Radiolupa

entinen radion omistamisesta perittävä veronluontoinen maksu

Radiolupa oli Yleisradion vuosina 19271976 radion käytöstä perimä maksu.

Periaatepäätös kuuntelulupamaksuista tehtiin yleisradiokysymyksen järjestämistä pohtineessa neuvottelukokouksessa joulukuussa 1924. Aiemmin kuuntelulupia olivat välittäneet Suomen Radioyhdistys, Nuoren Voiman Liitto ja Suojeluskuntain Yliesikunta. Yleisradion saatua myynnin toimekseen radiolupia myytiin ensin yleisradioyhtiön konttorissa ja muutamissa radioliikkeissä. Radiolain tultua voimaan kuuntelulupia koskevat asiat siirtyivät posti- ja lennätinhallituksen lennätinosastolle.[1]

Radiolupa koski myös autoradioita, ja lupamaksun suorittamisen osoittava kuitti oli pidettävä mukana autossa.[2]

Radion kuunteluluvan hinta oli vuodesta 1927 toisen maailmansotaan asti 100 markkaa vuodessa. Yleisradio sai tästä käyttöönsä valtion kanssa erikseen sovittavan osuuden.[1] Vuonna 1955 oli lunastettu jo miljoona radiolupaa.[3] Puolentoista miljoonan radioluvan määrä ylittyi vuonna 1965, ja vuoden 1969 lopussa radiolupia oli noin 1 744 000. 1960-luvun loppupuolella radiolupien määrän kasvu muodostui pääasiassa televisiolupamaksuihin sisältyneistä radioluvista sekä matka- ja autoradioiden lisääntymisestä eli käytännössä kotitalouksien toisesta tai kolmannesta radioluvasta. Vuonna 1964 Suomi oli Euroopan radiolupatiheydessä kuudennella, mutta vuonna 1969 jo toisella sijalla edellään enää vain Luxemburg.[4]

Radioluvasta luovuttiin vuoden 1977 alussa.[5] Televisiot olivat yleistyneet koko kansan keskuuteen ja Yleisradio saattoi periä rahoituksensa pelkistä televisioluvista. Televisioluvista saadut tulot ylittivät radiolupatulot ensimmäisen kerran vuonna 1964, ja vuonna 1969 aloitettujen väritelevisiolähetysten myötä alettiin periä väritelevision lisämaksua.[4] Toinen syy oli suurikokoisten putkiradioiden syrjäytyminen pienempien transistoriradioiden tieltä, jolloin radioluvantarkastajien työ kävi vaikeammaksi, kun radion saattoi helpommin piilottaa. Vuoden 1976 lopussa radiolupia oli noin 2,2 miljoonaa.[4]


LähteetMuokkaa

  1. a b Yleisradion historia 1. osa, s. 126-127. , 1996.
  2. Henrik Lundsten ja U.U.J. Koponen: Tieliikennekirja, s. 63. Helsinki: Ajoturva Oy, 1966.
  3. Ylen vuosikymmenet yle.fi. Viitattu 26.1.2017.
  4. a b c Raimo Salokangas: Aikansa oloinen: Yleisradion historia 1949–1996, s. 161–162. Helsinki: Yleisradio, 1996. ISBN 951-43-0714-3.
  5. Yleisradion historia 2. osa 1949-1996, s. 253. , 1996.