Zapadnikit

venäläinen poliittinen ideologia 1800-luvulla

Zapadnikit (ven. зáпадник, zapadnik) olivat 1800-luvun venäläisiä kirjailijoita ja ajattelijoita, jotka vastustivat venäläisen perinteisen ortodoksisen kulttuurin romantisoivaa ihailua eli slavofiliaa. Zapadnikit eivät olleet yhtenäinen ryhmä. He pitivät Venäjän kulttuuria takapajuisena ja kannattivat läntisten vaikutteiden omaksumista maahan sen kehittämiseksi.

Venäjän aatehistorialle on jatkuvasti ollut ominaista läntisten ja perinteisten venäläisten kulttuurielementtien taistelu. Zapadnikit muodostivat epäyhtenäisen ryhmän, joiden keskeinen idea oli tsaari Pietari Suuren aloittaman maan modernisoimisen vaaliminen. Heillä oli aluksi enemmän vaikutusvaltaa senaatissa, Pyhässä synodissa ja paikallishallintoa edustavissa semstvoissa kuin kilpailijoillaan slavofiileilla.[1]

Zapadnikit pyrkivät myös kirkkojen yhdistämiseen tai ainakin ortodoksisuuden ja roomalaiskatolisuuden lähentämiseen, mikä oli slavofiileille kauhistus: heidän mielestään Länsi-Eurooppa saattoi pelastua vain idän avulla. Valtion suhteen zapadnikit halusivat alhaalta tapahtuvaa uudistamista esimerkiksi semstvojen avulla, kun taas slavofiilien mielestä uudistusten piti tulla ylhäältä annettuina. Zapadnikien ihanteena oli parlamentarismi ranskalaisessa tai brittiläisessä merkityksessä.[2]

Zapadnikkeihin luetaan enemmän tai vähemmän sitoutuneina sellaisia nimiä kuin historian professori Timofei Granovski, oikeustieteen professori Konstantin Kavelin, kirjailija Alexandr Herzen, liberaalit filosofit Vladimir Solovjov ja Boris Tšitšerin, lehtimiehet Vissarion Belinski, Jevgeni Korf ja Pjotr Tšaadajev, sosialistit Nikolai Tšernyševski ja Pavel Annenkov sekä joukoittain taiteilijoita.[2]

Zapadnikkien vaikutusvallan väheneminen

muokkaa

Slavofiilit pääsivät hallitsevaan asemaan Aleksanteri II:n aikana, jolloin Moskovskije vedomosti -lehti ja sen päätoimittaja Mihail Katkov käyttivät Puolan kapinaa 1863 hyväkseen slavofiilisten henkilöiden nimittämisessä ministeriöiden johtoon. Samalla heräsi heimoaate, jonka perusteella veljeskansat kuten bulgaarit ja serbit tuli vapauttaa Osmanien ikeestä, mikä johti sittemmin muun muassa Balkanin sotaan ja mahdollisesti osasyynä jopa tsaarinvallan kukistumiseen.[1]

Sanan myöhempi merkitys

muokkaa

Zapadnikeiksi on myöhemmin Venäjällä kutsuttu länsimielisiä poliitikkoja tai länsimielisyyttä ylipäänsä.[3]

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  1. a b Alfred von Hedenström: ”Venäjän valtakunta Aleksanteri II:n hallituksen lopussa”, Venäjän historia 1878–1918, s. 32–40. suom. V. Malinen. Helsinki: Otava, 1922.
  2. a b Jangfeldt, Bengt: Venäjä. Aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin, s. 77. Siltala, 2022. ISBN 978-952-388-137-2.
  3. Slavofiilit, panslavistit, zapadnikit ja Suomi-syöjät ovat tulossa takaisi Helsingin Sanomat. Viitattu 13.2.2023.