Suuri adressi

Venäjän keisari Nikolai II:lle osoitettu adressi 1899

Suuri adressi oli adressi, joka kerättiin Suomessa ensimmäisen sortokauden alussa maaliskuussa 1899 vastalauseeksi Venäjän keisari Nikolai II:n 15. helmikuuta 1899 allekirjoittamalle helmikuun manifestille. Adressin allekirjoitti yli 520 000 suomalaista, mikä vastasi ainakin kolmasosaa Suomen silloisesta aikuisväestöstä. Allekirjoitukset koottiin vapaaehtoisvoimin yhdessätoista päivässä salaa venäläiseltä esivallalta ja kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovilta. Kansalaisten valitsemista edustajista koostunut lähes viisisataahenkinen suuri lähetystö matkusti Venäjän pääkaupunkiin Pietariin viemään adressia Nikolai II:lle, joka ei kuitenkaan suostunut ottamaan lähetystöä tai adressia vastaan eikä myöskään peruuttanut helmikuun manifestia.

Suuri adressi sidottuna 26 niteeseen. Vieressä adressin keräykseen osallistunut filosofian tohtori Yrjö Wichmann.

AdressiMuokkaa

Adressiajatuksen syntyminenMuokkaa

Keisari Nikolai II allekirjoitti helmikuun manifestina tunnetun keisarillisen julistuskirjan Pietarissa 15. helmikuuta 1899, tieto siitä levisi helsinkiläisten keskuuteen 16. helmikuuta ja Suomen senaatti julkaisi sen täpärän äänestyksen jälkeen 18. helmikuuta. Useat kansalaispiirit yrittivät turhaan painostaa senaattoreita olemaan julkaisematta laittomana pidettyä julistuskirjaa.[1] Julkaisun jälkeen sekä senaatti että käynnissä olleet valtiopäivät lähettivät Pietariin omat lähetystönsä vetoamaan keisariin, jotta tämä muuttaisi manifestia Suomen perustuslakien mukaiseksi, mutta Nikolai II ei ottanut valtuuskuntia vastaan, ja ne palasivat tyhjin käsin Helsinkiin 24. helmikuuta.[2]

 
Hankkeen alullepanijoihin kuulunut Dagmar Neovius.

On olemassa erilaisia tietoja siitä, kenen idea suuri adressi alun perin oli. Tunnetuimman version mukaan ajatus sai alkunsa ruotsinkielisen sivistyneistön vaikuttajiin kuuluneiden sisarusten Arvid, Dagmar ja Harald Neoviuksen perheessä.[3] Arkkitehti Harald Neovius sai idean keisarille laadittavasta kirjelmästä helmikuun manifestin julkaisemisen jälkeisenä päivänä ja kertoi siitä siskolleen Dagmarille. Ensimmäiset neuvottelut asiasta käytiin kahdessa samanaikaisessa kokouksessa, joista toinen oli Arvid Neoviuksen kotona järjestetty miesten kokous ja toinen Elise von Alfthanin luona pidetty naisten kokous, johon Dagmar Neovius osallistui.[3][4]

Nya Pressen -lehden toimittaja Arvid Neovius oli ollut pari päivää aiemmin kutsumassa koolle Helsingin Ateneumissa 17. helmikuuta pidettyä kansalaiskokousta, jossa päätettiin senaatin painostamisesta manifestin julkaisukysymyksessä. Historiantutkija Päiviö Tommilan arvelun mukaan sekä Ateneumin ensimmäisen kansalaiskokouksen että suuren adressin idea saattoi todellisuudessa olla lähtöisin Nya Pressenin toimituskunnasta eikä Neoviusten perhepiiristä, mutta toisaalta lehden päätoimittajan Axel Lillen on sanottu aluksi vastustaneen adressiajatusta. Tommilan toisen arvelun mukaan suuren adressin isä olisi ollut Aftonposten-lehden päätoimittaja Ernst Gråsten.[3]

Helmikuun suuri kansalaiskokousMuokkaa

Keskustelut adressin keräämisestä jatkuivat Helsingin seurahuoneella sunnuntai-iltana 19. helmikuuta pidetyissä kahdessa kokouksessa, joihin osallistui tärkeitä poliittisia vaikuttajia, professoreita, päätoimittajia ja liikemiehiä, kuten Leo Mechelin, R. A. Wrede, E. N. Setälä ja Eero Erkko. Varsinainen päätös tehtiin Ateneumissa illalla 20. helmikuuta pidetyssä salaisessa kansalaiskokouksessa, johon osallistui yli 500 henkeä.[5] Kokouksessa päätettiin koettaa saada aikaan hallitsijalle annettava mahdollisimman monen ihmisen allekirjoittama kansanadressi. Näin kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov saisi nähdä, ettei Suomen perustuslakien loukkaaminen ollut herättänyt tyytymättömyyttä vain pienessä osassa kansaa, kuten hän apulaisineen oli väittänyt.[6][7][8]

Ateneumin kokouksen olivat kutsuneet koolle professorit M. G. Schybergson ja Fridolf Gustafsson sekä vuorineuvos Rudolf Elfving.[5][4][8] Kokouksen valitsemat valitsijamiehet valitsivat kaksitoistajäsenisen adressikomitean, johon kuuluivat professorit Theodor Homén, E. N. Setälä, Wilhelm Chydenius ja J. W. Runeberg, toimittajat Santeri Ingman, Wilho Soini ja Konni Zilliacus sekä Woldemar Westzynthius, Albert de la Chapelle, Harald Neovius, Kaarlo Brofeldt ja Eduard Polón, ja lisäksi varamiehenä pankinjohtaja Olof Nykopp. Hankkeessa olivat mukana kaikki porvarilliset puolueet ja useimmat pääkaupungin sanomalehdet. Komitea kokoontui 21. helmikuuta alkaen joka ilta ja asetti useita alakomiteoita, joista tärkein oli Dagmar Neoviuksen johtama naiskomitea.[5]

Adressin sanamuodon laati Leo Mechelin Wilhelm Chydeniuksen luonnoksen pohjalta.[9] Ruotsinkielisen tekstin suomensi professori E. N. Setälä. Adressia kopioitiin pääasiassa käsin talkootyönä Dagmar Neoviuksen johdolla Helsingin Nya svenska samskolan -koulun tiloissa.[10]

Hankkeen salaaminen ja Matti Kurikan paljastusMuokkaa

Adressista ei nimienkeruun aikana hiiskuttu Suomen lehdistössä, koska se täytyi pitää salassa venäläiseltä esivallalta ja varsinkin Bobrikovilta, joka olisi todennäköisesti yrittänyt estää hankkeen. Työmies-lehden päätoimittaja Matti Kurikka kuitenkin julkaisi lehdessään 3. maaliskuuta kirjoituksen ”Haaksirikkoon jouduttua”, jossa kehotettiin ”jokaista valistunutta työmiestä” pysymään ”visusti erillään niistä salaperäisistä papereista, joihin heidän nimiään tullaan ensi sunnuntaina keräämään”. Hankkeen ennenaikainen paljastaminen herätti paheksuntaa, jopa enemmän kuin itse adressin vastustaminen, tosin Bobrikov ei nähtävästi tajunnut Kurikan kirjoituksen merkitystä. Syynä kirjoitukseen oli Kurikan katkeruus siitä, että porvarilliset puolueet ja sanomalehdet olivat aiemmin suhtautuneet kielteisesti Kurikan, Työmiehen ja työväenliikkeen pyrkimykseen kamppailla äänioikeuden laajentamisen puolesta hyökkäämällä säätyvaltiopäiväinstituutiota vastaan ja vaatimalla vaalilakkoa, ja että tästä johtuen Kurikkaa ei ollut otettu mukaan adressihankkeen valmisteluun.[11] Kuvaavaa oli, että Kurikka sai kirjoituksestaan paheksuvia kommentteja työväenliikkeenkin puolelta.[12]

Allekirjoitusten kerääminenMuokkaa

 
Nimienkeruutyöhön osallistuneita Nylands Nationin ylioppilaita Kirkkonummella. Ensimmäisenä vasemmalta Axel Mickwitz, neljäntenä Bruno Sjöros, kuudentena Fritz Geitlin ja seitsemäntenä Eugen Schauman.

Nimienkeruun paikallisesta organisoinnista vastasivat ylioppilaat, jotka olivat kotoisin eri puolilta Suomea.[10] Helsingissä keräystyöstä vastasivat suurelta osin säätyläisnaiset.[13] Keruun tuli virallisesti alkaa sunnuntaina 5. maaliskuuta, mutta joillakin paikkakunnilla se saattoi alkaa jo muutamaa päivää aiemmin, heti kerääjien saavuttua.[10] Monilla paikkakunnilla pappi esitti sunnuntaijumalanpalveluksen yhteydessä suullisen kutsun saapua 5. maaliskuuta pidettävään kokoukseen, jossa asia esiteltiin tarkemmin ja allekirjoituksia kerättiin. Näin voitiin nopeasti tavoittaa suuri osa kansasta.[13] Näissä kokouksissa valittiin myös kuntien edustajat suureen lähetystöön.[14] Kokouspaikkoina olivat suuret huoneistot ja kirkot.[15] Varsinkin kaupungeissa nimiä kerättiin pääasiassa kiertämällä yksitellen ovelta ovelle.[16]

Adressin sai allekirjoittaa jokainen yli 16-vuotias mies tai nainen.[13] Joissain tapauksissa hyväksyttiin myös alaikäisten nimiä, ja isä saattoi allekirjoittaa perheenjäsentensä, isäntä palvelusväkensä tai kirjoitustaitoinen naapuri kirjoitustaidottomien aikuisten nimet. Keräys onnistui kaupungeissa täydellisemmin kuin maaseudulla. Vaikka adressiin haluttiin mukaan koko kansa sukupuolesta ja säätyasemasta riippumatta, kerääjät saattoivat ajan puutteessa ohittaa vähäisimmät ja syrjäisimmät mökit, sillä talollisten ja säätyläisten allekirjoituksia pidettiin ensisijaisina. Alempiin kansankerroksiin kuuluvien nimiä kerättiin varsinkin suurista maataloista, kaupunkien työläiskaupunginosista ja tehtaista, joissa voitiin tavoittaa paljon väkeä kerralla.[17]

Isänmaallinen innostus oli valtava. Esimerkiksi Rovaniemeltä hiihdettiin ankarasta pakkasesta välittämättä 150 kilometriä Kittilään keräämään sikäläisiltä nimiä adressiin. Kun Kittilän nimet oli saatu, valtuutettu Juho Anttila kulki ensin hiihtäen 200 kilometriä ja hevosella vielä 150 kilometriä lähimmälle rautatieasemalle voidakseen toimittaa nimilistat Helsinkiin.[18] Keräysaikaa oli vain viikko, joten keräystä ei ehditty suorittaa aivan kaikkialla maassa. Jäätilanteen vuoksi puuttumaan jäivät Ahvenanmaan Lemland, Kökar ja Sottunga, Suomenlahden ulkosaaret sekä Laatokan saaret, ja etäisen sijaintinsa vuoksi Lapin pohjoisosat Kittilää lukuun ottamatta.[17]

Jotkut, pääasiassa työväestöön kuuluneet, kieltäytyivät allekirjoittamasta adressia. Syynä saattoi olla epäluulo, välinpitämättömyys, luottamus keisarin viisauteen tai toivo Venäjän lain mukana tulevista yhteiskunnallisista parannuksista.[19] Maaseudulla oli helmikuusta 1899 alkaen ollut liikkeellä poikkeuksellisen paljon huhuja, joiden mukaan ”Venäjän lain” toimeenpanosta seuraisi pian toteutettava maanjako ja tilattomat saisivat maata. Perättömiä huhuja levittivät varsinkin Venäjän Karjalasta tulleet kiertävät kulkukauppiaat eli niin sanotut laukkuryssät, todistamattomien väitteiden mukaan jonkun yllyttäminä.[20] Joidenkin mielestä Suomen perustuslaki ei hyödyttänyt köyhää kansaa eikä sen korvaaminen Venäjän lailla voisi enää heidän tilannettaan huonontaakaan. Lisäksi jotkut mainitsivat kieltäytymisen perusteeksi Matti Kurikan kehotuksen. Kaikkiaan kieltäytyneitä oli kuitenkin vähän.[19]

Nimienkerääjille maksettiin kulukorvauksia, jotka adressitoimikunnan asettama rahavaliokunta maksoi Olof Nykoppin johtamasta Privatbankenista yksityishenkilöiden nimissä otetuilla lainoilla.[21] Keruun jälkeen Helsinkiin toimitetut adressilistat sidottiin kansiin adressikomitean jäsenen Woldemar Westhzynthiuksen omistamassa kirjapaino Phoenixissa.[17]

Allekirjoitusten lukumääräMuokkaa

Nimien kokonaismääräksi ilmoitettiin alun perin 522 931, mutta vuonna 1901 tehdyssä uudessa laskelmassa määräksi saatiin 523 906. Historiantutkija Päiviö Tommilan mukaan ainakin jälkimmäinen luku sisältää laskuvirheitä eikä tarkkaa määrää siksi tiedetä varmuudella, mutta voidaan puhua ainakin 520 000 allekirjoituksesta. Allekirjoittajien määrä oli noin viidesosa Suomen silloisesta väkiluvusta, yli 16-vuotiaista ainakin kolmasosa. Suhteessa väkilukuun allekirjoituksia saatiin eniten Uudenmaan läänistä ja vähiten Hämeen läänistä. Yksittäisistä kunnista osallistumisinto oli korkein Loviisassa, jossa allekirjotusten määrä vastasi yli 62 prosenttia asukasluvusta.[17] Allekirjoitusten määrä oli huomattava varsinkin siihen nähden, että keräysaikaa oli vain 11 päivää ja senaikaisilla kulkuvälineillä ihmisten tavoittaminen harvaan asutussa maassa oli hankalaa ja hidasta.[22]

Suuri lähetystöMuokkaa

Lähetystön jäsenetMuokkaa

 
Suuren lähetystön jäsenet Nikolainkirkon portailla Helsingissä. Kuva on otettu 20. maaliskuuta 1899 lähetystön palattua Pietarista.[23]

Suuren lähetystön jäsenet valittiin kunnittain adressin allekirjoittajien yleisissä kokouksissa, mutta useimmat valinnat noudattivat Helsingissä etukäteen laadittua ehdokaslistaa. Päiviö Tommilan laskelman mukaan lähetystöön valittiin 471 henkilöä edustamaan 484:ää paikkakuntaa, mutta aikalaisselonteossa edustajia mainittiin olleen 483. Kaikkien kuntien edustajista ei ole säilynyt tietoa, ja lisäksi muutamasta valitusta edustajasta ei tiedetä, matkustivatko he lähetystön mukana Pietariin. Helsingistä valittiin kolme edustajaa, muista kaupungeista ja kunnista yksi kustakin; joissain tapauksissa sama henkilö edusti kahta tai kolmeakin kuntaa.[14]

Lähetystöön kuuluneista parikymmentä oli toiminut valtiopäivämiehinä ja useimmilla oli aiempaa kokemusta yhteiskunnallisista luottamustehtävistä. Pääosa oli talonpoikia. Ylhäissäätyisin lähetystön jäsen oli Turkua edustanut kreivi August Armfelt. Vanhin oli Nurmesta edustanut 79-vuotias Mikko Heikura, nuorin oli Luhankaa edustanut 24-vuotias Kaarlo Dahlström. Adressihankkeen valmistelussa mukana olleet hovineuvos Woldemar Westhyntzius, pankinjohtaja Olof Nykopp ja poliitikko Jonas Castrén pääsivät lähetystöön, kun eräiden Ahvenanmaalla ja Turun saaristossa sijainneiden kuntien valitut edustajat siirsivät valtakirjansa heille.[14]

 
Suuren lähetystön jäseniä, taiteilija Albert Edelfeltin piirros.

Lähetystön jäsenten ammattina tai asemana on mainittu muun muassa talollinen, tilallinen, rustitilallinen, maanviljelijä, pankinjohtaja, kirja- tai muu kauppias, agronomi, kansakoulunopettaja, lukkari, lampuoti, piirilääkäri, apteekkari, kirkkoväärti ja kuntakokouksen puheenjohtaja.

Lähetystön lähtö PietariinMuokkaa

Suureen lähetystöön valittujen tuli olla Helsingissä maanantaihin 13. maaliskuuta mennessä.[14] He saivat Senaatintorilla osakseen helsinkiläisten kunnianosoituksia.[24][25] Lähetystö kokoontui ensi kerran 14. maaliskuuta Helsingin palokunnantalossa. Kokouksen puheenjohtajana toimi pankinjohtaja Carl Sundman Kuopiosta.[26] Pietarissa lähetystöllä ei ollut virallista puheenjohtajaa, mutta Helsinkiä edustanut professori Otto Engström esiintyi epävirallisena johtajana.[27] Ahvenanmaan Kumlingea valtakirjalla edustanutta Tyrvään kirkkoherraa Johannes Bäckiä on luonnehdittu lähetystön hengelliseksi johtajaksi, sillä hän johti yhteisrukouksia.[28]

Vuodelta 1826 olleen asetuksen mukaan keisarin puheille pyrkivien suomalaisten lähetystöjen tuli ensin saada kenraalikuvernöörin lupa. Bobrikov ei arvattavasti antaisi lupaa suurelle lähetystölle, joten eri vaihtoehtoja punnittuaan lähetystö päätti matkustaa Pietariin ensin ja antaa tiedon kenraalikuvernöörille vasta jälkikäteen. Pääosa lähetystöstä lähti Helsingistä Pietariin samalla erikoisjunalla illalla 15. maaliskuuta.[29]

Bobrikovin toimetMuokkaa

Kenraalikuvernööri Bobrikov oli saanut tiedon adressihankkeesta ensi kerran 12. ja 13. maaliskuuta päivätyistä santarmihallituksen raporteista, joissa kerrottiin paikallisesta nimienkeruusta Helsingissä, Hämeenlinnassa ja Viipurin läänissä. Jälkimmäisen raportin tiedot toimitettiin ilmeisesti myös Nikolai II:lle. Suuresta lähetystöstä Bobrikov sai tietää vasta illalla 15. maaliskuuta pari tuntia sen lähdön jälkeen, jolloin hän käsitti hankkeen mittasuhteet.[30]

Bobrikov yritti estää lähetystön pääsyn Pietariin ja vaati Uudenmaan läänin kuvernööriä Kasten De Pontia lähettämään Pietarin kaupunginpäällikölle (gradonatšalnik) sähkeen, jossa vaadittaisiin käännyttämään lähetystö takaisin Suomeen. De Pont kieltäytyi vedoten siihen, ettei sellainen kuulunut hänen tehtäviinsä, ja lupasi lähettää korkeintaan neutraalin ilmoituksen tulossa olevasta lähetystöstä.[31][32][33] Seuraavaksi Bobrikov määräsi Suomen santarmipäällikön lähettämään mainitun sähkeen, minkä seurauksena Pietarin Suomen-asemalle määrättiin venäläisiä poliiseja valmiina käännyttämään lähetystö. De Pont kuitenkin sähkötti Pietariin tiedon, että suomalaiset olivat tulossa vain neuvottelemaan ministerivaltiosihteerin kanssa, mikä ei ollut kiellettyä, joten määrätty poliisitoimi peruttiin ja poliisit kutsuttiin pois asemalta. Bobrikovin yritys siis epäonnistui.[31]

Seuraavana päivänä, 16. maaliskuuta, Bobrikovin luo saapui suurta lähetystöä edustanut viisihenkinen valtuuskunta, jonka puheenjohtajana toimi valtiopäivämies Juho Brusila ja tulkkina taiteilija Eero Järnefelt. Bobrikov otti vastahakoisesti vastaan valtuuskunnan, joka pyysi nyt lähetystölle virallista lupaa keisarin tapaamiseen. Bobrikov kieltäytyi antamasta lupaa, koska lähetystö ei ollut menetellyt lain mukaan, mutta totesi keisarin voivan halutessaan myöntää audienssin suoraankin.[34]

Lähetystö PietarissaMuokkaa

 
Ministerivaltiosihteeri Victor Napoleon Procopé.

Lähetystö saapui Viipuriin aamulla varhain torstaina 16. maaliskuuta. Saatuaan kuulla, että Pietarin Suomen-asemalla oli suunnaton joukko poliisimiehiä ja santarmeja, lähetystö hajaantui Viipurissa kahteen junaan, ja sen jäsenet saapuivat sieltä päivän kuluessa perille Pietariin.[35] Lähetystö olisi Pietarissa saattanut joutua vaikeuksiin venäläisten viranomaisten kanssa, sillä yli 20 hengen ryhmiin kokoontuminen oli kielletty, mutta suomalaissukuinen kaupunginpäällikkö Nikolai Clayhills suhtautui lähetystöön myönteisesti. Lähetystön saapuessa Pietarin asemalle siellä oli vastassa poliisien sijasta vain kaupungin apulaispäällikkö, vapaaherra Karl Joseph von Nolken, joka rauhoittui kuultuaan, että lähetystön johto kävisi tapaamassa Clayhillsiä.[31]

Ministerivaltiosihteerinä toiminut kenraali Victor Napoleon Procopé oli haluton esittelemään lähetystöä tai adressia keisarille, sillä hän ei uskonut siitä olevan mitään hyötyä ja lisäksi vuoden 1826 asetuksen mukaan asian olisi tullut edetä kenraalikuvernöörin kautta. Procopé viivytteli myös vetoamalla siihen, että lähetystön saapuessa Pietariin oli menossa ortodoksien piinaviikko, jolloin keisari omistautuisi paastolle eikä luultavasti haluaisi ottaa vieraita vastaan. Procopé tapasi lähetystön edustajia valtiosihteerinvirastossa 15. ja 16. maaliskuuta, ja sai illalla 15. maaliskuuta Bobrikovin sähkeen, jossa tämä kielsi antaneensa lupaa mihinkään tai vastaanottaneensa vielä ketään. Procopén viivyttelyn vuoksi Nikolai II sai tiedon suuresta lähetystöstä ensin sisäministeriltään Ivan Goremykiniltä, joka oli kuullut asiasta Pietariin matkustaneelta Bobrikovin vaimolta ja saanut tarkempia tietoja kapunginpäällikkö Clayhillsin laatimasta raportista. Kuultuaan tästä perjantaina 17. maaliskuuta myös Procopé laati keisarille virallisen ilmoituksen adressista ja lähetystöstä ja liitti sen oheen Bobrikovin lausunnon.[36]

Maaliskuun 17. päivän iltana ministerivaltiosihteeri Procopélle toimitettiin Nikolai II:n kirje, jossa keisari totesi: ”Minä, tietysti, en ota heitä vastaan, vaikka minä en kuitenkaan ole vihainen heille”. Kirjeessä kehotettiin suomalaisia palaamaan koteihinsa ja toimittamaan anomuksensa keisarille normaalia tietä lääninkuvernöörien ja kenraalikuvernöörin kautta, jos asia ansaitsisi huomiota.[36][37][38] Procopé ei ollut missään vaiheessa pyytänyt keisarilta audienssia lähetystölle tai edes itselleen adressin jättämiseksi. Hän kiisti myöhemmin luvanneensakaan sitä, vaikka useat lähetystön jäsenet muuta väittivät. Eräät lähetystön jäsenet, kuten Otto Engström ja Jonas Castrén, olivat esiintyneet Pietarissa uhmakkaasti ja vaatineet suorasukaisesti keisarin puheille pääsyä, joten Procopé arveli heidän tekevän vain huonon vaikutuksen Nikolai II:een ja päätti siksi jarruttaa asiaa.[39] Valtiosihteerinviraston kansliapäällikkö Carl Alexander Armfelt sen sijaan suhtautui lähetystöön myönteisesti.[36] Myöhemmin Suomessa monet syyttivät vastahakoista Procopéta tilaisuuden hukkaamisesta, mutta Nikolai II olisi luultavasti joka tapauksessa kieltäytynyt vastaanottamasta suurta lähetystöä, sillä olihan hän jo aiemmin torjunut senaatin ja valtiopäivien lähetystöt.[39]

 
Konsuli Eugen Wolff.

Procopé luki keisarin vastauksen 40:lle valtiosihteerinvirastoon saapuneelle suuren lähetystön edustajalle lauantai-iltapäivänä 18. maaliskuuta. Procopé oli kieltänyt vastalauseiden esittämisen, mutta lähetystöön Viipurin edustajana kuulunut konsuli Eugen Wolff luki kaikesta huolimatta edellisyönä kirjoittamansa vastauspuheen, jonka katsottiin kiteyttäneen koko lähetystön tunnot. Puheessa arvosteltiin kovin sanoin helmikuun manifestia ja todettiin keisarin vastauksen olevan suuri pettymys. Puhe teki suuren vaikutuksen läsnäolijoihin lukuun ottamatta Procopéta, joka piti sen sisältöä ”tyhmänä”.[36][40][41]

»Tässä on siis kaikki lohdutus, joka meillä on takaisin vietävänä huolissaan odottaville maanmiehillemme. – – Me tulimme lujalla luottamuksella, me palaamme pettyneinä. – – Sellaista hallayötä kuin helmikuun 15. päivä ei Suomen kansa koskaan ole nähnyt. Yhdellä kynän piirroksella on siinä tuhottu kaikki mitä meillä on kallista ja jonka toivoimme voivamme vähentymättömänä jopa lisättynäkin jättää lapsillemme. – – Sanokaa Hänen Majesteetilleen, että löytyy Suomessa enemmän kuin 2 miljoonaa uskollisia alamaisia, jotka tietävät velvollisuutensa. Mutta elkää salatko Hänen Majesteetiltaan, että me tunnemme oikeutemme. – – Kysykää Hänen Majesteetiltaan onko hän kyllin rikas heittämään pois sellaisen kansan uskollisuuden ja rakkauden.»
(Eugen Wolffin vastauspuheesta.[42])

Wolffin puhetta levitettiin myöhemmin painettuna ja monistettuna Suomessa. Suomalaisten silmissä hänestä tuli isänmaan sankari, venäläisten silmissä vihattu henkilö. Hän menetti tämän seurauksena asemansa Englannin konsulina Suomessa.[23]

Lähetystön paluu HelsinkiinMuokkaa

Suuri lähetystö lähti Pietarista paluumatkalle kolmella junalla illalla 18. maaliskuuta.[39] Pääjunaan kuului yhdeksän isoa boggievaunua. Muutama jäsen valittiin tarkastamaan, ettei vaunuihin ollut päässyt santarmien urkkijoita.[39][41] Lähetystön saapuessa Helsingin asemalle oli sinne kerääntynyt tuhansiin nouseva väkijoukko,[41] joka otti lähetystön vastaan hiljaisuuden vallitessa lähetystön kulkiessa ihmisjoukon lävitse. Kun lähetystö saapui Rautatientorille johtaville portaille, joku alkoi laulaa Maamme-laulua, jolloin muut yhtyivät siihen ja paljastivat päänsä.[43][44] Lähetystölle järjestettiin paluujuhla Helsingin seurahuoneella sunnuntai-iltana 19. maaliskuuta.[23]

Viimeisen kerran suuri lähetystö kokoontui Helsingin palokunnantalossa paluutaan seuranneena päivänä 20. maaliskuuta Sundmanin johtaessa jälleen puhetta. Kokouksessa päätettiin keisarin ehdotuksen mukaisesti jättää adressi jokaisessa läänissä kuvernöörille eteenpäin toimitettavaksi. Kokouksessa myös valittiin 16-jäseninen toimikunta, joka voisi päättää asioista lähetystön nimissä sen hajaannuttua. Toimikunta valitsi edelleen viisihenkisen komitean, joka sai tehtäväkseen laatia suuren adressin historian, lyöttää muistomitalin ja levittää Wolffin puhetta Suomessa. Toimikunnan myöhemmästä työskentelystä ei ole säilynyt tietoa, mutta alkuperäinen adressikomitea antoi historiankirjoitustehtävän myöhemmin jäsenilleen Theodor Homénille ja Santeri Ingmanille.[23]

Adressin myöhemmät vaiheetMuokkaa

Suuren lähetystön valitsemat edustajat jättivät adressin lääninhallituksille 24. maaliskuuta ja 1. huhtikuuta välisenä aikana. Adressiniteet toimitettiin kenraalikuvernöörinkansliaan, josta ne lähetettiin kahden kuukauden kuluttua uudelleen valtiosihteerinvirastoon Pietariin. Puulaatikkoon pakattu adressi toimitettiin keisarille 17. kesäkuuta, mutta hän kieltäytyi toistamiseen ottamasta sitä vastaan, ja se palautettiin seuraavana päivänä. Laatikko todettiin sentään avatuksi. Adressia säilytettiin seuraavaan vuoteen saakka valtiosihteerinvirastossa, minkä jälkeen kansliapäällikkö C. A. Armfelt säilytti sitä vuoden ajan kotonaan Pietarissa. Armfelt toimitti lopulta adressin kesällä 1900 kaikessa hiljaisuudessa Valtionarkistoon Helsinkiin valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausenin toiveesta. Adressia säilytettiin arkistossa salaa venäläisiltä.[23] Sitä säilytetään edelleen Kansallisarkistossa.[45]

Kenraalikuvernööri Bobrikov halusi paljastaa adressin keruun taustalla olleen salaisen organisaation, jolla hän uskoi olevan separatistisia tai kumouksellisia tavoitteita. Kuvernööreille lähetettiin kyselyitä ja syytöksiä siitä, että viranomaiset eivät olleet puuttuneet laajamittaiseen ja ilmeisen rikolliseen toimintaan, olivatpa sitä avustaneetkin. Bobrikovin harmiksi Suomen viranomaiset eivät suostuneet tunnustamaan nimienkeruuta tai suuren lähetystön toimintaa laittomaksi. Senaatti ja prokuraattori asettuivat määrätietoisesti vastustamaan Bobrikovin tulkintaa, joten hänen toivomaansa rikostutkintaa ei aloitettu. Adressikomitea toimitti kuitenkin toukokuussa kenraalikuvernöörille vapaaehtoisen selvityksen koko hankkeesta poistaakseen epäluulot. Toisaalta jotkut adressihanketta vastustaneet suomalaiset toimittivat Bobrikoville selostuksia, joiden mukaan adressi oli ollut vain yläluokan hanke ja tavallinen kansa oli huijattu tai uhkailtu allekirjottamaan se. Bobrikov uskoi niitä kuvauksia, jotka vastasivat hänen ennakkokäsitystään.[46]

Suuren adressin seurauksetMuokkaa

Kenraalikuvernööri Bobrikov oli kertonut ulkomaiden lehdistölle, että kaikki järkevät ihmiset Suomessa olivat tyytyväisiä keisarin manifestiin. Suuri adressi oli kuitenkin kertonut suomalaisten suhtautumisen asiaan.[47] Nikolai II:n kieltäytyminen vastaanottamasta suurta adressia tai lähetystöä vahvisti Suomessa käsitystä, että keisari oli valapatto, joka oli tietoisesti rikkonut Suomen perustuslakeja allekirjoittaessaan helmikuun manifestin.[39]

Suuren adressin epäonnistuminen johti myös siihen, että noin myöhemmin sama vuonna kerättiin pitkin Eurooppaa Pro Finlandia -kulttuuriadressi.[48]

LähteetMuokkaa

  • Ignatius, Hannes: Sortovuosista itsenäisyyteen. Otava, 1927.
  • Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat VIII. Otava, 1935.
  • Parmanen, Eino I.: Taistelujen kirja: : kuvauksia itsenäisyystaistelumme vaiheista sortovuosina. I–II. WSOY, 1936, 1937.
  • Pollari, Mikko, jne.: Alamaisjärjestyksen konkurssi ja avoin tulevaisuus. Teoksessa Haapala, Pertti, jne., Kansa kaikkivaltias, suurlakko Suomessa 1905. Kustannusosakeyhtiö Teos, Jyväskylä 2008.
  • Rein, Th[iodolf].: Muistelmia elämän varrelta I.. Otava, 1918.
  • Tommila, Päiviö: Suuri adressi. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23454-0.
  • Öhquist, Johannes: Leijonalippu. Suomen kansan nousu vapauteen. Otava, 1922.

ViitteetMuokkaa

  1. Tommila 1999, s. 67–69, 76–88.
  2. Tommila 1999, s. 89–92, 129.
  3. a b c Tommila 1999, s. 110–111, 119, 123–124.
  4. a b Parmanen 1936, s. 97.
  5. a b c Tommila 1999, s. 120–121, 124.
  6. Rein 1918, s. 398
  7. Öhquist 1922, s. 32–33
  8. a b Juva, 8, s. 574–575.
  9. Parmanen 1936, s. 99.
  10. a b c Tommila 1999, s. 129–133, 138, 140.
  11. Tommila 1999, s. 160–167, 170.
  12. Pollari 2008, s. 43.
  13. a b c Tommila 1999, s. 131, 138, 157.
  14. a b c d Tommila 1999, s. 179, 181–183.
  15. Parmanen 1936, s. 101.
  16. Tommila 1999, s. 139–140.
  17. a b c d Tommila 1999, s. 151, 153–156, 159–160.
  18. Parmanen 1936, s. 103.
  19. a b Tommila 1999, s. 139, 150–151, 160, 167, 239–240.
  20. Tommila 1999, s. 245–256.
  21. Tommila 1999, s. 217–221, 224.
  22. Öhquist 1922, s. 39.
  23. a b c d e Tommila 1999, s. 212–216.
  24. Öhquist 1922, s. 40.
  25. Parmanen 1936, s. 109.
  26. Tommila 1999, s. 187.
  27. Tommila 1999, s. 197.
  28. Tommila 1999, s. 181–182, 192.
  29. Tommila 1999, s. 190–193.
  30. Tommila 1999, s. 228–229.
  31. a b c Tommila 1999, s. 193–194, 230.
  32. Öhquist 1922, s. 41–42.
  33. Parmanen 1936, s. 109–110.
  34. Tommila 1999, s. 231–232.
  35. Parmanen 1936, s. 103, 111.
  36. a b c d Tommila 1999, s. 200–204.
  37. Öhquist 1922, s. 43–44.
  38. Parmanen 1936, s. 113.
  39. a b c d e Tommila 1999, s. 207–211.
  40. Öhquist 1922, s. 48–49.
  41. a b c Parmanen 1936, s. 114–115.
  42. Tommila 1999, s. 315–316.
  43. Öhquist 1922, s. 49.
  44. Parmanen 1936, s. 116.
  45. Perälä, Reijo: Suomen historian arvokkaimmat asiakirjat – Elävä arkisto – Yleisradio yle.fi. Helsinki: Yleisradio. Viitattu 1.11.2008.
  46. Tommila 1999, s. 234–240.
  47. Öhquist 1922, s. 50.
  48. Parmanen 1936, s. 121.

KirjallisuuttaMuokkaa

Aikalaiskirjallisuutta:

  • John William Nylander, Suuri lähetystö : muistoja ja tuokiokuvia (alkuteos: Den stora deputationen, suom. Santeri Ingman), 1899 (162 s.)
  • Santeri Ingman, Suuri lähetystö : kertomus matkasta ja toimista; esittänyt S. I.. Laulajan tervehdys : runo / Ilmari Calamnius. Otava, 1899. (32 s.)

Aiheesta muuallaMuokkaa

Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta:
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suuri adressi.