Laukkuryssä
Laukkuryssät (myös ”reppuryssät”) olivat kulkukauppiaita, jotka kiersivät eri puolilla Suomea ja Pohjois-Ruotsia etenkin 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun alkupuolelle saakka. Nimityksestään huolimatta ”laukkuryssät” eivät olleet etnisesti venäläisiä, vaan itäkarjalaisia talonpoikia.[1] Kauppiaiden harjoittamaa toimintaa kutsuttiin ”laukkukaupaksi”, mikä tulee heidän käyttämistään suurista nahkaisista repuista.[2]
Historia muokkaa
Venäjän Karjalasta Suomeen suuntautuneen kulkukaupan juuret ulottuivat kauas Ruotsin vallan ajalle ja jopa esihistorialliseen aikaan. Ruotsin viranomaiset yrittivät puuttua siihen 1600-luvulta alkaen väittäen sitä salakuljetukseksi. Toiminnan kulta-aikaa oli autonomian aika, jolloin Suomen suuriruhtinaskunta ja Venäjän Karjala kuuluivat yhdessä Venäjän valtakuntaan. Tänä aikana kulkukauppiaiden keskukseksi muodostui Vuokkiniemi. ”Laukkuryssillä” oli varsinkin Itä-Suomen maaseudulla merkittävä rooli erilaisten tavaroiden toimittajina ennen kuin maakauppojen perustaminen sallittiin vuonna 1859.[3]
Laukkukauppa oli merkittävintä rajapitäjissä, mutta ”laukkuryssiä” kiersi myös muualla Suomessa sekä Pohjois-Ruotsissa. Venäjän Karjala oli hyvin köyhää ja kehittymätöntä seutua lukuun ottamatta Pietarin vaikutuspiirissä ollutta aluetta.[4] Myös paikalliset maanomistusolot tekivät maanviljelystä vähemmän houkuttelevan elinkeinon.[3] Vienan Karjalan pohjoisosien asukkaat hankkivat lisätienestejä kalastamalla Jäämeren rannoilla, ja etelämpää taas lähdettiin kaupustelijoiksi Suomen puolelle. Esimerkiksi 1900-luvun alussa Pohjois-Karjalassa kiersi parhaimmillaan toistasataa ”laukkuryssää”,[1] ja yhteensä heitä oli jopa useita tuhansia.[4] ”Laukkuryssien” välityksellä tapahtui tärkeää aineellista ja kulttuurista vaihtoa Suomen ja Karjalan välillä. Rikkaimmat saattoivat rakennuttaa kotiseudulleen länsisuomalaistyyppisiä taloja.[2]
”Laukkuryssien” harjoittama kulkukauppa oli hyvin järjestäytynyttä, kun koko Suomi oli jaettu pitäjittäin kauppiaiden välillä.[2] Talonpojat lähtivät liikkeelle syksyisin sadonkorjuukauden jälkeen. Heillä oli ennalta sovittu kokoontumispaikka, josta lähdettiin yhdessä hankkimaan myytävää tavaraa. Se oli lähinnä naisille tarkoitettuja kankaita ja ompelutarvikkeita (ns. lyhyttavaraa) tai pieniä kotitaloustarvikkeita, joita oli helppo kantaa mukana.[5] Erityisen suosittu tuote oli tupakka. Tavarat hankittiin esimerkiksi Pietarista tai Arkangelista, josta sai halvalla eri Euroopan maista laivoilla tuotuja korkealaatuisia tuotteita, mikä antoi ”laukkuryssille” Suomessa kilpailuedun. Myöhemmässä vaiheessa tavaroita hankittiin myös Suomen eri paikkakunnilta. ”Laukkuryssät” myös ostivat Suomesta turkiksia kotiseudulleen vietäviksi. He kiersivät kauppamatkalla koko talven ja palasivat keväällä kotikyläänsä.[3] Varsinaisten ”laukkuryssien” lisäksi liikkeellä oli myös reellä ja hevosella liikkuneita kulkukauppiaita, joiden tavaravalikoima oli paljon laajempi.[5]
”Laukkuryssien” toiminta oli pitkään periaatteessa laitonta, sillä vuoden 1879 elinkeinoasetuksen mukaan muilla kuin Suomen suuriruhtinaskunnan alamaisilla ei ollut oikeutta harjoittaa kulkukauppaa Suomessa.[6] Käytännössä toimintaan ei juuri puututtu,[7] vaikka suomalaiset kauppiaat ja erityisesti kaupunkien porvarit painostivat usein viranomaisia toiminnan kitkemiseksi.[8][3]
Viranomaiset valpastuivat talvella 1899, kun ”laukkuryssien” havaittiin levittävän maaseudulla kulovalkean tavoin levinneitä perättömiä huhuja, joiden mukaan helmikuun manifestista seuraisi ”Venäjän lain” toimeenpano ja yleinen maanjako Suomen tilattomien hyväksi. Monet epäilivät, että Venäjän hallitus, vihattu kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov tai jokin muu taho olisi organisoinut laukkukauppiaat levittämään huhuja venäläistämispolitiikan suosion lisäämiseksi. Tätä ei ole kuitenkaan voitu osoittaa todeksi, joten kyse saattoi olla vain laukkukauppiaiden tavasta kertoa keksittyjä mieluisia uutisia saadakseen paremman vastaanoton.[7][6] Joka tapauksessa Suomen viranomaiset alkoivat nyt pidättää ja karkottaa ”laukkuryssiä” ja takavarikoida heidän tavaroitaan lakiin vedoten, ja monet kansalaiset alkoivat asennoitua heihin torjuvasti. Heitä jopa pahoinpideltiin.[6]
Kotiseuduilleen palanneet ”laukkuryssät” järjestivät touko–kesäkuussa 1899 Vuokkiniemellä, Kivijärvellä ja Uhtualla kokoukset, joissa laadittiin kenraalikuvernööri Bobrikoville osoitetut anomukset hankkia heille mahdollisuus lailliseen kulkukaupan harjoittamiseen Suomessa. Bobrikov ryhtyikin tarmokkaasti toimiin, sillä hän ei hyväksynyt sitä, että Suomen lainsäädäntö rinnasti Venäjän kansalaiset ulkomaalaisiin. Bobrikovin aloitteesta Venäjän keisari Nikolai II antoi heinäkuussa 1900 niin sanotun kulkukauppa-asetuksen, joka antoi venäläisille oikeuden harjoittaa kulkukauppaa Suomessa ja siten laillisti ”laukkuryssien” elinkeinon.[6]
Kulkukaupan taloudellinen kannattavuus väheni 1800-luvun lopulta lähtien maakauppojen perustamisen vuoksi. Venäjän puolelta tulevien kulkukauppiaiden toiminta loppui Suomen itsenäistyttyä ja rajojen sulkeutuessa. Maahan 1920-luvulla pakolaisina saapuneet karjalaisperäiset kulkukauppiaat kiertelivät maaseuduilla toiseen maailmansotaan asti.[9] 1900-luvulle tultaessa useat ”laukkuryssät” alkoivat perustaa oikeita kauppoja sisätiloihin, mutta kulkukauppiaita kierteli maaseudulla aina 1950-luvulle saakka.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c Makkonen, Mikko: "Laukkuryssät" antoivat maakunnalle aikoinaan paljon 25.10.2017. Karjalainen. Viitattu 19.11.2018.
- ↑ a b c Alanen, Aulis J.: Suomen maakaupan historia, s. 177–186. Jyväskylä: Gummerus, 1957.
- ↑ a b c d påsaryssar hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
- ↑ a b Laukkuryssät 27.6.2013. Sukuseura Skytät. Arkistoitu 20.11.2018. Viitattu 19.11.2018.
- ↑ a b Ervasti, Seppo: Johdatus Kuusamon historiaan. Kuusamo: Kuusamon kunta, 1997. ISBN 951-96780-3-4.
- ↑ a b c d Polvinen, Tuomo: Valtakunta ja rajamaa: N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904, s. 215–218. WSOY, Helsinki 1984.
- ↑ a b Tommila, Päiviö: Suuri adressi, s. 245–256. WSOY, Helsinki 1999.
- ↑ Apunen, Osmo: ”Rajamaasta tasavallaksi”, Suomen historia 6. Sortokaudet ja itsenäistyminen, s. 195. Espoo: Weilin+Göös, 1987. ISBN 951-35249-5-7.
- ↑ Mervi Naakka-Korhonen, Maiju Keynäs: Halpa hinta, pitkä matka. Vienankarjalainen laukkukauppa, s. 53, 264. Rauma: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1988. ISBN 951-717-538-8.
Kirjallisuutta muokkaa
- Nevalainen, Pekka: Kulkukauppiaista kauppaneuvoksiin. Itäkarjalaisten liiketoimintaa Suomessa. SKS, 2016. ISBN 978-952-222-737-9.