Valtakunnanlainsäädäntö
Valtakunnanlainsäädäntö tarkoittaa koko liittovaltiota koskevaa lainsäädäntöä erotuksena osavaltioiden lainsäädännölle. Nimityksellä voidaan tarkoittaa myös tavallisen valtion lainsäädäntöä erotuksena autonomisen alueen erikoislainsäädännölle.[1]
Suomen historiassa valtakunnanlainsäädännöllä tarkoitetaan autonomian aikaista venäläistä lainsäädäntöä, joka ulotettiin koskemaan myös Suomen suuriruhtinaskuntaa sen perustuslakien vastaisesti. Valtakunnanlainsäädäntö pantiin alulle 1899 helmikuun manifestilla.[1] Tämän julistuskirjan mukaan koko Venäjän keisarikuntaa koskevien lakien säätäminen tuli tapahtua Venäjän lainsäädäntäjärjestystä noudattaen. Yleisvaltakunnallisiin lakeihin Suomen valtiopäivillä oli vain lausunto-oikeus. Koska manifestissa ei määritelty mitkä asiat olivat yleisvaltakunnallisia, pelättiin Suomessa koko oman lainsäädäntövallan menettämistä.[2] Marraskuun suurlakko vuonna 1905 keskeytti valtakunnanlainsäädännön toimeenpanon, mutta 1908 alkaneella toisella sortokaudella toiminta jatkui. Suomessa tätä venäläistä lainsäädäntöä ei koskaan tunnustettu velvoittavaksi, ja se kumottiin muodollisesti 20. maaliskuuta 1917 annetulla julistuskirjalla eli maaliskuun manifestilla.[1]
Ahvenanmaan itsehallintolaissa 670/1951 käytettiin nimityksiä valtakunnanlaki (11 §) ja yleinen laki (11 §), kun haluttiin tehdä ero maakuntalakeihin. Nykyisessä itsehallintolaissa (1144/1991) on nimityksinä valtakunnan lainsäädäntö (19 §), valtakunnan laki (19 §) ja valtakunnan lainsäädäntövalta (27 §). Ensimmäinen laki Ahvenanmaan itsehallinnosta (124/1920) käytti nimitystä tasavallan laki (10 §).