Avaa päävalikko

Fagerholmin III hallitus

Fagerholmin III hallitus oli Suomen tasavallan 44. hallitus. Hallitus oli luonteeltaan koalitiohallitus.

Hallitus toimi 29. elokuuta 195813. tammikuuta 1959 138 päivää.

Fagerholmin III hallitus muodostettiin vuoden 1958 eduskuntavaalien jälkeen. Vaaleissa suurimmaksi puolueeksi nousi SKDL, jota ei kuitenkaan hyväksytty hallitusvastuuseen, vaan hallituksen muodosti SDP:n K.-A. Fagerholm. Neuvostoliitto ei luottanut leskisläisiin sosiaalidemokraatteihin, mutta ei toisaalta myöskään pitänyt SKDL:n hallitukseen pääsyä välttämättömänä, mikä viestitettiin eri teitä Kekkosen tietoon. Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa seurasivat niin sanotut yöpakkaset, joiden vuoksi Fagerholmin III hallitus tunnetaan myös nimellä yöpakkashallitus. Kiristynyt ulkopoliittinen tilanne laukesi maalaisliiton erottua Neuvostoliiton myötävaikutuksella hallituksesta, joka sitten kaatui. Hallituksen muodostivat SDP, Maalaisliitto, Kokoomus, Suomen Kansanpuolue ja RKP.

Presidentti Urho Kekkonen antoi eduskuntavaalien jälkeen hallituksen muodostamistehtävän aluksi SKDL:n edustajalle, entiselle sisäministerille ja presidenttiehdokkaalle Eino Kilvelle, mutta kumpikaan sosialidemokraattinen ryhmä ei hyväksynyt Kilpeä pääministeriksi. Myös Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystö ja Neuvostoliiton sanomalehdistö ottivat kantaa hallituksen muodostamiseen suosittelemalla SKDL:n ja SDP:n opposition ottamista hallitukseen ja vastaavasti tannerilaisten sosialidemokraattien jättämistä pois. Muutaman välivaiheen jälkeen eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm sai kokoon viiden puolueen hallituksen, joka nojasi eduskunnassa vahvaan 147 paikan enemmistöön. SDP:lla ja Kokoomuksella oli hallituksessa neljä paikkaa kummallakin, Maalaisliitolla kuusi sekä kummallakin kansanpuolueella yksi. Urho Kekkosen kerrotaan hallituksen nimittäessään sanoneen lukemaansa ministerilistaa huonoimmaksi puheeksi, jonka hän oli koskaan pitänyt, vaikka se ei ollutkaan hänen itse kirjoittamansa.[1]

Hallitus ilmoitti noudattavansa tiukkaa talouspolitiikkaa, mitä helpotti se, että tällaista linjaa kannattivat sekä Kokoomus että SDP:n tannerilainen siipi. Ulkopolitiikassa julistettiin Suomen haluavan pysytellä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella ja lujittaa suhteitaan kaikkiin maihin, etenkin naapureihin. Varsin pian saatiin kuitenkin havaita, ettei hallitus voinut millään keinoin saavuttaa Neuvostoliiton luottamusta. Neuvostolehdistöllä oli kuitenkin esitettävänään vain melko vähäpätöisiä tyytymättömyyden aiheita, mm. Suomessa julkaistuja "neuvostovastaisia" muistelmateoksia ja pilapiirroksia; rivien välistä voitiin päätellä viimeksi mainittujen osalta viitatun Helsingin Sanomien Kari Suomalaiseen. Jollakin tavoin merkittävänä voitiin kylläkin pitää sitä, että Otto Ville Kuusiselta oli evätty viisumi, mikä tosin oli tapahtunut jo Kuuskosken hallituksen aikana.[1] Yksittäisistä ministereistä eniten tyytymättömyyttä herättivät sosiaaliministeri Väinö Leskinen – joka olisi itse halunnut kauppa- ja teollisuusministerin salkun –, kulkulaitosministeri Olavi Lindblom ja kokoomuslainen maatalousministeri Niilo Kosola, jonka isä Vihtori Kosola oli kuulunut 1930-luvulla Lapuanliikkeen johtomiehiin.[2] Hallituksen ulkoministeriksi tullut Johannes Virolainen yritti vedota SDP:n puheenjohtajaan Väinö Tanneriin Leskisen jättämiseksi hallituksen ulkopuolelle, mutta Tanner torjui vetoomuksen tylysti ja korosti, että SDP:n eduskuntaryhmällä oli yksinoikeus nimetä puolueen ministerit.[3]

Konkreettisena tyytymättömyyden ilmauksena Neuvostoliitto veti Helsingin-suurlähettiläänsä Viktor Lebedevin kotiin ilman protokollan edellyttämiä hyvästelykäyntejä syyskuun puolivälissä. Muutamaa viikkoa myöhemmin ilmoitettiin Lebedevin siirtyneen muihin tehtäviin eikä hänelle nimitettäisi seuraajaa Helsinkiin. Lisäksi kauppaneuvottelut ja mm. Saimaan kanavan vuokrausta koskeneet neuvottelut keskeytettiin. Maalaisliiton johto alkoi pitää tilannetta kestämättömänä ja valtuutti puolueen ministerit eroamaan hallituksesta. Ulkoministeri Johannes Virolainen jätti paikkansa perusteluja esittämättä joulukuun alussa ja häntä seurasivat muut maalaisliittolaiset ministerit, minkä jälkeen Fagerholm esitti koko hallituksen eronpyynnön.[1]

KokoonpanoMuokkaa

[4]

Salkku Ministeri Aloitti tehtävässä Lopetti tehtävässä Puolue
Pääministeri Karl-August Fagerholm29.8.195813.1.1959Sosiaalidemokraatit
Pääministerin sijainen Johannes Virolainen29.8.19584.12.1958Maalaisliitto
 Onni Hiltunen4.12.195813.1.1959Sosiaalidemokraatit
Ulkoasiainministeri Johannes Virolainen29.8.19584.12.1958Maalaisliitto
 Karl-August Fagerholm4.12.195813.1.1959Sosiaalidemokraatit
Oikeusministeri Sven Högström29.8.195813.1.1959RKP
Sisäasiainministeri Atte Pakkanen29.8.195813.1.1959Maalaisliitto
Puolustusministeri Toivo Wiherheimo29.8.195813.1.1959Kokoomus
Valtiovarainministeri Päiviö Hetemäki29.8.195813.1.1959Kokoomus
Ministeri valtiovarainministeriössä Mauno Jussila29.8.195813.1.1959Maalaisliitto
Opetusministeri Kaarlo Kajatsalo29.8.195813.1.1959KP
Maatalousministeri Martti Miettunen29.8.195814.11.1958Maalaisliitto
 Urho Kähönen14.11.195813.1.1959Maalaisliitto
Ministeri maatalousministeriössä Niilo Kosola29.8.195813.1.1959Kokoomus
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Kustaa Eskola29.8.195813.1.1959Maalaisliitto
Ministeri kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä Olavi Lindblom29.8.195813.1.1959Sosiaalidemokraatit
Kauppa- ja teollisuusministeri Onni Hiltunen29.8.195813.1.1959Sosiaalidemokraatit
Ministeri kauppa- ja teollisuusministeriössä Toivo Wiherheimo29.8.195813.1.1959Kokoomus
Sosiaaliministeri Väinö Leskinen29.8.195813.1.1959Sosiaalidemokraatit
Ministeri sosiaaliministeriössä Rafael Paasio29.8.195813.1.1959Sosiaalidemokraatit


  Edeltäjä:
Kuuskosken hallitus
Suomen hallitus
29. elokuuta 195813. tammikuuta 1959.
Seuraaja:
Sukselaisen II hallitus

LähteetMuokkaa

  1. a b c Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 853–854. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
  2. K.-A. Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 318. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3981-1.
  3. Johannes Virolainen: Kuvat kulkevat, s. 202. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13165-6.
  4. Hallitukset ja ministerit vuodesta 1917 valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 12.12.2019.