Wikipedia

Woldemar von Daehn

suomalainen poliitikko

Woldemar Carl von Daehn [von deen] (ven. Владимир Александрович фон Ден, Vladimir Aleksandrovitš fon Den; 20. helmikuuta 1838 Sippola – 28. joulukuuta 1900 Rooma, Italia)[1] oli venäjänsaksalaista sukua ollut suomalainen jalkaväenkenraali, joka toimi Suomen suuriruhtinaskunnan ministerivaltiosihteerinä vuosina 1891–1898. Hän toimi myös Viipurin läänin kuvernöörinä, senaattorina ja ministerivaltiosihteerin apulaisena. Von Daehn puolusti Suomen autonomista asemaa ja haki kompromissia Suomen ja Venäjän välille syntyneisiin kiistoihin.

Woldemar von Daehn, Albert Edelfeltin maalaama muotokuva vuodelta 1899.

Perhetausta muokkaa

Woldemar von Daehn kuului Saksan Braunschweigista lähtöisin olleeseen von Daehnin aatelissukuun. Hänen isoisoisänsä oli mennyt Venäjän palvelukseen ja hänen isoisänsä saanut avioliiton kautta omistukseensa Vanhan Suomen alueella sijainneen Sippolan kartanon, jota hänen isänsä Alexander Gustaf von Daehn sittemmin viljeli. Suku oli merkitty Suomen ritarihuoneelle vuonna 1836. Von Daehnin äiti oli saksalaistaustainen Maria Charlotta Amalia von Wilde ja setä insinöörikenraali Johan Jakob von Daehn.[2] Sippolan kartanon peri aikanaan von Daehnin vanhempi veli, maanviljelysneuvos Alexander von Daehn.[2][3]

Von Daehn puhui sujuvasti viittä kieltä.[4] Suomeakin hän osasi kohtalaisesti, joskin luultavasti heikoiten puhumistaan kielistä. Hän oli lukenut ja sivistynyt mies ja sai seurapiireissä huomiota komeudellaan.[4][2] Hän oli kuitenkin myös luonteeltaan vaitelias ja sulkeutunut.[2][5]

Varhaisempi sotilasura muokkaa

 
Von Daehn 1860-luvun alussa.

Von Daehn kävi Haminan kadettikoulun vuosina 1849–1855. Hän palveli vuosina 1855–1857 vänrikkinä Henkikaartin Jääkärirykmentissä ja vuosina 1857–1860 Suomen kaartissa Helsingissä. Käytyään Nikolain yleisesikunta-akatemian Pietarissa vuosina 1860–1862 hän siirtyi yli vuosikymmeneksi Kaukasiaan.[2][1] Von Daehn oli yleisesikunta-adjutanttina Kutaisin kuvernementissa vuosina 1863–1865, 39. jalkaväkidivisioonan esikuntapäällikkönä vuodesta 1865[1] ja krenatöörirykmentin komentajana Tiflisissä vuosina 1871–1874. Hän sai 1857 aliluutnantin, 1859 luutnantin, 1861 alikapteenin, 1863 kapteenin, 1866 everstiluutnantin ja 1869 everstin arvon.[2][1]

Von Daehn teloi toisen jalkansa vaununpyörän alle vuonna 1873 pysäyttäessään Kaukasian käskynhaltijan, suuriruhtinas Mihail Nikolajevitšin – keisari Aleksanteri II:n veljen – vaunuja vetäneitä pillastuneita hevosia.[2][1] Tämän tapahtuman myötä von Daehnin ura kenttäupseerina päättyi ja ura hovin suosikkina alkoi. Hän ontui toista jalkaa loppuikänsä.[2]

Kuvernöörinä, senaattorina ja ministerivaltiosihteerin apulaisena muokkaa

Von Daehn oli Stavropolin kuvernöörinä vuosina 1876–1882 ja sai kenraalimajurin arvon vuonna 1878. Hän palasi Suomeen, kun hänet tammikuussa 1882 nimitettiin Viipurin läänin kuvernööriksi. Lokakuussa 1885 hän siirtyi senaatin siviilitoimituskunnan päälliköksi.[2][1] Senaatissa von Daehn ajautui jatkuvasti vastakkain nuoruudenystävänsä Leo Mechelinin kanssa, sillä hän piti tämän ”perustuslakiuhoa” vaarallisena Venäjän ärsyttämisenä. Von Daehn vierasti myös svekomaaneja ja tuki fennomaaneja, vaikka suomi ei ollutkaan hänen vahvimpia kieliään. Osoitukseksi suomenmielisyydestään hän oli jo Viipurissa kirjautunut kaupungin suomalaisen seurakunnan jäseneksi.[2] Von Daehn oli aatelissäädyn edustajana vuoden 1888 säätyvaltiopäivillä.[6] Hän sai samana vuonna kenraaliluutnantin arvon.[2]

Von Daehn nimitettiin ministerivaltiosihteerin apulaiseksi Pietariin helmikuussa 1889. Suomen ja Venäjän suhteissa oli tuolloin alkamassa muutaman vuoden kestänyt kriisivaihe.[2] Von Daehn oli jäsenenä keisari Aleksanteri III:n vaatimuksesta asetetuissa komiteoissa, jotka selvittivät Suomen posti-, tulli- ja rahajärjestelmien yhdistämistä vastaaviin venäläisiin laitoksiin. Hankkeista toteutui vain vuoden 1890 postimanifesti, jonka von Daehn joutui esimiehensä Casimir Ehrnroothin sairastaessa varmentamaan ja sai sen vuoksi osakseen paheksuntaa Suomessa.[2][5][1]

Ministerivaltiosihteerinä muokkaa

Ehrnroothin erottua von Daehnista tuli ministerivaltiosihteeri huhtikuussa 1891.[2][5][1] Hieman myöhemmin lakkautettiin Suomen asiain komitea, minkä huhuttiin tapahtuneen von Daehnin aloitteesta. Hän ei todellisuudessa ollut aloitteentekijä, mutta piti lakkauttamista välttämättömänä eikä esittänyt siitä vastalausetta. Samana vuonna annettu uusi esittelyjärjestys lisäsi Venäjän ministerien mahdollisuuksia puuttua Suomen asioihin, mutta von Daehn sai sen lievennettyä muotoon, joka jätti ministerivaltiosihteerille oikeuden päättää, mitkä asiat vaativat muiden ministerien lausuntoa.[5] Myös kiista Suomen rikoslain vahvistamisesta saatiin soviteltua loukkaamatta Suomen perustuslakeja, sillä von Daehnin vaatimuksesta Aleksanteri III ei tehnyt yksipuolisia muutoksia säätyvaltiopäivien päätöksiin vaan antoi rikoslaista kahdesti uuden esityksen, kunnes valtiopäivät hyväksyivät sen muuttamattomana.[2][5][7] Von Daehn toisaalta painosti useasti säätyjä hyväksymään Pietarista annettuja lakiesityksiä uusien kriisien välttämiseksi.[5]

Von Daehn yritti saada aikaan kompromissin Suomen ja Venäjän suhteita koskeneissa kiistoissa. Hän pyrki poistamaan Venäjän kansalaisten oikeuksia Suomessa koskevia rajoituksia, koska ne ärsyttivät Venäjän yleistä mielipidettä.[4][5] Von Daehn oli jäsenenä vuosien 1892–1893 Bungen komiteassa, jossa hän vastusti venäläisen enemmistön esitystä yleisvaltakunnallisesta lainsäädäntöjärjestyksestä.[2][4][1] Hän kuitenkin myös arvosteli oppia Suomen suuriruhtinaskunnasta valtiona, piti Mechelinin unioniteoriaa haitallisena radikalismina ja katsoi Ruotsin vallan aikaisten perustuslakien olevan vain osittain voimassa Suomessa.[4] Von Daehnin näkemys Suomen oikeusasemasta oli lähellä professori Robert Hermansonin tulkintaa.[5]

Von Daehnin aikana ministerivaltiosihteerin vaikutusvalta palautui lyhytaikaisesti lähes samalle tasolle kuin Alexander Armfeltin ja Emil Stjernvall-Walleenin aikana.[4] Von Daehn pyrki luomaan henkilökohtaisen luottamussuhteen keisariin, ja Aleksanteri III:n eläessä hän osin onnistuikin siinä.[8] Von Daehn oli venäläistä Vjatšeslav von Plehweä lukuun ottamatta viimeinen Suomen ministerivaltiosihteeri, joka oli tarpeeksi vaikutusvaltainen vastustamaan Venäjän ministereitä. Suomen kenraalikuvernööri Fjodor Heidenin ja Venäjän opetusministeri Ivan Deljanovin vaatiessa Suomen venäjänkielisten keski- ja alkeiskoulujen asettamista Venäjän opetusministeriön alaisuuteen von Daehn sai taivuteltua keisarin vastustamaan esitystä.[4][8][5] Historiantutkija Osmo Jussilan mukaan von Daehn käyttäytyi kuin olisi ollut kenraalikuvernöörin yläpuolella oleva Suomen käskynhaltija, mihin saattoi vaikuttaa hänen pitkä palveluksensa Kaukasiassa. Hän myös teki omavaltaisia muutoksia senaatin ja säätyjen esityksiin keisarille.[5]

Von Daehn onnistui vuonna 1894 hankkimaan uudelta hallitsijalta Nikolai II:lta kaavanmukaisen Suomen hallitsijanvakuutuksen pyytämällä audienssia jo Aleksanteri III:n kuolinpäivänä ja rientämällä keisarin luo Livadijaan Krimille ennen kuin kukaan muu ehtisi vaikuttaa tämän kantaan.[2][1] Hallitsijanvakuutuksen hankkimista pidettiin Suomessa suoranaisena urotekona, ja von Daehnin maine parani huomattavasti.[4] Hänen suhteensa Nikolai II:een ei kuitenkaan ollut yhtä vahva kuin Aleksanteri III:een, joten hänen mahdollisuutensa jarruttaa Suomeen kohdistuvia uhkia heikkenivät.[8][5] Von Daehn kuitenkin päihitti vielä kenraalikuvernööri Heidenin järjestämällä vuonna 1896 keisarilta asetuksen, jolla senaatille siirrettiin aiemmin keisarille kuulunutta päätösvaltaa eräissä nimityskysymyksissä.[2] Seuraavana vuonna von Daehn sai keisarin hyväksymään rautatieyhteyden rakentamisen Tornioon, vaikka Venäjän sotaministeri Pjotr Vannovski piti Ruotsin rajalle ulottuvaa rautatietä turvallisuusuhkana.[5]

Von Daehnilla oli hyvät suhteet Venäjän valtiovarainministeri Ivan Vyšnegradskiin ja tämän seuraajaan Sergei Witteen. Suomessa hänen tärkeitä yhteistyökumppaneitaan olivat fennomaanisenaattorit Y. S. Yrjö-Koskinen ja K. F. Ignatius, minkä lisäksi hän käytti neuvonantajinaan entistä prokuraattoria Robert Montgomerya ja Mecheliniäkin.[5]

Von Daehn toimi ministerivaltiosihteerin viran ohessa Helsingin yliopiston virkaa tekevänä kanslerina. Hänen aloitteestaan Suomen korkein maatalousopetus siirrettiin yliopistoon vuonna 1896. Yliopiston maatalous-taloudellisesta osastosta tuli myöhemmin nykyinen maatalous-metsätieteellinen tiedekunta.[2][9] Von Daehn uskoi maatalouden kehittämisen edistävän Suomen talouskasvua ja siten lisäävän maan vapautta.[9] Professorien nimitysoikeus siirrettiin vuosina 1896 ja 1898 keisarilta kanslerille.[2]

Aavistaessaan Suomen tilanteen pian hankaloituvan von Daehn jätti vuosina 1897–1898 useita eronpyyntöjä, joihin Nikolai II lopulta yllättäen suostui 11. kesäkuuta 1898. Keisarin päätökseen lienee vaikuttanut Suomen erillisen sotaväen lakkauttamista valmistellut sotaministeri Aleksei Kuropatkin, joka halusi vaikutusvaltaisen von Daehnin pois tieltä.[2] Ministerivaltiosihteerin virkaa jäi hoitamaan von Daehnin kokemattomampi apulainen Victor Napoleon Procopé, josta ei ollut vastusta Kuropatkinille.[5] Von Daehn vapautettiin viikkoa myöhemmin myös armeijasta jalkaväenkenraaliksi ylennettynä. Vain kaksi kuukautta myöhemmin Nikolai Bobrikov nimitettiin Suomen kenraalikuvernööriksi.[2]

Kartanonomistajana ja viimeiset vaiheet muokkaa

Von Daehn asettui aluksi viettämään eläkepäiviään Sippolan kartanoon, jonka hän oli perinyt vuonna 1894 kuolleelta veljeltään Alexanderilta.[10][2] Hän oli teettänyt kartanon päärakennukseen 1890-luvun puolivälissä arkkitehti Jac. Ahrenbergin suunnitteleman korotuksen.[10] Von Daehn kuitenkin myi kartanon Halla Oy:lle ja muutti vuonna 1899 pysyvästi ulkomaille.[2][10] Hän kuoli seuraavana vuonna Roomassa, jossa hänet haudattiin ei-katolisten hautausmaalle.[2]

Puoliso ja lapset muokkaa

Von Daehn nai vuonna 1871 ruhtinatar Nina Svjatopolsk-Mirskajan (1852–1926), jonka isä oli jalkaväenkenraali Dmitri Svjatopolsk-Mirski. Heille syntyi yksi tytär ja neljä poikaa, jotka kaikki ryhtyivät sotilasuralle. Pojista kaksi kaatui Venäjän–Japanin sodassa ja kaksi muuta, 1. luokan kapteeni Dmitri von Daehn ja eversti Peter de Daehn, kuolivat maanpaossa Roomassa vuosina 1937 ja 1971.[2][1] Von Daehnin suku merkittiin sammuneeksi Suomen ritarihuoneella, kun Dmitri von Daehnin adoptoima kasvattipoika Alexander kuoli vuonna 1979.[11]

Muistaminen muokkaa

Von Daehnin mukaan on nimetty vuonna 2004 Helsingin Latokartanossa sijaitseva von Daehnin katu johtuen hänen roolistaan yliopiston maatalousopetuksen ja Suomen meijeritalouden kehittäjänä.[12]

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f g h i j k von Daehn, Woldemar Carl Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z Markku Tyynilä: ”Daehn, Woldemar von”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 319–322. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6. Teoksen verkkoversio.
  3. ↑ Biografinen Nimikirja: Elämäkertoja Suomen entisiltä ja nykyajoilta s. 792. Viitattu 23.12.2019.
  4. ↑ a b c d e f g h Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917, s. 366, 396, 481, 520–529, 600–601, 605, 646. WSOY, Helsinki 2004.
  5. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Osmo Jussila: ”Kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri ja senaatti”, s. 210–220, 222 teoksessa Suomen keskushallinnon historia 1809–1996 (toim. Raimo Savolainen). Hallintohistoriakomitea/Edita, Helsinki 1996.
  6. ↑ Helsingin yliopisto : opettajat ja virkamiehet vuodesta 1828. 1, A - K / Tor Carpelan ja L. O. Th. Tudeer., s. 161. Woldemar Carl von Daehn. Tuntematon, 1925. Kansalliskirjasto (viitattu 13.04.2021).
  7. ↑ Markku Tyynilä: Aleksanteri III (1845 - 1894) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 23.6.2000 (päivitetty 26.6.2006). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  8. ↑ a b c Osmo Jussila: "Suomi suuriruhtinaskuntana 1809–1917", s. 68–69, 72 teoksessa Suomen poliittinen historia 1809–2009 (Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi). 6., uudistettu painos. WSOY, Helsinki 2009.
  9. ↑ a b Matti Klinge: Keisarin Suomi, s. 332–333 (suom. Marketta Klinge). Schildts, Helsinki 1997.
  10. ↑ a b c Sippolan koulukoti: Kulttuuriympäristö- ja rakennushistoriaselvitys, s. 30. Senaatti-kiinteistöt, Helsinki 2015. teoksen verkkoversio
  11. ↑ von Daehn. Suvut ja vaakunat, Suomen Ritarihuone.
  12. ↑ Von Daehnin katu Helsingin karttapalvelu. Viitattu 23.8.2023.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Woldemar_von_Daehn&oldid=22203028”