Oulun–Tornion rata on Suomen rataverkon osuus, joka johtaa Oulusta pohjoiseen Kemiin ja Tornioon Perämeren rannikkoa seuraillen. Rataosuus valmistui vuonna 1903, ja siitä tuli pohjoinen jatke vuonna 1886 valmistuneelle Pohjanmaan radalle.

Oulu–Tornio
Perustiedot
Reitti Oulu–Tornio
Avattu 1903
Omistaja Suomen valtio
Ylläpitäjä Väylävirasto
Liikenne
Liikennöitsijä(t) VR
Tekniset tiedot
Pituus 131,9 km
Raiteiden lkm 1
Raideleveys 1 524 mm
Sähköistys Oulu–Laurila 2× 25 kV / 50 Hz
Laurila–Tornio sähköistämätön
Sallittu nopeus 140 km/h
Liikenteenohjaus
Kauko-ohjaus (Oulu)–Tornio[1]
Ohjauskeskus Oulu
Suojastus Oulu–Tornio (Tornio osittain)[1]
Kulunvalvonta JKV

( ) = liikennepaikka ei kuulu kauko-ohjattuun rataan.

Rataosa on yksiraiteinen, ja osuus Oulu–Laurila on sähköistetty. Sähköistys valmistui 1. joulukuuta 2004. Liikenteenohjaus on keskitetty Ouluun. Rataosa muodostaa ainoan rautatieyhteyden Pohjois-Suomeen, ja sen kautta kulkevat kaikki Oulun pohjoispuolisen tavara- ja henkilöliikenteen junat.

Oulu–Kemi-välillä Iissä oleva Kuivajoentien alikulkusilta ei vuonna 2018 julkaistun selvityksen mukaan täytä lujuusvaatimuksia. Silta on valettu vuonna 2016.[2]

Historia muokkaa

Venäjän sotaministeri Pjotr Vannovski vastusti Ruotsin rajalle ulottuvan radan rakentamista, koska hänen mielestään se oli turvallisuusuhka Venäjälle. Ministerivaltiosihteeri Woldemar von Daehn sai kuitenkin vuonna 1897 suostuteltua keisari Nikolai II:n antamaan luvan radan rakentamiselle.[3] Radan rakennustyöt Oulun ja Kemin välillä aloitettiin kesällä 1899, ja rata valmistui Tornioon asti lokakuussa 1903.[4]

Pohjanmaan radan tavoin rataosan eteläpäässä Haukiputaalla ja Iissä rautatieasemat olivat kaukana kuntakeskuksista. Tämän vuoksi Haukiputaan aseman henkilöliikenne lopetettiin 1990-luvun alkuun mennessä, ja matkustajajunien pysähdyksiä Iin asemalla vähennettiin merkittävästi. VR lakkautti 2. syyskuuta 2006 Iin ja Kuivaniemen aseman matkustajapysähdykset vähäisten matkustajamäärien vuoksi.

Vuonna 2004 Oulu–Laurila-osuuden sähköistyksen käyttöönoton yhteydessä poistettiin käytöstä Olhavan liikennepaikka kilometrillä 805,5. Olhavan ratapihan geometria oli hieman epäonnistunut, sillä ratapiha oli S-kaarteessa, eikä sen sivuraiteiden hyötypituuksien kasvattaminen ollut järkevää. Ratapihan poikki kulki myös paikallistie. Näistä syistä johtuen rakennettiin Myllykankaan liikennepaikka Olhavan pohjoispuolelle, ja Olhavan ratapiha purettiin. Paikalle tehtiin rataoikaisu, jolla saatiin nostettua nopeuksia entisestä 60 km/h nykyiseen 90 km/h asti. Vuonna 2012 Olhavan kaksi vanhan ratapihan molemmissa päissä ollutta tasoristeystä korvattiin ratasuoran keskelle tehdyllä tasoristeyksellä, jossa on puomit.

Rataosalla oli sähköistyksen ja kauko-ohjauksen käyttöönottoon saakka käytössä Pohjois-Suomen viimeiset linja-asemien kampiasetinlaitteet. Näitä mekaanisia turvalaitteita oli alun perin rataosan kaikilla asemilla. Kuitenkin 1970-luvun lopulla Haukiputaan ja Iin mekaaniset asetinlaitteet korvattiin sähköisillä releasetinlaitteilla. Rataosan muilla asemilla oli siipiopastimet eli semaforit vielä 1990-luvun alussa, jolloin ne korvattiin paremmin näkyvillä valo-opastimilla.

Nykyisin liikenteenohjauskeskus Oulussa ohjaa rataosan liikennettä sähköisten turvalaitteiden avulla.

Rataosalla sattuneet onnettomuudet muokkaa

Suunnitelmat muokkaa

Kemi–Laurila–Haaparanta-osuuden sähköistäminen on kirjattu Rinteen ja Marinin hallituksen hallitusohjelmaan.[5]

Isohaaran voimalaitos muokkaa

Lautiosaaren ja Laurilan välillä sijaitsevan Isohaaran voimalaitoksen ratalinja ylittää voimalaitospadon harjalla kulkien.

Kuvia muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. a b F 8/2009 Rataverkon kuvaus 1.1.2010 (pdf) (4.1 Suojastetut radat, 4.2. Kauko-ohjatut radat) 1.1.2010. Helsinki: Ratahallintokeskus. Viitattu 2.2.2010.
  2. Betonisiltojen lujuustutkimukset valmistuivat – vain yksi silta ei täyttänyt vaatimuksia Yle. 17.9.2018.
  3. Osmo Jussila: ”Kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri ja senaatti”, s. 220 teoksessa Suomen keskushallinnon historia 1809–1996 (toim. Raimo Savolainen). Hallintohistoriakomitea/Edita, Helsinki 1996.
  4. Zetterberg, Seppo: Yhteisellä matkalla. VR 150 vuotta, s. 48. Helsinki: WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-34742-3.
  5. Liikenneverkon kehittäminen Valtioneuvosto. Arkistoitu 29.1.2020. Viitattu 2.2.2020.

Aiheesta muualla muokkaa