Hannes Häyrinen

suomalainen näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja ja teatterinjohtaja

Johan Hannes Erik ”Hanski” Häyrinen (vuoteen 1948 Högdahl; 25. huhtikuuta 1914 Jyväskylä21. joulukuuta 1991 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja ja teatterinjohtaja. Hän oli Suomen tunnetuimpia ja arvostetuimpia koomikoita, joka näytteli sekä elokuvissa, teatterissa että televisiossa. Häyrinen teki viitisenkymmentä elokuvaroolia sekä nimiosan suositussa televisiosarjassa Hanski (1966–1973). Teatterissa hän näytteli muun muassa marsalkka Mannerheimin roolia Paavo Rintalan näyttämösovituksessa.[1] Häyrinen sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 1965.

Hannes Häyrinen
Hannes Häyrinen vuonna 1961.
Hannes Häyrinen vuonna 1961.
Henkilötiedot
Koko nimi Johan Hannes Erik Häyrinen
Syntynyt 25. huhtikuuta 1914
Jyväskylä, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut 21. joulukuuta 1991 (77 vuotta)
Helsinki
Ammatti näyttelijä
Puoliso Liisa Nevalainen (vih. 1939; k. 1987)
Näyttelijä
Aktiivisena 1934–1989
Merkittävät roolit Nuoruus sumussa
Radio tekee murron
Hanski
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

VarhaisvaiheetMuokkaa

Hannes Häyrisen vanhemmat olivat rakennusmestari John Högdahl ja Kerttu Häyrinen.[2] Hänen sisarpuoliaan isänsä kautta olivat näyttelijät Arna Högdahl, Päivi Horsma-Salo ja Lilli Tulenheimo.[3] Hannes asui 11-vuotiaaksi asti äitinsä vanhempien luona Suolahdessa, jossa hän osallistui työväenyhdistyksen näyttämötoimintaan. Isoäidin kuoltua hän muutti Helsinkiin isänsä luo.[4]

UraMuokkaa

ElokuvakoomikkoMuokkaa

 
Hannes Häyrinen vuonna 1939.

Häyrisen näyttelijänuran alku oli ohdakkeinen. Hän valmistui Suomen Näyttämöopistosta vuonna 1934 ja työskenteli seuraavat kolme vuotta vailla vakituista teatterikiinnitystä. Armeijan jälkeen hän työskenteli kuorma-autonkuljettajana ja Vallilan kesäteatterin avustajana. Häyrinen sai vuonna 1937 ensimmäisen varsinaisen teatterikiinnityksensä Helsingin Kansanteatteriin, jossa hän työskenteli talvisodan puhkeamiseen asti. Hänen ensimmäinen suurempi osansa oli Mika Waltarin komediassa Mies rakasti vaimoaan. Onnistunut roolisuoritus teki vaikutuksen ohjaaja Orvo Saarikiveen, joka kannusti Häyristä hakeutumaan elokuva-alalle. Talvisodan aikana Häyrinen palveli rintamalla lääkintämiehenä.[4]

Häyrinen teki sopimuksen Suomi-Filmin kanssa 1938, ja seuraavien kolmen vuoden aikana hän teki tusinan verran elokuvia, joista suurehkoissa sivuosissa elokuvissa Hätävara ja Rikas tyttö vuonna 1939. Elokuvauransa alussa hän näytteli koulupoikia ja ujoja nuorukaisia. Hänen poikamaiset kasvonsa ja notkea mukautumisensa roolin tilanteisiin sopivat hyvin elokuvailmaisuun. Häyrisen ensimmäinen pääosa oli vuonna 1941 Ville Salmisen esikoisohjauksessa Viimeinen vieras.

Siirryttyään palkkariitojen jälkeen Suomen Filmiteollisuuteen vuonna 1942 Häyrinen alkoi saada myös päärooleja, ensimmäisenä elokuvassa Nuoria ihmisiä 1943, jonka muissa päätehtävissä olivat Kyllikki Forssell ja Olavi Virta. Muita merkittäviä filmitehtäviä 1940-luvulla olivat roolit muun muassa elokuvissa Synnitön lankeemus, Naimisiin päiväksi ja Nuoruus sumussa. Jälkimmäisestä Häyrinen voitti parhaan sivuosa-Jussin.

1950-luvun alkupuolella Häyrinen teki melko vähän elokuvia, mutta yhden parhaimmistaan, Matti Kassilan ohjaaman Radio tekee murron vuonna 1951. Häyrinen palkittiin roolistaan parhaan miespääosan Jussi-patsaalla. Elokuva sai seuraavana vuonna jatko-osan Radio tulee hulluksi. 1950-luvun jälkipuoliskolla Häyrinen keskittyi parin vuoden ajan elokuviin toimien niin näyttelijänä, ohjaajana kuin käsikirjoittajanakin. Tällöin hän esiintyi elokuvissa Syntipukki, Asessorin naishuolet, Paksunahka ja Kovaa peliä Pohjolassa. Häyrisen ensimmäinen ohjaustyö oli kaupallisesti menestynyt Iskelmäketju (1959).

1960-luvulla Häyrisen elokuvaroolit olivat lähinnä sivuosia, mutta hahmot kuitenkin mieleenpainuvia, kuten Aarne Tarkaksen tyhmän poliisikaksikon Ripatti. Näyttelijälakon jälkeen hän teki viimeisen filmiroolinsa Spede-elokuvassa Millipilleri vuonna 1966. Vielä vuonna 1989 Häyrinen esiintyi Jouko Turkan ohjaamassa televisioelokuvassa Seitsemän veljestä.

Myöhempi teatteriuraMuokkaa

Vuodesta 1945 Häyrinen työskenteli vuoden verran Suomen Työväenteatterissa. Hänen seuraava kiinnityksensä oli Tampereen Työväen Teatteriin 1947. Vuonna 1951 hän otti vastaan johtajan paikan Kotkan kaupunginteatterissa, ja toimi tässä tehtävässä vuoteen 1955 asti. Tuolloin Häyrinen jätti teatterinjohtajan tehtävät ja siirtyi näyttelijäksi Lahden kaupunginteatteriin. Hän jättäytyi freelanceriksi vuonna 1957. Kaksi vuotta myöhemmin Häyrinen liittyi Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatterin (vuodesta 1965 Helsingin kaupunginteatteri) riveihin. Siellä hän näytteli marsalkka Mannerheimin roolin Paavo Rintalan näyttämösovituksessa.[4]

Kaupunginteatterista Häyrinen siirtyi 1975 Suomen Kansallisteatteriin, josta hän jäi eläkkeelle vuonna 1981. Kansallisteatterissa hän näytteli muun muassa Espanjan kuningas Filipiä näytelmässä Don Carlos sekä sairasta vanhusta näytelmässä Kultalampi.[4]

HanskiMuokkaa

 
Hannes Häyrinen ja Liisa Nevalainen kotonaan vuonna 1963.

Television tulon myötä Häyrinen siirtyi uuden median pariin ja esiintyi muun muassa televisiosarjassa Kaverukset vuosina 1961–1963. Hän myös toimi sarjan ohjaajana. Hänen kenties tunnetuin televisiosarjansa Hanski pyöri valtakunnanverkossa vuosina 1967–1973. Myös tämän sarjan hän ohjasi; hänen vaimonsa Liisa Nevalainen toimi käsikirjoittajana ja hänen vastanäyttelijänään. Hanski oli televisioyleisön suursuosikki, sillä se kuvasi ”tavallisen kansan” tuntoja ja ajatuksia. Sarjaa esitettiin kaikkiaan 83 jaksoa.

RadiotyötMuokkaa

Häyrinen esiintyi myös Yleisradion radio-ohjelmissa. Hänet muistettaneen parhaiten roolistaan Kankkulan kaivolla -hupailun juontajana vuosina 1958–1970. Hän esiintyi myös Antero Alpolan kanssa jouluaaton aattoina ohjelmassa Aatonaaton joululahjavalvojaiset useasti aina vuoteen 1990. Aatonaattona 1991 Häyrisen valmiiksi puhumat osuudet esitettiin taukoina, koska hän oli kuollut kaksi päivää aiemmin.

”Vanha vihainen mies”Muokkaa

Häyrisestä käytettiin usein nimitystä ”vanha vihainen mies”, joka haukkui tyhmiksi lähes kaikki ihmiset. Nimitys on tiettävästi hänen itsensä keksimä ja vastapaino entisajan epiteetille ”nuori vihainen mies”, jolla tarkoitettiin eri mieltä yleisen mielipiteen kanssa olevia. Epiteetti kuvaa monien mielestä mainiosti Häyrisen omaleimaista huumorintajua.[5]

Hanskissa talonmiehen vaimoa eli Helmi Orvokki Virtasta näytellyt Marita Nordberg muisteli vuonna 2007, että Hanski ei työtä tehdessään ollut yhtään hauska, mutta hyvällä tuulella ollessaan hän oli hurmaava. Häyrinen kertoi Apu-lehdelle vuonna 1981: ”Voi olla, että olen saanut tämän ’ikävän’ luonteeni oudosta lapsuudestani, jossa ei ollut isää eikä äitiä. Mutta minun oli ratkaistava, annanko potkia itseäni jatkuvasti päähän vai ryhdynkö hankalaksi ihmiseksi. Jokin minussa valitsi viimeksimainitun vaihtoehdon.”[4]

YksityiselämäMuokkaa

Hannes Häyrinen avioitui näyttelijä-kirjailija Liisa Nevalaisen kanssa vuonna 1939, ja heille syntyi kaksi lasta. Liitto kesti Nevalaisen kuolemaan saakka.

Häyrisen vapaa-ajan harrastuksiin kuuluivat kirjallisuus ja filatelia. Hän jäi leskeksi joulukuussa 1987. Häyrinen kuoli pitkälliseen sairauteen 77-vuotiaana Roihuvuoren palvelukodissa joulun alla 1991.

FilmografiaMuokkaa

Vuosi Elokuva Rooli
1939 Hätävara Timo Muranen
Aktivistit Kustaa, aktivisti
Avoveteen Jussi Marttila
Rikas tyttö Markus Hall
Punahousut maisteri Uuno Lattaskoski
1940 Kyökin puolella luutnantti Reino Helve
Anu ja Mikko Pelimanni-Kalle
Poikani pääkonsuli koulupoika Erkki Takkulainen, ”Ekku”
1941 Poretta eli Keisarin uudet pisteet näyttelijä Jussi Korhonen
Viimeinen vieras toimittaja Harni
Ryhmy ja Romppainen Jallu, ullakkovaras
1942 Oi, aika vanha, kultainen...! Erkki Hukari
August järjestää kaiken pankkivirkailija Hannes Heino
1943 Nuoria ihmisiä Janne ”Jean” Kelo, keksijä
Hevoshuijari Tepa, inkeriläinen sotamies
Synnitön lankeemus Timo Hattara
1944 Suurin voitto nimismies Esa Ensio Hyyrynen
1946 Naimisiin päiväksi Kalle Albertinpoika Kirjava
Nuoruus sumussa Hannes Mäkinen, ”Hanski”
1947 Sisulla ja sydämellä Hemppa
Kultamitalivaimo kamreeri Aarne Orava
Tuhottu nuoruus Hanski Eliasson
1949 Aaltoska orkaniseeraa rikosreportteri Lipponen, ”Haukansilmä”
Kanavan laidalla Topi, lämmittäjä ja masinisti
1950 Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta konemestari Venskinpoika
1951 Radio tekee murron radioreportteri Toivo Teräsvuori, ”Topi”

Vuosi Elokuva Rooli
1952 Radio tulee hulluksi radioreportteri Toivo Teräsvuori, ”Topi”
1954 Oi, muistatkos... Miinan-Mauno, Junnilan renki
1955 Kihlaus Aapeli Simeoninpoika, kraatari
1956 Muuan sulhasmies Ville
1957 Syntipukki
Vieras mies konstaapeli Karhu
1958 Kulkurin masurkka laivamies
Asessorin naishuolet asessori Alfred Haaravirta
Paksunahka Albert Tuppura
Sotapojan heilat kapteeni
1959 Kovaa peliä Pohjolassa Kalle Lehtonen
Yks’ tavallinen Virtanen Joltinen
Patarouva diplomi-insinööri Riipinen
Iskelmäketju ohjaaja / Iskelmä Oy:n johtaja
1960 Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut Isaskar Keturi, ”Solveig”
Justus järjestää kaiken Osmo Ujokas
Kankkulan kaivolla radioreportteri
Opettajatar seikkailee konstaapeli Ripatti
1961 Tähtisumua säveltäjä
Minkkiturkki Mutikainen
Olin nahjuksen vaimo ratsumestari evp Wilhelm Malm
Tyttö ja hattu säveltäjä Theodor Tekonen
Oksat pois... konstaapeli Ripatti
Pikku Pietarin piha johtaja Palkeinen
1966 Millipilleri konsuli Ö, ent. Saari, Tarmon setä
1989 Seitsemän veljestä Viertolan herra

Muut elokuvatehtävätMuokkaa

Vuosi Elokuva Rooli
1938 Syyllisiäkö? koulupoika
1939 Helmikuun manifesti marssiva nuorukainen
1940 Runon kuningas ja muuttolintu kimnasisti luokassa

LähteetMuokkaa

  • Martin, Timo – Niemi, Pertti – Tainio, Ilona: Suomen teatterit ja teatterintekijät. Tammi, 1974.
  • Suomen kansallisfilmografia 2–6. VAPK, 1991.
  • Kalemaa, Kalevi: Häyrinen, Hannes (1914–1991). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

ViitteetMuokkaa

  1. Hannes Häyrinen (muistot, maksullinen artikkeli) Helsingin Sanomat. 21.12.1991. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 27.7.2016.
  2. Kuka kukin on 1954 Runeberg. Viitattu 27.7.2016.
  3. Lilli Tulenheimo Helsinki: Uppslagsverket Finland. Viitattu 12.2.2020.
  4. a b c d e Rytkönen, Sisko: Hannes Häyrinen Elonet. 30.12.2013. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 18.5.2017.
  5. Annala, Jukka: Toopelivisio. Helsinki: Teos, 2006. ISBN 951-851-066-0.