Helmikuun manifesti

Venäjän keisari Nikolai II:n antama säädös 1899, mikä kavensi Suomen autonomiaa
Tämä artikkeli käsittelee vuoden 1899 julistusta ja sen seurauksia. Samannimisestä suomalaisesta elokuvasta kerrotaan sivulla Helmikuun manifesti (elokuva).

Helmikuun manifesti eli Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistuskirja (AsK 3/1899) oli Venäjän keisari Nikolai II:n 15. helmikuuta 1899 antama säädös, jossa määriteltiin säätämisjärjestys Suomen suuriruhtinaskuntaa koskeville yleisvaltakunnallisille laeille eli sellaisille laeille, jotka koskivat samalla koko Venäjän valtakunnan etuja. Manifesti jätti Suomen säätyvaltio­päiville näiden lakien säätämisessä vain neuvoa-antavan roolin, ja ratkaisevat päätökset teki sen mukaan Venäjän valtakunnanneuvosto. Helmikuun manifestia pidetään Suomessa ensimmäisen sortokauden ja yleisesti sortovuosien alkuna.[1][2][3] Manifestin yhteydessä julkaistiin niin sanotut perussäännökset yleisvaltakunnallisten lakien säätämisessä käytettävästä menettelystä.

Helmikuun manifestin ensimmäinen sivu asetuskokoelmassa. Keisarillista julistuskirjaa on tapana nimittää manifestiksi, koska sen ruotsinkielinen otsikko kuuluu: ”Hans Kejserliga Majestäts Nådiga Manifest”.

Helmikuun manifesti valmisteltiin suomalaisilta salaa, tosin sen pohjana oli kahden 1890-luvun alussa toimineen venäläis-suomalaisen komitean työ. Sen välitön tarkoitus oli mahdollistaa Suomen erillisen sotaväen lakkauttaminen, johon Suomen valtiopäivät eivät halunneet suostua. Manifesti toimi kuitenkin myös lähtölaukauksena Suomen kenraalikuvernööriksi edellisvuonna nimitetyn Nikolai Bobrikovin politiikalle, joka tähtäsi Suomen autonomian eli itsehallinnon kaventamiseen ja Suomen venäläistämiseen monin muinkin tavoin. Manifestia vastaan koottiin Suomessa suuri adressi.

Suomalaiset pitivät helmikuun manifestia valtiokaappauksena. Kun Suomi oli vuonna 1809 liitetty Venäjän keisarikuntaan, oli Venäjän hallitsija Aleksanteri I luvannut, että Suomen lait ja erikoisoikeudet pidettäisiin voimassa. Suomalaisten tulkinnan mukaan tämä koski myös Suomessa silloin voimassa olleita Ruotsin perustuslakeja, vuoden 1772 hallitusmuotoa sekä vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjaa, joissa oli määritelty valtiopäivien valtaoikeudet. Näitä oikeuksia oli kunnioitettu siitä alkaen, kun Suomen valtiopäivät olivat vuonna 1863 alkaneet säännöllisesti kokoontua. Valtiopäivien oikeuksien kaventamisen yksipuolisella keisarin määräyksellä katsottiin rikkovan perustuslakeja. Suomalaisten mielestä Nikolai II rikkoi samalla myös hallitsijanvakuutuksensa valan, jossa hän oli luvannut suojella Suomen lakeja. Venäläisen katsantokannan mukaan Suomen perustuslait eivät voineet olla itsevaltiaan keisarin yläpuolella.

Vaikka helmikuun manifesti kavensi Suomen autonomiaa, on se saanut historiassa merkitystään suuremman maineen. Ainoa suoraan manifestin pohjalta säädetty laki oli vuoden 1901 ase­velvollisuus­laki, joka lakkautti Suomen sotaväen ja määräsi suomalaiset suorittamaan asevelvollisuutensa Venäjän armeijassa. Helmikuun manifesti kumottiin tilapäisesti vuoden 1905 marraskuun manifestilla ja lopullisesti vuoden 1917 maaliskuun manifestilla.

Manifestin ja sen perussäännösten sisältöMuokkaa

Helmikuun manifestin perussäännösten mukaan aloitteen Suomea koskevan yleisvaltakunnallisen lain säätämiseen voisi tehdä joko asianomainen venäläinen ministeri tai Suomen ministerivaltiosihteeri heidän neuvoteltuaan ensin yhdessä tai Suomen kenraalikuvernööri heidän kauttaan. Suomen valtiopäivien rooli olisi vain neuvoa-antava: kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri, Suomen senaatti ja valtiopäivät saivat kaikki antaa lakiesityksistä omat lausuntonsa, valtiopäivät tosin vain siinä tapauksessa, että kyseessä oli normaalisti valtiopäiväkäsittelyä vaativa laki. Lisäksi Venäjän valtakunnanneuvoston käsitellessä Suomea koskevia lakeja saisivat asian käsittelyyn osallistua myös Suomen kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri ja erikseen nimetyt Suomen senaatin edustajat. Manifesti ja perussäännökset eivät määritelleet, mitä asioita koskevat lait katsottaisiin yleisvaltakunnallisiksi. Tämä jätti avoimeksi mahdollisuuden, että lähes mikä tahansa laki voitaisiin julistaa sellaiseksi.[4]

Manifestin taustaMuokkaa

Venäjän yhtenäistämispyrkimyksetMuokkaa

Venäjän pyrki 1800-luvulla yhtenäistämään valtakuntaansa, erityisesti rajamaakuntia venäläistämällä. Suomessa yhtenäistämisen esteinä olivat paikallinen itsehallinto ja perustuslait, joten ne täytyi joko lakkauttaa tai määritellä uudestaan.[5] Tämä tuli erityisen ajankohtaiseksi, kun haluttiin uudistaa vuoden 1878 vanhentunutta asevelvollisuuslakia ja toteuttaa jo vuodesta 1826 suunnitteilla ollut lakien yleinen kodifikaatio eli lakien ja säädösten yhtenäistäminen.[6] Lakien kodifiointiin käytettiin 1800-luvun Venäjän hallinnossa paljon resursseja ja valtakunnanneuvostoon perustettiin erityinen kodifikaatio-osasto, kun taas Suomessa siihen suhtauduttiin hyvin epäluuloisesti, sillä sen pelättiin johtavan Suomen ja Venäjän lainsäädäntöjen yhtenäistämiseen. Suomalaisia kiinnosti korkeintaan perustuslakien kodifiointi, koska siten Suomen suuriruhtinaskunnalle voitaisiin säätää oma hallitusmuoto ja saada sille Venäjän tunnustus.[7]

Helmikuun manifestin syntyminen oli luonnollinen seuraus Venäjän vanhoillisten ja isänmaallisten slavo­fiilien sekä panslavistien valloitettuja maita kohtaan harjoittamasta politiikasta, jonka tärkeimpänä päämääränä oli vahva ja yhtenäinen Venäjä.[8] Venäjän vanhoilliset vastustivat uudistuksia ja pyrkivät kaikin tavoin lujittamaan yksinvaltaista järjestelmää. Venäjän zapadnikit eli uudistusmieliset poliitikot vastustivat vanhoillisten ryhmien politiikka tavoitteenaan saada vanhoillisen ja yksinvaltaisesti hallitun järjestelmän tilalle demo­kraattisempi ja liberaalimpi valtio. He pitivät Suomea esikuvanaan, jonka vuoksi vanhoilliset tahtoivat liittää Suomen lujemmin emämaahan sekä hävittää Suomen autonomisen aseman. Puolan kapinan jälkeisinä vuosina slavofiilit ja panslavistit syrjäyttivät uudistusmieliset ja pääsivät vaikutusvaltaisiin avainasemiin. Turkin sota vuosina 1877–1878 lisäsi entisestään panslavistien vaikutusvaltaa. Aleksanteri II kuitenkin katsoi viimeisinä vuosinaan tarpeelliseksi hillitä panslavistista kiihkoa.[9]Baltiassa toteutettiin venäläistämistä muun muassa määräämällä venäjän kieli virkakieleksi. Seuraavaksi panslavistit ja slavofiilit kiinnittivät huomionsa Suomen erityisaseman murskaamiseen, kuten Baltian erityisoikeuksia puolustanut baltiansaksalainen historioitsija Carl Schirren oli aikaisemmin ennustanut.[10][11][12]

Weissenbergin komiteaMuokkaa

 
Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Fjodor Heiden, Ivan Kramskoin maalaama muotokuva vuodelta 1881.

Helmikuun manifestiin johtaneen suoran kehityslinjan on sanottu alkaneen Suomen kenraalikuvernööri Fjodor Heidenin 1880-luvun alussa alullepanemasta Suomen lakien kodifikaatiohankkeesta.[13] Heiden törmäsi Suomen ja Venäjän lakien ristiriitaisuuteen vuonna 1882, kun Suomen prokuraattori Theodor Sederholm moitti, että santarmit olivat pidättäneet laittomasti Helsingissä suomenvenäläisen opettajan Paul Leontjeffin Venäjällä kielletyn poliittisen kirjallisuuden hallussapidosta.[14] Keisari Aleksanteri III määräsi kenraalikuvernöörin pyytämään jatkossa epäselvissä lakikysymyksissä lausuntoa prokuraattorilta, mutta määräsi myös samalla ministerivaltiosihteeri Theodor Bruunin aloitteesta Heidenin ja Suomen senaatin tekemään ehdotuksen Suomen lakien kodifioinnista. Suomalaiset vastustivat entiseen tapaansa kodifikaatiota, ja senaatti ehdottikin sen sijaan pysyvän lainvalmisteluelimen perustamista. Heiden vaati vähintään epämääräisinä pitämiensä perustuslakien kodifiointia. Vuonna 1884 syntyi kompromissi, jonka mukaan tavallisia lakeja varten perustettaisiin senaatin toiveiden mukaan pysyvä lainvalmistelukunta, mutta perustuslakien ja muiden valtio-oikeudellisten säädösten kodifioimiseksi asetettaisiin erityinen komitea.[14][15]

Alexander von Weissenbergin johtama suomalainen komitea asetettiin maaliskuussa 1885. Komitean muut jäsenet olivat senaattori N. I. Fellman, professorit Thiodolf Rein ja Robert Hermanson sekä tuomari K. W. Nystén. Sihteerinä toimi J. R. Danielson-Kalmari.[16] Jäsenet nimitettiin senaatin ja Heidenin ehdotuksesta, mutta Aleksanteri III teki huomattavia muutoksia senaattorivaliokunnan ehdokaslistaan.[17] Heidenin pettymykseksi Weissenberg ja komitean enemmistö asettuivat kannattamaan professori Leo Mechelinin kiisteltyä oppia, jonka mukaan Suomi oli reaaliunionissa Venäjän kanssa ollut erillinen valtio. Pelkän kodifikaation sijasta komitea halusi vahvistaa Suomen valtio-oikeudellista asemaa ja laati ehdotuksen uudeksi hallitus­muodoksi, joka perustui Ruotsin-aikaisiin perustuslakeihin. Komitean jäsenistä ainoastaan Hermanson jätti eriävän mielipiteen, jossa torjuttiin unioniteoria, mutta hänenkin mukaansa Suomi oli Venäjään kuuluva autonominen valtio.[14][15] Komitean mietintö, joka sisälsi ehdotukset hallitusmuodoksi ja säätyprivilegioiksi, jätettiin senaatille joulukuussa 1886. Senaatti oli huolissaan venäläisten mahdollisesta suhtautumisesta mietintöön, eikä pitänyt asian käsittelyssä erityistä kiirettä.[18][19] Heidenille ruotsinkielisen mietinnön tulkitsi Helsingin venäläisen kimnaasin opettaja K. I. Jakubov, joka laati siitä kriittisen muistion.[18]

Komitean mietinnölle ei tehty kolmeen vuoteen mitään, mutta vuodenvaihteessa 1889–1890 Heiden hankki keisarillisen määräyksen, että siitä pyydettäisiin Venäjän oikeusministerin ja valtakunnanneuvoston kodifikaatio-osaston lausunnot, minkä jälkeen se tarkastettaisiin Heidenin johtamassa uudessa komissiossa.[14][18] Kodifikaatio-osaston lausunnossa mietinnöstä kritisioitiin suomalaisten perustuslakioppeja,[20] ja myös kansallismielinen oikeusministeri Nikolai Manassein antoi hyvin kielteisen lausunnon.[15] Hän oli 1880-luvulla murskannut Baltian maakuntien autonomisen aseman.[11][21] Kodifikaatio-osaston lausunto saapui elokuussa ja oikeusministerin lokakuussa 1890. Suomen senaatti oli viivytellyt asian käsittelemissä asettamalla valiokunnan käsittelemään asiaa vasta maaliskuussa 1890.[18][17][22][19] Valiokunta asetettiin salaa, sillä se ei kuulunut Heidenin suunnitelmaan. Senaatista postimanifestin vuoksi samana vuonna eronnut Mechelin osallistui valiokunnan työhön vielä eronsa jälkeenkin.[14]

Heidenin komissioMuokkaa

Helsingissä kokoontui loka–marraskuussa 1890 kenraalikuvernööri Heidenin johtama komissio, jonka oli määrä tarkistaa Pietarista lausuntokierrokselta palannut Weissenbergin komitean mietintö. Komission piti muodostua Heidenista ja kahdeksasta suomalaisesta senaattorista, mutta Heiden kutsui lisäksi mukaan yhden asiantuntijan Venäjän oikeusministeriöstä ja kaksi valtakunnanneuvoston kodifikaatio-osastosta, jolloin komissiosta tuli käytännössä suomalais-venäläinen sekakomitea.[14] Suomalaisina jäseninä olivat senaatin oikeus- ja talousosastojen johtajat J. Ph. Palmén ja Samuel Werner von Troil sekä senaattorit Theodor Cederholm, August Nybergh, Emil Streng, Victor Napoleon Procopé, K. F. Ignatius ja Johan Gustaf Sohlman. Venäläisinä jäseninä olivat kodifikaatio-osaston Kronid Malyšev ja Pjotr Haritonov sekä oikeusministeriön Aleksandr Hvostov. Komission sihteerinä ja tulkkina toimi lehtori K. I. Jakubov.[18]

Heidenin alkuperäisenä tavoitteena lienee ollut taivutella komissiossa suomalaiset hyväksymään jonkinlainen kompromissi, mutta suomalaisten ja venäläisten näkemykset olivat nyt niin erilaiset, ettei yhteistä pohjaa löytynyt. Venäläiset toistivat historioitsija K. F. Ordinin näkemyksiä ja kiistivät Suomen suuriruhtinaskunnan olevan valtio, suomalaiset taas pitivät kiinni omasta perustuslakitulkinnastaan ja puolustivat Weissenbergin komitean mietintöä.[23][17][24] Molemmat osapuolet yrittivät toteuttaa omia poliittisia päämääriään. Suomalaiset jäsenet laativat esityksen kootuista perustuslaeista, joka oli kiistanalaisissa kohdissa hieman lievempi kuin Weissenbergin komitean mietintö, mutta ei silti kelvannut venäläisille. Todettuaan yhteisymmärryksen mahdottomaksi Heiden laati itse vastaesityksen.[25] Siinä Suomea ei tunnustettu valtioksi ja sille olisi jäänyt vain joitain ”paikallisia oikeuksia”.[26][14] Yleisvaltakunnalliset lait ohittivat Suomen oman lainsäädännön. Heidenin esityksen otsikkona oli ”Perusohjesääntö Suomen suuriruhtinaskunnan läänien hallinnosta”, sillä venäläiset kieltäytyivät käyttämästä hallitusmuoto-sanaa, joka olisi viitannut ajatukseen Suomesta valtiona.[25]

Bungen sekakomiteaMuokkaa

Heidenin komission pöytäkirjat ja eriävät lausunnot lähetettiin Weissenbergin komitean mietintöä tarkastamaan asetetulle senaatin valiokunnalle.[17][24] Senaatin lausunto asiasta valmistui lopulta toukokuussa 1891. Se esiteltiin keisari Aleksanteri III:lle keväällä 1892 samassa yhteydessä edellä mainitun Heidenin vastaesityksen kanssa, mutta tätä ennen oli jo ehtinyt tapahtua uusi käänne.[18] Heiden oli laatinut vastaesityksensä johdannoksi laajan muistion, jonka hän esitteli keisarille erikseen jo joulukuussa 1891. Tällöin keisari päätti asettaa Venäjän entisen finanssiministerin Nikolai Bungen johtaman venäläis-suomalaisen sekakomitean laatimaan sääntöjä yleisen ja paikallisen lainsäädännön suhteista. Komitea lienee ollut joko Heidenin tai valtakunnanneuvoston kodifikaatio-osaston ajatus.[13]

Bungen komitea toimi Pietarissa vuosina 1892–1893.[14] Sen venäläiset jäsenet olivat Bunge, kenraalikuvernööri Heiden, oikeusministeri Manassein, sotaministeri Pjotr Vannovski, sisäministeri Ivan Durnovo ja valtakunnanneuvoston kodifikaatio-osaston johtaja Eduard Frisch. Suomalaisista komiteaan kuuluivat senaattori Georg von Alfthan, ministerivaltiosihteeri Woldemar von Daehn, ministerivaltiosihteerin apulainen Victor Napoleon Procopé ja prokuraattori Georg Henrik Calonius.[27]

Bungen tahdosta komitea keskittyi kysymykseen yleisvaltakunnallisen lainsäädännön asemasta, joka oli noussut esiin Heidenin muistiossa ja sitä ennen kodifikaatio-osaston vuoden 1890 lausunnossa. Bungen komitealle annettiin myös Weissenbergin ja Heidenin komiteoiden tuottama aineisto ja niistä annetut lausunnot, mutta näistä asiakirjoista työn pohjana käytettiin tosiasiassa vain Heidenin muistiota.[27] Komitean venäläiset ja suomalaiset jäsenet laativat ratkaisevasti toisistaan eronneet mietintöehdotukset. Venäläisten ehdotuksessa keisarikunnan etuja koskeville Suomen laeille olisi luotu oma lainsäätämisjärjestys, jossa Suomen valtiopäivillä olisi vain neuvoa-antava rooli. Suomalaiset vastustivat säätyjen lainsäädäntöoikeuden rajoittamista, kun taas venäläisten mielestä Suomen säädyillä ei voinut olla veto-oikeutta valtakunnan etuja koskevissa asioissa.[28] Kun komitea ei saanut aikaan yksimielistä päätöstä, sen venäläinen enemmistö päätti maaliskuussa 1893, että keisarille annettaisiin komitean nimissä heidän ehdotuksensa. Suomalaisten vastustuksesta johtuen Aleksanteri III kuitenkin lykkäsi asian ratkaisua eikä ottanut sitä ennen kuolemaansa esille.[14][29][30] Toukokuussa 1893 Aleksanteri III kylläkin määräsi asetettavaksi uuden venäläis-suomalaisen lakien kodifikaatiokomitean, mutta se ei tiettävästi toteutunut.[31]

Valtakunnanneuvoston sihteeri Vjatšeslav von Plehwe tiedusteli tammikuussa 1895 uudelta keisarilta Nikolai II:lta, mitä Bungen komitean käsittelemälle kysymykselle tehtäisiin. Von Plehwen mukaan komitean venäläisten ehdotuksen toteuttaminen voisi aiheuttaa Suomessa levottomuutta, ja keisari päättikin olla viemättä asiaa eteenpäin.[26][31] Päätökseen saattoi vaikuttaa Nikolai II:n suomalaisia suosinut äiti Maria Fjodorovna, jolla vielä tuolloin oli suuri vaikutusvalta poikaansa.[26] Seuraavina vuosina Suomen säätyjä painostettiin useita kertoja hyväksymään Venäjän ministerien toivomia lakeja sillä perusteella, että venäläiset saattaisivat muuten toteuttaa Bungen komitean venäläisen enemmistön ehdotuksen.[31]

AsevelvollisuuskysymysMuokkaa

Venäjällä säädettiin vuonna 1870 yleinen asevelvollisuus, ja se tahdottiin saada voimaan myös Suomessa. Helmikuussa 1871 sotaministeri Dmitri Miljutin puuttui Suomen asevelvollisuuskysymykseen. Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg vastusti Miljutinin pyrkimystä rajoittaa Suomen autonomiaa.[32] Asevelvollisuus toteutettiin Suomessa siten, että Suomelle perustettiin Venäjän sota­voimista erillinen oma armeija, Suomen sotaväki, jota sai käyttää ainoastaan Suomen oman alueen puolustamiseen. Aleksanteri II vahvisti Suomen ase­velvollisuus­lain 27. elokuuta 1878.[33][34] Miljutin ei pitänyt ”separatistisesta” ratkaisusta, mutta hyväksyi sen väliaikaisena järjestelynä, koska laki säädettiin alkuaan kymmenen vuoden koeajaksi.[35] Myöhemmin Suomen autonomiaa arvostelleet venäläiset F. P. Jelenev ja Mihail Borodkin väittivät, että Suomen valtiosihteerinviraston virkamiehet olisivat harhauttaneet Miljutinin ja Aleksanteri II:n hyväksymään asevelvollisuuslain salaamalla näiltä sen eräiden pykälien perustuslainluontoisuuden.[36]

Kun vuonna 1881 toimintansa aloittaneen Suomen sotaväen kymmenen vuoden koeaika tuli täyteen, teki sotaministeri Vannovski vuonna 1891 keisarille ehdotuksen sen sulauttamisesta Venäjän armeijaan. Hänen mukaansa vallitseva tilanne oli Venäjän maanpuolustuksen etujen vastainen ja lisäksi suomalaiset joukot olivat epäluotettavia eikä sotilasrasitusta siksi voinut jakaa tasaisemmin Suomen ja Venäjän kesken.[35] Aleksanteri III ilmoitti periaatteessa hyväksyvänsä ehdotuksen. Vuonna 1893 Vannovskin johtama neuvottelukunta esitti, että Suomen sotaväen yhtenäistäminen osaksi Venäjän armeijaa toteutettaisiin säätämällä Suomelle uusi asevelvollisuuslaki. Heiden vastusti ajatusta, koska se olisi heikentänyt kenraalikuvernöörin valtaa Suomen sotilaspiirin päällikkönä. Hän myös huomautti Suomen sotaväen lakkauttamisen luultavasti vähentävän eikä suinkaan lisäävän suomalaisten sitoutuneisuutta valtakunnan puolustamiseen. Myös Aleksanteri III muutti nyt mielensä, sillä hän ei halunnut pahastuttaa suomalaisia enempää. Hanke ei edennyt pidemmälle hänen eläessään.[35][14]

Keisarin vaihduttua ja iäkkään Heidenin jätettyä tehtävänsä perustettiin asiaa selvittämään vuosina 1896–1897 Vannovskin aiemman ehdotuksen mukaisesti kaksi komiteaa, joista kumpaakin johti kenraali Viktor Dandeville. Myös Mihail Borodkin kuului kumpaankin komiteaan. Komiteoissa oli jäseninä myös suomalaisia sotilaita, kuten Waldemar Schauman, Michael Leonard von Blom, Kasten Antell ja Guido Gadolin, mutta heidän näkemyksiään ei huomioitu.[37] Suomalaisjäsenten vastustuksesta huolimatta valmistui keväällä 1897 komiteanmietintö, joka totesi, että Suomen kotimainen sotaväkilaitos oli lakkautettava ja Venäjän asevelvollisuuslaki saatettava voimaan Suomessa.[38]

Manifestin syntyminenMuokkaa

Asevelvollisuuslakiesitys, Kuropatkin ja BobrikovMuokkaa

 
Venäjän sotaministeri Aleksei Kuropatkin vuonna 1898.

Helmikuun manifestiin johti kaksi kehityssuuntaa: pyrkimys muuttaa vuoden 1878 ase­velvollisuus­lakia ja muutoksen läpimenoon vaadittavan yleisvaltakunnallisen lainsäädäntöjärjestyksen tarve.

Venäjän pääesikunnassa valmistui toukokuussa 1898 Dandevillen komitean työhön perustunut esitys Suomen uudeksi asevelvollisuuslaiksi. Sen lähtökohtana oli Suomen oman sotaväen lakkauttaminen ja Venäjän asevelvollisuuden ulottaminen Suomeen Miljutinin ja Vannovskin aiempien yhden­mukaisuus­vaatimusten mukaisesti. Hanketta ajoi voimakkaasti eteenpäin uusi sotaministeri Aleksei Kuropatkin, joka piti armeijan yhdenmukaistamista välttämättömänä ja näki sen alkuna laajemmallekin Suomen yhdistämiselle keisarikuntaan. Koska oli todennäköistä, että Suomen valtiopäivät eivät hyväksyisi uutta asevelvollisuuslakia, tahtoi Kuropatkin ottaa kysymyksen käsittelyn pois niiden päätösvallasta. Ensin hän kuitenkin hankki keisarilta ukaasin valtiopäivien kokoon kutsumiseksi. Ministerivaltiosihteeri von Daehnille oli äskettäin yllättäen myönnetty hänen edellisvuonna pyytämänsä ero ja virkaatekeväksi ministerivaltiosihteeriksi oli tullut hänen kokematon apulaisensa Procopé, jonka Kuropatkin onnistui ohittamaan asioiden valmistelussa. Procopé sai päätöstä muutettua sen verran, että tavanomaisten valtiopäivien sijasta tammikuuksi 1899 kutsuttiin koolle yli­määräiset valtio­päivät. Nikolai II allekirjoitti 19. heinäkuuta 1898 ukaasin ylimääräistä valtiopäivistä.[39][40]

Elokuussa 1898 keisari päätti nimittää Suomen uudeksi kenraalikuvernööriksi Nikolai Bobrikovin, joka tuki asevelvollisyyskysmyksessä Kuropatkinin linjaa. Venäjän konservatiivis-nationalistiselta lehdistöltä vaikutteita saanut Bobrikov halusi yhdistää Suomen tiiviimmin muuhun valtakuntaan, ja oli jo nimitykseen valmistautuessaan laatinut itselleen kymmenkohtaisen ohjelman, johon sisältyi kolmantena kohtana Suomen lakien kodifiointi ja poikkeavan valmistelujärjestyksen vahvistaminen valtakunnan ja Suomen yhteisille laeille. Muita kohtia Bobrikovin ohjelmassa olivat useiden Suomen erillisasemaa korostaneiden instituutioiden kuten valtiosihteerinviraston, Suomen erillisen tullilaitoksen ja oman rahajärjestelmän lakkauttaminen, venäjän kielen käyttöönotto hallinnossa ja oppikouluissa sekä suomalaisten virkojen avaaminen venäläisille ilman rajoituksia.[39][41]

Koska Suomen asevelvollisuusasia koski koko valtakunnan etuja, Kuropatkinin mielestä Suomen valtiopäivillä oli oikeus antaa lakiesityksestä pelkästään neuvoa-antava lausunto, ja sekin saisi koskea vain käytännön toteutukseen liittyviä yksityiskohtia eikä lakiesityksen ”oleellisia osia”. Nikolai II nimitti asiaa pohtimaan pyhän synodin yliprokuraattori Konstantin Pobedonostsevin johtaman neuvottelukunnan, jonka jäseniksi tulivat Kuropatkin, Bobrikov, Heiden, Procopé, Frisch, oikeusministeri Nikolai Muravjov ja silloinen vt. kenraalikuvernööri Stepan Gontšarov. Neuvottelukunta päätti 14. elokuuta, että Suomen valtiopäivät saisivat käsitellä lakiesitystä kokonaisuudessaan, mutta vain antaakseen lausunnon. Kuropatkin vastusti yksinään päätöstä.[42][43]

Helmikuun manifestin laatiminen salaisessa neuvottelukunnassaMuokkaa

 
Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov.

Suomen senaatti laati marraskuussa 1898 tulevia valtiopäiviä varten asevelvollisuuslakiesityksestä uuden version, joka poikkesi täysin pääesikunnan versiosta, sillä sen lähtökohtana oli Suomen oman sotaväen säilyttäminen. Kuropatkin ja Bobrikov raivostuivat kuultuaan senaatin esityksestä, sillä heidän mielestään senaatilla ei ollut oikeutta muuttaa lakiesityksen sisältöä. Kun Nikolai II myöhemmin vahvisti valtiopäiville annettavan lopullisen lakiesityksen, hän valitsi pääesikunnan version, vaikka vt. ministerivaltiosihteeri Procopé suositteli senaatin versiota. Jo sitä ennen senaatin toiminta oli kuitenkin johtanut myös toiseen tapahtumakulkuun: Kuropatkin ja Bobrikov päättivät 12. joulukuuta, että asevelvollisuuslain tulevaa käsittelyä varten olisi julkaistava erityinen ukaasi, jossa määriteltäisiin Suomea koskevien yleisvaltakunnallisten lakien säätämisjärjestys. Pohjana voitaisiin käyttää Bungen komitean venäläisen enemmistön mietintöä, johon Bobrikov oli tutustunut uuteen virkaansa valmistautuessaan.[4]

Nikolai II myöntyi, ja nimitti salaisen neuvottelukunnan laatimaan keisarillista julistusta lainsäätämisjärjestyksestä. Puheenjohtajaksi tuli valtakunnanneuvoston puheenjohtaja, suuriruhtinas Mihail Nikolajevitš. Muina jäseninä olivat Bobrikov, yliprokuraattori Pobedonostsev, valtakunnanneuvoston sihteeri von Plehwe, oikeusministeri Muravjov, valtakunnanneuvoston osastonjohtajat Eduard Frisch, Mihail Ostrovski ja Dmitri Solski sekä ainoana suomalaisena vt. ministerivaltiosihteeri Procopé.[4] Asia olisi voitu valmistella myös itse valtakunnanneuvostossa, mutta valtakunnansihteeri von Plehwe ehdotti sen sijaan neuvoston jäsenistä valikoitua salaista neuvottelukuntaa, mahdollisesti lisätäkseen omaa vaikutusvaltaansa valmistelussa.[44] Hän olikin neuvottelukunnassa aktiivinen.[45]

Neuvottelukunta sai työnsä valmiiksi nopeasti, koska kaikki valmistelu oli tehty jo kuusi vuotta aiemmin Bungen komiteassa.[46] Neuvottelukunta kokoontui kolme kertaa, 30. tammikuuta, 10. helmikuuta ja 13. helmikuuta 1899. Bobrikov osallistui vain viimeiseen kokoukseen. Venäläisten jäsenten kesken ei syntynyt merkittäviä erimielisyyksiä. Ainoastaan Procopé vastusti muun komitean kantaa, mutta hänen mielipiteensä jätettiin huomiotta.[47][4] Koska valmisteluprosessi oli salainen, Procopé ei voinut varoittaa maanmiehiään etukäteen, mutta hän kuitenkin kertoi tulevasta manifestista luottamuksellisesti Leo Mechelinille. Myös Suomen Pankin Pietarin-konttorin komissaari Fredrik Björnberg sai etukäteen tietää hankkeesta, sillä hänellä oli yhteyksiä leskikeisarinna Maria Fjodorovnaan.[47]

Nikolai II allekirjoitti 15. helmikuuta (J: 3. helmikuuta) 1899 kaksi asiakirjaa: suuriruhtinas Mihailin neuvottelukunnassa valmistellut yleisvaltakunnallisten lakien säätämisen perussäännökset sekä niitä koskeneen armollisen julistuskirjan eli varsinaisen helmikuun manifestin. Keisari piti manifestin allekirjoittamista niin vähäpätöisenä asiana, ettei edes maininnut sitä päiväkirjassaan.[48] Suomalaisten vihamielinen reaktio manifestiin tuli hänelle täytenä yllätyksenä.[49] Kuropatkin ja Bobrikov lienevät sen sijaan tajunneet, että manifesti johtaisi konfliktiin suomalaisten kanssa, ja he tähtäsivät tietoisesti siihen.[48]

Venäläisten ja suomalaisten tulkinnat manifestistaMuokkaa

Venäläisten mielestä manifesti ei muuttanut juridisesti Suomen ja Venäjän suhdetta, sillä yleisvaltakunnallisia lakeja oli säädetty aiemminkin,[48] vuotta 1863 edeltäneenä aikana. Nikolai II:n mielestä manifesti ei edes muuttanut Suomen säätyjen asemaa, sillä hän ei katsonut niille koskaan kuuluneenkaan veto-oikeutta valtakunnan asioihin.[50] Suomea oli kylläkin vuodesta 1863 alkaen hallittu siten, että säätyjä ei koskaan ohitettu niille perustuslakien mukaan kuuluvissa lainsäädäntöasioissa, mutta Nikolai II – kuten mahdollisesti myös Aleksanteri II ja Aleksanteri III – piti tätä vain itsevaltiaan hallitsijan vapaaehtoisena myönnytyksenä, josta hän voisi valtakunnan edun nimessä poiketa. Manifestin voitiin väittää jopa parantavan Suomen asemaa, koska se antoi Suomen ministerivaltiosihteerille ja senaatin edustajille oikeuden osallistua Suomea koskevien lakien käsittelyyn valtakunnanneuvostossa.[49]

Suomalaisten mielestä manifesti oli Suomen perustus­lakien vastainen valtiokaappaus, joka lisäksi oli valmisteltu salassa.[48][51] Manifestin seurauksena Venäjällä voitiin säätää Suomen perustuslakien vastaisia lakeja ohittaen Suomen säädyt, joiden yksimielinen päätös oli tähän saakka ollut edellytyksenä perustuslakien muutoksille.[52][53] Sen nähtiin myös kumoavan ne vakuutukset, jotka oli annettu Suomen autonomian perustamisen yhteydessä, kuten Aleksanteri I:n vuonna 1809 Porvoon valtiopäivillä – ennen Haminan rauhaa ja Suomen virallista Venäjään liittämistä – antaman vakuutuksen, että Suomen uskonto, lait ja erikoisoikeudet pidettäisiin voimassa.[54][55][56]

Suomalaiset olivat huolissaan myös siitä, että minkä tahansa säädöksen voitaisiin selittää koskevan yleisiä valtakunnan etuja se voitaisiin siten hallinnollisesti muuttaa ja kumota.[57] Eräs venäläinen lehti kirjoitti manifestin mahdollisesta soveltamisalasta: ”Paitsi sotalaitosta, postia, sähkölennätinlaitosta ja tullia koskevia kysymyksiä tulee näihin kysymyksiin luultavasti lukea myös kysymykset perinnöstä, holhouksesta, oikeusalaan kuuluvista asioista, tuomioistuimisen päätöksistä, satamista, konsuleista, henkivakuutusyhtiöstä, tavara­leimasta, kenraalikuvernöörin vallasta, kreikkalaisen papiston asemasta, venäläisistä kouluista jne.”[58]

Suomalaisten reaktiot manifestiinMuokkaa

Ensireaktiot ja manifestin julkaiseminenMuokkaa

Kenraalikuvernööri Bobrikov palasi jo manifestin allekirjoituspäivänä 15. helmikuuta 1899 Pietarista Helsinkiin ja ilmoitti manifestista senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Sten Carl Tudeerille sekä prokuraattori Woldemar Söderhjelmille. Tieto pian julkaistavasta manifestista levisi helsinkiläisten keskuuteen torstaina 16. helmikuuta.[59] Suomalaiset kokivat sen järkyttävänä yllätyksenä.[60] Monet senaattorit ja kansalaiset vastustivat helmikuun manifestin julkaisemista, mutta myöntyväisyyssuuntauksen kannattajat saivat Senaatissa tahtonsa lävitse. Säädyt olivat lupautuneet puolustamaan Senaatin toimenpidettä, mikäli julkaisua ei tapahdu. Suuri kansalaiskokous, joka pidettiin Arvid Neoviuksen aloitteesta Helsingin Ateneumissa perjantaina 17. helmi­kuuta ja johon osallistui noin 400 henkilöä, päätti lähettää prokuraattorin ja muiden Senaatin jäsenten luokse lähetystöjä esittämään, ettei senaatti julkaisisi manifestia.[61][62][63][53] Leo Mechelin kannatti aluksi manifestin julkaisemista, mutta ajateltuaan asiaa uudelleen suuren kansalais­kokouksen jälkeen hän päätyi vastustamaan julkaisemista.[64] Senaatti äänesti lauantaina 18. helmikuuta 1899. Äänet menivät tasan, mutta senaatin varapuheenjohtaja Sten Carl Tudeer antoi ratkaisevan äänensä julkaisemisen puolesta.[65][66]

Protestit julkaisemisen jälkeenMuokkaa

 
Mielenosoitus Helmikuun manifestia vastaan Senaatintorilla 13. maaliskuuta 1899.[67]

Varhain lauantaiaamuna oli Helsingin Senaatintorilla väkeä tuhansittain liikkeellä odottamassa tietoa manifestin julkaisemisesta.[68][69] Tieto manifestin julkaisemisesta otettiin vastaan kaikkialla Suomessa surun, toivottomuuden ja katkeruuden tuntein vastaan.[68][69] Helsingissä muotiliikkeiden ikkunoissa oli suruvaatteita, harsoja ja kankaita, kirjakauppojen ikkunoilla Suomen oikeuksia puolustavia teoksia. Erityistä huomiota herätti se, että melkein kaikki kaduilla kulkevat naiset olivat surupuvuissa. Ylioppilaiden käsissä oli suruharsot. Koko kaupunki oli hautajaistunnelmissa.[69]

Nikolai II:n isoisän Aleksanteri II:n muistopatsas Helsingin Senaatintorilla oli kukitettu hyvin kauniiksi. Ihmiset tahtoivat kunnioittaa häntä Suomen perustuslakien suojelijana.[69] Maaliskuun 13. päivänä, joka oli Aleksanteri II:n kuolinpäivä, koko maassa juhlittiin mielenosoituksellisesti hänen muistoaan. Helsingissä kukitettiin hänen patsaansa kaikkien aikojen suurimmalla kukka- ja seppele­paljoudella; seppeleitä oli lähetetty kaukaa maaseudulta saakka. Patsaan edessä ihmiset lauloivat Maamme-laulun ja huusivat lopuksi yhdeksänkertaisen eläköön huudon Aleksanteri II:n kunniaksi.[70]

Manifestin julkaisemista kannattaneita senaattoreita vastaan tehtiin ilkivaltaa, ja he joutuivat yleisen epäkunnioituksen kohteiksi. Erään senaattorin asunnon seinään kirjoitettiin sana ”petturi”.[71] Senaatti toimitti keisarille selostuksen, jossa selostettiin manifestin perustuslain vastaista luonnetta ja vedottiin hallitsijan antamaan vakuutukseen Suomen perustuslaillisten oikeuksien säilyttämisestä.[65]

SeurauksetMuokkaa

 
Edvard Iston vuonna 1899 valmistunut Hyökkäys kuvaa Venäjän kaksipäistä kotkaa ahdistamassa Suomi-neitoa ja yrittämässä riistää tältä lakikirjaa.

Helmikuun manifestin jälkeen niin sanotut perustuslailliset, joihin kuuluivat nuorsuomalaiset ja pääosa ruotsalaisista, aloittivat passiivisen vasta­rinnan Leo Mechelinin johdolla: he kieltäytyivät tottelemasta laittomina pitämiään määräyksiä ja kehottivat kansaa samaan. Myös työväenliike kannatti passiivista vastarintaa.[72] Perustuslailliset senaattorit ja korkeat virkamiehet joko erosivat vastalauseena laittomille säädöksille tai heidät erotettiin heidän kieltäytyessään toimeenpanemasta niitä. Tilalle nimitettiin myöntyväisyyspolitiikkaa kannattaneita vanhasuomalaisia, jolloin senaatti ja koko virkakoneisto samalla suomalaistuivat.

Helmikuun manifestin Suomessa herättämä vastarinta ja suuri adressi tekivät kansalaiset tietoisiksi Suomen perustuslaeista ja valtio-opista. Kaksikielisessä Suomessa kieli ei voinut toimia kansakuntaa yhdistävänä tekijänä, mutta perustuslait saattoivat. Tämä kansallisuusaate ilmeni myös ajan taiteessa, kuten Edvard Iston tunnetussa maalauksessa Hyökkäys, jota painokuvan muodossa levitettiin ympäri Suomea. Suomalaisten ajatukset kiteytyivät myös ulkomailla, kuten vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä, harjoitetussa propagandassa. Erityisesti Mechelin toimi aktiivisena tällaisen propagandan levittämisessä kansainvälisesti.

Helmikuun manifestin nojalla säädetyistä yleisvaltakunnallisista laeista huomattavin oli vuoden 1901 asevelvollisuuslaki, joka määräsi suomalaiset palvelemaan Venäjän armeijassa, myös Suomen rajojen ulkopuolella. Laki antoi myös venäläisille mahdollisuuden tulla suomalaisten sotilasyksiköiden upseereiksi.[52] Yhtenä asevelvollisuuslain tarkoituksena oli myös, että palvellessaan Venäjän armeijassa suomalaiset oppisivat venäjää ja heistä tulisi kunnon venäläisiä.[73] Palvelusaikaa laki pidensi kolmesta vuodesta viiteen.[74] Suomessa vuoden 1901 asevelvollisuuslakia pidettiin laittomana, koska sitä ei säädetty Suomen perustuslakien mukaisella tavalla.

Reaktiot ulkomaillaMuokkaa

Ulkomaiden oikeusoppineet olivat tutkineet Suomen valtio-oikeudellista asemaa, joka nousi väittelyjen aiheeksi yliopistojen kateedereissa ja kansainvälisissä neuvotteluissa. Suomen asemasta pidettiin esitelmiä runsaille kuulijakunnille.[75] Monet saksalaiset lehdet julkaisivat useita kirjoituksia melko pian helmikuun manifestin julkaisemisen jälkeen. Samoin tapahtui Englannissa, jossa The Times ja monet muut lehdet puolustivat Suomen näkemystä asiasta. Samoin asiaan suhtautuivat monet lehdet Ranskassa. Suomeen lähetettiin lehtien kirjeenvaihtajia seuraamaan tilannetta.[76]

Euroopan eri valtioissa kerättiin adresseja tukemaan suomalaisten protestia helmikuun 3/15 päivänä 1899 annettua julistuskirjaa vastaan. Pro Finlandia -adressin allekirjoittajina olivat tieteiden, politiikan, kirjallisuuden ja taiteiden alojen huomattavampia henkilöitä. Allekirjoittajista oli Belgian flaamilaiselta alueelta 26, Belgian ranskankieliseltä alueelta 8, Hollannista 38, Iso-Britanniasta 150, Italiasta 289, Itävallasta 39, Norjasta 31, Ranskasta 68, Ruotsista 79, Saksasta 158, Sveitsistä 100, Tanskasta 45 sekä Unkarista 30. Viisihenkinen kansainvälinen lähetystö pyrki pääsemään tsaari Nikolai II:n luo jättääkseen hänelle adressin.

Manifestin kumoaminenMuokkaa

Helmikuun manifesti oli voimassa marraskuuhun 1905 saakka. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen Nikolai II antoi 15. marraskuuta 1905 Mechelinin ja perustuslaillisten saneleman julistuksen eli marraskuun manifestin, jolla kumottiin helmikuun manifestin säädökset toistaiseksi ja luvattiin kutsua kokoon Suomen suuriruhtinaskunnan valtiopäivät. Lopullisesti helmikuun manifestin perussäännökset kumottiin maaliskuun manifestilla vuonna 1917.

LähteetMuokkaa

Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta:

KirjallisuusMuokkaa

  • Cederberg, Suomen uusinta historiaa 1898–1942. WSOY, Porvoo, 1943.
  • Hedenström, Alfred von: Venäjän historia 1878–1918. Otava, 1922.
  • Hultin, Tekla: Päiväkirjani kertoo 1899–1914. Sanatar, Helsinki, 1935.
  • Jussila, Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. WSOY, Helsinki 2004.
  • Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat VIII. Otava, 1935.
  • Klinge, Matti: Keisarin Suomi, Schildts Miktor, 1997. ISBN 9789515006820
  • Murrosajoilta I–II. WSOY 1913, 1918.
  • Parmanen, Eino I.: Taistelujen kirja I–II. WSOY 1936, 1937.
  • Pohjolan-Pirhonen, Helge (toim.): Kansakunnan historia. 2, Autonomian aika. WSOY, Helsinki, 1984. ISBN 951-0-12234-3
  • Polvinen, Tuomo: Valtakunta ja rajamaa. N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904. WSOY, 1984. ISBN 951-0-12660-8
  • Rein, Th.: Muistelmia elämän varrelta I. Otava, 1918.
  • Suomen historia. WSOY, Helsinki, 1987. ISBN 951-35-2495-7
  • Suomi – Maa kansa valtakunta II. Otava, 1924
  • Tommila, Päiviö (toim.): Venäläinen sortokausi Suomessa. WSOY, 1960
  • Tommila, Päiviö: Suuri adressi 1899. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23454-0
  • Zilliacus, Konni, Suomen uusimmasta historiasta. Tukholma, Wahlström & Widstrand, 1901.
  • Öhquist, Johannes: Leijonalippu. Suomen kansan nousu vapauteen. Otava, 1922.

ViitteetMuokkaa

  1. februarimanifestet hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
  2. Klinge: Keisarin Suomi, s. 344-349, 356–358.
  3. Tommila 1960, s. 51.
  4. a b c d Polvinen 1984, s. 101–109.
  5. Hedenström, s. 178–179.
    Tommila 1999, s. 27–29.
    Polvinen, Tuomo: Valtakunta ja rajamaa, s. 32–34.
  6. Jussila–Hentilä–Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–2006.
  7. Jussila 2004, s. 492–493.
  8. Torvinen, s. 16–17.
    Olsoni, s. 82.
  9. Torvinen, s. 17.
    Rommi, s. 11–12.
    Suomen historian käsikirja 2, s. 291.
  10. Torvinen, s. 21.
    Rommi, s. 12.
    Kansakunnan historia 2, s. 419.
    Hedenström, s. 175–176, 179–182.
    Ignatius, s. 15.
  11. a b Tommila 1960, s. 25, 29.
  12. Suomen kansan historia 4, s. 529.
  13. a b Jussila 2004, s. 484–486, 509, 598–600.
  14. a b c d e f g h i j Markku Tyynilä: Aleksanteri III (1845 - 1894) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  15. a b c Kristiina Kalleinen: Weissenberg, Alexander von (1822 - 1901) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  16. Jussila 2004, s. 494.
  17. a b c d Rommi, s. 14.
  18. a b c d e f Jussila 2004, s. 496–499, 519.
  19. a b Suomen kansan historia 4, s. 534
  20. Jussila 2004, s. 500–502.
  21. Suomen historia 6. Romantiikasta modernismiin, rajamaasta tasavallaksi, s. 159.
  22. Th. Rein, s. 111.
  23. Jussila 2004, s. 502–505.
  24. a b Suomen kansan historia 4, s. 534, 541.
  25. a b Jussila 2004, s. 507–509, 511.
  26. a b c Polvinen 1984, s. 36–38.
  27. a b Jussila 2004, s. 601–602.
  28. Jussila 2004, s. 605–609.
  29. Suomen kansan historia 4, s. 541–542, 544
    Th. Rein, s. 113–114.
    Suomen uusimmasta historiasta, s. 52–53
    Rommi, s. 129–130, 137, 142.
  30. Juva, 8, s. 530.
  31. a b c Jussila 2004, s. 611–614, 817.
  32. Suomen kansan historia 4, s. 399–401.
  33. Suomen kansan historia 4, s. 405.
  34. Kansakunnan historia 2, s. 193.
  35. a b c Polvinen 1984, s. 60–64.
  36. Polvinen 1984, s. 77.
  37. Polvinen 1984, s. 64–65, 75–76.
  38. Suomen kansan historia 5, s. 13.
  39. a b Polvinen 1984, s. 77–87, 90–91.
  40. Tommila 1999, s. 43, 47–48.
  41. Tuomo Polvinen: Bobrikov, Nikolaj (ruotsiksi) Biografiskt lexikon för Finland. Viitattu 8.3.2021.
  42. Polvinen 1984, s. 85–86.
  43. Tommila 1999, s. 48–49.
  44. Osmo Jussila: ”Kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri ja senaatti”, s. 227 teoksessa Suomen keskushallinnon historia 1809–1996. Hallintohistoriakomitea/Edita, Helsinki 1996.
  45. Polvinen 1984, s. 141.
  46. Jussila 2004, s. 617.
  47. a b Tommila 1999, s. 57–58.
  48. a b c d Polvinen 1984, s. 109–112.
  49. a b Jussila 2004, s. 621, 628–629, 632.
  50. Jussila 2004, s. 485, 617–619.
  51. Tommila, s. 59, 64.
  52. a b Tommila, Päiviö: Suuri adressi, s. 49.
  53. a b Korhonen: Suomen historian käsikirja 2, s. 305.
  54. Klinge: Keisarin Suomi, s. 16–17.
  55. Parmanen: Taistelujen kirja 1, s. 32, 86.
  56. Korhonen: Suomen historian käsikirja 2, s. 49–52, 63–65.
    Tommila 1960, s. 19.
    Danielson-Kalmari, J. R.: Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan, s. 2.
    Cederberg: Suomen uusinta historiaa, s. 47.
  57. Tommila 1999, s. 64.
  58. Juva, 8, s. 579–580.
  59. Tommila 1999, s. 67–69.
  60. Hultin, s. 10.
    Tommila 1960, s. 51.
    Suomen uusimmasta historiasta, s.73.
    Juva, 8: s. 545.
    Suomen kansan historia 5, s. 20.
  61. Juva, 8, s. 556–558
  62. Rein, Muistelmia elämän varrelta 1,s. 396
  63. Tommila 1999, s. 82
  64. Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 89
  65. a b Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 90
  66. Tommila 1999, s. 57, 86.
    Korhonen: Suomen historian käsikirja 2, s. 306, 314.
  67. valokuvaaja Strandberg Axel: Mielenosoitus Helmikuun manifestia vastaan Senaatintorilla. www.finna.fi. Viitattu 26.1.2020.
  68. a b Juva, 8, s. 559
  69. a b c d Parmanen: Taistelujen kirja 1, s. 91.
  70. Parmanen: Taistelujen kirja 1, s. 94.
  71. Juva, 8, s. 563.
  72. Juva, 9, s. 47
  73. Tommila 1999, s. 47.
  74. Tommila, Päiviö: Suuri adressi, s. 52.
  75. Söderhjelm: Murrosajoilta 2, s. 525.
  76. Söderhjelm: Murrosajoilta 2, s. 527–531.

Aiheesta muuallaMuokkaa