L’Européen
L’Européen oli Pariisissa vuosina 1901–1906 ilmestynyt ranskankielinen viikkolehti, jonka pääomistajat olivat suomalaisia. Lehti edusti nimensä mukaisesti ”eurooppalaista” näkökulmaa, mutta sillä oli myös epävirallinen tarkoitus toimia Suomen ja suomalaisten tiedotuskanavana Länsi-Euroopassa sortokauden aikana.[1]
Historia muokkaa
Aloitteentekijä lehden perustamisessa oli ranskalainen runoilija ja taidekriitikko Julien Leclercq, jolla oli yhteyksiä Suomeen ja jonka puoliso oli suomalainen pianisti Fanny Flodin. Yhteistyökumppanikseen Leclercq löysi Suomen Taideyhdistyksen puheenjohtajan Leo Mechelinin, joka oli myös Suomen perustuslaillisten johtohahmo. Eurooppa-aatetta kannattanut Leclercq halusi yleiseurooppalaisen sanomalehden, Mechelin kansainvälistä näkyvyyttä Suomen kysymykselle. Lehden perustamisesta olivat heidän ohellaan päättämässä Mercure de France -kirjallisuuslehden päätoimittaja Alfred Vallette, taidemaalari Albert Edelfelt ja juristi Erik Ehrström.[1] Leclercq kokosi toimituskunnan, Vallette perusti yhtiön ja Mechelin etsi rahoittajat pääosin Suomesta sekä Sven Palmen avulla Ruotsista. Osakkaiksi tulivat muun muassa suomalaiset liikemiehet Julius Hackman, Fredric von Rettig ja Julius Tallberg.[2]
L’Européen alkoi ilmestyä 7. joulukuuta 1901. Leclercq ehti kuolla hieman aiemmin, joten päätoimittajaksi valittiin aluksi André-Ferdinand Hérold, jota seurasi vuonna 1903 aiempi toimitussihteeri Louis Dumur. Tunnettu vasemmistoälykkö Lucien Herr sai valita poliittisen toimittajan, joten lehden poliittisesta linjasta tuli radikaali ja sosialistinen.[2] Lehti puolusti heikompien kansojen oikeuksia, ja sen artikkeleissa käsiteltiin siirtomaakysymyksiä sekä tuettiin Norjan itsenäistymistä Ruotsista.[3] Suomen tapahtumista uutisoitiin tarkasti, mutta lehden suomalaisyhteydet pidettiin salassa. Hallintoneuvoston puheenjohtajaksi valittiin Ehrström, mutta hänenkään nimeään ei mainittu itse lehdessä. Mechelin kirjoitti lehteen rauhankysymyksestä salanimellä Aristide.[2]
Lehden johtokunnassa olivat historioitsija Charles Seignobos ja alkuvaiheessa hollantilainen oikeusfilosofi Willem van der Vlugt sekä vuodesta 1903 norjalainen kirjailija Bjørnstjerne Bjørnson, venäläissyntyinen sosiologi Jacques Novicow ja entinen Espanjan presidentti Nicolás Salmerón.[2] Loppuvaiheessa johtoon tuli kirjallisuuskriitikko Pierre Georget La Chesnais. Artikkelien kirjoittajien joukossa oli muun muassa sosialistipoliitikko Jean Jaurès.[3]
L’Européen ei menestynyt taloudellisesti, mutta Mechelin ei myöskään suostunut laajentamaan omistuspohjaa sellaisella tavalla, jossa suomalaiset olisivat menettäneet määräysvaltansa. Vuonna 1904 melkein koko toimitus erosi päätoimittaja Dumurin johdolla ja perusti kilpailevan lehden Le Courrier européenin. Suhtautuminen Venäjän oppositioliikkeisiin oli herättänyt erimielisyyksiä toimituskunnan sisällä ja myös Mechelinin ja Ehrströmin välillä. Sortokauden päättyminen siirsi pian Mechelinin ja suomalaisten mielenkiinnon pois lehdestä.[4] Viimeinen numero ilmestyi 10. helmikuuta 1906.[2]
Lähteet muokkaa
- Tapio Helen: ”L'Européen – Tietokanava Eurooppaan”, s. 118–128 teoksessa Leo Mechelin 1839–1914: Helsingin herra, valtiollinen vaikuttaja ja Suomi-kuvan luoja (toim. Göran von Bonsdorff ym.). Helsingin kaupunginmuseo, Helsinki 1989.