Wikipedia

Leo Jokela

suomalainen näyttelijä ja koomikko (1927 - 1975)

Tämä artikkeli kertoo näyttelijästä ja koomikosta. Nyrkkeilyvalmentajasta kertoo artikkeli Leo Jokela (nyrkkeilyvalmentaja).

Leo Paavali Jokela (24. tammikuuta 1927 Hausjärvi – 11. toukokuuta 1975 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä ja koomikko, joka muistetaan koomisten sivuroolien esittäjänä. Hänen tunnetuimpiin rooleihinsa kuuluvat papukaija G. Pula-aho Spede Pasasen radio-ohjelmissa sekä etsivä Väinö Kokki Komisario Palmu -elokuvissa.

Leo Jokela
Leo Jokela vuonna 1961
Leo Jokela vuonna 1961
Henkilötiedot
Koko nimi Leo Paavali Jokela
Syntynyt24. tammikuuta 1927
Hausjärvi
Kuollut11. toukokuuta 1975 (48 vuotta)
Helsinki
Ammatti näyttelijä
Puoliso Eila Sillantie
(vih. 1947; ero 1952)
Marja-Terttu Vainio
(vih. 1957; k. 1975)
Lapset 5
Näyttelijä
Aktiivisena 1950–1975
Merkittävät roolit
Palkinnot
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Luonteeltaan vähäpuheisen Jokelan näyttelijäntyölle oli ominaista paljonpuhuva, tarkka ja pienieleinen ilmaisu, minkä ansiosta hän päätyi usein esittämään koomisia hahmoja. Pienikokoisuutensa vuoksi häntä käytettiin enimmäkseen sivurooleihin, niin perinteikkäässä kuin taiteellisesti uudistuvassa teatteriohjelmistossa. Päärooleja hän sai lähinnä ulkoilmateattereista, esimerkiksi näytelmissä Vetelys ja Jeppe Niilonpoika. Kolmivuotisen Suomen Teatterikoulun (1947–1950) jälkeen Jokela näytteli Joensuun ja Vaasan kaupunginteattereissa. Vuonna 1959 hän sai vakituisen kiinnityksen Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatteriin, joka vuonna 1965 yhdistyi uudeksi Helsingin Kaupunginteatteriksi. Jokela näytteli Kaupunginteatterissa elämänsä viimeiset vuodet.

Jokelalla oli 1950-luvulla vakituinen näyttelijä-maskeeraajan työ Fennada-Filmissä. Tuona aikana ohjaaja Aarne Tarkas edisti Jokelan uraa, ja tämä sai vähitellen kasvavia tyyppirooleja miltei kaikissa Tarkaksen ohjaamissa elokuvissa. Jokela sai parhaan miessivuosan Jussin etsivä Kokin roolista Matti Kassilan elokuvassa Kaasua, komisario Palmu (1961). Sitä edeltävässä Komisario Palmun erehdyksessä (1960) Jokela esitti musiikkikappaleen ”Silmät tummat kuin yö”, mikä on äänestetty suomalaisen elokuvahistorian hauskimmaksi kohtaukseksi.

Jokela teki monia luonnerooleja myös televisiodraamoissa, eritoten Rautatiessä (1973). Hänen radiossa esittämänsä suulaan papukaija G. Pula-ahon sketsit ovat nousseet myös 2000-luvulla julkaistuina levylistan kärkeen.[1]

Lapsuus ja nuoruus

muokkaa

Leo Jokela syntyi tammikuussa 1927 mylläri Paavo Jokelan ja Ellen Jokelan perheeseen Hausjärven Ryttylässä. Seitsemästä lapsesta yksi kuoli jo pienenä. Leo oli perheen toinen lapsi isosisko Tuulin jälkeen. Paavo Jokela oli vakaumuksellinen sosialidemokraatti, joka oli sisällissodan aikana punakaartissa, mutta alkoi loppuvaiheessa katua asiaa ja säästyi vankileirille joutumiselta. Kodin perintönä myös Leo oli poliittiselta kannaltaan sosiaalidemokraatti. Hän oli mukana SDP:n yhdistystoiminnan teatterikerhossa. Nuorisoseuran näytelmiin hän ei osallistunut yhtä aktiivisesti kuin nuoremmat sisarukset Veikko ja Airi.[2]

Leo Jokela oli 12-vuotias talvisodan syttyessä. Hausjärvi säästyi Neuvostoliiton pommituksilta, eikä Jokelan perhekään joutunut sotakoneistoon. Leo työskenteli sodan aikana tiilitehtaalla, Hausjärven lasitehtaalla ja seudun tilallisten apuna. Monien radanvarressa asuvien nuorten miesten tavoin hän lähti Valtion Rautateille ammattioppiin ja valmistui kolmessa vuodessa veturinlämmittäjäksi. Näytteleminen kuitenkin kiinnosti Leoa ratatöitä enemmän, ja hän toimi avustajana Vallilassa toimineessa Helsingin Työväen Teatterissa. Armeijavuonna 1946 Jokela päätti hakea Suomen Teatterikouluun.[3]

Teatterikoulu

muokkaa

Jokela otti veturinlämmittäjäkouluaikana osaa VR:n näytelmäpiiriin. Ohjaajana toiminut Eero Leväluoma pani merkille hänen lupaavat näyttelijänlahjansa. VR:n näytelmäpiirissä Leväluoma antoi Jokelalle Nummisuutarien Eskon roolin. Jokela sai sittemmin Suomen Teatterikoulun valintaraadin hyväksynnän koetilaisuudessa esittämällään Eskon monologilla. Saman roolin Jokela esitti myös vuonna 1965 radiossa Pekka Lounelan ohjaamana.[4]

Jokela itse katsoi uransa alkaneen Helsingin Työväen Teatterin luotsaamasta Vallilan kesäteatterista, jonka silloisena johtajana toimi Arvi Tuomi. Hän avusti teatterin kaikissa näytäntökappaleissa. Jokela oli Teatterikoulun hakemuksen jätettyään saanut komennuksen aliupseerikouluun, mutta jäi kiinni luvattomasta poissaolosta, jolloin komennus peruttiin ja Jokela sai aloittaa teatterikoulun aikaisemmin reservin korpraaliksi jääneenä.[5] Vuonna 1943 perustettu Teatterikoulu muuttui vuonna 1947 kolmivuotiseksi. Jokela pääsi koulun kolmannelle kurssille, joka oli ensimmäinen kolmeen vuoteen pidennetty opintokokonaisuus. Teatterikoulu toimi Kirjan talolla Helsingin Kruununhaassa. Rehtori Wilho Ilmari peräänkuulutti opetuksessaan stanislavskilaista näyttelemismetodia, ja opiskelijat saivat paljon tuntumaa muun muassa William Shakespearen, Minna Canthin ja Aleksis Kiven klassikkoteoksista.[6]

Teatterikoulun kolmas kurssi, jossa Jokela opiskeli, sai lempinimen ”gangsterikurssi”. Lempinimi lienee peräisin siitä, että oppilaat kyseenalaistivat opettajiensa asemaa ja kapinoivat sovinnaisena ja vanhakantaisena pitämäänsä teatraalisuutta vastaan. Jokelan kurssitovereita olivat muun muassa Ahti Haljala, Jussi Jurkka ja Kauko Vuorensola. Teatterikoulussa Jokelan ja Jurkan välille syntyi kestävä ystävyys. Heidän yhteinen bravuurinsa Kauko Vuorensolan kanssa oli improvisaatio, jota opiskeltiin Aino Mattilan johdolla. Ystäväpiiriin liittyivät myös Jussin sisar Vappu Jurkka sekä samalla vuosikurssilla olleet Rauni Ranta ja Tiina Rinne.[7]

Teatterikouluaikana Jokela eli jatkuvassa rahapulassa. Hän asui vuokralla pienessä palvelijanhuoneessa, sillä hänellä ei ollut Helsingissä sukua, jonka luo majoittua. Jokelalla oli elätettävänä myös kaksi lasta, jotka hän sai ensimmäisen vaimonsa kanssa. Teatterielämän vakiintumattomuus johti lopulta avioeroon. Yhdessä Jussi Jurkan kanssa Jokela käytti vähät rahansa ravintola Kirjassa. Hän joutui myös käyttämään korvikekenkiä ja lainaamaan vaatteita. Teatterikoulun kolmannen kurssin opiskelijoista tuli edellisiä enemmän elokuvantekoon painottunut ryhmä. Jokela esiintyi jo ennen valmistumistaan monien kurssitoveriensa kanssa valkokankaalla avustajarooleissa, joista tienasi hieman palkkaa.[8]

Ura teatterissa

muokkaa

Leo Jokela oli runsaasti käytetty näyttelijä. Vakituisen teatterityön ohella hän sai useita työtarjouksia elokuvan, television ja radion puolelta, ja teki näiden lisäksi omia lavakeikkoja. Jokelalla oli työhönsä ”kaikki käy” -asenne. Hän ei koskaan kieltäytynyt roolista, jos sen vain sai sovitettua aikatauluihin. Suosiosta huolimatta Jokela oli hyvin itsekriittinen, eikä mikään roolisuoritus ollut hänen mielestään riittävän hyvä.[9]

Joensuun Kaupunginteatteri

muokkaa

Teatterikoulun kolmas vuosikurssi valmistui huhtikuussa 1950. Jokela sai ensimmäisen näyttelijäkiinnityksensä Joensuun Kaupunginteatteriin, jonka johtaja Jussi Piironen oli tullut katsomaan valmistuvien opiskelijoiden näyte-esityksiä. Jokelan kurssitoveri Rauni Mollbergkin sai kiinnityksen Joensuuhun. Myös Joensuussa näyttelijöiden raha oli tiukoilla. Jokelan sisääntulorooli oli syksyllä 1950 teatteripianisti näytelmässä Orpopojan valssi. Maakuntalehti Karjalaisen arvion mukaan ”Leo Jokela heiveröisenä teatteripianistina milteipä pyysi anteeksi olemassaoloaan”. Jokelan koomikonlahjat sen sijaan huomattiin Jean de Létrazin komediassa Menkää kanssamme naimisiin.[10]

Jokela esiintyi Joensuun kaudella sekä klassisissa että kevyissä näytelmissä, kuten Viettelyksen vaunussa, Kreivitär Marizassa, Miehen kylkiluussa ja Ympyrässä. Roolien menestys oli vaihteleva, mutta jo Joensuussa selvisi, että Jokela oli pienikokoisena ja laulutaidoltaan rajallisena teatteriin liian ”vähäkäyttöinen”; hän ei soveltuisi ensirakastajien rooleihin tai lauluosiin.[11] Jäätyään vaille jatkokiinnitystä Jokela pääsi puherooliin elokuvaan Tukkijoella (1951), jota kuvattiin metsä- ja koskimaisemissa Ilomantsissa ja Enossa. Näyttelijä-järjestäjän tehtävät työllistivät häntä kesän ajan, minkä jälkeen hän pääsi mukaan suuren esikuvansa Aku Korhosen kiertueelle, jolla esitettiin Molièren Luulosairasta.[12]

Vaasan Suomalainen Teatteri

muokkaa

Jokelan seuraava kiinnitys oli Vaasan Suomalaisessa Teatterissa. Yrjö Kostermaan johtaman teatterin ohjelmisto koostui lähinnä kotimaisista näytelmistä. Leo Jokela ja Tiina Rinne näyttelivät syksyllä 1951 ensi kerran vastaparina Topiaksen farssissa Savon sulttaani. Näytelmä sai hyvän vastaanoton, vaikka ajan tavan mukaan Jokela ei 164-senttisenä olisi sopinut itseään pidemmän sankarittaren pariksi. Seere Salmisen ja Elsa Soinin eli Tutun Pariston esikoisnäytelmässä Kallis rouvani Jokela onnistui löytämään yksivakaisen tyylin urheiluhullun opiskelijan hahmoonsa. Nikolai Gogolin näytelmässä Naimapuuhat Jokelan arvioitiin esittäneen Anutškinin roolin ”vahvasti ja hupaisasti karrikoiden”. Agafian roolissa oli Anita Välkki, joka tuli pian Jokelan ja Rinteen asuttaman talon kolmanneksi eläjäksi. Vaasassa tiiviisti yhtä pitänyt kolmikko asui ränsistyneessä ja kylmässä kotitalossa ja hankki rahaa yhteiselle ruokatilille. Kevennystä köyhään elämään toi kolmikon humoristinen asenne ja sosiaalinen yhteishenki.[13]

Vaasassa Jokela oli Välkin vastanäyttelijä muun muassa F. A. Dahlgrenin näytelmässä Vermlantilaisia, jossa Jokelalle lankesi ensimmäisen kerran laulurooli. Kriitikot lämpenivät musiikille sekä näyttelijäsuorituksille, mutta suhtautuivat itse näytelmään penseästi. Vuoden 1953 ensimmäisessä näytöksessä Jokela ja Rinne olivat jälleen vastaparina Simo Penttilän komediassa Sankari pimeästä. Wieniläistä alkuperää oleva operetti Kreivitär Mariza oli kevätkauden suurtapaus; Jokela oli tehnyt Joensuussa näytelmän subrettiosan ja esitti nyt kamaripalvelijaa. August Strindbergin vaikeaselkoinen kamarinäytelmä Aavesonaatti soi Jokelalle pääroolin ylioppilas Arkenholtzina, josta hän sai kiittävät arviot. Jokelan Vaasan-kauden kappaleista merkittävä oli myös hupinäytelmä Malliaviomies, joka sai suuren yleisönsuosion sekä Pohjanmaan kattaneen kiertueen.[14]

Jokelan sopimusta Vaasan Suomalaisessa Teatterissa ei enää uusittu yhden esityskauden jälkeen. Hänen viimeinen näytäntönsä oli ranskalaisen Albert Hussonin Enkelten keittiö. Jokelan luomaa henkilökuvaa vankikarkuri Josephina luonnehdittiin ”hauskan ketteräksi tyypiksi”.[15]

Teatterivierailut

muokkaa
” Kaikki mitä hän selitti asioista, niissä oli vähän sellainen surumielinen rytmi, niin kuin sirkuspellellä... Ja kuitenkaan se ei ollut katkeruutta eikä surua, vaan se oli niin kuin pellen esitys ’minähän nyt olen vain tällainen’, mikä ei tarkoittanut, että hän olisi sellainen. Hän teki sen todella sydämeen käyvästi. ”

– Vappu Jurkka[16]

Jokela vieraili 1950-luvun mittaan useasti ensin Emmi Jurkan ja Mauno Mannisen perustamassa Intimiteatterissa, sitten huoneteatteri Jurkassa ja vuonna 1960 myös Sakari Jurkan perustamassa Arena-Jurkassa. Nämä teatterit edustivat Jokelalle mieluista ystäväpiiriä. Intimiteatterilla oli sangen läheiset suhteet Fennada-Filmiin, jossa Jokelalla riitti rooleja jopa kymmenessä elokuvassa vuoden aikana 1953–1954. Sitä vastoin hänellä oli huomioituja teatterirooleja tuona aikana vain yksi.[17]

Intimiteatteri pyrki palaamaan suuria laitostuneita teattereja lähemmäksi kirjailijan tekstiä ja sitä kautta näyttelijäntyötä. Jokela oli teatterin henkilökunnan vakiovieras talon tarjoamilla aterioilla. Aarne Tarkas ohjasi Intimiteatterille mustan komedian Arsenikkia ja vanhoja pitsejä, jossa Jokela teki hullun tohtori Einsteinin roolin. Näytelmästä oli jo tehty Hollywood-filmatisointi. Jokela sai suorituksestaan pääasiassa ylistävät arviot. ”Leo Jokelan nimeä en tunne ennestään, mutta tiistainahan hänet nähtiin tohtori Einsteinina monelta puoleltaan jo kypsäksi taitajaksi, tyyppinä illan oivallisimpia hän oli”, arvioi Suomen Sosialidemokraatti. Näytelmän päärooleissa olivat Jurkan veljekset Sakari ja Jussi. Kappaleesta tuli yleisönsuosikki ja sitä esitettiin joulukuusta 1953 seuraavaan kevääseen.[18] Vuodenvaihteessa 1955 Jokela ja Lasse Pöysti tekivät Intimiteatterissa kiitetyt sivuosaroolit Robert Andersonin näytelmässä Teetä ja sympatiaa.[19]

Teatteri Jurkassa Jokela vieraili vuonna 1956 näytelmissä Syyllinen ja Lemmenkaruselli. Hän oli vuonna 1960 mukana Arena-Jurkan avausnäytelmässä Anatol ja rakkaus, jossa esitti huikentelevaista miespalvelijaa. Arenan kiertueohjelmistossa oli myös huoneteatteri Jurkan kaikkien aikojen menestyskappale Viattomuus kadulta. Jokela teki siinä sivuosan naispäähenkilön poliisi-isänä.[20]

Revyyteatteri Punainen Mylly oli vuonna 1958 vuokrannut Alppilan kesäteatterin kahdeksi vuodeksi omille ulkoilmanäytöksilleen. Jokelalla oli Reino Helismaan kirjoittaman Persian parturit -näytelmän kantavin koominen rooli Abu Mustafa -nimisenä eunukkina. Kesän 1959 varsinainen vetonaula oli Tatu Pekkarisen suosittu kansankomedia Hekemooni. Jokela teki pääosan ”lökäpöksy-Aapramina”, ja häntä ylistettiin arvosteluissa. Kesäteatterissa uransa aloittaneelle Jokelalle ulkoilmanäytelmistä tuli yksi vahvimpia leipälajeja. Niistä lohkesi hänelle useammin myös pääosia, joita hän mainitsi omina suosikkirooleinaan.[21]

Kansanteatteri-Työväenteatterin vuodet

muokkaa

Jokelan teatteriura nousi syksyllä 1960, kun Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatterin johtaja Sakari Puurunen tarjosi hänelle vakituista kiinnitystä. Jokelalla oli tässä vaiheessa jo vankka asema luonnenäyttelijänä sekä kansankoomikkona. Maineesta huolimatta hän piti itseään teatterissa aina ensisijaisesti ”duunarina” eikä halunnut korostaa itseään taiteilijana. Kansanteatteri-Työväenteatterista kehittyi Jokelalle rakas, inspiroiva ja ongelmallinenkin työyhteisö. Ennen häntä pestattuja luonnenäyttelijöitä olivat Risto Mäkelä ja Leevi Kuuranne. Ensin mainitusta tuli Jokelalle läheinen työtoveri ja perheystävä.[22]

Helsingin Kansanteatteri ja Työväen Teatteri olivat yhdistyneet nimellisesti jo vuonna 1948, mutta toimivat edelleen omilla näyttämöillään ja näyttelijöillään Ylioppilastalolla ja Vallilan työväentalolla. Jokelasta tuli Kansanteatterin vakionäyttelijä syyskaudella 1959. Hän teki myönteisiä arvioita saaneet sivuosat näytelmissä Pohjalaisia ja Sininen partio. Vuonna 1960 Jokela teki jälleen Anutškinin roolin Gogolin Naimapuuhissa.[23]

Elokuussa 1961 Jokela teki Vallilan teatterissa läpimurtoroolinsa Hugo Raudseppin komediassa Vetelys[24]. Näytelmä oli yleisö- ja arvostelumenestys,[25] ja Jokela esitti saman roolin 1974 Mustikkamaalla Helsingin Kesäteatterin versiossa[26]. Jukka Kajava arvioi jälkimmäistä: ”Leo Jokelan Vetelys on kehitelty aika vähässä puskahuumorin rikkaruohoksi, sitäkin perusteellisemmin sisäisen intensiteetin roolityöksi – –”[27]. Jokelan näyttelijäntyölle ominainen tapa tiivistää ja pelkistää komiikkaansa kantoi myös isommissa rooleissa. Kansanteatterin näyttelijäkunnassa hänellä oli kuitenkin asema täsmällisten reunaroolien esittäjänä. Näihin lukeutui muun muassa Koshyn osa Anton Tšehovin Ivanovissa. Kappaleen ohjasi Sakari Puurunen. Helsingin Sanomien teatteriarvostelija Sole Uexküll piti Koshyn hahmoa loistavana esimerkkinä Tšehovin nautittavasta ihmishavainnoinnista. Seuraavana ensi-iltaan tulleessa Leena Härmän Pinsiön paroonissa Uexküll huomioi jo laatusanoin ”leojokelamaisen” koomikkotyön. Jokelan naiivin totista roolityötä pidettiin näytelmän humoristisesti viimeistellyimpänä.[25]

Huhtikuussa 1962 ensi-iltaan otettu Arnold Weskerin Juuret edusti brittiläisissä teattereissa muotoutunutta arkirealistista tyylilajia, niin kutsuttua ”tiskiallasdraamaa”. Jokela näytteli yhtä päärooleista Helena Haaviston ja Hillevi Lagerstamin kanssa. Kesällä seurasi päärooli Topiaksen sotilasfarssissa Rykmentin murheenkryyni. Kansankomedioiden kantavana tulkkina Jokela sopi rooliin erinomaisesti, ja näytelmä oli kesäteatterikauden menestyksiä. Marraskuussa Kansanteatterin ohjelmistoon tuli Suomessa kautta aikojen eniten yleisöä kerännyt Teuvo Pakkalan kansannäytelmä Tukkijoella. Jokela oli esittänyt tukkilaisten johtajan adjutanttia elokuvaversiossa 1951, nyt hänelle lankesi Tolarin vanhaisännän rooli. Koomikkojen näyttämöjuhlaa edusti keväällä 1963 Dario Fon satiirinäytelmä Arkkienkelit eivät vedä höplästä. Jokelalla oli näytelmässä usean roolin kirjo, ja Fon lempeän ja tarkan komiikan todettiin sopivan hänelle mitä parhaimmin.[28]

Näytelmässä Irma la Douce vuonna 1964 Jokelalla oli laulurooli kertojana, mutta hän esitti varsinaiset lauluosuudet ”tekstaamalla” eli puhumalla rytmikkäästi musiikin tahtiin. Marraskuussa 1964 ensi-iltansa saaneessa Jevgeni Švartsin Lohikäärmeessä Jokela sai jälleen taiteellisen voiton. Hänen esittämänsä byrokraattinen vallankaappaaja ei ollut tunnettujen hirmuvaltiaiden karikatyyri, vaan hän uudisti omintakeista komiikkaansa pitämällä purevan satiirin osana valtiaan omaksumaa julmuutta. Keväällä 1965 Jokelalla oli sivuosat niin ikään korkeatasoisissa yhteiskuntasatiireissa Laulu valkoiselle miehelle ja Juurakon Hulda. Ne jäivät hänen viimeisiksi töikseen ennen kaksoisteatterin yhdistymistä tulevalle kaudelle.[29]

Loppuvuodet Kaupunginteatterissa

muokkaa
” Leohan oli sellainen merkillinen boheemi, joka ei koskaan oikein tahtonut kiinnittyä mihinkään. Etevä näyttelijä kun oli ja suuri humoristi, mutta jollakin lailla täysin vailla kunnianhimoa ja pyrkyä. ”

– Lasse Pöysti[30]

Kansanteatteri-Työväenteatterin toiminta siirrettiin vuonna 1965 perustetun Helsingin teatterisäätiön alaiseksi. Se muutti Ensi linjalle uudisrakennukseen ja uudeksi nimeksi tuli Helsingin Kaupunginteatteri. Jokela näytteli Kaupunginteatterissa vuosikymmenen ajan kuolemaansa asti. Uusi teatteri otti ohjelmistoonsa paljon yhteiskunnallisia ja kansalaisaktiivisuutta korostavia näytelmiä herättämään keskustelua ja levittämään jopa kapinahenkeä. Samalla alettiin luoda pohjaa teatteriviihteen suurtuotannoille ja kehittää uudenlaisia ilmaisukeinoja.[31]

Kaupunginteatterin kauden alussa Jokelalla oli keskeinen rooli uskonnollisessa erikoisuudessa Koiran testamentti. Vuonna 1966 hän sai taiteellisen voiton muun muassa Tšehovin Platonovissa, jossa hänen lääkärihahmoaan pidettiin ei-koomisessa raadollisuudessaan vaikuttavana aluevaltauksena. Jokela teki kiitetyt osat myös ilmaisun metodeihin keskittyneissä kappaleissa Kuningas Ubu ja Torvet ja rummut. Hyvistä arvosteluista huolimatta Jokela otti hyvin raskaasti näyttelemisen teoreettiset uudet tuulet ja ilmaisun perusteiden muutokset. Teatterin ilmapiiri muuttui vähemmän innostavaksi, mikä masensi häntä.[32]

1960-luvun kuluessa Jokela teki osuvat tyyppiroolit muun muassa Figaron häissä, Federico García Lorcan Donna Rositassa sekä Maria Jotunin Savu-uhrissa. Teatterin historiallisiin klassikoihin lukeutuva Ben Jonsonin veijaritarina Volpone oli yksi Jokelan teatteriuran kohokohdista. Hän onnistui löytämään ilmaisustaan uusia ulottuvuuksia pirullisen saiturin roolissa. Vuonna 1970 Kaupunginteatteri esitti Pakkalan komediaklassikon Kauppaneuvoksen härkä, jossa Jokelan rooli pormestarin apurina oli myös yksi parhaiten huomioituja hänen urallaan.[33]

Vuonna 1970 Jokela teki itselleen mieluisan roolin Hanneksena mielisairaala-aiheisessa näytelmässä Lupa sanoa. Näytelmään syvennyttiin hankkimalla perusteelliset taustatiedot. Yleisö näki totutusta koomikon esityksestä täysin poikkeavan herkän ja vakavan roolityön. Toinen Jokelalle mieluinen osa oli Mustikkamaan ulkoilmanäyttämöllä tehty Jeppe Niilonpojan päärooli kesällä 1972. Jokelan suoritus nähtiin koomista perustyyppiä inhimillisempänä ja yleisöä lähestyvämpänä.[34]

Jokelan viimeisiä roolitöitä Kaupunginteatterissa olivat sivuroolit Aleksandr Ostrovskin näytelmässä Metsä sekä Edward Bondin näytelmässä Meri. Jokelan viimeinen rooli oli Sikalan isäntä Jalmari Finnen kansankomediassa Pitkäjärveläiset, joka edusti hänen ominta näyttelijänlaatuaan. Hän ehti näytellä Sikalan isäntää äitienpäivään 1975 asti, jolloin hänet oli kiidätettävä iltanäytöksestä suoraan sairaalaan, jossa hän kuoli vielä samana päivänä. Jokelan pukuhuonetoveri ja ystävä Ismo Kallio kertoi hänen viimeisistä ajoistaan: ”Leo kuitenkin väsyi, hän ajoi itsensä loppuun. Hän tiesi olevansa sairas, mutta kielsi ehdottomasti kertomasta kenellekään.” Pitkäjärveläisiä esitettiin vielä kolme vuotta Jokelan kuoleman jälkeen. Sikalan isännän roolissa jatkoi hänen hyvä ystävänsä Uljas Kandolin.[35]

Ura elokuvissa

muokkaa

Ensimmäiset avustajan roolit Jokela sai elokuvissa jo teatterikoululaisena Punaisen Myllyn kautta. Kuplettiperinteestä vahvasti ammentanut teatteri oli osaltaan nostamassa kotimaista elokuvateollisuutta uuteen suosioon 1950-luvulla. Jokela aloitti elokuvauransa uuden rillumarei-kulttuurin musiikkipitoisissa sotilas- ja tukkilaisfarsseissa. Hänen ensiesiintymisensä valkokankaalla oli Kalle Aaltosen morsiamessa (1948). Lehdistö huomioi Jokelan ensimmäisen kerran nimettömänä alokkaana sotilasfarssissa Serenaadiluutnantti (1949). Hän toimi avustajana ystävänsä Matti Kassilan ohjauksessa jo 1950-luvun alussa ja teki ohessa myös järjestäjän töitä. Ensimmäinen näkyvämpi osa oli vuonna 1954 Aarne Tarkaksen ohjaamassa rikoskomediassa Kovanaama, jossa Jokela oli konnakoplan jäsenenä. Tarkas ottikin Jokelan vakionäyttelijäkseen, ja kymmenen vuoden aikana hän esiintyi vähitellen kasvavissa sivurooleissa lähes kaikissa Tarkaksen ohjaamissa tuotannoissa.[36]

Fennada-Filmin kaudella 1950-luvulla Jokela eli boheemisti; hänellä riitti töitä niin sivuroolien näyttelijänä kuin naamioijana, mutta hänellä ei ollut vakituista yöpymispaikkaa. Hän asui väliin Maija Karhin palvelijanhuoneessa tämän ollessa kiertueella ja väliin myös Fennadan studion yläkerrassa. Putkinotkon kuvauksissa kesällä 1954 Jokela ystävystyi samana päivänä syntyneen Lasse Pöystin kanssa. He tekivät yhdessä monta elokuvaa, ja Jokela asui jonkin aikaa myös Pöystin nurkissa. Jokelan boheemi kausi päättyi uuden avioliiton myötä vuonna 1957, kun hän muutti vaimonsa Marja-Terttu Vainion kanssa yhteiseen asuntoon. Perhe kasvoi vielä kolmella lapsella.[37]

Maskeeraustaidot Jokela oli oppinut jo Teatterikoulussa ja teki naamioijan töitä Fennadalla viisi vuotta. Hän toimi naamiointiapulaisena ensimmäisen kerran Lakeuksien lukossa (1951). 1950-luvun puolivälin jälkeen Jokela oli elokuvan parissa aktiivisimmillaan. Hänellä oli isompia puherooleja muun muassa sotilasfarsseissa Sankarialokas, Tyttö lähtee kasarmiin ja Vääpelin kauhu.[38] Hänen sivuosarooleistaan muistettavimpia on pärinäpoika Kassilan ohjaamassa Kurittoman sukupolven uusintafilmatisoinnissa (1957). Samana vuonna ensi-iltaan tuli toisinto klassikkokomediasta Syntipukki, jossa Jokelalla oli kaikkiaan seitsemän pikkuroolia.[39] Hän teki niin ikään tunnetuimpiin kuuluvan henkilöhahmotuksensa sympaattisena Vennuna elokuvassa Pikku Pietarin piha (1961).[40] Jokelan esittämiin epäsympaattisiin tyyppeihin kuuluu esimerkiksi Hanskin rooli elokuvassa Jokin ihmisessä (1956).[41]

Elokuvauransa vilkkaimmassa vaiheessa 1959–1961 Jokela oli mukana 26 elokuvassa. Niistä suurin osa oli Suomen Filmiteollisuuden tuottamia. 1960-luvun alussa syntyivät vielä Tarkaksen ohjauksessa muun muassa komediat Oksat pois... (1961) ja Älä nuolase... (1962). Molemmissa Jokela esiintyi parivaljakkona Tommi Rinteen kanssa. Viimeksi mainitussa hän teki ainoaksi jääneen pääroolinsa valkokankaalla. Jokelalla riitti rooleja myös tuon ajan suosituissa iskelmäelokuvissa.[42]

Valtaosa Jokelan elokuvarooleista oli niin sanottua rahvasta väkeä ja keskeisempien hahmojen luottomiehiä. Hänen roolikirjoonsa kuului niin pärinäpoikia kuin lipeviä konnatyyppejäkin,[43] mutta hänellä on sanottu olleen periaatteessa vain yksi hahmo: surumielinen koomikko, jota hän muunteli sopivaksi myös vakaviin rooleihin.[44]

Komisario Palmu -elokuvat

muokkaa
 
Leevi Kuuranne, Leo Jokela, Matti Ranin ja Joel Rinne elokuvassa Komisario Palmun erehdys.

Vuonna 1960 Jokela tulkitsi katutietoisen etsivä Kokin roolin Matti Kassilan elokuvassa Komisario Palmun erehdys, jota pidetään yhtenä suomalaisen elokuvan klassikoista. Näyttelijävalinnassa Kassilan ensimmäinen ehdokas oli Uljas Kandolin, joka kuitenkin kutsuttiin harjoittelemaan näyttämöroolia. Niin Kokin rooli meni Jokelalle. Elokuvassa on Jokelan uran kuuluisin kohtaus, jossa hän laulaa foksin ”Silmät tummat kuin yö” ravintola Kämpin kabinetissa. Laulaminen tuotti Jokelalle suuria vaikeuksia, ja otos oli kuvattava moneen kertaan. Onnistunut lopputulos syntyi Jokelan keksittyä rytmittää laulunsa vasemman käden heiluriliikkeellä. Jokelan miltei tyhjästä rakentamalle Kokin hahmolle oli ominaista hillitty elekieli sekä välillä ironisempi ja välillä lakonisempi altavastaajan replikointi. ”En tiedä onko se paras, mutta se on kai niinku mieluisin”, Jokela totesi käsityksensä Kokin roolista radiohaastattelussa.[45]

Elokuva sai jo ilmestyessään suuren suosion, mikä toi Jokelalle runsaasti julkista huomiota ja aiempaa parempia rooleja. Komisario Palmun erehdystä seurasi kolme jatko-osaa, joissa Jokela uusi roolinsa Kokkina. Sarjan toinen elokuva Kaasua, komisario Palmu! (1961) toi Jokelalle parhaan miessivuosan Jussi-palkinnon. Seuraavana vuonna ensi-iltaan tullut Tähdet kertovat, komisario Palmu oli aiempia osia epätasaisempi ja farssimaisempi, mutta sai vuoden suurimman katsojasuosion. Viimeinen osa oli väreissä kuvattu Vodkaa, komisario Palmu (1969), jota on pidetty elokuvasarjan jälkijättöisenä ja keinotekoisena uudelleenlämmityksenä.[46]

Spede-tuotannot

muokkaa

Suomen perinteinen elokuvastudiojärjestelmä kaatui 1960-luvun näyttelijälakon sekä television yleistymisen myötä. ”Uuden aallon” elokuvien kärkitekijöihin kuulunut Spede Pasanen aloitti oman filmituotantonsa, ja Leo Jokelasta tuli yksi hänen vakionäyttelijöistään. Jokela teki useat koomiset sivuroolit varhaisissa Spede-elokuvissa, kuten Pähkähullu Suomi (1967), Noin 7 veljestä (1968), Leikkikalugangsteri (1969), Saatanan radikaalit (1971) ja Kahdeksas veljes (1971). Myös hänen uransa viimeiseksi jäänyt elokuva Viu-hah hah-taja (1974) oli Spede-tuotantoa.[47]

Televisiotyöt

muokkaa

Jokela alkoi esiintyä televisiossa sen ollessa vielä uusi media, joka 1950-luvulla mullisti ajanvietteen kentän. Hänellä oli vuonna 1959 rooli kahdessa Tauno Yliruusin jännitysnäytelmiin perustuvassa sarjassa. Näitä olivat neliosainen Leikkimurha sekä kuusiosainen Kaappi. Television Jeppe Niilonpojassa Jokela sai tyytyä Eerik-lakeijan rooliin.[48] 1960-luvulla hän teki merkittäviä rooleja useissa VEK-tuotannoissa, kuten Yövartijassa (1961), Risteysasemassa (1962) ja Rahaa... Moneyssa (1963). Televisioteatterissa Jokela oli mukana Seppo Wallinin ohjaamassa tv-näytelmässä Paljon melua tyhjästä. Jokelan varhaisista televisiorooleista merkittävä on myös Wallinin ohjaama Omena putoaa (1963), jossa hän esitti parhaan ystävänsä Jussi Jurkan kanssa Murto-Kallen ja Ventti-Villen rosvokaksikkoa.[49]

Jokela esiintyi säännöllisesti Aarne Tarkaksen suositussa Kuten haluatte -sketsisarjassa, jota esitettiin Yle 1 -kanavalla vuosina 1966–1970. Vakiojoukkoon kuuluvana Jokela veti lokakuussa 1967 oman Miten vain haluatte – Leo Jokela Show’n. Hän vieraili pariin otteeseen myös Hannes Häyrisen luomassa Kaverukset-komediasarjassa. Vuoden 1967 televisioklassikkoja on Olviretki Schleusingenissa, jossa Jokela esitti Maks-nimistä juoppoa. Enemmän tai vähemmän suosittujen sarjaviritelmien rinnalla Jokela näytteli jatkuvasti myös vakavammissa televisiodraamoissa.[50]

Jokelan televisiouran huipentuma oli pääosa Juhani Ahon romaaniin perustuvassa elokuvassa Rautatie. Hän käytti Matin roolissaan tyypillistä mietittyä ja pienieleistä ilmaisuaan. Rautatien kuvausten aikaan vuonna 1973 Jokelan terveys oli jo huono. Hänen katsottiin kuitenkin onnistuneen harvinaisessa pääroolissaan. Jokelan viimeiseksi televisiotyöksi jäi ”herkkurooli” Gogolin Reviisorin kaupunginpäällikkönä. Jokela itse oli innoissaan roolista, ja televisionäytelmä sai erinomaiset arvostelut tullessaan ensi-iltaan huhtikuussa 1975.[51]

Radiotyöt ja levytykset

muokkaa

Kun Jokelan elokuva- ja teatteriura oli aktiivisimmillaan 1950-luvun lopulla, hän alkoi tehdä töitä myös Radioteatterin ja -viihteen parissa. Radiossa Jokelalle kertyi kymmenittäin rooleja 1970-luvulle saakka. Hänellä oli roolit muun muassa kuunnelmasarjoissa Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja ja Lordi Arthur Savilen rikos (1961). Jokelan merkittäviä radiotöitä ovat muun muassa Sankari vastoin tahtoaan (1962), Pukkisen pidot (1963), Atomialokas (1965) ja Teiresiaan tissit (1968).[52]

Vuonna 1960 Spede Pasanen palkkasi Jokelan radio-ohjelmaansa Ruljanssiriihi esittämään papukaija G. Pula-ahoa, josta tuli yksi Jokelan uran maineikkaimpia töitä. Jokelan hampaat yhdessä esittämä kovanaamainen papukaija, joka laukoi totuuksia stadin slangilla ja nöyryytti Spedeä armotta, muodostui yleisön suureksi suosikiksi. Pula-aho esiintyi radiossa vuoteen 1964, ja Jokela esitti hahmoa myöhemmin omilla iltamakeikoillaan. Vielä 2000-luvulla Pula-ahon sketsit ovat nousseet levylistan kärkeen. Eläinkuntaa edustavan hahmon on katsottu myös muodostuneen tietynlaiseksi rasitteeksi Jokelan uralle.[53]

Jokela levytti myös muutamia musiikkikappaleita, joista osa on julkaistu myöhemmin eri kokoelmalevyillä. Vuonna 1963 ilmestyi single, joka sisälsi kappaleet ”Kalle-sedän kaupunkimatka” ja ”Ei A, ei B, ei mitään”.[54][55] Vuoden 1970 singlejulkaisulle sisältyivät ”Nuoret radikaalit” ja ”Nainen, poliisi ja taksi”.[56][57]

Yksityiselämä

muokkaa
 
Leo Jokelan hauta Honkanummen hautausmaalla Vantaalla.

Leo Jokela oli aviossa kahdesti. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli Eila Sillantie, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1947, mutta liitto päättyi eroon 1951. Liitosta on kaksi lasta (s. 1949 ja 1950).[58] Jokelan toinen puoliso oli terveydenhoitaja Marja-Terttu Vainio, jonka kanssa hän solmi avioliiton 1957. Heille syntyi kolme yhteistä lasta (s. 1958, 1959 ja 1961). Jokela säilytti lämpimät välit myös kahteen vanhimpaan lapseensa. Lisäksi perheeseen kuuluivat Vainion kaksi lasta ensimmäisestä liitosta. Vainion kanssa Jokela oli aviossa kuolemaansa saakka.[59]

Vapaa-aikanaan Jokela harrasti kutomista ja käytti näytösten väliajat, kuvaustauot ja muut vapaat hetkensä neulomalla. Jokela sai 1960-luvulla päävoiton veikkauksessa. Potin suuruudesta ei ole enää tarkkaa tietoa, mutta tiettävästi rahoilla olisi saanut ostettua asunnon. Jokelan toinen perhe asui ensin Töölössä hänen kantaravintolansa Eliten läheisyydessä, josta he myöhemmin muuttivat Lauttasaareen. Parhaiten Jokela viihtyi perheen kesämökillä Vihtijärven Nokkalassa. Heidän mökkinaapureitaan ja vakiovieraitaan olivat näyttelijäystävät Pia Hattara ja Pentti Irjala.[60]

Yksityisihmisenä Jokela oli hiljainen, vaatimaton, itseään korostamaton, vakava ja jopa ujo. Huumorintajunsa ansiosta hän pärjäsi myös seuramiehenä ja yhteishengen luojana. Jokela piti yksityiselämänsä tarkasti erillään teatterimaailmasta ja muista töistään eikä kotona koskaan puhunut työasioistaan. Työpaineita ja riittämättömyyden tuntoja hän sen sijaan lievitti alkoholilla. Jo Fennada-kaudellaan Jokela piti usein salkussaan valkoviinipulloja, joita hän joi pitkin päivää. Hänen alkoholinkäyttönsä kasvoi 1960-luvun teatterin murroksen myötä, kun hän koki omien arvojensa ja ihanteidensa menettäneen merkityksensä. Pitkäaikainen ja runsas alkoholinkäyttö johti 1970-luvulla terveysongelmiin. Jokelaa ei kuitenkaan yleensä nähty humalassa, ja hän oli hoitanut työnsä aina tunnollisesti. Siksi hänen varhainen poismenonsa tuli monille järkytyksenä.[61]

Leo Jokela kuoli 48-vuotiaana maksakirroosiin äitienpäivänä 11. toukokuuta 1975.[62] Hänet on haudattu Honkanummen hautausmaalle.[huom 1]

Perintö

muokkaa

Jokela palkittiin vuonna 1975 postuumisti erikois-Jussilla laajasta elämäntyöstään. Kotimainen elokuva-ala oli tuolloin syvässä suossa. Parhaiden Spede-roolien sekä Komisario Palmujen 1970-luvun televisioesitykset keräsivät kuitenkin miljoonayleisöjä, jolloin Leo Jokelasta tuli uuden punk-sukupolven arvostama kulttihahmo. Näkyvintä arvostusta Jokela sai uusilta elokuvantekijöiltä. Matti Pellonpää piti Jokelaa esikuvanaan, ja myös muut uuden koulukunnan näyttelijät suosivat Jokelan aikoinaan omaksumaa tarkkasävyistä ja surumielistä komiikkaa. Heihin lukeutuvat esimerkiksi Markku Toikka, Turo Pajala ja Mato Valtonen.[64]

Leo Jokelan elämäntyötä kunnioittava Leo Jokela Boozing Society jakoi vuodesta 1994 gaalaillassaan G. Pula-aho -patsaan ja kunniakirjoja ansioituneille viihteen ja kulttuurin ammattilaisille. Palkinnon ovat saaneet muiden muassa Spede Pasanen, Atte Blom, Jukka Virtanen, Vesa Vierikko ja Tuomari Nurmio. Tilaisuuksiin osallistuneet Jokelan työtoverit ja ystävät kertoivat omia muistojaan, ja gaalat saivat myös mediassa paljon huomiota.[65]

Vuonna 2016 julkaistiin Asko Alasen kirjoittama 240-sivuinen elämäkerta Leo Jokela: Vaatimaton sivuosien sankari.

Valikoitu rooliluettelo

muokkaa
Kansanteatteri-Työväenteatteri
Vuosi Näytelmä Rooli
1959 Sininen partio Tojo, japanilaissotilas
1960 Naimapuuhat Anutškin
1961 Vetelys Kustav
Ivanov Koshy
Sisäänpääsytutkinto Pikku-Musta
1962 Rykmentin murheenkryyni Hemminki Aaltonen
Paras mies Sheldon
1963 Rautapää Kaarle karoliinivärväri
1964 Lohikäärme pormestari
Helsingin Kaupunginteatteri
Vuosi Näytelmä Rooli
1965 Koiran testamentti Chicó
Viulunsoittaja katolla Mordcha
1966 Kansanvihollinen Aslaksen
Kuningas Ubu Cotice
1967 Figaron häät Antonio, puutarhuri
1968 Mummo ja Marski majuri Luttinen
1969 Pohjalaisia Salttu
Volpone Corbaccio
1970 Kun ruusut kukkivat Pekka Ervastiina
Kauppaneuvoksen härkä Hilleri, vahtimestari
1972 Lupa sanoa Hannes
Loppiaisaatto Topias Röyhtä
1974 Nuoren Wertherin uudet kärsimykset Zaremba
1975 Pitkäjärveläiset Sikalan isäntä

Valikoitu filmografia

muokkaa
Pääartikkeli: Leo Jokelan filmografia
Vuosi Nimi Rooli
1949 Professori Masa ylioppilas
1951 Tukkijoella Oterma, tukkilainen
1952 Noita palaa elämään renkipoika
1954 Kovanaama konna
Laivaston monnit maissa pursimies Pokka, ”Pikku-Torpedo”
1955 Sankarialokas
Leo Lindblom
Villi Pohjola korttihuijari
1956 Jokin ihmisessä Hanski
1957 Kuriton sukupolvi Hubert, ”Husu”
1958 Paksunahka Joni
1959 Ei ruumiita makuuhuoneeseen Leon, konna
Vuosi Nimi Rooli
1960 Opettajatar seikkailee Arska, murtovaras
Komisario Palmun erehdys etsivä Kokki
1961 Minkkiturkki Anselmi, yövahti
Olin nahjuksen vaimo runoilija Uolevi Helske
Kaasua, komisario Palmu etsivä Kokki
1962 Tähdet kertovat, komisario Palmu etsivä Kokki
Älä nuolase... Jaakko Järvi alias Jack Lake
1963 Villin Pohjolan kulta Kristo, saluunan isäntä
1966 Rakkaus alkaa aamuyöstä kauppapuutarhuri
1968 Noin 7 veljestä seppä Leonardo, keksijä
1969 Vodkaa, komisario Palmu ravintoloitsija Kokki

Valikoidut televisio- ja radioroolit

muokkaa
Televisio
Vuosi Ohjelma Rooli
1959 Leikkimurha kirjailija Alastalo
1960 Jeppe Niilonpoika Eerik
1961 Paljon melua tyhjästä Conrad
1962 Iskelmäkaruselli Santeri Pölkkyaho
1963 Murha kantapöydässä konttoripäällikkö Virta
Mestarin nuuskarasia Vilho
1965 Kohtaaminen Maurice Woolley
Sisarukset Joonas-setä
1971 Tótin perhe majuri
1973 Rautatie Matti
Radio
Vuosi Kuunnelma Rooli
1960–1964 Ruljanssiriihi papukaija G. Pula-aho
1961 Lordi Arthur Savilen rikos palvelija Baker
1963 Pukkisen pidot Janne Pukkinen
1965 Nummisuutarit Esko
1966 Muukalainen tulee Arizona-Arska
1968 Teiresiaan tissit Teresan aviomies

Huomautukset

muokkaa
  1. ↑ Kortteli 10, rivi 4, hauta 101.[63]

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Alanen 2016, s. 8.
  2. ↑ Alanen 2016, s. 11, 12.
  3. ↑ Alanen 2016, s. 12, 13.
  4. ↑ Alanen 2016, s. 18, 19.
  5. ↑ Alanen 2016, s. 19.
  6. ↑ Alanen 2016, s. 19–22.
  7. ↑ Alanen 2016, s. 24–28.
  8. ↑ Alanen 2016, s. 28, 29.
  9. ↑ Marjamäki 2007, s. 241, 242.
  10. ↑ Alanen 2016, s. 31–33.
  11. ↑ Alanen 2016, s. 34–36.
  12. ↑ Alanen 2016, s. 37, 38.
  13. ↑ Alanen 2016, s. 39–41.
  14. ↑ Alanen 2016, s. 43–48.
  15. ↑ Alanen 2016, s. 49.
  16. ↑ Alanen 2016, s. 28.
  17. ↑ Alanen 2016, s. 113.
  18. ↑ Alanen 2016, s. 114, 116.
  19. ↑ Alanen 2016, s. 117.
  20. ↑ Alanen 2016, s. 120–123.
  21. ↑ Alanen 2016, s. 121, 122.
  22. ↑ Alanen 2016, s. 12, 123, 132.
  23. ↑ Alanen 2016, s. 131, 132, 134.
  24. ↑ Huveja, ilmoitus Vallilan kesäteatteri, Helsingin Sanomat 6.8.1961 s. 3 alareuna (näköislehti digitilaajille).
  25. ↑ a b Alanen 2016, s. 135–138.
  26. ↑ Ilmoitus "Mustikkamaa" Helsingin Sanomat 16.8.1974, s. 65 alhaalla (näköislehti digitilaajille)
  27. ↑ Jukka Kajava, Leo Jokelan Vetelys Mustikkamaan anti, Helsingin Sanomat 13.6.1974 s. 22 (näköislehti digitilaajille)
  28. ↑ Alanen 2016, s. 138–141.
  29. ↑ Alanen 2016, s. 144, 145.
  30. ↑ Alanen 2016, s. 219.
  31. ↑ Alanen 2016, s. 193.
  32. ↑ Alanen 2016, s. 194–197.
  33. ↑ Alanen 2016, s. 199, 202–205.
  34. ↑ Alanen 2016, s. 207–211.
  35. ↑ Alanen 2016, s. 213, 214.
  36. ↑ Alanen 2016, s. 51, 52, 91.
  37. ↑ Alanen 2016, s. 77, 115, 117.
  38. ↑ Alanen 2016, s. 60, 62, 92.
  39. ↑ Alanen 2016, s. 70, 71.
  40. ↑ Alanen 2016, s. 127.
  41. ↑ Alanen 2016, s. 97.
  42. ↑ Alanen 2016, s. 103, 108.
  43. ↑ Alanen 2016, s. 16, 67.
  44. ↑ Marjamäki 2007, s. 242.
  45. ↑ Alanen 2016, s. 76, 78, 86.
  46. ↑ Alanen 2016, s. 88, 90.
  47. ↑ Alanen 2016, s. 184–191.
  48. ↑ Alanen 2016, s. 150, 151.
  49. ↑ Alanen 2016, s. 164–166, 168.
  50. ↑ Alanen 2016, s. 173, 176.
  51. ↑ Alanen 2016, s. 178, 180.
  52. ↑ Alanen 2016, s. 153, 154, 161.
  53. ↑ Alanen 2016, s. 8, 154, 158.
  54. ↑ Kalle-sedän kaupunkimatka Fono.fi - Äänitetietokanta. Viitattu 19.3.2024.
  55. ↑ Leo Jokela – Kalle-Sedän Kaupunkimatka / Ei A, Ei B, Ei Mitään discogs.com. Viitattu 19.3.2024. (englanniksi)
  56. ↑ Nainen, poliisi ja taksi Fono - äänitetietokanta. Viitattu 8.3.2024.
  57. ↑ Leo Jokela – Nuoret Radikaalit discogs.com. Viitattu 18.3.2024. (englanniksi)
  58. ↑ Alanen 2016, s. 20.
  59. ↑ Alanen 2016, s. 77, 220, 227.
  60. ↑ Alanen 2016, s. 220–224.
  61. ↑ Alanen 2016, s. 214–217.
  62. ↑ Alanen 2016, s. 214.
  63. ↑ Helsinki-Vantaan srk. Hautapaikkarekisteri.
  64. ↑ Alanen 2016, s. 228–230.
  65. ↑ Alanen 2016, s. 232, 233.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Martin, Timo & Niemi, Pertti & Tainio, Ilona: Suomen teatterit ja teatterintekijät. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1974.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Leo_Jokela&oldid=22710907”