Avaa päävalikko
Tämä artikkeli käsittelee adressia. Kunniamerkkiä käsittelee artikkeli Pro Finlandia.
Kulttuuriadressin ruotsinkielisen kappaleen kansilehti. Alhaalla vasemmalla tutkimusmatkailija A. E. Nordenskiöldin allekirjoitus. Hän kuului myös kuusihenkiseen valtuuskuntaan, jonka tuli toimittaa adressi keisarille.

Pro Finlandia -adressi, joka tunnetaan myös nimillä Kulttuuriadressi[1] tai Eurooppalainen adressi[2] oli Venäjän keisari Nikolai II:lle osoitettu adressi, jossa pyydettiin keisaria säilyttämään Suomen erityisoikeudet ja aseman. Helmikuun manifestin vuoksi tehdyn Suuren adressin jälkeen alettiin Konni Zilliacuksen avustuksella kokoamaan kansainvälistä kulttuuriadressia, jonka allekirjoitti 1 063 kulttuuripersoonaa kahdestatoista maasta eri puolilta Eurooppaa.[3]

Tilanne ennen kulttuuriadressin valmistumistaMuokkaa

Venäjän keisari Nikolai II:n aloitteesta oli Hollannissa vuonna 1899 kokoontunut Haagin rauhakonferenssi. Hän oli ehdottanut armeijoiden väkimäärän vähentämistä.[4] Häntä kiitettiin ja nimitettiin rauhanruhtinaaksi. Hänen aikeensa noin kolminkertaistaa suomalaisten asevelvollisten määrä herätti sen tähden suurta vastustusta ja ihmettelyä.[5][6] Se, että hän oli torjunut pienen, oikeuksiensa puolesta kamppailevan kansan laatiman Suuren adressin, oli herättänyt hämmästystä kaikkialla maailmassa.[7]

Kulttuuriadressissa pyydettiin Venäjän keisaria säilyttämään Suomen erityisoikeudet ja säästämään sen asema, sillä ne olivat maan ainoa edellytys jatkaa tärkeätä työtään kulttuurin palveluksessa.[8]

Kulttuuriadressin alku ja nimien kerääminenMuokkaa

Suuren adressin saama julkisuus oli herättänyt Euroopassa myötätuntoa passiivisella vastarinnalla sortotoimenpiteitä vastustavaa Suomen kansaa kohtaan.[9] Englantilainen rouva Gertrud Copeland ehdotti saksalaiselle Jenan yliopiston professori Rudolf Euckenille, että vedottaisiin keisarin hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen Euroopan sanomalehdistön kautta. Olihan Nikolai II rauhan- ja aseistariisumismanifestissaan hetkeä aikaisemmin puhunut ihmisystävällisyyteen, oikeuteen, totuuteen ja lainalaisen rauhallisen kehityksen rakkauteen vedoten. Eucken teki aloitteen kansainvälisen adressin keräämisestä Copelandin ajatuksen johdosta.[10][11]

Myös muutamat suomalaiset olivat samaan aikaan suunnitelleet vetoamista keisariin kansainvälisen lähetystön kautta. Suomessa oli heti helmikuun manifestin antamisen jälkeen perustettu kansalaiskomitea, jonka tarkoituksena oli ulkomaiseen mielipiteeseen vaikuttaminen Suomen eduksi. Komitea lähetti professori Werner Söderhjelmin ja dosentti J. N. Reuterin keräämään ulkomailta nimiä adressiin. Söderhjelm kiersi keräysmatkalla Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa ja Ranskassa, Reuter suuntasi Englantiin. Englannissa nimiä keräsivät myös Yrjö Hirn ja Edvard Westermarck, joista jälkimmäinen suuntasi sen jälkeen Italiaan ja Sveitsiin. Keski-Euroopassa olivat liikkeellä myös dosentit Axel Wallenskiöld ja Hugo Pipping.[12]

Tunnettuja allekirjoittajiaMuokkaa

Ensimmäisenä ajatuksen omaksuneita kulttuurivaikuttajia olivat saksalaiset Rudolf Eucken, Theodor Mommsen, Rudolf Virchow ja Hans Delbrück, joka muotoili saksalaisen adressin sanamuodon.[13] [14] Muita adressin saksalaisia allekirjoittajia olivat muun muassa Ernst Haeckel, Kuno Fisher ja Karl von Amira.[15]

Ranskalaisen adressin nimiä olivat Émile Zola, Anatole France, Pascal Adolphe Dagnan-Bouveret, Gaston Paris, Frédéric Passy ja Sully Prudhomme[15]. Englantilaisista mukana oli muiden muassa Cambridgen yliopiston valtio-opin professori John Westlake, Herbert Spencer, William Ramsay, Florence Nightingale sekä Royal Societyn puheenjohtaja Joseph Lister[15] Muista maista adressin allekirjoittivat muun muassa norjalainen tutkimusmatkailija Fridtjof Nansen sekä kirjailija Henrik Ibsen.[15]

Suurin osa Suomen ulkomaisista tukijoista oli ”80-lukulaisia” eli uuden liberalistisen suuntauksen kannattajia. Vallankumousta kannattavia ”piirejä” ei haluttu mukaan, jotta adressiin suhtauduttaisiin Venäjällä mahdollisimman suopeasti. Kaikki eivät suhtautuneet adressihankkeeseen myönteisesti ja jotkut kieltäytyivät allekirjoittamasta sillä perusteella että ulkomaisen mielipiteen sotkeminen mukaan Suomen ja Venäjän väliseen kiistaan saattaisi kääntyä Suomea vastaan. Muun muassa Pyhän istuimen valtiosihteeri, kardinaali Mariano Rampolla muistutti, että aiemmat länsieurooppalaiset vetoomukset Puolan aseman puolesta eivät olleet tosiasiassa hyödyttäneet Puolaa vaan tiukentaneet Venäjän asennetta.[12]

LähetystöMuokkaa

 
Adressilähetystö, kuvassa vasemmalta professori W. Bögger (Norja), professori W. van der Vlugt (Hollanti), tohtori C. M. Norman-Hansen (Tanska), senaattori L. Trarieux (Ranska), professori E. Brusa (Italia) sekä professori A. E. Nordenskiöld (Ruotsi).

Maanantaina 26. kesäkuuta 1899 saapuivat lähetystön jäsenet eri tahoilta Pietariin.[16] Kansainvälisessä lähetystössä olivat mukana herrat Nordenskiöld, Brögger, Van der Wlugt, Norman-Hansen, Trarieux ja Brusa,[17] [18] jotka edustivat Ruotsia, Tanskaa, Hollantia, Norjaa, Ranskaa ja Italiaa. Trarieux oli Ranskan entinen oikeusministeri. Nimellisesti mukana oli myös edustajia Saksasta, Englannista ja Unkarista.[12] Lähetystö otti ensin yhteyttä hoviministeri Voldemar Freedericksziin, ja hänen välityksellään pyydettiin pääsyä keisarin luokse. Hän oli hyvin hämmästynyt kuullessaan, että lähetystöllä oli mukanaan kahdestatoista maasta kootut adressit, joiden allekirjoittajina oli tieteen, kirjallisuuden, taiteen ja politiikan etevämpiä edustajia Euroopasta.[16] [19]

Ensin Freedericksz lupasi esittää lähetystön pyynnön keisarille ja viimeistään torstaina ilmoittaa vastauksen lähetystölle, mutta jo seuraavana päivänä, keskiviikkona 28. kesäkuuta, hän kertoi asiaa tarkemmin harkittuaan, että tässä tapauksessa pyyntö on esitettävä sisäministeri Ivan Goremykinille. Lähetystön jäsen Nordenskiöld, joka tunsi silloisen ulkoministerin Mihail Muravjovin, yritti tavoittaa häntä, mutta sai kuulla, että ministeri oli edellisenä iltana matkustanut pois. Sisäministeri Goremykinin tapaaminen estyi kahden päivän aikana kolmesti, hänen siirrettyään sovittua tapaamista. Sitten Goremykin ilmoitti, ettei asia kuulu hänelle vaan Pietarhovin palatsikomendantille. Seuraavana päivänä lähetystö matkusti Pietarhoviin, jossa ilmoitettiin että palatsikomendantti oli matkustanut Pietariin. Kun he olivat palanneet Pietariin, he saivat Goremykiniltä kutsun tulla tapaamassa häntä, ja niin he saivat kuulla, ettei keisari ota lähetystöä puheilleen.[20][21]

Lähetystö sai kansanjoukot ympärilleen palatessaan Suomen läpi kotimaihinsa.[22][23] Lähetystön kunniaksi järjestettiin Helsingissä aamiaispäivälliset Kaivohuoneella.[2] Vaikka lähetystö oli epäonnistunut tehtävässään, tunnelma oli täynnä riemua ja innostusta, paikalla oli jäseniä kaikista silloisista valtiollisista puolueista, muun muassa Agathon Meurman ja Th. Rein. C. G. Estlander piti puheen ranskaksi.[24][25][26]

Kopiot adressista jaettiin kaikille allekirjoittaneille. Se julkaistiin myös painosta nimellä "Pro Finlandia. 1899. Les adresses internationales à S. M. L’Empereur-Grand-Duc Nicolas II"[2] ("Suomen puolesta 1899. Kansainväliset adressit Hänen Majesteetilleen keisari-suuriruhtinas Nikolai II:lle"). Alkuperäinen adressi annettiin professori Van der Vlugtin mukaan Haagin julkiseen kirjastoon säilytettäväksi, koska sitä ei uskallettu jättää Suomeen. Suomen tultua itsenäiseksi hän saapui Suomeen vuonna 1921 tuoden adressiin mukanaan, ja se luovutettiin Suomen Valtionarkistoon. Ulkomainen lehdistö mainitsi lähetystön ja adressin uutisissaan.[27][28][29] [30]

Adressin seurauksetMuokkaa

Keisari kieltäytyi ottamasta lähetystöä vastaan, koska venäläisten mielestä kysymys Suomen autonomiasta oli Venäjän sisäinen. Samaa mieltä olivat myös muiden Euroopan maiden hallitukset.[1]

Venäläiset julkaisivat myöhemmin lentokirjasen, joka puolusteli Venäjän toimia Suomessa. Sitä vastaan laadittiin useita kirjoja monissa maissa. Leo Mechelin ja Robert Hermanson kirjoittivat lentokirjasia Suomen tilanteesta. Vastaavia kirjoja tekivät myös ranskalaiset, saksalaiset, tanskalaiset, itävaltalaiset, italialaiset ja norjalaiset asiantuntijat.[31] Venäläisiä hämmästytti Suomen puolesta syntynyt odottamaton ja voimakas liike.[32][33]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Tommila, Päiviö: Suuri adressi 1899. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23454-0.
  • Parmanen, Eino I.: Taistelujen kirja I–II. WSOY, 1936, 1937.
  • Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat IX. Otava, 1937.
  • Toimituskunta, eri tekijöitä: Murrosajoilta, muistoja ja kokemuksia II. WSOY, 1918.
  • Öhquist, Johannes: Leijonalippu. Suomen kansan nousu vapauteen. Otava, 1922.
  • Zilliacus, Konni: Sortovuosilta. Poliittisia muistelmia. WSOY, 1920.
  • Korhonen, Arvi.: Suomen historian käsikirja II. Wsoy, 1964.
  • Toimituskunta: Valvoja 1907. Suomalaisen kirjallis. seuran kirjapainon osakeyhtiö, 1907.
  • Estlander, Bernhard: Elva årtionden ur Finlands historia 3. Söderström & c:o förlagsaktiebolag, 1923.
  • Reuter, J. N: Från brytningstider Ny serie. Söderström & c:o förlagsaktiebolag, 1921.
  • Zilliacus, Konni: Ur Finlands nyaste historia 2. Wahlström& Widstrand, 1900.
  • Matti Klinge (toim.): Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Otava, Helsinki 1989.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: ”Kulttuuriadressi”, Historian suursanakirja, s. 261. WSOY, 1978. ISBN 951-0-22044-2.
  2. a b c Tietosanakirja, 2. osa (Confrater–Haggai), s. 936–937. Tietosanakirja Oy. Teoksen verkkoversio.
  3. Zilliacus, s. 13
  4. Yrjö Karilas: ”Suomen vapaustaistelu”, Pikku jättiläinen, 19. painos, s. 273. WSOY, 1964.
  5. Zilliacus, s. 11
  6. Juva, 9, s. 97
  7. Parmanen, s. 121–122
  8. Murrosajoilta II, Söderhjelm, Werner, s. 533
  9. Juva, 9, s. 27
  10. Öhquist, s. 52
  11. Murrosajoilta, Westermarck, Edvar, s. 433
  12. a b c Klinge, s. 810–811, 813–814.
  13. Öhquist, s. 53
  14. Juva, 9, s. 28
  15. a b c d Pro Finlandia histdoc.net. Viitattu 16.10.2017.
  16. a b Öhquist, s. 54
  17. Öhquist, s. 57
  18. Juva, 9 s. 30
  19. Juva, 9, s. 30-31
  20. Öhquist, s. 56
  21. Juva, 9, s. 27-34
  22. Juva, 9, s. 27, 34–44
  23. Parmanen, s. 76
  24. Murrosajoilta II, Setälä, E. N., s. 534
  25. Zilliacus, s. 32
  26. Juva, 9, s. 35,37
  27. Murrosajoilta II, Setälä, E. N., s. 536
  28. Zilliacus, s. 33
  29. Öhquist, s. 57
  30. Juva, 9, s. 44
  31. Murrosajoilta II, Setälä, E. N., s. 538
  32. Murrosajoilta II, Setälä, E. N., s. 539
  33. Juva, 9, s. 34

Aiheesta muuallaMuokkaa