Autoradio on autoissa käytettävä radiovastaanotin,[1] minkä lisäksi siinä on usein myös paikallinen ohjelmalähde: C-kasettisoitin, CD-levysoitin tai muistikorttipaikka. Autoradio liitetään autoon yleensä ISO 10487 -standardin mukaisilla liittimillä.

Sonyn autoradio johon on liitetty muistitikku musiikintoistoa varten.

Autoradiovastaanotin on yleensä stereovastaanotin, joka sisältää vahvistimen kahdelle kaiutinparille. Useimmiten kaiutinjärjestelmä koostuu ainakin etuoviin sijoitetuista kaiuttimista. Stereokaiutinpari saattaa olla sijoitettuna myös takaoviin tai hattuhyllylle. Kaiutinjärjestelmään voi kuulua myös erillinen bassokaiutin.

Autoradioissa käytetään usein RDS-järjestelmää. Sen avulla radio osaa etsiä useita taajuuksia, joilta valittu ohjelma kuuluu, ja valita niistä voimakkaimman signaalin. Kun auto saavuttaa käytössä olevan aseman kuuluvuusalueen reunan, RDS vaihtaa saman ohjelmalähteen kuulumaan uudelta paremmin kuuluvalta radiomastolta sen taajuudelta. Autossa istuva kuuntelija kuulee aseman lähetystä jatkuvasti riippumatta auton sijainnin muutoksista. RDS sisältää muitakin, vähemmän käytettyjä ominaisuuksia, mm. liikennetiedotukset.

Nykyaikaisissa autoradioissa on esivalittuja asemien pikanäppäimiä ja automaattinen aseman etsimistoiminto. Nämä parantavat liikenneturvallisuutta vähentämällä kuljettajan huomiokyvyn siirtymistä ajamisesta radion asemien etsimiseen.

Varkauksia pyritään vähentämään varustamalla autoradiot irrotettavalla hallintapaneelilla. Auton käyttäjä voi ottaa hallintapaneelin taskuun poistuessaan autosta. Se on laitettavissa helposti ja nopeasti takaisin paikoilleen tultaessa seuraavan kerran autoon ja haluttaessa kuunnella autoradiota. Ilman yksilöllistä hallintapaneelia radio on toimintakyvytön ja varastettuna arvoton. Joissakin autoradioissa on myös ominaisuus, joka lukitsee radion, mikäli se irrotetaan akusta. Lukituksen voi avata ainoastaan syöttämällä oikean tunnusluvun, kun akkujännite on kytketty takaisin. Varkauksia ehkäisee myös tehdasasennettu, kojelautaan integroitu autoradio, sillä se on yleensä malli- tai merkkikohtainen, sen käyttökytkimet ovat osa autoa tai sitä ei voi käyttää tietyn auton ulkopuolella lainkaan. Tämä pienentää huomattavasti varkaan kiinnostusta laitteeseen.

Nykyään C-kasettisoittimen sijasta autoradioissa on usein CD-soitin, jolla voi kuunnella myös MP3- tai WMA-tiedostoja sisältäviä CD-ROM-levyjä. Radiossa on usein myös USB-liitin muistitikulle tallennetun äänen toistamiseksi. Joissain malleissa on AUX-IN-liitäntä, minkä ansiosta niihin voi liittää toisen äänilähteen. Kylmissä lämpötiloissa saattaa C-kasettisoittimessa nauhan huojunta olla suurta ja kuumissa lämpötiloissa C-kasetin magneettinauhat saattavat vaurioitua. Korkeita paikallisia lämpötiloja voi tuottaa niin auton oma tehokas lämmityslaite kuin myös kesällä aurinkoiselle paikalle pysäköiminen, mikä nostaa matkustamon lämpötilan.

Autoradioiden vahvistimet käyttävät akun jännitettä, jolloin niistä ei saada kovin isoa tehoa tavallisiin kaiuttimiin: siksi autokaiuttimien impedanssi onkin normaalia pienempi, jotta ne soisivat voimakkaammin pienemmällä jännitteellä. Lisätehoa saadaan siltaamalla kaksi vahvistinelementtiä tai syöttämällä vahvistinta hakkuriteholähteellä, joka nostaa jännitteen akun jännitettä korkeammaksi.

Historia muokkaa

Autoradion keksi suomalaissyntyinen William Uno Meriheinä (1888–1976)[2]. Meriheinä syntyi Helsingissä vuonna 1888[2]. Hän päätyi jo pienenä lapsena perheensä mukana Amerikkaan, jossa hänen nimensä muuttui ensin muotoon William Merry Heina ja sitten muotoon William M. Heina[2]. Syksyllä 1917 hänestä tuli Yhdysvaltain kansalainen[2]. Kaupallinen radio aloitti toimintansa vuonna 1920, ja saavutti heti suuren suosion[2]. Autoissa käytettiin matkaradioita, mutta huonon häiriönsiedon ja hankalan sijoittelun vuoksi niitä saattoi kuunnella vain pysähdyksissä[2]. Vuonna 1927 William M. Heina sai patentin autokäyttöön suunnitellulle radiolle[2]. Heinan ratkaisussa radion säätimet oli kiinnitetty kojelautaan, ja antenni oli asennettu kiepillä auton kattoon[2]. Heina perusti keksintönsä ympärille yrityksen nimeltä Heina Radio Corporation, ja laitteen nimeksi tuli Heinaphone[2]. Seuraavana vuonna perustettiin isompi yritys nimeltä Automobile Radio Corporation, ja radio nimettiin Transitoneksi[2]. Transitonen jälleenmyyjäksi tuli Philco Corporation, joka joulukuussa 1930 osti päämiehensä pois[2]. Sen jälkeen Heina ajautui pois radiobisneksestä[2]. Vielä vuonna 1947 Heinä kuitenkin kehitteli autoradioiden tekniikkaa ja onnistui saamaan itselleen toisenkin patentin alalta[3]. Heina kuoli Floridassa joulukuussa 1976[2].

Lähteet muokkaa

  1. autoradio. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2022.
  2. a b c d e f g h i j k l m Jussa Nieminen: Ensimmäinen autoradio tekniikanmaailma.fi. 1.3.2023. Viitattu 19.3.2023.
  3. Joseph B. Clough: Automobile radio coupler and method of communication patents.google.com. Viitattu 19.3.2023.

Aiheesta muualla muokkaa