Marxilais-leniniläiset ryhmät

Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR) oli vuosina 1973–1979 toiminut suomalaisten Mao Zedongin ajattelun kannattajien eli maolaisten keskusjärjestö.

Maolaisuus nousi länsimaissa 1960-luvulla yhtenä kommunistisista liikkeistä. Kulttuurivallankumous oli käynnistynyt Kiinassa vuonna 1966 ja Maon Pieni punainen kirja ilmestyi suomeksi 1967.[1] Maolaisuuteen kallistuneita vasemmistolaisia opintopiirejä alettiin perustaa Suomessa syksystä 1967 alkaen.[2] Maolaisjärjestöt julkaisivat kahta lehteä, marxisti-leninististä teoriaa käsittelevää Punakaartia (1969–1975) ja päivänpoliittista agitaatiolehteä Lokakuu (1972–1978).[3][4][5][6]

Toimintaa leimasi suhde Suomen kommunistisen puolueen (SKP) oppositioon eli taistolaisiin, joilla oli 1970-luvulla hallitseva asema laitavasemmiston nuorison keskuudessa. SKP tuomitsi maolaiset lahkolaisina ja pyrki eristämään MLR:n. Varsinkin maolaisten Neuvostoliitto-kritiikki oli liikaa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johtoaseman tunnustaneille oikeaoppisille kommunisteille. Maolaisia ryhmiä toimi suomalaisissa yliopistokaupungeissa 1970-luvun loppupuolelle asti, mutta maolaiset jäivät Suomessa pieneksi ryhmäksi. Parhaimmillaan maolaisten toiminnassa oli mukana noin 100–200 ihmistä.[6]

HistoriaMuokkaa

OpintokerhotMuokkaa

Aluksi maolaisia tai ”marxismi-Ieninismi-Mao Zedongin ajattelu” -ideologiaan suuntauneita opintokerhotoimintaa oli Helsingissä, myöhemmin ainakin Raumalla, Turussa, Jyväskylässä ja Oulussa. Ensimmäisen maolaisen opintokerhon Tampereelle perusti dramaturgian opiskelija Jarmo Lavila[7] Muutoinkin maolainen toiminta oli Tampereella paljon näkyvämpää ja aktiivisempaa kuin Helsingissä.[1]. Alkuvuodesta 1969 virallistettiin parisen vuotta toiminut Helsingin marxilais-leniniläinen seura (HMLS). Mao ja Kiina olivat länsimaissa muotia kesällä 1968.[1] Kulttuurivallankumouksen todellisuudesta ei juuri tiedetty ja Mao esiintyi hahmona myös populaarikulttuurissa.[6]

Ryhmien syntyMuokkaa

MLR perustettiin alkuvuodesta 1973 maolaisten maanlaajuiseksi järjestöksi yhdistämään eri puolille Suomea perustettuja paikallisryhmiä. Helsingissä maolaisten toimintaa oli ollut jo vuodesta 1967 lähtien (useaan otteeseen perustetun)[8] Helsingin marxilais-leniniläisen seuran (HMLS) puitteissa. Seura osallistui aktiivisesti 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun radikaaliin nuorisoliikehdintään. Maolaisia pitivät tarkkailun arvoisena ja järjestöön soluttautuivat muun muassa Suojelupoliisi, KGB ja Suomen Kommunistinen Puolue (SKP).[8][9] Myös kiinalaiset olivat kiinnostuneita suomalaistovereistaan. HMLS:n aktiivit tekivät matkoja Kiinaan ja suomalaisten julkilausumia julkaistiin kiinalaisissa lehdissä.[10]

Suojelupoliisi arvioi vuonna 1968 maolaisuuden erityisen tarkasti silmällä pidettäväksi liikkeeksi, koska siitä arveltiin tulevan Ruotsin ja Norjan esimerkin mukaisesti Suomen johtava radikaalin vasemmiston liike.[11] Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan maolaiset olivat liikkeellä liian aikaisin ja menettivät sen tilaisuuden, jota taistolaiset hieman myöhemmin osasivat käyttää. Maolaisia vahtinut Supo pääsi Tarkan mukaan liian myöhään jyvälle taistolaisista, jotka onnistuivat miehittämään valta-asemansa miltei varkain.[12]

1970-luvun alussa SKP alkoi puhdistaa maolaisia riveistään,[13] mikä osaltaan vauhditti MLR:n perustamista. MLR kertoi järjestöä tarvittavan varsinkin siksi, ettei SKP:ssa noudatettu demokraattista sentralismia.[14] Maaliskuussa 1973 SKP:n poliittinen toimikunta kehotti puolueen piirijärjestöjä hankkiutumaan eroon maolaisista.[15]

Oikeistolaisessa kielenkäytössä ”maolaisilla” viitattiin 1960-luvun lopulla ja vielä 1970-luvun alussa äärivasemmistolaisiin, vallankumouksellisiin sosialisteihin. Maolaisten alle niputettiin SKP:n vähemmistöläiset ja muut stalinistit, maolaiset, trotskilaiset ja jopa anarkistit. Myöhemmin sanan korvasi käsite taistolaisuus.[1]

LoppuMuokkaa

Maolaisten toiminta hiipui 1970-luvun lopulla.[16] MLR:n lakkauttamisen jälkeen 1979 jotkut entiset maolaiset jatkoivat toimintaansa Matti Puolakan Vaihtoehtoliike Idun (1978–1989) piirissä. Osa jäsenistä liittyi 1970-luvun lopulla nousseeseen ympäristöliikkeeseen.[17][18]

MLR:n toiminta lopetettiin vuonna 1978, koska katsottiin ettei marxilainen maailmankatsomus kyennyt selittämään ajan uusia ongelmia. Erityisesti marxilainen ihmiskäsitys ja moraalifilosofia olivat MLR:läisten mielestä kehittyneiden länsimaiden rauhanomaisissa oloissa harhaanjohtavia. Näitä näkemyksiä julkaistiin vuonna 1979 perustetussa Vaihtoehtoliike Idussa. Itu julkaisi vuonna 1982 Matti Puolakan kirjan Mikä ihminen on? Marxismin kriisi, maailmanhistorian suurin käänne ja uuden maailmankatsomuksen välttämättömyys[19], jossa esitettiin systemaattinen marxilaisen filosofian kritiikki (tietoteoria, dialektiikka, moraalifilosofia, ihmiskäsitys ja historianfilosofia). Nämä näkemykset perustuivat MLR:ssa jo 1970-luvun alussa käytyihin sisäisiin linjaväittelyihin, joissa käytännössä sanouduttiin irti Kiinan kulttuurivallankumouksen moraalifilosofisesta linjasta ja tavasta kohdella toisinajattelijoita. Idussa myös jatkettiin Neuvostoliitto-kritiikkiä ja muun muassa ennustettin vuonna 1981 lähes vuoden tarkkuudella Neuvostoliiton tuleva romahdus. Itu lakkautettiin 1980-luvun lopulla, jolloin Matti Puolakan ajattelu nousi lopullisesti sekä marxismin raamien että ylipäätään oikeisto-vasemmisto -jaon yli.

PolitiikkaMuokkaa

 
Lokakuu, Punakaarti 1975 - 1976.

Suomen maolaisista dokumentin ohjanneen Jouko Aaltosen mukaan maolaiset puhuivat ensimmäisten joukossa suomettumisesta sekä vastustivat presidentti Urho Kekkosen ylivaltaa ja hänen uudelleenvalintaansa poikkeuslailla vuonna 1973.[11]

MLR koki olevansa ainoa oikeaoppisen marxismi-leninismin edustaja Suomessa ja se kritisoi voimakkaasti SKP:ssa esiintyneitä kilpailevia tulkintoja. SKP oli MLR:n mielestä "peruuttamattomasti revisionistinen".[14] Maolaiset olivat kuitenkin poliittisesti lähellä varsinkin SKP:n oppositiota eli niin sanottuja taistolaisia.[8] Lokakuu-lehdessä kerrottiin alkuvuodesta 1973 näiden puolustavan työväenluokan etuja "ainakin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä".[14] Maolaiset myös äänestivät SKP:n opposition ehdokkaita vaaleissa.[8] SKP puolestaan seurasi maolaisuuden suhteen neuvostoliittolaista linjaa, joka tuomitsi Mao Zedongin opetukset jyrkästi virheellisinä ja vaarallisina. Keskinäiset erimielisyydet tekivät yhteistyön käytännössä mahdottomaksi. SKP:ssa maolaisuuden vastaista taistelua johti Jaakko Laakso,[20] joka itsekin oli lyhytaikaisesti viehättynyt kiinalaisesta kommunismista 1960-luvun lopussa. Jukka Relanderin mukaan maolaisuus oli taistolaisille huomattava teoreettinen ongelma, ja hän on esittänyt, että maolaisuus olisi ollut Suomessa elinvoimaisimmillaan taistolaisten diskurssin sisällä.[21]

Suhtautuminen Neuvostoliittoon oli MLR:n kannalta erittäin keskeinen kysymys. MLR hyväksyi kiinalaisen analyysin, jossa Neuvostoliitto leimattiin sosiaali-imperialistiseksi valtioksi, joka oli palauttamassa kapitalismia. Suomettuneessa suomalaisessa ilmapiirissä, ja varsinkin laitavasemmiston keskuudessa, tätä äänekästä kritiikkiä itänaapuria kohtaan ei suvaittu. Pirkko-Liisa Kastarin mukaan maolaisista tuli 1970-luvun radikaalin opiskelijaliikkeen "outoja lintuja – kummajaisia, joita katsottiin hieman kieroon ja lopulta enimmäkseen huvittuneesti."[22] Kimmo Rentola on nähnyt suomalaismaolaisten neuvostovastaisuudessa lievää arkailua,[23] mutta kriittisyys riitti silti eristämään MLR:n vasemmiston muista toimijoista. Maolaiset pitivät kohteluaan epäoikeudenmukaisena ja korostivat, ettei arvostelua tullut käsittää neuvostovastaisuudeksi.

MLR:n muita painotuksia olivat muun muassa tuki kolmannen maailman vapaustaisteluille ja keskitetyn tulopolitiikan kritiikki.

OrganisaatioMuokkaa

MLR:n jäsenmäärä ei koskaan ylittänyt kahta sataa. Suurin osa jäsenistä oli nuoria, monet opiskelijoita. Joitakin järjestön jäseniä oli luottamusmiehinä työpaikoilla. MLR:n toiminnassa keskeisissä opintopiireissä kävi myös liikkeen ulkopuolisia henkilöitä samoin kuin muissa maolaisten järjestämissä yleisötilaisuuksissa. Tunnetuin suomalainen maolainen oli liikkeen teoreetikko Matti Puolakka. Puheenjohtajana toimi alkuvaiheessa Seppo Merinen.

MLR:n toimintaa leimasi varovaisuudesta johtunut salaperäisyys, sillä järjestö oli useamman tiedusteluorganisaation tarkkailulistalla.[8] Taistolaisten on väitetty tehneen "parhaansa välittääkseen kaikki tietonsa Suomen maolaisista KGB:lle".[24]kenen mukaan?

MLR:llä oli läheiset suhteet Kiinan kansantasavaltaan, sen Suomen suurlähetystöön ja kommunistiseen puolueeseen (KKP) samoin kuin toisiin pohjoismaisiin maolaispuolueisiin. Vuonna 1975 MLR julkaisi aineistoa pohjoismaiden marxilais-leniniläisten puolueiden ja järjestöjen ensimmäisestä neuvottelukokouksesta kirjasessa nimeltä Pohjoismaat supervaltojen välissä – taistelkaa nykyajan revisionismia vastaan.

Maolaisilla oli huomattavasti vaikutusvaltaa Suomi-Kiina seurassa ja Suomi-Albania Seurassa.

TiedotusMuokkaa

MLR julkaisi kahta lehteä, joista Punakaarti (ilmestyi 1969–1977) keskittyi teoreettiseen keskusteluun ja Lokakuu (ilmestyi 1972–1978) toimi agitaatiolehtenä. Lehdet ilmestyivät epäsäännöllisin väliajoin muutaman kerran vuodessa, kunnes Lokakuu alkoi ilmestyä viikkolehtenä huhtikuussa 1976. Kaikki lehtien kirjoitukset olivat anonyymeja lukuun ottamatta joitakin nimimerkeillä kirjoitettuja artikkeleita. Vuodesta 1971 lähtien julkaistiin turvallisuussyistä vain lain vaatima vastaavan julkaisijan nimi, mikä Lokakuun tapauksessa tarkoitti muun muassa Kalevi Mäkelää (1973–?).

MLR:llä oli Lokakuu-nimisiä kirjakauppoja Helsingissä, Turussa ja Raumalla. Niissä kaupattiin lehtien lisäksi muuta MLR:n suomentamaa ja julkaisemaa kirjallisuutta.[25] Sarjassa "Marxismin klassikoita" MLR julkaisi vuosina 1972–1975 Stalinin, Maon, Enver Hoxhan ja Karl Marxin teoksia.

Vuonna 1976 Kirjakauppa Lokakuu kustansi vinyylialbumin Lauluja kansojen taistelusta (LSLP7601), jolla MLR:n ohjelmaryhmä tulkitsee muun muassa kiinalaisia ja albanialaisia työväenlauluja. Kappaleiden suomennokset ja sovitukset olivat pääasiassa ohjelmaryhmän tekemiä. Levyn kansiteksteissä annettiin tuki Kiinan, Albanian, Palestiinan ja Chilen anti-imperialistisille voimille sekä tuomittiin SKP ja Neuvostoliitto revisionistisiksi.

LähteetMuokkaa

KirjallisuusMuokkaa

  • Kastari, Pirkko-Liisa: Mao, missä sä oot? – Kiinan kulttuurivallankumous Suomen 1960-luvun keskusteluissa. Väitöskirja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-45-9649-8.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d Kastari, Pirkko-Liisa: Maolaiset – 60-luvun nuoret, jotka joutuivat marginaaliin, Nuorisotutkimusseura. (PDF)
  2. Yrjä, Ilkka: Taistolaisuus selätti Maon Suomessa. Demokraatti 9.6.2016, s. 10.
  3. Punakaarti. Marxilainen-leniniläinen työväenlehti finna.fi. Viitattu 13.9.2021.
  4. Lokakuu finna.fi. Viitattu 13.9.2021.
  5. Lokakuu. Viikkolehti finna.fi. Viitattu 13.9.2021.
  6. a b c Tikkanen, Samuli: Nuoruudessaan sosiologian professori Hannu Ruonavaara kuului radikaaliin maolaiseen liikkeeseen Tylkkäri. 24.5.2021. Viitattu 11.6.2022.
  7. Väitökset, Tampereen yliopiston kirjasto.[vanhentunut linkki]
  8. a b c d e Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave (Otava 2005), s. 155-157.
  9. Isänmaan puolesta: Suojelupoliisi 50 vuotta, s. 151 (toim. Matti Simola & Tuulia Sirvio). Gummerus, 1999.
  10. Robert Jackson Alexander: Maoism in the Developed World (Greenwood 2001), s. 143.
  11. a b Hirvasnoro, Kai: Muistoja Suomen maolaisista 2.5.2020. Kansan uutiset. Viitattu 11.6.2022.
  12. Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 315. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7.
  13. Reijo Viitanen: Punainen aate, sininen vaate (SDNL 1994), s. 522.
  14. a b c Marxilais-leniniläisten ryhmien toiminnasta (Lokakuu 1/1973), s. 4.
  15. Pirkko-Liisa Kastari: Mao, missä sä oot? Kiinan kulttuurivallankumous Suomen 1960-luvun keskusteluissa (SKS 2001), s. 382, 397.
  16. Krohn, Elias: Dokumenttielokuva kertoo Suomen maolaisen liikkeen erikoisen tarinan Kinosilmä. 6.5.2020. Kulttuurivihkot. Viitattu 11.6.2022.
  17. Niskanen, Eija: Pieni punainen luotaa taistolaisuuden varjoon jäänyttä 1960–70-lukujen maolaista liikettä Suomessa Kulttuuritoimitus. 4.5.2020. Viitattu 11.6.2022.
  18. Virtanen, Leena: Dokumentaristi Jouko Aaltonen tuntee jälleen aiheensa, 60- ja 70-luvun maolaiset, mutta ajan henkisestä ilmapiiristä hän olisi saanut kertoa enemmän 7.5.2020. Helsingin sanomat.
  19. Matti Puolakka: Mikä ihminen on?. Vaihtoehtoliike Itu, 1982.
  20. Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave (Otava 2005), s. 190.
  21. Jukka Relander: Missä Mao? Historiallinen aikakauskirja (2/2002), s. 208–209.
  22. Pirkko-Liisa Kastari: Maolaiset – 60-luvun nuoret, jotka joutuivat marginaaliin.
  23. Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave (Otava 2005), s. 169–170.
  24. Reijo Noukka: Suomettuneessa Suomessa vaati rohkeutta olla maolainen (Ydin 7/1997), s. 29.
  25. ks. Kirjakauppa Lokakuun mainos (Lokakuu 2/1973), s. 24.

Aiheesta muuallaMuokkaa