Wikipedia

Spede Pasanen

suomalainen näyttelijä, käsikirjoittaja ja tuottaja

Pertti Olavi ”Spede” Pasanen (10. huhtikuuta 1930 Kuopio – 7. syyskuuta 2001 Kirkkonummi) oli suomalainen koomikko, näyttelijä, käsikirjoittaja, elokuvaohjaaja, tuottaja, lauluntekijä ja keksijä, jota on kutsuttu ”viihteen yleismieheksi”.[6] Hän oli suosittu ja menestynyt viihteentekijä Suomessa 1960-luvulta 1990-luvulle asti.

Spede Pasanen
Spede Pasanen vuonna 1964.
Spede Pasanen vuonna 1964.
Henkilötiedot
Koko nimi Pertti Olavi Pasanen
Syntynyt10. huhtikuuta 1930
Kuopio, Suomi
Kuollut7. syyskuuta 2001 (71 vuotta)
Kirkkonummi, Suomi
Ammatti elokuvatuottaja, käsikirjoittaja, näyttelijä
Puoliso Pirjo Vainimäki
Lapset Pirre Alanen
Sukulaiset Veijo Pasanen (pikkuserkku)
Kaija Koo (serkuntytär)
Näyttelijä
Aktiivisena 1954–2001
Merkittävät roolit
Palkinnot
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Pasanen aloitti uransa 1950-luvulla studioelokuvien sivurooleissa. 1960-luvulla hän teki omia sketsiohjelmia radioon ja televisiolle ja loi sarjan menestyneitä elokuvakomedioita, kuten X-Paroni, Pähkähullu Suomi, Millipilleri ja Noin 7 veljestä. 1970-luvulla Pasanen keskittyi yksinomaan elokuviin ja loi Uuno Turhapuron hahmon, jonka ympärille rakennettu elokuvasarja kasvoi 19-osaiseksi ja jonka avulla hän saavutti suurimmat yleisömenestyksensä. 1980-luvulla hän teki paluun televisioon, ensin jatkamalla jo 1960- ja 1970-luvulla tehtyä Spede Show’ta ja sitten kilpailuohjelma Speden Speleillä. Pasanen sijoittui sijalle 17 Yleisradion järjestämässä Suuret suomalaiset -kilpailuohjelmassa.

Lapsuus ja nuoruus

muokkaa

Pertti Olavi Pasanen syntyi 1930 Kuopiossa Kusti ja Helmi Pasasen (o.s. Rantala) esikoisena. Hänen isänsä oli metsäteknikko ja toimi paperiyhtiö Ahlströmin piiripäällikkönä. Perheeseen syntyi vielä kaksi lasta, Risto vuonna 1932 ja Virpi 1936.[7] Pasasen perhe oli kuopiolaisittain vauraampaa keskiluokkaa. Lempinimi ”Spede” oli peräisin jääkiekkokaukalossa saadusta Speedy-nimestä, ja seurasi Pasasta jo nuoresta iästä. ”Speedy” viittaa Warner Brothers -yhtiön Looney Tunes- ja Merrie Melodies -piirroselokuvien sankarihiiri Speedy Gonzalesiin.[8]

Spede aloitti kansakoulun vuonna 1937 Kuopion Puistokoulussa, jota kävivät samaan aikaan myös hänen etäinen sukulaispoikansa, tuleva näyttelijä Veijo Pasanen, tuleva harmonikansoittaja Veikko Ahvenainen ja tuleva elokuvaohjaaja Rauni Mollberg. Veikko Ahvenainen on myöhemmin muistellut Speden olleen jo kansakoulupoikana tunnettu kekseliäisyydestään sekä erilaisten temppujen ja kepposten tekijänä.[9]

Spede aloitti työnteon jo kymmenvuotiaana ja ansaitsi taskurahoja muun muassa postinlajittelijana junassa ja Palatsi-elokuvateatterin paikannäyttäjänä. Hän osallistui myös tukinuittoon isänsä kanssa ja myöhemmin vaativampiin metsätöihin.[10]

Pasasen keskeisimmät kiinnostuksen kohteet olivat jo lapsena elokuvat, urheilu, erilaiset pelit ja keksintöjen tekeminen. Urheilu- ja pelilajeissa hän yleensä voitti muut – vastapainoksi hänet tunnettiin huonona häviäjänä. Hänen koulumenestyksensä oli kohtalainen ensimmäiset neljä vuotta ennen Kuopion lyseoon siirtymistä. Spede oli lyseon ohjelmallisten illanviettojen eli konventtien päätähti, pelasi innokkaasti jääkiekkoa ja harjoitti kotinsa kellarissa kemiallisia kokeita. Hänen arvosanansa sen sijaan laskivat. Keväällä 1948 hän sai todistukseensa viisi nelosta ja jäi luokalleen vietettyään kevään pääasiassa rakentamalla omatekoista skootteria romukaupoista löydetyistä osista.[11]

Kun Spede oli vielä ajautunut välirikkoon useiden opettajiensa kanssa, vanhemmat päättivät lähettää hänet toiseen kouluun. Spede siirtyi syksyllä 1950 Iisalmen lyseoon, josta hän kirjoitti keväällä 1952 ylioppilaaksi. Seuraavan vuoden hän suoritti asepalvelusta ja kotiutui reservin ilmatorjuntavänrikkinä. Vuoden aikana hän ehti myös esiintyä puolustusvoimain viihdytyskiertueella, joka kiersi varuskunnissa sotilaita viihdyttämässä.[12]

Ura

muokkaa

Elokuvanäyttelijä

muokkaa

Syksyllä 1953 Pasanen muutti Helsinkiin ja aloitti opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Opintojen sijasta hän kuitenkin keskittyi osakuntaelämään Savolaisessa osakunnassa, jossa hän toimi yleisenä seremoniamestarina ja juhlien järjestäjänä. Erityisesti Pasasen järjestämät fuksiaiset, uusien opiskelijoiden initiaatiojuhlat, saavuttivat mainetta ympäri yliopistoa ja muita osakuntia.[13] Ylioppilasmaailmassa hän tapasi myös Jukka Virtasen ja Matti Kuuslan, joista kummastakin tuli myöhemmin tärkeitä yhteistyökumppaneita. Fennada-Filmin palveluksessa studioapulaisena työskennellyt Kuusla hankki Pasaselle 1954 roolin statistina elokuvassa Laivan kannella, jossa tämä nähtiin merimiesseurueen jäsenenä.[14]

Jo Kuopion lyseossa Pasanen kokosi yhtyeen nimeltä Bluff Brothers, johon hänen lisäkseen kuuluivat Pentti Nevaluoma ja myöhemmin Helsingissä mukaan liittynyt Matti Kuusla. Yhtyeen esityksissä Nevaluoma soitti kitaraa, ja Pasanen ja Kuusla päästivät erilaisia ääniä soiton sekaan. Bluff Brothers soitti Pasasen omissa ohjelmissa ja yleisötapahtumissa. Yhtye hajosi 1963 Nevaluoman muutettua ravintoloitsijaksi Jyväskylään.[15]

Spede Pasasesta tuli 1950-luvulla Fennada-Filmin vakituinen avustaja. Statistintehtävien jälkeen hän sai ensimmäisen merkittävän puheroolinsa Aarne Tarkaksen ”Suomi-westernissä” Villi Pohjola (1955). Samalla Pasanen etsi mahdollisuutta saada jalkaansa muidenkin filmiyhtiöiden ovenrakoihin. 1950-luvun aikana hän näytteli sivurooleja useissa komedioissa sekä Fennadan että Suomen Filmiteollisuuden puolella, kuten Tyttö lähtee kasarmiin (1956), Vääpelin kauhu (1957) ja Asessorin naishuolet (1958). Hän myös koe-esiintyi Tuntemattoman sotilaan Rokan rooliin, mutta osa meni Reino Tolvaselle. Armand Lohikoski otti Pasasen pikkurooleihin kolmeen Pekka ja Pätkä -elokuvaansa: Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957), Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) ja Pekka ja Pätkä Suezilla (1958).[16]

Vuonna 1958 Pasanen sai omalaatuisen roolin: hän esiintyi pääosassa Suomen Kansallisbaletin tulkinnassa Cervantesin Don Quijotesta. Rooliin ei ollut etsitty varsinaista balettitanssijaa, vaan näyttelijää, joka hallitsi pantomiimin ja fyysisen komiikan, ja Pasanen oli tehnyt koe-esiintymisessä vaikutuksen koreografi George Géhen. Don Quijote -baletista tuli Kansallisoopperalle vuoden 1958 suurin yleisömenestys. Produktio vieraili samana vuonna myös Saksassa, mikä oli Pasasen ensimmäinen ulkomaanmatka.[17]

Mikko Niskasen elokuva Hopeaa rajan takaa (1963) oli merkkipaalu Pasasen uralla: ensimmäinen ja ainoa vakava päärooli, ja viimeinen rooli muiden tuottamassa elokuvassa. Osa oli vakavuudestaan huolimatta elokuvan koomisin, rallatteleva ja naisten perään haikaileva Toivo Paukku. 1950-luvun lopulta alkaen Pasanen alkoi vallata alaa radiossa ja televisiossa.[18]

Radiokoomikko

muokkaa
 
Yleisradion ajavietetoimituksen työntekijöitä vuonna 1960: Spede Pasanen, Aune Haarla ja Antero Alpola.

1950-luvulla Pasanen kirjoitti näyttelemisen ohessa myös muutamia radiosketsejä Yleisradiolle. Kun yhtiössä 1956 aukeni ajanvietetoimittajan paikka, hän lähetti Yleen työhakemuksen ja mapillisen kirjoittamiaan sketsejä ja hupailuja. Toimeen valittiin kuitenkin ajanvietetoimituksen sihteeri ja kokenut viihteenkirjoittaja Aune Ala-Tuuhonen. Yhtiössä vapautui 1959 jälleen ajanvietetoimittajan virka, kun suosittu Niilo Tarvajärvi siirtyi television puolelle. Pasanen lähetti uuden hakemuksen, joka oli lähes täysin identtinen edellisen kanssa, ja liitti siihen huomautuksen ”mappini on jo siellä”. Tällä kertaa hän sai paikan.[19]

Pasanen toi radioon mukanaan lyseon konventeissa ja osakuntajuhlissa luomansa tyylin, kreisikomedian. Hän piti esikuvinaan amerikkalaisia elokuvakoomikkoja, kuten Bob Hopea, Jerry Lewisiä ja Danny Kayetä, ja halusi tuoda radioon nopean ja terävän amerikkalaisen komediatyylin. Hän oli myös kuin kotonaan elävän yleisön edessä ja juonsi sulavasti suoria lähetyksiä, joita useimmat viihdetoimittajat kammoksuivat. Pasanen aloitti radiouransa juontamalla Tarvajärven entistä ohjelmaa, sunnuntaiaamujen viihdemakasiinia Aamutuimaan, ja ajanvieteosaston päällikön Antero Alpolan mukaan ohjelma muuttui nopeasti ”Speden persoonalliseksi, lähes ilman apujoukkoja toteuttamaksi pölvästelyshowksi”.[20]

Ohjelmat vaihtoivat nimiä, mutta niiden perusidea pysyi samana: kuulijat yllättävä kohellus ja sanasekoilu. Pasasen kynästä syntyivät esimerkiksi Kesäterässä- ja Ruljanssiriihi- ja Hupiklubi-viihdeohjelmat. Ne olivat tunnin mittaisia, lauantai-iltoina suorina lähetyksinä toteutettuja viihdeiltamia, joissa yhdisteltiin musiikkia, sketsejä ja irtovitsejä.[21]

Ruljanssiriihessä syntyi myös papukaija G. Pula-ahon hahmo. Pasanen halusi itselleen ohjelmaan vakituisen vastaparin ja kehitti kovanaamaisen papukaijan, joka laukoi totuuksia stadin slangilla. Pasanen etsi papukaijalle sopivaa esittäjää useiden näyttelijöiden joukosta ja valitsi lopulta Leo Jokelan. Pasanen keksi Pula-ahon puhetyylin kehottaessaan Jokelaa matkimaan visailujuontaja Tauno Rautiaista. Jokela esitti sketseissä Pula-ahoa puhumalla Rautiaisen tyyliin hampaat yhdessä. Tätä kautta sekä Pasanen että myös aiemmin sivurooleissa nähty Jokela alkoivat tulla suurelle yleisölle tutummaksi. Speden ja Pula-ahon yhteisistä sketseistä, joissa terävä papukaija halvensi estoitta tyhmää juontajaa, tuli yleisön suosikkeja ja niitä tehtiin kymmenittäin vuosien 1960–1964 aikana. Pasanen julkaisi G. Pula-ahosta kirjan Papukaija G. Pula-ahon seikkailut, joka sisälsi papukaijan koottuja sketsejä.[22]

Antero Alpola kirjoitti myöhemmin muistelmissaan pitäneensä varmana, ettei Spede Pasanen ollut radioon tullessaan kuvitellutkaan että kyseessä olisi hänen lopullinen paikkansa, vaan se tulisi olemaan vain eräs etappi omalla uralla: ”Hän on siinä määrin persoonallinen ohjelmantekijänä, että ’normaali’ toimittajan työ ei hänelle kerta kaikkiaan istu. Hän ei kuuntele toisten valmiita nauhoja ja tee niihin korjauksia, ei ideoi toisille, ei kahlaa käsikirjoituksia läpi. Eikä ota yhteyksiä henkilöihin elleivät nämä liity hänen omaan ohjelmaansa. Käsitykseni mukaan hän ei ole edes ryhmätyöskentelijä, vaikka ryhmien kanssa työskenteleekin ja niitä tarvitsee. Ryhmä palvelee hänen tarkoituksiaan.”[23]

Radio alkoi käydä Pasaselle ahtaaksi 1960-luvun puoltaväliä kohden. Hän teki yhä enemmän omia viihdytyskeikkojaan ja ajautui palkkariitoihin Yleisradion johdon kanssa. Palkkariita oli pääsyy siihen, miksi Pasanen erosi tehtävästään vuonna 1964 ja siirtyi kokonaan elokuva- ja televisiotuotantopuolelle.[24]

Itsenäinen elokuvantekijä

muokkaa
 
Spede Pasanen ja Jaakko Pakkasvirta X-Paronissa vuonna 1964.
 
Pasanen, Virtanen ja Kokkonen vuonna 1968.

Spede Pasanen ja Jaakko Pakkasvirta tapasivat toisensa Hopeaa rajan takaa -elokuvan kuvauksissa. Pakkasvirta ja Risto Jarva, kaksi nuorta elokuvantekijää, olivat Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan omistaman tuotantoyhtiö Filminorin johtohahmot. Yhteinen esikoiselokuva Yö vai päivä (1962) oli tehnyt yhtiölle suuret tappiot. Jarva ja Pakkasvirta sopivat Pasasen kanssa yhteisestä komediaelokuvasta, jolle voitiin povata hyvää menestystä. Sopimuksen mukaan Filminor huolehtisi elokuvan teknisestä puolesta, Pasanen hankkisi rahoituksen, vastaisi elokuvan sisällöstä ja tarinasta sekä näyttelisi pääosan. Yhteistyön tuloksena oli komedia X-Paroni (1964), joka oli ensi-iltavuotensa menestynein elokuva.[25]

Menestyksen rohkaisemana Pasanen ryhtyi yksityisyrittäjäksi ja perusti Filmituotanto Spede Pasanen -nimisen yhtiön. Yhteistyökumppaneikseen hän otti vanhan ystävänsä Jukka Virtasen sekä Mainostelevision nuoren ohjaajan Ere Kokkosen. Kolmikon Pasanen–Virtanen–Kokkonen kynästä syntyi nopeaan tahtiin joukko menestyksekkäitä komedioita, joista mainittakoon liikemieshupailu Millipilleri (1966), parodinen itsenäisen Suomen 50-vuotisjuhlaelokuva Pähkähullu Suomi (1967), Robin Hood -legendan suomalaisversio Noin 7 veljestä (1968) sekä televisiomaailmaa satirisoiva Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969). 1960-luvun elokuviensa myötä Pasanen vakiinnutti lopullisesti asemansa maan suosituimpana koomikkona.[26]

Jukka Virtanen jätti yhteistyön ”Näköradiomiehen” jälkeen, mutta Ere Kokkosesta tuli Pasasen tärkein yhteistyökumppani koko hänen elokuvauransa loppuajaksi. Samalla Pasanen löysi kaksi miestä, joista tuli hänen luottonäyttelijänsä sekä televisiossa että elokuvissa: Simo Salmisen, joka esiintyi jo X-Paronissa, sekä Vesa-Matti Loirin, jonka ensiesiintyminen tapahtui Noin 7 veljeksessä. 1960-luvulta saakka Spede-elokuvien vakiokasvoihin kuuluivat myös Leo Jokela, Olavi Ahonen ja Juhani Kumpulainen. Vuonna 1969 Pasanen teki Kokkosen toiveesta ensimmäisen värielokuvansa Pohjan tähteet. Elokuva oli tappiollinen ja kustannukset kalliit. Pasanen ei pitänyt kiirettä värifilmiin siirtymisessä, koska halusi elokuvilleen parhaan mahdollisen katteen. Hän teki elokuvansa mustavalkoisena aina vuoteen 1978 asti.[27]

Vuonna 1970 valmistui kaksi elokuvaa, joista ensimmäinen oli Kokkosen käsikirjoittama ja ohjaama Jussi Pussi. Pasanen vastasi tuotannosta, muttei esiintynyt elokuvassa eikä aihe kiinnostanut häntä. Elokuva poikkeaa täysin aiemmista Spede-elokuvista, sillä Jussi Pussi on romanttisempi ja surumielisempi kuin aiemmat kreisikomediat. Elokuva kertoo rahattoman opiskelijan suuresta rakkaudesta ajankohdan kuohuvan poliittisen ja seksuaalisen opiskelijaradikalismin keskellä.[28] Elokuva keräsi noin 167 000 katsojaa, mikä riitti kattamaan tuotantokustannukset.[29]

Vuoden toinen elokuva Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika syntyi villin lännen teemojen ympärille, jotka olivat olleet Pasasen sydäntä lähellä jo lapsena. Sopivat kuvauspaikat löytyivät Hyrylän hiekkakuopilta ja Yyterin hiekkarannoilta. Pasanen teki itse pääroolin Speedy Gonzalesina, lännen nopeimpana. Eräänä päivänä kuvattiin kohtausta, jossa Leo Jokelan näyttelemä sheriffi hiipii Speedy Gonzalesin taakse, työntää aseen tämän selkään ja sankari nostaa kädet ylös. Sen jälkeen toinen roisto osoitti revolverilla sheriffiä, ja joku muu taas roistoa. Muodostuu jono, jossa seisoo toistakymmentä miestä ase edellä olevan selkään osoitettuna. Virtanen huomautti Pasaselle, ettei sellaista kohtausta voi tehdä, koska Marxin veljekset tekivät saman klassikkoelokuvassa Päivä lännessä. Pasanen ei ollut kuullutkaan kyseisestä elokuvasta. Virtasen mukaan Pasanen ei tarvinnut esikuvia vaan ideat olivat täysin hänen omiaan.[30] Elokuva menestyi taloudellisesti hyvin ja tuotti voittoa 45 000 markkaa.[31] Pasasen filmiyhtiö selvisi aiemmista tappioistaan, mutta samalla hän ja Ere Kokkonen riitaantuivat moneksi vuodeksi.[32]

Virtasen ja Kokkosen lähdettyä Pasanen saattoi elokuvateattereihin kolme elokuvaa, Kahdeksas veljes, Saatanan radikaalit ja Hirttämättömät, jotka kaikki tuottivat hänelle taloudellisesti tappiota. Kahdeksas veljes -elokuvan Pasanen teki ensimmäistä kertaa yksin: hän käsikirjoitti, ohjasi ja näytteli pääosan. Hirttämättömät oli Pasasen toinen lännenelokuva ja hänelle mieluisin teos, mutta sen tappiot olivat peräti 132 000 markkaa.[33]

Saatanan radikaaleissa Pasanen antoi Suomen teatterikoulusta valmistuneille Heikki Huopaiselle, Timo Nissille, Heikki Nousiaiselle ja Paavo Piiroselle mahdollisuuden tehdä elokuva. Pasasen tuotti elokuvan, muttei osallistunut sen tekemiseen muuten. Tuotoltaan Saatanan radikaalit oli Pasasen siihenastisen uran pohjanoteeraus. Hän alkoi silti suunnitella uutta värielokuvaa ja yllätyksekseen sai Suomen elokuvasäätiöltä tuotantolainaa hankkeelleen 75 000 markkaa. Elokuva jäi tekemättä, ja Pasasen mielessä oli toinenkin joka myös jäi vain suunnittelutasolle. Lopulta hän käytti lainan paikatakseen Hirttämättömien tappiot.[34]

Elokuvissaan Pasanen ei koskaan pilkannut uskontoa, isänmaata tai poliitikkoja. Hänelle oli kunnia-asia tehdä koko perheen elokuvia, eikä niissä näytetty alastomuutta tai viljelty kiroilua.[35]

Televisio

muokkaa

Pasasen televisioura alkoi vierailuista arpa- ja olutmainoksissa, jotka toivat esiin hänen koomikonlahjojaan. Häntä käyttäneen mainostoimiston johtaja kuitenkin ilmoitti, ettei voinut sietää ”Spede-tyyliä”, joten Pasanen ehdotti Mainostelevisiolle ohjelmaa joka olisi kokonaan hänen omansa. Hän teki elokuvien ohella 1960-luvulla MTV Oy:lle useita sketsiviihdeohjelmia. Ensimmäinen näistä oli Spede Show (1964), jota seurasivat Speden saluuna (1965), Spedevisio (1965–1970) ja 50 pientä minuuttia (1967–1971). Näistä Pasasen varhaisista ohjelmista on säilynyt vain osia, sillä MTV:llä oli puutetta kalliista kuvanauhoista ja uusia ohjelmia tallennettiin vanhojen päälle.[36]

Pasanen halusi sketseihinsä luotettavan ja pysyvän kumppanin, jonka kanssa komiikkaa voisi kopitella. Hänen tuli olla pitkän ja kookkaan Speden vastakohta. Pienikokoisista miesnäyttelijöistä Pasanen harkitsi muun muassa Matti Kuuslaa, mutta tämä pyöritti jo omaa viihdeyhtiötään Jukka Virtasen ja Aarre Elon kanssa. Leo Jokelalla puolestaan oli taipumusta liialliseen alkoholinkäyttöön, mistä Pasanen ei pitänyt. Hänen aisaparikseen vakiintui lopulta Simo Salminen, joka oli 1960-luvulla maankuulu pellehyppääjä. Yhteistyö alkoi televisiosta ja jatkui pitkälle 1990-luvulle asti.[37]

Televisio toi Pasasen komiikkaan uuden ulottuvuuden, sillä hänen ei tarvinnut enää turvautua vain radion ääniakrobatiaan. Pasasen periaate oli, että hän määritteli itse hyvän maun rajan. Sketsishow’t tehtiin aina sisältö edellä ja ilman kokonaisnäkemystä, eikä Pasanen koskaan juuri kiinnittänyt huomiota kuvaukseen tai muihin taiteellisiin seikkoihin.[38] Spede Show pyöri televisiossa vuoteen 1974 asti.[39]

1970-luku

muokkaa

1960-luvun jälkipuoliskolta lähtien Spede Pasanen teki lähes vuosittain itse kirjoittamiaan komediaelokuvia oman tuotantoyhtiönsä alla; usein saman vuoden aikana ilmestyi 2–3 elokuvaa. Kameran edessä hän jättäytyi sivummalle ja nosti Uuno Turhapurojen päätähdeksi Vesa-Matti Loirin. Komiikkaa niissä edustivat ainoastaan miesnäyttelijät. Uunon vaimoa esittäneen Marjatta Raidan mukaan Pasanen oli sitä mieltä, että naiset eivät saaneet olla hauskoja. Tämän vuoksi naishahmot olivat Pasaselle joko kauniita koristeita tai äkäisiä pirttihirmuja.[40]

Vuonna 1971 Spede Show -sarjassa esiintyneestä Loirin näyttelemästä Uuno Turhapurosta tuli nopeasti suosittu sketsihahmo. Pasanen kehitti hahmon ja Loiri maskeerauksen. Uunoa on sanottu Pasasen ja Loirin lehtolapseksi. Turhapuro esiintyi noin 20 sketsissä, kunnes Pasanen alkoi miettiä, olisiko aiheesta elokuvaksi asti. Hän alkoi työstää käsikirjoitusta ja sai houkuteltua Ere Kokkosen takaisin tiimiinsä. Kokkonen suostui lähinnä siksi, että elokuva kuvattiin monikameratekniikalla ja Loiri teki pääosan. Uuno Turhapuro kuvattiin kesällä 1973 ja sen menestys oli huikea: yli puoli miljoonaa katsojaa. Elokuvan juoni oli polveileva ja koostui lähinnä erilaisista sketseistä. Turhapuro-elokuvassa esiintyi ensimmäisen kerran Pasasen kehittämä ja näyttelemä Härski Hartikainen, josta tuli yksi hänen maineikkaimpia elokuvaroolejaan.[41]

Pasanen lopetti kymmenvuotiaan tv-show’nsa vuonna 1974 riitaannuttuaan ohjelmajohtajan kanssa. Hän keskittyi siitä lähtien elokuvatuotantoon ja keksintöihinsä. Hän piti Loiria ammatilliselta kannalta korvaamattomana ja olisi halunnut tämän mukaan kaikkiin projekteihinsa, mutta Loirilla oli omat perhe- ja työkiireensä Turussa. Pasanen harkitsi välivuotta elokuvanteosta, mutta päättikin tehdä elokuvan uusilla tähdillä uudesta muoti-ilmiöstä, viuhahtamisesta. Viu-hah hah-taja ilmestyi 1974 pääosissa Spede Show’ssa esiintyneet koomikot Seppo Laine ja Jyrki Kovaleff.[42] Turhapurolle ei ollut tarkoitus tehdä jatkoa, mutta suuren menestyksen vuoksi Pasanen jäi pohtimaan asiaa. Viu-hah hah-taja oli tuottanut kohtuullisesti, muttei ollut hänen mielestään sisällöllisesti täysosuma. Pasanen ymmärsi Turhapuron vetävän yleisöä, joten hän kirjoitti ja tuotti vuosina 1975–1978 joka vuosi uuden Turhapuro-elokuvan, ja ne menestyivät loistavasti. Kuvaukset tehtiin vauhdilla ja tuotantokustannukset pidettiin mahdollisimman alhaisina, mistä johtuen elokuvat olivat tekniseltä laadultaan kehnoja.[43]

Viidennen Turhapuron jälkeen sarja laitettiin hyllylle, kun Pasasen ja Kokkosen välit kiristyivät uudelleen kulissien takana. Pasanen otti selvän pesäeron ja teki 1979 elokuvan Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit ilman Kokkosta ohjaajana. Tässä hän palasi jälleen näyttelemään pääosan. Koeputkiaikuinen oli parodia ajankohtaisista ulkomaa-aiheista: ensimmäinen koeputkilapsi oli syntynyt 1978 ja televisiosarja Charlien enkelit oli samaan aikaan suuressa suosiossa. Samalla Pasanen luopui kokonaan mustavalkokuvasta ja ryhtyi tekemään pelkkiä värielokuvia. Koeputkiaikuinen sai lähes puoli miljoonaa katsojaa. Sen jatkoksi tehtiin samalla reseptillä Tup-akka-lakko, jonka innoittajana oli Pasasen jälleen epäonnistunut tupakkalakko.[44]

1980-luku

muokkaa
” Elokuva on minun välineeni. Teen mielelläni elokuvia, jos vain tunnen, että niitä tarvitaan. ”

– Pasanen Helsingin Sanomissa 1990[45]

Pasanen toi vuonna 1981 julkisesti esille turhautumisensa siihen, että Suomen elokuvasäätiö ei anomuksista huolimatta myöntänyt hänen elokuvilleen tuotantotukea. Konkreettiseksi todisteeksi tästä hän uhkasi tuhota kolmen ensimmäisen elokuvansa kaikki negatiivifilmit. Pasanen kutsui lehtikuvaajan paikalle todistamaan uhkauksensa toteutumista. Ilta-Sanomat uutisoi asiasta näyttävästi etusivullaan ja varsinaisessa artikkelissa kuvasarjan kanssa, jossa Pasanen pilkkoo kirveellä filmivarastonsa lattialla pinon filmirullia kappaleiksi. Uusi skandaali syntyi syyskuussa 1982, kun Pasanen syytti elokuvasäätiötä suosimisesta. Tuen olivat saaneet vain ne elokuvat, joiden tekijä istui säätiön hallituksessa. Myöhemmin selvisi, että todellisuudessa kuvaajan ollessa paikalla Pasanen oli tuhonnut pilkkomalla ainoastaan muutamia elokuviensa esityskopioiden filmirullia alkuperäisten negatiivifilmien jäädessä ehjänä talteen. Näin hänen onnistui dramatisoida yhden miehen protestiaan.[46]

Niin Turhapurot kuin muukin tuotettu viihde oli Pasaselle puhtaasti liiketoimintaa, jolla hän halusi tehdä voittoa. 1970-luvulla hänen omaisuutensa oli jo mittava, ja vuonna 1983 hän myi tv- ja elokuvayhtiöidensä osakkeet ja kaikkien elokuviensa oikeudet MTV:lle. Spede-yhtiöihin kuului tuolloin kymmenen eri osakeyhtiötä, mukaan lukien Filmituotanto Spede Pasanen Oy, Amusement Films Oy ja Funny Films Oy. Pasanen jatkoi itse sulautuneen yhtiön toimitusjohtajana ja halusi MTV:lle siirtyneen Ere Kokkosen mukaan tuotantopäälliköksi. Kokkonen suostui ehdoilla, että saisi muun muassa kirjoittaa itse tulevat Turhapuro-elokuvat.[47]

Pasanen suunnitteli käynnistävänsä Spede Show’n uudelleen vuonna 1982, mutta hanke kaatui Vesa-Matti Loirin aikatauluhaasteisiin. Saman vuoden keväällä tehtiin kuitenkin kaksi Spede Show -kokoomajaksoa, joissa esitettiin vanhoja mustavalkosketsejä ja joihin kuvattiin Pasasen, Simo Salmisen ja Vesa-Matti Loirin välijuonnot väreissä. Vuonna 1984 alkoi uusi värillinen Spede Show, josta tuli sekä yleisön että kriitikoiden suosikki ja saatiin haastaja Yleisradion Velipuolikuulle. Uudessa Spede Show’ssa Pasanen jättäytyi jälleen kakkosmieheksi ja antoi valokeilan Vesa-Matti Loirille, joka toi ohjelmaan yhden suosituimmista hahmoistaan, Nasse-sedän. Ohjelma sai useita tv-alan palkintoja ja Pasaselle myönnettiin Erikois-Telvis vuonna 1985.[48] 1980-luvun lopulla Pasanen alkoi tuottaa myös ohjelmia, joissa ei itse esiintynyt tai muuten juurikaan vaikuttanut sisältöön. Näistä sketsisarjoista tunnetuimmat ovat Vesku Show (1988–1991) ja Pulttibois (1989–1991).

1980-luku oli Uuno Turhapuro -elokuvien kulta-aikaa ja ne olivat Pasasen suurimmat kaupalliset menestykset. Turhapuroja tehtiin vuosien 1981–1988 aikana yhteensä kahdeksan kappaletta, joista viisi oli Pasasen käsikirjoittamia. Yhden niistä, elokuvan Uuno Turhapuro – kaksoisagentti, Pasanen joutui myös ohjaamaan yksin sen jälkeen kun hänelle ja Kokkoselle tuli jälleen paha välirikko.[49] Turhapuro-elokuvien rinnalla Pasanen tuotti MTV:n kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti myös niin sanottuja ”kakkostuotantoja”. Näitä olivat esimerkiksi Lentävät luupäät (1984) ja Liian iso keikka (1986). Useimmat Pasasen B-tuotannoista oli luotu televisiosarjoista tuttujen hahmojen ympärille. Niihin lukeutuivat Hei kliffaa hei (1985), Pikkupojat (1986), Fakta homma (1987), Onks Viljoo näkynyt (1988) ja Rampe & Naukkis – kaikkien aikojen superpari (1990).[50]

Pelit ja visailut

muokkaa

Pasanen lopetti Spede Show’n joulukuussa 1987 ja alkoi tuottaa uusia ohjelmia, joiden aiheena oli hänen elinikäinen intohimonsa: erilaiset pelit. Pasanen keksi ja suunnitteli myös yhden Suomen televisiohistorian pitkäaikaisimmista visailuohjelmista, Kymppitonnin, vuonna 1984, jolloin ohjelmasta kuvattiin pilottijaksot. Kymppitonnia esitettiin televisiossa tammikuusta 1985 marraskuuhun 2005 MTV3-kanavalla, jonka jälkeen sitä on esitetty SuomiTV-kanavalla 2009–2011.[51]

1990-luku

muokkaa
 
Pasanen Venla-gaalassa tammikuun lopulla 1990.

1990-luku oli kotimaisille elokuville laskusuhdanteista aikaa. Vuosi 1989 oli jälleen vähällä katkaista Uuno Turhapuro -elokuvien sarjan, kun Pasasella ja elokuvateatteriketju Finnkinolla tuli erimielisyyksiä lipputulojen jakamisesta. Vuosina 1990–1993 Pasanen tuotti silti vuosittain uuden Turhapuro-elokuvan. Tällä kertaa myös Elokuvasäätiö ymmärsi niiden taloudellisen arvon ja myönsi miljoonien markkojen tuotantotuen. Kokkosen poistuttua kuviosta Pasanen pestasi ohjaajiksi Hannu Seikkulan ja Pertti Melasniemen. Tekijöiltä alkoivat loppua ideat, joten alettiin kierrättää vanhaa materiaalia. 1990-luvun Turhapurot eivät enää menestyneet yhtä hyvin kuin aiemmat mutta olivat joka kerralla vuoden katsotuin kotimainen elokuva.[52]

Pasanen ja Kokkonen sopivat erimielisyytensä ja vuoden 1991 elokuva Uuno Turhapuro – herra Helsingin herra ja 1992 ilmestynyt Uuno Turhapuro – Suomen tasavallan herra presidentti tehtiin taas vanhalla jengillä. Kokkonen ei halunnut ohjata enempää Turhapuroja, joten viimeisten tekeminen jäi Pasasen harteille. Tässä vaiheessa hän alkoi menettää otettaan ja tehdä virhearvioita. Loirin mielestä viimeiset kolme elokuvaa olivat maistuneet puulta ja hän päätti pitää taukoa Uunon roolista. Pasanen otti suuren riskin tehdessään Uuno Turhapuron veli -elokuvan, jossa Loiri ei ollut mukana lainkaan ja miespääosassa oli Esko Salminen. Elokuva floppasi täydellisesti niin kuin tekijät olivat odottaneetkin, jolloin Pasanen päätti, ettei uusia Turhapuro-elokuvia tehdä ilman Loiria.[53]

Vuonna 1993 Pasanen alkoi tuottaa MTV3:lle Elina Halttusen kirjoittamaa draama-komediasarjaa Blondi tuli taloon (1994–1995), jota seurasivat Halttusen sairaalaan sijoittuvat sarjat Ihmeidentekijät (1996–1998) ja Parhaat vuodet (2000–2002). Tammikuussa 1995 Pasanen yllätti Yle TV1:lle kehittämällään Bingolotto-peliohjelmalla, johon sisältyi myös Veikkaus. Keväällä 1996 Spede kirjoitti ja tuotti 23 jakson verran Uuno Turhapuro -televisiosarjaa, joka ei menestynyt odotetulla tavalla. Näiden sarjojen lisäksi tuotannossa olivat läpi 1990-luvun Kymppitonni ja Speden Spelit, mitkä pitivät Pasasen MTV3-kanavan kiistattomana katsojamagneettina.[54]

Vaikka Pasanen, Kokkonen ja Loiri olivat yhteistuumin päättäneet, ettei Turhapuroja tehtäisi enempää, vuonna 1998 oli päätös oli jo pyörretty. Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies nimitettiin sarjan 25-vuotisjuhlaelokuvaksi. Sen toteuttivat yhteistuotantona Pasasen ja Ere Kokkosen omat tuotantoyhtiöt. Kyseessä oli viimeinen Turhapuro-elokuva, joka tehtiin Pasasen elinaikana.[55]

Viimeinen Spede-elokuva Naisen logiikka ilmestyi 1999. Tuotanto oli aloitettu jo 1991, mutta keskeytyi useita kertoja. Vuonna 1998 Pasanen viimeisteli elokuvan pakon edessä, jotta ei joutuisi maksamaan tuotantotukea takaisin elokuvasäätiölle. Elokuva epäonnistui ja sitä esitettiin Helsingissä yhdessä elokuvateatterissa vain kaksi viikkoa. Pasanen oli tällöin sanonut, että Naisen logiikka tulee elokuvateatteriin, mutta kukaan ei saisi mennä sitä katsomaan.[56]

2000-luku

muokkaa

Vuosituhannen vaihduttua Pasanen ei enää tuottanut elokuvia, vaikka hänellä oli vielä suunnitelmia muun muassa uusista sketsiohjelmista. Kynnys aloittaa niiden teko uudestaan oli kuitenkin liian korkea, kun Pasanen oli jo menettänyt itsevarmuuttaan. Television puolella hän jatkoi juontamalla Speden Spelejä jokaviikkoiseen tapaan. Tuotannossa olivat edelleen myös Kymppitonni ja uutena Ihmeidentekijät -sarjaa jatkanut Parhaat vuodet (2000–2002). Viimeiset Pasasen itsensä juontamat Speden Spelit esitettiin televisiossa 6. syyskuuta 2001, hänen kuolemaansa edeltäneenä päivänä.[57]

Ennen kuolemaansa Spede teki tuotantopäätöksen Anna-Leena Härkösen kirjoittamasta televisiosarjasta Kuumia aaltoja, joka toteutettiin vuonna 2003.[58] Lisäksi Pasasella oli suunnitteilla keksintöihin liittyvä televisiosarja, jota hän ei ehtinyt toteuttaa.[59][60]

Yksityiselämä

muokkaa
 
Spede Pasanen ja hänen vaimonsa Pirjo Vainimäki hääpäivänään 14. heinäkuuta 1965.
” Spede pelasti Simon, kun Simoa huijattiin pahasti ravintolahommissa. Speden ystävyys oli tällaisellakin tasolla: kaveri pelastetaan, vaikka omat rahat menevät. ”

– Kari Sohlberg[61]

Perhe ja lähipiiri

muokkaa

Pasanen oli sukua laulaja Kaija Koolle (Pasasen serkun tytär) ja näyttelijä Antti Holmalle (Pasasen pikkuserkun poika).[62] Näyttelijä Veijo Pasanen oli kaukainen sukulainen, 7. polven serkku.[63]

Spede Pasanen asui Helsingin Lauttasaaressa vuodesta 1956 lähtien kuolemaansa 2001 asti.[64]

X-Paroni-elokuvan tuotantoa aloittaessaan Pasanen etsi sopivaa naisnäyttelijää. Hän oli esiintymässä Turun mainosyhdistyksen juhlissa maaliskuussa 1964 ja ihastui siellä arpoja myyneeseen Pirjo Vainimäkeen.[65] Vainimäki sai roolin Speden ensimmäisessä omassa elokuvassa ja seuraavana vuonna hänestä tuli rouva Pasanen – häitä vietettiin 14. heinäkuuta 1965.[66] Perheeseen syntyi 31. joulukuuta 1965 tytär, Pirre Päivikki. Pariskunta alkoi ajautua erilleen 1970-luvun puolivälin jälkeen, ja Pirjo Pasanen muutti Lauttasaaressa omaan asuntoon. Hän kertoi Apu-lehden haastattelussa 1981 avioliiton jatkuvan, vaikka hän ja Pertti asuvatkin eri osoitteissa. Pirre-tytär jäi asumaan isänsä luo.[67] Pasasten virallinen ero astui voimaan vuosien kuluttua.

Pasasella oli silmää naiskauneudelle ja hän seurusteli erityisesti missikandidaattien kanssa. 1960-luvun alkupuolella hänellä oli lyhyet romanssit Pauligin Paula-tytöksi valitun Anja Mustamäen ja Yleisradion kuvaussihteerin Arja Laineen kanssa, josta myöhemmin tuli näyttelijä Tommi Rinteen puoliso.[68]

Pasanen tapasi vuonna 1982 Miss Euroopaksi 1976 valitun Riitta Väisäsen. He tutustuivat Jukka Virtasen kautta, joka oli ollut yhdessä Väisäsen kanssa urheiluseura Zoomin matkalla. Pasanen otti oitis Väisäsen pääosaan seuraavaan elokuvaansa Lentävät luupäät (1984) ja suunnitteli tälle vielä oman televisio-ohjelman Kymppitonnin (1985–2005 ja 2009–2011). Pasanen ja Väisänen liikkuivat vuosikausia yhdessä julkisesti erilaisissa ”julkkisten bileissä”. Heidän suhteensa oli julkinen salaisuus vuosien ajan, kunnes Speden kuoleman jälkeen Väisänen myönsi seurustelun. Suhde päättyi 1990-luvun alussa, kun Väisänen alkoi seurustella Karl Erik Mäkkylän kanssa.[69]

 
Pasanen ja Riitta Väisänen Helsingin uudessa Oopperatalossa vuonna 1993.

Pasanen nimitti yhtiöidensä toimitusjohtajaksi vuoden 1997 Miss Suomi -kilpailun perintöprinsessan Maria Drockilan. Vain 19-vuotiaan Drockilan tulo johtamaan yhtiöitä, joiden liikevaihto oli vuonna 1996 ollut 27 miljoonaa markkaa, aiheutti suuren julkisen kohahduksen. Vaikka Drockila oli yrittäjäperheen tytär, hänellä ei ollut lainkaan kaupallisen alan koulutusta. Apu-lehdelle toukokuussa 1997 antamassaan haastattelussa Pasanen sanoi kuitenkin uskovansa vakaasti suojattiinsa. Hän halusi tehdä Drockilasta yritystensä keulakuvan, mutta tosiasiassa hän johti niitä edelleen itse taka-alalta.[70] Paparazzit seurasivat heitä, ja samoihin aikoihin juorulehdet kirjoittivat Pasasen ja Drockilan seurustelevan. Pasasella oli muutamien toimittajien kanssa sanaharkkaa, jonka he kokivat uhkailuksi.[71] Jo 1970-luvulla Pasanen katkaisi välit lehtikeisari Urpo Lahtiseen, eikä Pasasen nimi sen jälkeen enää koskaan esiintynyt Hymy-lehdessä.[72]

Pasanen tutustui 1960-luvun alussa pellehyppääjänä tutuksi tulleeseen Simo Salmiseen, josta tuli hänen luottonäyttelijänsä sekä televisio-ohjelmien koomikkopari. Salminen ja Pasanen olivat siviilielämässäkin pitkään läheisiä ystäviä ja jonkin aikaa myös liikekumppaneita. Ere Kokkonen ja Vesa-Matti Loiri sen sijaan eivät kuuluneet Pasasen lähipiiriin, ja myöskään Salmisen kanssa hän ei viimeisinä vuosinaan ollut juuri tekemisissä. Pasasen ja Loirin suhde oli aina ollut pelkästään kollegiaalinen, mutta he alkoivat ystävystyä vähän ennen Pasasen kuolemaa.[73]

Pasanen omisti 1960-luvulta saakka Muonion Pallaksella mökin, jonka hän oli nimennyt Mesopotamiaksi. Salminen ja Pasanen laittoivat 1960-luvulla yhdessä pystyyn muutamia ravintoloita ja ajanviettopaikkoja, joista tunnetuimpia olivat Simon Rysä Lappeenrannassa, Raikulimaa Lemillä ja Speden Saluuna Kouvolassa. Pasanen joutui tuohon aikaan petoksen uhriksi, kun yhtiökumppani Timo T. Kaukonen käytti kiinnityksiä väärin ja katosi Espanjaan. Ravintolabisnekset menivät nurin yksi toisensa jälkeen, tosin Speden Saluunan omistajuudesta Pasanen luopui vasta 1971.[74]

Muu yksityiselämä

muokkaa

1960-luvulla Spede Pasanen joutui auto-onnettomuuteen, josta hän selvisi vammoitta lukuun ottamatta leukaan tullutta pahannäköistä arpea. Sen peittääkseen hän kasvatti leukaparran, josta tuli hänen pysyvä tavaramerkkinsä.[75] Kesäisin Pasanen ei halunnut lähteä Suomesta minnekään, mutta 1970-luvun lopulta alkaen hän alkoi viettää talviaan Floridassa, josta hankki kaksi vapaa-ajan asuntoa. Floridassa Pasanen kiinnostui golfista, josta tuli hänelle niin intohimoinen ajanviete, että se syrjäytti monet hänen siihenastisista harrastuksistaan.[76]

Spede Pasasen läheisesti tunteneiden mukaan hänen lupsakan luonteensa kääntöpuolena oli suorastaan aggressiivinen suhtautuminen toimittajiin, jotka julkaisivat juttuja ja kuvia Pasasesta tai hänen ystävistään ilman hänen lupaansa. Pasanen suuttui tällaisissa tapauksissa jopa enemmän ystäviensä kuin itsensä puolesta. Tämän sai kokea esimerkiksi Nyrkkipostin päätoimittaja Isto Lysmä, joka julkaisi syksyllä 1970 paikkaansa pitämättömän jutun Pasasen luottonäyttelijän Ville-Veikko Salmisen ja vuoden 1968 Miss Suomen Leena Brusiinin suhteesta. Pasanen vaati Lysmää kirjoittamaan oikaisun uhaten häntä muussa tapauksessa perustamansa ”Musta käsi” -ryhmän kostolla. Nimi viittasi Serbiassa 1910-luvulla toimineeseen samannimiseen salaseuraan, jonka jäsen Gavrilo Princip oli kesäkuussa 1914 ampunut Itävalta-Unkarin arkkiherttuan Frans Ferdinandin ja siten välillisesti aiheuttanut ensimmäisen maailmansodan syttymisen. Jupakan seuraus oli, ettei Pasasen eikä kenenkään hänen lähipiiriinsä kuuluneen nimi enää koskaan myöhemmin esiintynyt Nyrkkipostin sivuilla. Samanlaisen uhkauksen Pasanen esitti samoihin aikoihin Urpo Lahtiselle, jolloin temperamenttinen Lahtinen kaivoi taskustaan puukon ja iski sen pöytään Pasasen eteen.[77]

Pasanen joutui skandaalin keskelle syksyllä 1986, kun kävi ilmi, että poliisi epäili kaikkiaan parinsadan suomalaisen vieneen laittomasti Suomen valuuttaa Yhdysvaltoihin asunnon ostamista tai liiketoimia varten. Ostaessaan vuonna 1979 loma-asunnot Floridasta Pasanen oli vienyt Yhdysvaltoihin 12 000 Yhdysvaltain dollaria ja 4 000 markkaa. Hän itse kertoi olleensa jutun vuoksi pidätettynä kahdeksan vuorokautta. Asiaa puitiin oikeudessa keväällä 1987. Useimpien syytettyjen, mukaan lukien Pasasen, osalta syyte kuivui kokoon, sillä epäilty rikos oli ehtinyt jo vanhentua eikä vastaava teko olisi tutkintahetkellä ollut enää edes lain vastainen.[78]

Pasanen harrasti backgammonia ja menestyi hyvin kansallisella tasolla. Hän voitti suomenmestaruuden vuonna 1979.[79] Vuonna 1976 hänet valittiin Suomen Backgammon-yhdistyksen puheenjohtajaksi. Pasanen osallistui myös lajin kansainvälisiin turnauksiin muiden muassa Länsi-Saksassa, Espanjassa ja Yhdysvalloissa.[80] Pasanen oli myös älykkäiden seuran Mensan jäsen.[81] Mensa palkitsi hänet vuonna 1998 jokavuotisella palkinnollaan.[82]

Pasasta on kuvailtu yksityisihmisenä hyvin erilaiseksi kuin julkisuudessa tunnettua Spedeä. Hän tulistui ja leppyi nopeasti, oli mieluiten omassa rauhassaan ja sosiaalinen vain tuttujen ihmisten seurassa. Pasanen koki vastenmielisyyttä alkoholia ja humalaisia ihmisiä kohtaan. Hän oli nuorena raivoraitis, mutta siirtyi myöhemmin alkoholin kohtuukäyttäjäksi. Elinikäiseksi tavaksi muodostui sen sijaan tupakointi, jonka Pasanen aloitti Don Quijoten aikoihin.[83]

Kuolema

muokkaa

Pasanen täytti 70 vuotta huhtikuussa 2000. Lähipiiri oli pannut jo aiemmin merkille hänen rapistuneen kuntonsa. Hän oli aiemmin ollut urheilullinen, mutta myös poltti ketjussa ja joi päivittäin nelisen litraa täysmaitoa. Pasanen tiesi heikon terveydentilansa myös itse, joten hän päätti myydä koko suuren viihdeimperiuminsa ja keskittyä lopun elämänsä ajan vain itselleen tärkeimpiin asioihin: golfiin ja uusiin keksintöihin. Ystäviensä patistelusta huolimatta Pasanen kieltäytyi menemästä lääkärintutkimuksiin. Viimeiset Spede-Yhtiöiden myyntiin liittyvät asiakirjat Pasanen allekirjoitti aamupäivällä 7. syyskuuta 2001, vain muutamaa tuntia ennen kuolemaansa.[84]

 
Spede Pasasen hauta Helsingissä Hietaniemen hautausmaalla.

Spede Pasanen kuoli 7. syyskuuta 2001 Kirkkonummen Sarvvikissa sijaitsevalla Sarfvikin golfkentällä. Pelitoverit olivat kesken pelin havainneet hänessä huonovointisuutta ja väsymystä. He saattoivat Pasasen golfkentän kahvilan terassille lepäämään. Sieltä Pasanen vetäytyi aulan sohvalle, jossa hänen sydämensä pysähtyi. Paikalle sattumalta tullut lääkäri oli aloittanut elvytyksen heti. Myös Medi-Heli ja ambulanssi soitettiin paikalle. Ensiavusta ja ensihoidosta huolimatta lääkärin oli todettava Pasanen kuolleeksi.[85]

Pasanen on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle Helsinkiin.[86][87]

Jäämistö

muokkaa

Spede Pasanen kuoli erittäin varakkaana, ja tytär Pirre Alanen peri isänsä noin 10 miljoonan euron omaisuuden lähes kokonaisuudessaan.[88] Pasanen testamenttasi ex-vaimolleen Pirjolle 170 000 euroa.[89] Pasanen oli vuosien 1998–1999 aikana lainannut Maria Drockilalle yhteensä 1 850 000 markkaa 30 vuoden laina-ajalla ilman korkoa.[89] Pasasen 26. heinäkuuta 2000 laatiman testamentin mukaan Drockila saa velat anteeksi siten, että ne mitätöityvät ja raukeavat lopullisesti ja mitätöinnistä seuraava perintövero on maksettava kuolinpesän varoista.[89] Alanen ja Drockila riitelivät perintöveron maksamisesta ja 220 000 markasta, jotka Pasanen lainasi vielä Drockilalle testamentin teon jälkeen.[89] He saivat sovittua riitansa ennen oikeudenkäyntiä.[90]

Kuoleman jälkeen

muokkaa

Speden kuoleman jälkeen lähes kaikki hänen elokuvansa on julkaistu DVD-formaatissa (ja aivan aluksi myös VHS-kaseteilla).[91] MTV3 on esittänyt Pasasen elokuvia televisiossa. Vuosina 2005–2008 julkaistiin lähes kaikki tallessa olevat Spede Show -sketsiohjelmat DVD:nä. Julkaisematta jäi vuoden 1987 viimeinen jakso. EMI julkaisi vuonna 2002 Pasasen ja Leo Jokelan esittämät nykypäiviin säilyneet radiosketsit Papukaija G. Pula-ahosta CD-levynä (levyn nimi Pure nenääs!), joka oli Suomen virallisella listalla yhteensä 20 viikkoa, joista viisi viikkoa ykkössijalla.[92] Vuonna 2004 tehtiin Pasasen muistolle viimeinen Turhapuro-elokuva Uuno Turhapuro – This Is My Life.

Speden Spelien juontajaksi tuli Pasasen kuoltua Saija Hakola, joka oli sijaistanut Spedeä jo muutamassa aiemmassa jaksossa. Kohtalon ivaa oli, että ensimmäinen Pasasen kuoleman jälkeinen jakso nauhoitettiin 11. syyskuuta 2001, jolloin ohjelman tekijät ehtivät ennen kuvausten alkua nähdä toisen New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneista romahtavan suorassa televisiolähetyksessä.[93] Speden Spelit oli suunniteltu lopetettavaksi vuoden 2001 lopussa, mutta Saija Hakolan saatua yleisöltä hyvän vastaanoton sitä jatkettiin vielä vuodella. Viimeinen jakso lähetettiin 27. joulukuuta 2002. Riitta Väisäsen juontama Kymppitonni, joka keräsi edelleen viikoittain yli 400 000 katsojaa, pysyi ruudussa pidempään, syksyyn 2005 saakka. Lyhytikäinen SuomiTV-kanava otti sen vuonna 2009 vielä muutamaksi vuodeksi ohjelmistoonsa, minkä jälkeen Spede Pasasen nimi katosi lopullisesti suomalaisten televisio-ohjelmien lopputeksteistä. Ohjelmasta tehtiin uusintaversiota vuodesta 2012 alkaen.[58]

Pasaselle järjestettiin muistokonsertti 1. marraskuuta 2001. Esiintyjinä nähtiin muun muassa Vesa-Matti Loiri, Jari Sillanpää, Linda Lampenius, Danny, Samuli Edelmann ja Paula Koivuniemi.[94] Kuopion kaupunki perusti Pasasen kuoleman jälkeen hänen nimeään kantaneen keksintökilpailun, jota järjestettiin vuoteen 2012 saakka.[95]

Pasasen elämästä hänen nuoruusaikoihinsa keskittyen tehtiin näytelmä Kuopion kesäteatteriin 2018. Näytelmän ohjasi Ismo Apell.[96]

Kunnianosoituksena Pasasen viihdeuralle hän sai yhdessä Simo Salmisen kanssa Härski & Sörsselson -nimikko-oluen vuonna 2017. Oluttölkissä on heidän roolihahmojensa kuvat ja olut on virolaisen Saku-panimon valmistamaa.[97]

Pasanen valittiin kanadalaisen peliyhtiö Roxley Games Laboratoryn Steampunk Rally Fusion -lautapelin yhdeksi hahmoksi keväällä 2020.[98]

Pasasesta tehtiin Aleksi Delikourasin ohjaama elämäkertaelokuva, Spede[99], joka pohjautuu Tuomas Marjamäen vuonna 2017 ilmestyneeseen Spede, nimittäin -kirjaan ja vuonna 2021 ilmestyneeseen kirjaan Uuno on numero yksi – Turhapuron koko tarina.[100] Elokuvan pääosaa eli Spede Pasasta näytteli Riku Nieminen ja sen ensi-ilta oli syksyllä 2023.[101]

Vuoden 2022 paljastukset

muokkaa

Yrittäjä Lenita Airisto kirjoitti vuonna 2022 ilmestyneessä kirjassaan Pasasen yrittäneen raiskata hänet vuonna 1991. Pasasen kanssa vuosien ajan läheisessä yhteydessä olleet Hannele Lauri ja Riitta Väisänen puolestaan sanoivat yllättyneensä täysin Airiston kertomuksesta.[102] Airiston kanssa samantapaisista kokemuksista Pasasen suhteen kertoi myös toimittaja Katariina Souri omassa Facebook-päivityksessään. Malli Marita Hakala kommentoi kertomuksia: ”Olin riittänyt omana itsenäni, eikä minulle oltu tarjottu töitä sängyn kautta – paitsi Suomessa. Tuolloin viittasin Spedeen”. MTV:n entinen ohjelmapäällikkö ja -johtaja Jorma Sairanen kommentoi, etteivät Airiston ja Sourin kertomukset tulleet hänelle yllätyksenä, vaan Pasasen tavat olivat olleet yleisesti tiedossa. Sairanen oli itse kertonut asiasta jo vuonna 2017 ilmestyneissä muistelmissaan.[103][104]

Kritiikki

muokkaa

Pasasen elokuvia kritisoitiin 1960-luvulta lähtien rankalla kädellä. Kritiikki kohdistui pääasiassa elokuvien käsikirjoitusten heppoisuuteen. Arvostelijoiden mielestä elokuvat vaikuttivat vain lähinnä sketsikokoelmilta ilman kantavaa juonta. Veijo Hietalan mukaan tällöin jäi huomaamatta, että Pasanen jatkoi jo mykkäelokuvan ajoilta juontuvaa farssiperinnettä, jossa juoni on toissijainen, ja joka luo puitteet slapstick-kohellukselle ja yksittäisille koomisille kohtauksille.[105]

1970-luvun kriitikkokunta oli selvästi Spede-viihdettä vastaan. Turhapuro-elokuvia pidettiin vääriä asenteita levittävinä ja mauttomina, ajattelua ja hahmottamista ehkäisevinä standardituotteina. Moitteet eivät koskeneet pelkästään elokuvien sisältöä vaan myös elokuvailmaisua, joka miellettiin yhtä nuhruiseksi kuin itse Uuno.[106] Arvostelu oli hapanta kasvavassa määrin sitä mukaa, kun elokuvat menestyivät.[107]

Ere Kokkosen mielestä Pasasen elokuvat eivät ole aina saaneet rehellistä kritiikkiä. Elokuvia on haukuttu huonoiksi jo ennen kuin niitä on edes esitetty. Sakari Toiviainen oli kirjoittanut, ettei ole edes nähnyt uusinta Spede-elokuvaa, mutta huono sen täytyy olla.[108]

Pasanen itse vähät välitti kritiikistä, mutta omalla tavallaan antoi arvostelijoille samalla mitalla takaisin. Vuonna 1981 hän laittoi Helsingin Sanomiin ilmoituksen, jossa luvattiin tappopalkkio kriitikko Mikael Fräntistä, joka oli haukkunut Uuno Turhapuron aviokriisiä huonoksi.[109]

Valikoitu filmografia

muokkaa
Pääartikkeli: Spede Pasasen filmografia

Elokuvia

muokkaa
Elokuvat[110]
Vuosi Elokuva Rooli
1956 Tyttö lähtee kasarmiin alokas Kookas
1963 Hopeaa rajan takaa Toivo Paukku
1964 X-Paroni
  • paroni Wilhelm von Tandem
  • maalaispoika Kalle
1967 Pähkähullu Suomi hiusöljymiljonääri William Njurmi
1968 Noin 7 veljestä
  • kartanonomistaja Sir Wilhelm
  • Robin Hood
1969 Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut
Mikko Syvärivi
  • järjestäjä
    tv-koomikko K. Ovimikko
Leikkikalugangsteri leikkikalutehtailija Jim King, ”pomo”
1970 Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika
  • Speedy Gonzales
  • Moses Gonzales
1971 Kahdeksas veljes Jalmar "Jalli" Riivatsalo
Hirttämättömät Speedy Gonzales
1973 Uuno Turhapuro Härski Hartikainen
1975 Professori Uuno D. G. Turhapuro Härski Hartikainen
1976 Lottovoittaja UKK Turhapuro
1977 Häpy Endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon
1979 Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit
  • matemaatikko Mauno Mutikainen
  • Richard Iljevitsh Jyrä

TV-ohjelmia

muokkaa
Pääartikkeli: Spede-Tuotanto
Pääartikkeli: Luettelo Spede Pasasen sketsisarjojen jaksoista

Diskografia

muokkaa

Albumit

muokkaa
  • Papukaija G. Pula-aho (1962)
  • Spede & G. Pula-Aho (1964)
  • G. Pula-Aho & Spede (1965)
  • Huvittava levy, suorastaan naurettava (1965)
  • Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969)
  • G. Pula-Aho Pariisissa (1970)
  • Pure nenääs! – Kaikki sketsit ja seikkailut 1960–1964 (2001)
  • Naisen logiikka (2002)

Mukana kokoelmilla

muokkaa

Yhtiöitä

muokkaa
Pääartikkeli: Spede-Yhtiöt

Pääyhtiö

muokkaa

Muut yritykset

muokkaa
  • Elokuvatuotanto Spede Pasanen
  • Filmituotanto Spede Pasanen Oy
  • Spede-Production Oy
  • Spede-Tuotanto Oy
  • Amusement Films Oy
  • Funny-Films Oy
  • Spede-Video Oy
  • Spede-Team Oy
  • Spede-Studio Oy
  • Hupi-Klubi Oy
  • Amusement Films Oy

Nähtävyyksiä Suomessa

muokkaa

Keksintöjä

muokkaa

Pasanen teki lukuisia keksintöjä. Hän haki patenttia yhteensä 49 keksinnölle. Patentti myönnettiin seuraaville kymmenelle keksinnölle:[112][113]

  • Menetelmä ja laite mäkihyppyjen pituuden mittaamiseksi (2 patenttia), 1981
  • Hiihtohissi suksilla liikkuvan mäenlaskijan hinaamiseksi mäen päälle, 1978
  • Tuulivoimalla kulkeva vene tai alus, 1989
  • Tuotemalli kuten muotinvalmistusmuotti ja menetelmä sen valmistamiseksi, 1992
  • Metallilevyistä valmistettu vene (kaksi patenttia), 1993 ja 1994
  • Venesuksi (veneen iskunvaimennin, kaksi patenttia), 1993
  • Kynttilänjalka, 1999

Pasasen keksintöjä olivat myös:

Pasanen markkinoi Nopeustesti-peliä.

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Jussi-palkinnot 1970–1979 Filmiaura. Viitattu 20.8.2007.
  2. ↑ Venla-palkinto (arkistolinkki) Yleisradio Oy. Arkistoitu 3.4.2007. Viitattu 20.8.2007.
  3. ↑ Jussi-palkinnot 1980–1989 Filmiaura. Viitattu 20.8.2007.
  4. ↑ Eskon puumerkin saajat Aleksis Kiven Seura. Viitattu 13.10.2016.
  5. ↑ Telvis-voittajat kautta aikojen Katso. Aller Media Oy. Arkistoitu 17.9.2021. Viitattu 20.8.2007.
  6. ↑ Mäkinen, Anssi – Jaakola, Leena – Kallio, Veikko: Kansallisgalleria 5: Moderni Suomi. Weilin + Göös, 1997. ISBN 951-35-6029-5
  7. ↑ Marjamäki 2017, s. 11, 12.
  8. ↑ Mistä Pertti Pasanen sai Spede-nimensä? Jukka Virtanen vastaa Ilta-Sanomat. 24.6.2014. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 24.6.2014.
  9. ↑ Markus Similä: Veikko Ahvenainen – Täysin palkein, s. 18–19. Jyväskylä: Gummerus, 2001. ISBN 951-20-5819-7.
  10. ↑ Marjamäki 2017, s. 22, 23.
  11. ↑ Marjamäki 2017, s. 31–40.
  12. ↑ Marjamäki 2017, s. 42, 63.
  13. ↑ Marjamäki 2017, s. 72.
  14. ↑ Marjamäki 2017, s. 82, 83.
  15. ↑ Marjamäki 2017, s. 102.
  16. ↑ Marjamäki 2017, s. 84–86.
  17. ↑ Marjamäki 2017, s. 90–93.
  18. ↑ Marjamäki 2017, s. 107, 108.
  19. ↑ Marjamäki 2017, s. 89, 90, 96.
  20. ↑ Marjamäki 2017, s. 41, 97.
  21. ↑ Marjamäki 2017, s. 98.
  22. ↑ Marjamäki 2017, s. 99–101.
  23. ↑ Alpola, Antero: Viihdevuosien vilinässä: Radiokauteni ensimmäinen puoliaika 1945–1960, s. 199–200. Hämeenlinna: Karisto, 1988.
  24. ↑ Marjamäki 2017, s. 104, 105.
  25. ↑ Marjamäki 2007, s. 136, 137.
  26. ↑ Marjamäki 2017, s. 142, 143, 165, 168.
  27. ↑ Marjamäki 2017, s. 168, 181, 186, 187.
  28. ↑ Hietala 1998, s. 568.
  29. ↑ Hietala 1998, s. 644, 646.
  30. ↑ Virtanen 2003, s. 190, 191.
  31. ↑ Hietala 1998, s. 648, 650.
  32. ↑ Marjamäki 2017, s. 191.
  33. ↑ Marjamäki 2017, s. 193.
  34. ↑ Marjamäki 2017, s. 195, 196.
  35. ↑ Peltola, Satu-Lotta: Speden elämäkerta valottaa miestä julkisen roolin takana – listasimme 7 hämmästyttävää asiaa viihdemogulin elämästä Yle Uutiset. 7.9.2017. Yleisradio. Viitattu 12.8.2018.
  36. ↑ Marjamäki 2017, s. 111, 193.
  37. ↑ Marjamäki 2017, s. 112, 113.
  38. ↑ Marjamäki 2017, s. 111, 191.
  39. ↑ Marjamäki 2017, s. 203.
  40. ↑ Marjamäki 2017, s. 262, 263.
  41. ↑ Marjamäki 2017, s. 204, 206.
  42. ↑ Marjamäki 2017, s. 209, 210, 212.
  43. ↑ Marjamäki 2017, s. 212, 213.
  44. ↑ Marjamäki 2017, s. 215, 231, 232.
  45. ↑ Marjamäki 2017, s. 313.
  46. ↑ Marjamäki 2017, s. 233, 236, 237.
  47. ↑ Marjamäki 2017, s. 245.
  48. ↑ Marjamäki 2017, s. 258, 260, 262.
  49. ↑ Marjamäki 2017, s. 279.
  50. ↑ Marjamäki 2017, s. 278, 313.
  51. ↑ Marjamäki 2017, s. 267, 268.
  52. ↑ Marjamäki 2017, s. 314, 315.
  53. ↑ Marjamäki 2017, s. 319, 320.
  54. ↑ Marjamäki 2017, s. 330–334, 336.
  55. ↑ Marjamäki 2017, s. 366.
  56. ↑ Marjamäki 2017, s. 367, 368.
  57. ↑ Marjamäki 2017, s. 369, 387.
  58. ↑ a b Marjamäki 2017, s. 397.
  59. ↑ Marjamäki 2017, s. 377.
  60. ↑ Sairanen, Jorma & Kinnunen, Kalle: Daddy Cool. Kolme vuosikymmentä televisiomaailman huipulla, s. 147. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos, 2017. ISBN 978-951-851-758-3
  61. ↑ Iltasanomat: Spede-lehti (2011), s. 28
  62. ↑ Marjamäki 2017, s. 10.
  63. ↑ Geni.com (Pertti ja Veijo Pasasen esipolvet)
  64. ↑ https://www.lehtiluukku.fi/lehdet/lauttasaari/30.9.2021/290509.html
  65. ↑ Kivelä, Unto: Onko se huvittavaa kun koomikko on naimisissa? Apu, 30.10.1965, nro 44, s. 28–32. Helsinki: A-lehdet.
  66. ↑ Kyheröinen, Kari: Speden tarina siskon kertomana. Seura, 19.10.2001, nro 42, s. 8–12. Yhtyneet kuvalehdet Oy.
  67. ↑ Marjamäki 2017, s. 225, 226.
  68. ↑ Marjamäki 2017, s. 123, 127.
  69. ↑ Marjamäki 2017, s. 248, 249, 256, 341.
  70. ↑ Marjamäki 2017, s. 355–356.
  71. ↑ Lahtonen, Miko: Paparazzin päiväkirja, s. 163–173. Jyväskylä: Kustannusosakeyhtiö Revontuli, 1998. ISBN 952-5170-03-9
  72. ↑ Marjamäki 2017, s. 181.
  73. ↑ Marjamäki 2017, s. 344, 378.
  74. ↑ Marjamäki 2017, s. 174, 175.
  75. ↑ Marjamäki 2017, s. 129.
  76. ↑ Marjamäki 2017, s. 227–228.
  77. ↑ Marjamäki 2017, s. 180–181.
  78. ↑ Marjamäki 2017, s. 280–282.
  79. ↑ http://suomenbackgammon.fi/?page_id=68
  80. ↑ Marjamäki 2017, s. 222.
  81. ↑ Satu-Lotta Peltola: Speden elämäkerta valottaa miestä julkisen roolin takana – listasimme 7 hämmästyttävää asiaa viihdemogulin elämästä Yle uutiset. 7.9.2017. Viitattu 23.1.2021.
  82. ↑ http://www.mensa.fi/wordpress/?page_id=18
  83. ↑ Marjamäki 2017, s. 93, 176.
  84. ↑ Marjamäki 2017, s. 286, 288, 373–382.
  85. ↑ Marjamäki 2017, s. 382–385.
  86. ↑ Helsingin seurakuntayhtymän hautahaku (Pertti Olavi Pasanen) Hautahaku.fi. Viitattu 29.9.2024.
  87. ↑ Taiteilijainmäki V21A (PDF) Helsingin seurakuntayhtymä. Viitattu 25.4.2015.
  88. ↑ Spede Pasanen kuoli erittäin varakkaana ja Pirre-tytär peri noin 10 miljoonaa – testamentissa muistettiin myös naisystävä Maria Drockilaa Ilta-Sanomat. 23.10.2019. Viitattu 23.10.2019.
  89. ↑ a b c d Lager, Maria: Pirreä uhkaa 170 000 euron lasku. 7 päivää, 6.6.2002, nro 23, s. 12–13.
  90. ↑ Riita Speden perinnöstä sovittiin viime hetkellä. Ilta-Sanomat, 29.11.2002.
  91. ↑ Spede-tuotantoa Dvdkotelo. Arkistoitu 29.9.2007. Viitattu 23.9.2007.
  92. ↑ Suomen virallinen lista: SPEDE & G. PULA-AHO – Pure nenääs! Kaikki sketsit ja seikkailut 1960–1964 Yleisradio Oy. Viitattu 23.9.2007.
  93. ↑ Marjamäki 2017, s. 389.
  94. ↑ Marjamäki 2017, s. 395, 396.
  95. ↑ Marjamäki 2017, s. 396.
  96. ↑ Spede Pasasen nuoruudesta tekeillä näytelmä, ohjaaja Ismo Apell: "Lavalla nähdään myös spedelinko" iltalehti.fi. Viitattu 25.7.2017.
  97. ↑ Tutut hahmot uutuusoluen kyljessä – kunnianosoitus Spede Pasaselle ja Simo Salmiselle iltalehti.fi. Viitattu 18.9.2017.
  98. ↑ Voe rähmä! Spede Pasanen valittiin seikkailemaan kanadalaiseen lautapeliin – rökitti äänestyksessä Leonadro da Vincinkin www.iltalehti.fi. Viitattu 13.5.2020.
  99. ↑ Tältä näyttää Riku Nieminen Spede Pasasena – elämäkertaelokuvan virallinen traileri julki Yle Uutiset. 26.6.2023. Viitattu 27.6.2023.
  100. ↑ Mari Pudas: Spede Pasasesta tehdään elokuva iltalehti.fi. 3.9.2021. Viitattu 3.9.2021.
  101. ↑ Spede-elokuvan pääroolissa Riku Nieminen – ensimmäinen kuva julki www.iltalehti.fi. Viitattu 2.9.2022.
  102. ↑ Anton Vanha-Majamaa ja Pia Parkkinen: Lenita Airisto syyttää Spede Pasasta raiskauksen yrityksestä, viihdeikonin kollegat ihmettelevät syytöksiä 7.3.2022. Yle Uutiset.
  103. ↑ Anton Vanha-Majamaa: Katariina Souri kertoi pelottavasta tilanteesta Spede Pasasen kanssa, MTV:n entinen johtaja on iloinen, että kokemukset tulevat julki 8.3.2022. Yle Uutiset.
  104. ↑ Noora Hapuli: Speden toinen puoli Ilta-Sanomat. 12.3.2023. Viitattu 18.11.2022.
  105. ↑ Hietala 1998, s. 567.
  106. ↑ Laine, Kimmo: Suomen kansallisfilmografia 8: Vuosien 1971–1980 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 167. (Uuno Turhapuro -elokuvat) Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Oy Edita Ab, 1999. ISBN 951-37-2676-2
  107. ↑ Marjamäki 2017, s. 170.
  108. ↑ Ere Kokkosen haastattelu. Uuno Epsanjassa -DVD:n lisämateriaali. Finnkino Oy 2003.
  109. ↑ Isoviita, Kikka: Huippukriitikko paljastaa: Spede uhkasi tappaa minut! MTV Uutiset. 20.7.2012. Viitattu 18.9.2024.
  110. ↑ Spede Pasanen Elonetissä.
  111. ↑ a b c d e f g Annala, Jukka: Toopelivisio. Teos, 2006. ISBN 951-851-066-0
  112. ↑ Tervola, Janne: Kymmenen patentin Spede. Tekniikan historia, Määritä ajankohta! Helsinki: Talentum Media Oy. ISSN 2341-8192
  113. ↑ Spede Pasanen teki elokuvien lisäksi keksintöjä, joita yhä myydään kaupoissa Kauppalehti. Viitattu 22.1.2018.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Aitio, Tommi: Spede: Pertti Pasasen elämä. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-2531-9
  • Varjola, Markku: ”Yhteistyötä Speden kanssa – Jukka Virtasen haastattelu” ja oheisjuttu ”Speden kukoistuskausi”, Filmihullu 1/2003.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Spede_Pasanen&oldid=22888066”