpi historian ja on yhä. Varhaisimmat maininnat ovat Babyloniasta noin 2300 eaa, jossa hallitsijat Urukagina ja Maništusu antoivat ylihintojen vastaisia määräyksiä.[7]

Rooma

muokkaa

Diocletianus (keisarina 284-305 jaa.) yritti estää nopeaa hintojen nousua määräämällä yli tuhannen tuotteen enimmäishinnat kuolemantuomion uhalla. Moni tuottaja lakkasi myymästä ja kaupankäynti lähes loppui. Toiset myivät kalliimmalla salaa mustassa pörssissä. Diocletianus luopui vallasta (305) ja vähitellen hintoja ei enää valvottu.[8]

Johtava antiikin Rooman taloushistorioitsija, Michael Ivanovich Rostovtzeff, kertoo, että hinta- ja palkkasääntelyä oli käytetty usein myös ennen ja jälkeen Diocletianuksen. Diocletianuksen hintasääntely johti pahaan pulaan, ja väkijoukot saattoivat tappaa myyjiä saadakseen tavarat. Muodollisesti lakia ei kumottu. Myös korkea verotus vähensi työntekoa, säästämistä, investointeja ja kauppaa.[9]

Intia

muokkaa

1300-luvun alussa Delhin sulttaanikunnan hallitsija Alauddin Khalji määräsi hinnat viljalle, vaatteille, orjille, eläimille ja monella muulle tuotteelle. Pian hänen kuoltuaan hänen poikansa Qutbuddin Mubarak Shah kumosi hintasääntelyn.[10]

Eurooppa

muokkaa

Keskiajan Euroopassa hintapolitiikasta huolehtivat kirkko, paikallishallinto ja ammattikuntalaitos, uudella ajalla ammattikuntalaitoksen ohella merkantilistinen talousjärjestelmä.[11]

1900- ja 2000-luvut

muokkaa

1900-luku oli maailmansotien takia voimakasta hintasääntelyn aikaa länsimaissa. Ensimmäinen maailmansota sai aikaan tavarapulaa ja sotatoimien rahoitus setelien liikkeellelaskulla ja lainarahalla sai aikaan inflaatiota. Tehokkainta hintasääntely oli Saksassa, kun taas talouden sääntelyä vieroksuvissa Britanniassa ja Yhdysvalloissa hitaampaa ja lievempää.[12]

Suunnitelmatalousmaat yleensä määräsivät useimpien tai kaikkien tuotteiden hinnat. Niiden talous on tyypillisesti toiminut huonosti ja melkein kaikki on korvattu sekatalouksilla. Myös ei-suunnitelmatalousmaissa on ollut hintasääntelyä, kuten vuokrasääntelyä.[2] Ensimmäisen maailmansodan aikana Yhdysvalloissa säänneltiin ruoan hintaa.[13][14][15][16]

Kun hintasääntely tarkoittaa yleensä maksimihintojen määräämistä, 1930-luvun lamassa hinnat laskivat ja jouduttiin määräämään miminihintoja muun muassa Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Pohjoismaissa. Presidentti Rooseveltin New Deal -ohjelman palkka- ja hintasääntelyineen arvellaan jopa pelastaneen Yhdysvaltojen yksityiselle pääomalle perustuvan tuotantojärjestelmän. 1930-luvun lopulla jo useimmissa Euroopan maissa sovellettin jonkinlaista hintavalvontaa.[17]

Toisen maailmansodan aikana muun muassa Yhdysvallat ja natsi-Saksa sääntelivät hintoja.[18][19] Saksassa hintasääntelystä tuli olennainen osa natsien korporatiivista talousjärjestystä, jossa vuonna 1936 annettiin ensimmäinen yleinen hintasulkupäätös ja perustettiin erityinen hintavirasto, Preisbildungsamt[20].

Hintasääntely itsenäisessä Suomessa

muokkaa

Suomessa järjestelmällisin hintasääntelyjakso kesti sotien vuosista miltei 1980-luvun loppuun. Ainoana maana Euroopassa Suomi sovelsi niin sanottua hinnantasausta, jonka alkuperäinen tarkoitus oli helpottaa sekä vientiä että tuontia sota-aikana. 1950-luvulla siitä tuli tuontihintojen vaihtelua tasaava keino, josta huolehti erillinen hinnantasausvirasto vuosina 1944–1959.[21] Valtuuslait olivat toinen hintasääntelyn keino, mutta niiden jälkeen inflaatio useammin kiihtyi kuin hidastui. Hintasulkuja eli hintojen määräaikaisia jäädyttämisiä säädettiin vuosina 1939–1988 yhteensä 13 kertaa, ja niillä inflaatio talttui yhdeksän ja kiihtyi kuusi kertaa. Vuodesta 1968 alkaen solmittujen Tulopoliittisten sopimusten jälkeen inflaatio taantui ja kiihtyi yhtä monta kertaa. Suomen markan devalvointi oli tehokkain keino, 11 kerrasta vain yhtenä inflaatio ei hidastunut.[22]

Vuonna 1917 itsenäistynyt Suomi lopetti jo 1921–1922 ensimmäisen maailmansodan jälkeisen hintojen ja vuokrien sääntelyn niin, että Suomessa hinnoittelu oli jokseenkin vapaata aina talvisotaan 1939 asti, lääkkeiden hintoja lukuun ottamatta.[23] Sotavuosina erilaiset sääntelytoimet kiristyivät nopeasti muun muassa Suomen kansanhuoltoministeriön perustamisen myötä Ruotsin ja Saksan esikuvien pohjalta. Uusi ministeriö kohdisti ensimmäiset hintavalvontatoimet sokeriin ja siirappiin, sitten kahviin ja kahvinkorvikkeeseen. Laajempi hintasääntely alkoi syyskuussa 1940 kansanhuoltoministeriöön perustetun hinnanmuodostuksen valvontaosaston (vuodesta 1942 nimellä hintaosasto) ja viisimiehisen hintalautakunnan myötä.[24] Toukokuussa 1941 tuli voimaan valtuuslaki talouselämän säännöstelemisestä poikkeuksellisissa oloissa, paremmin tunnettu nimellä valtalaki. Hyvin laajat hintasääntelymahdollisuudet antavan poikkeuslain voimassaoloa jatkettiin vuosittain aina vuoteen 1954 asti.[25]

Sotavuosina hintasääntely kohdistui etenkin maataloustuotteisiin. Sodan päätyttyä vuoden 1946 setelinleikkaus pyrki muun muassa hillitsemään inflaatiota, mutta se vain kiihtyi kunnes asetettiin hintasulku eli kielto kaikkien hintojen nostamiselle. Vuoden 1948 ”toinen valtalaki” poisti hintasääntelyn monien kotimaisten tuotteiden osalta, mutta piti sen kaikissa tuontitavaroissa.[26] Tuontia säätelivät myös lisenssiviraston toteuttama valuuttasäännöstely[27] ja hinnantasausviraston hinnantasaustoimet.

Kansanhuoltoministeriö lakkautettiin 1950 ja hintavalvonta siirtyi sosiaali- ja terveysministeriön uudelle hintaosastolle, jonka johtajaksi nimettiin Gunnar Korhonen[28]. Seuraavana vuonna ryhdyttiin ensi kertaa harjoittamaan kokonaisvaltaista hintapolitiikkaa muun muassa perustamalla Teuvo Auran johtama talouspoliittinen suunnitteluneuvosto. Hintaosasto laajeni viidestä virkailijasta vuonna 1950 nopeasti 75 virkailijaan vuoden 1952 alussa. Lääninhallituksiin alettiin nimittää hintatarkastajia, joita vuonna 1976 oli noin 70[29].

Vuonna 1954 sotien aikana aloitettu elintarvikkeiden jakelusäännöstely ostokortteineen päättyi, viimeisinä tuoteryhminä kahvi ja riisi. Hintasäännöstely kuitenkin jatkui ja oli hankalaa, koska palkat oli sidottu kustannusindeksiin. Tuontia vapautettiin, liikevaihtoveroa ja muita välillisiä veroja vähennettiin tuoteryhmittäin. MTK vaati elintarvikkeiden tuottajahintojen korotuksia, ammattiyhdistysliike vähittäishintojen alennuksia, maan hallitukset olivat lyhytikäisiä ja päätöksenteko vaikeaa. Tärkeäksi keinoksi tulivat valtion myöntämät subventiot eli tukiaiset.[30]

Hinta- ja palkkasääntelyllä ja inflaation kiihtymisen pelolla oli suuri merkitys palkansaajien ryhtymisessä vuoden 1956 yleislakkoon.[31] Sosiaali- ja terveysministeriön hintaosaston pitkäaikaisen (1953–1973) osastopäällikön Olavi Väyrysen mukaan vuonna 1958 alkoivat helpommat vuodet poliittisen tilanteen rauhoituttua, tavarapulan hellitettyä ja inflaationkin hidastuessa.[32] 1960-luvun loppupuolella ryhdyttiin puuhaamaan ensimmäistä tulopoliittista kokonaisratkaisua, johon vaikuttivat sosiaalietujen, maataloustuloratkaisujen ja palkkakysymysten lisäksi keskeisesti myös hintapolitiikka.[33]

Vuonna 1973 sosiaali- ja terveysministeriön hintaosasto lakkautettiin ja hintavalvonta siirtyi uudelle elinkeinohallitukselle. Hintasääntely lakkasi Suomessa 1988.[34]

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Määttä, Kalle & Reimavuo, Seppo: Kilpailuvirasto kilpailupolitiikan suunnannäyttäjänä. Helsinki: KKV, 2015. Kilpailu- ja kuluttajaviraston selvityksiä 4/2015 Teoksen verkkoversio (PDF) Viitattu 1.4.2025.
  • Väyrynen, Olavi: Hintavalvonnan vaiheita. Helsinki: WSOY, 1990.

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ https://www.hs.fi/ura/art-2000003903832.html
  2. ↑ a b Rockoff, Hugh: Price Controls The Concise Encyclopedia of Economics. OCLC:237794267 ISBN 978-0865976658
  3. ↑ Alston, Richard M. & Kearl, J.R. & Vaughan, Michael B.: Is There a Consensus Among Economists in the 1990s? The American Economic Review, May 1992, 82. vsk, nro 2, s. 203–209. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 30.3.2025. (englanniksi)(Arkistoitu – Internet Archive)
  4. ↑ Aura, Matti: Tehokkaaseen kilpailupolitiikkaan. (Yliökirjoitus.) Helsingin Sanomat, 12.6.1972, s. 4. Näköislehti (maksullinen).
  5. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Price Controls, The Concise Encyclopedia of Economics, 2013.
  6. ↑ Heino, Timo-Erkki: Vapaus synnytti ihmeen. Suomen Kuvalehti, 28.5.2021. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 30.3.2025.
  7. ↑ Väyrynen 1990, s. 13.
  8. ↑ Else Christensen ja Niels-Peter Granzow Busch: Verotus musersi Rooman (11/2021, sivut 34-39) Historia-lehti. 7.7.2021.
  9. ↑ How Roman Central Planners Destroyed Their Economy Foundation for Economic Education. 5.10.2016.
  10. ↑ Banarsi Prasad Saksena: ”The Khaljis: Alauddin Khalji”, A Comprehensive History of India: The Delhi Sultanat (A.D. 1206–1526), s. 429. 5 Second painos. The Indian History Congress / People's Publishing House, 1992. OCLC:31870180 Teoksen verkkoversio.
  11. ↑ Väyrynen 1990, s. 15.
  12. ↑ Väyrynen 1990, s. 15–16.
  13. ↑ File: "Prices charged in this store will not exceed those indicated in the most recent list of Fair Prices applicable to this – NARA – 512556.jpg – Wikimedia Commons commons.wikimedia.org. Viitattu 21.1.2012.
  14. ↑ File: "Closed. Public Notice. For Violation of the rules of the United States Food Administration This Place is Closed days... – NARA – 512564.tif – Wikimedia Commons commons.wikimedia.org. Viitattu 21.1.2012.
  15. ↑ File: "This Store sells at FAIR PRICES as interpreted by U.S. Food Administration...", ca. 1917 – ca. 1919 – NARA – 512714.tif – Wikimedia Commons commons.wikimedia.org. Viitattu 21.1.2012.
  16. ↑ File: "We violated the regulations of the Food Administration but have pledged Full Obedience in the Future.", ca. 1917 – ca. – NARA – 512528.jpg – Wikimedia Commons commons.wikimedia.org. Viitattu 21.1.2012.
  17. ↑ Väyrynen 1990, s. 17–18.
  18. ↑ Paths to Democracy: Revolution and Totalitarianism By Rosemary H. T. O'Kane page 135
  19. ↑ File: "Cost of Living 1918–1944" – NARA – 514088.jpg – Wikimedia Commons commons.wikimedia.org. Viitattu 21.1.2012.
  20. ↑ Väyrynen 1990, s. 18.
  21. ↑ Väyrynen 1990, s. 319.
  22. ↑ Määttä & Reimavuo 2015, s. 45.
  23. ↑ Väyrynen 1990, s. 34.
  24. ↑ Väyrynen 1990, s. 38–39.
  25. ↑ Väyrynen 1990, s. 39–40.
  26. ↑ Väyrynen 1990, s. 49–52.
  27. ↑ Åkerfelt, Tor: Valuutansäännöstelyä vuodesta 1939 alkaen 1984. Suomen Pankki, Valuutantarkkailuosasto. Viitattu 1.4.2025.
  28. ↑ Väyrynen 1990, s. 53, 57.
  29. ↑ Hintaneuvotteluissa riita "sotamiesneuvostosta". Helsingin Sanomat, 21.1.1976, s. 10. Näköislehti (maksullinen).
  30. ↑ Väyrynen 1990, s. 69–79.
  31. ↑ Väyrynen 1990, s. 80–91.
  32. ↑ Väyrynen 1990, s. 95.
  33. ↑ Väyrynen 1990, s. 158.
  34. ↑ Väyrynen 1990, s. 6.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hintasääntely&oldid=23146293”