Rillumarei

Rillumarei-nimitystä käytetään sodan jälkeen 1940- ja 1950-luvuilla ohjelmallisissa iltamissa esitetystä kuplettiperinnettä mukailevasta viihteestä. Nimitys tulee ”Rovaniemen markkinoilla” -kappaleen kertosäkeestä. Tärkeitä vaikuttajia olivat Reino Helismaa, Toivo Kärki ja Esa Pakarinen. Rillumarei saavutti kansansuosiota, mutta kriitikot vihasivat sitä. Myös ulkomaisia – lähinnä amerikkalaisia – iskelmiä ja jazzia kuunnellut kaupunkilaisnuoriso halveksi rillumareita, vaikka nuorten ja heidän vanhempiensa musiikkimaussa ei vielä tuohon aikaan ollut yleisesti ottaen kovin suuria eroja.[1] Helismaata ja Kärkeä muun muassa syytettiin kansan maun pilaamisesta.[2] Samoin Olavi Virta ja Tapio Rautavaara pitivät tietoisesti etäisyyttä rillumareihin.[3][4]

Mitä rillumarei oliMuokkaa

Toivo Kärjen poika Kalervo Kärki on luonnehtinut rillumareita:

» Se on erittäin suomalainen ilmiö, sitä on turha yrittää viedä muualle, sitä eivät ymmärrä muut kuin suomalaiset – tosin eivät läheskään kaikki suomalaisetkaan. Vastaavantyyppiset kansanomaiset musiikki-ilmiöt naapurimaissa ja kauempana eivät muistuta rillumareita lainkaan.»

Kalervo Kärjen mukaan Rovaniemen markkinoilla -kappale ja -elokuva määrittelivät rillumarein suuntaviivat: juureva jenkan tai polkan rytmi, konstailematon ja rehevä esitystapa, aiheet tavallisen kansan parista, sanoissa oikeaa tarinaa, useimmiten humoristinen näkökulma. Rillumarein maailma oli varsin viaton; kiroilua, ryyppäämistä tai muuta alatyyliä oli tuskin lainkaan. Työnteko oli vahvasti läsnä, mutta sittenkin vain taustalla. Rehellinen työmies oli rillumarein itsestäänselvä sankari, mutta varsinainen päähenkilö oli ”jätkä”, elämän tarkkailija, huoleton mutta ei pinnallinen, reilu ja salaviisas, teki työtä jos sitä sattui olemaan mutta tuli toimeen ilmankin. Vaikka työntekoa yritettiin hauskanoloisesti välttää, työtä kunnioitettiin sodanjälkeisen jälleenrakennuskauden hengessä.[5]

Musiikillisesti rillumareissa ei itse asiassa ollut mitään uutta, koska Suomessa oli jo kauan laulettu rekilauluja ja kupletteja. Toivo Kärki piti amerikansuomalaista Hiski Salomaata yhtenä merkittävimmistä sillanrakentajista vanhoista rekilauluista rillumareihin. Rillumarein kaltaista viihdettä tekivät 1950-luvun alkuvuosina myös esimerkiksi Veikko Lavi, Pauli Räsänen ja Kipparikvartetti. Varsinainen rillumarei henkilöityi Toivo Kärkeen, Reino Helismaahan ja heidän tuotteitaan esittäneisiin taiteilijoihin Esa Pakariseen, Kauko Käyhköön – joka käytti rillumarei-laulujen yhteydessä nimimerkkiä Justeeri –, Jorma Ikävalkoon ja Matti Louhivuoreen.[5]

Suhtautuminen rillumareihinMuokkaa

Kalervo Kärki on arvellut, että osasyynä jyrkän tuomitsevalle asenteelle rillumareihin on ollut sodanjälkeinen valistusmentaliteetti, jonka mukaan kansa oli yksinkertaista ja tietämätöntä ja sitä piti kasvattaa. Tästä lähtökohdasta myös Yleisradio valitsi kaiken esitettäväkseen kelpuuttamansa musiikin 1960-luvun alkuvuosiin saakka. Toisaalta Suomessa oli 1950-luvun alkupuolella viriämässä kulttuurinen modernismi, jonka näkökulmasta rillumarei oli aivan liian rahvaanomaista, ja ainoa oikea tapa suhtautua siihen oli jättää se kokonaan huomiotta. Räikeimmillään suhtautuminen Toivo Kärkeen ja Reino Helismaahan näkyi heidän vuonna 1954 nimimerkkien suojassa tekemänsä Karjala-aiheisen Ruoska ja rakkaus -näytelmän kohtelussa. Näytelmä sai aluksi erinomaiset arvostelut ja elokuvaohjaaja Erik Blomberg suunnitteli sen filmaamista, mutta tekijöiden henkilöllisyyden paljastuttua se katosi julkisuudesta täysin.[4]

Kalervo Kärjen mukaan hänen isänsä suhde rillumareihin oli hieman pulmallinen. Toivo Kärjellä ei ollut työläistaustaa kuten monella hänen noiden aikojen työtoverillaan. Papin poikana hänen varhaisimmat musiikilliset juurensa olivat kirkkomusiikissa, nuoruudessaan hän oli kiinnostunut jazzista, ja sotien aikana ja niiden jälkeen hän oli säveltänyt useita romanttisia, slaavilaissävyisiä tangoja. Siten Kärki joutui rillumareissa toimimaan hänelle ainakin näennäisesti vieraalla kentällä. Toisaalta hän oli kotoisin maalta ja saanut jo lapsuuskodissaan rokotuksen kaikenlaista hienostelua vastaan. Sota-aikana hän oli viettänyt viisi vuotta rintamalla tavallisten jermujen parissa, upseerina mutta millään tavoin asemaansa pönkittämättä. Hän korosti arvostavansa "tavallisia ihmisiä" ja vastustavansa "nappiherroja". Kalervo Kärki korostaa, ettei hänen isänsä koskaan vastustanut aitoa korkeakulttuuria, vaan päin vastoin arvosti sitä mitä suurimmassa määrin. Sen sijaan Toivo Kärki ei hyväksynyt sievistelevää tekotaidetta ja kulttuurilla ratsastamista vain sen vuoksi, että se oli hienoa.[5]

Toivo Kärjen omien kokemusten mukaan suhtautumisessa rillumareihin oli melkoinen annos kaksinaismoraalia. Kun hänet kutsuttiin esiintymään erääseen yksityistilaisuuteen ja hän kysyi, mitä hänen odotettiin soittavan, eräs vuorineuvos sanoi: "Antaa tulla vain 'Rovaniemen markkinoilla', mitäs te turhaan kyselette!" Julkisuudessa samat vieraat olivat esiintyneet vannoutuneina Beethovenin ja Sibeliuksen kannattajina.[4]

Rillumareikulttuuri sammui 1960-luvulla television yleistyttyä, mutta nousi uudestaan esiin 1970-luvun alussa elokuvassa Meiltähän tämä käy (1973), vaikkakin vain hetkellisesti. Rillumarei käsitti myös elokuvia, kuten Rovaniemen markkinoilla, Hei, rillumarei! ja Lentävä kalakukko.

Toivo Kärki sai elämäntyöstään säveltaiteilijain valtionpalkinnon vuonna 1987, mikä oli ainoa hänen saamansa virallinen kunnianosoitus. Kärjen aisapari Reino Helismaa ja muut rillumarei-kauden tunnetut tekijät eivät saaneet elinaikanaan mitään virallista tunnustusta.[6]

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Matti Peltonen (toim.) Rillumarei ja valistus. Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa. Helsinki, 1996. ISBN 951-710-045-0

LähteetMuokkaa

  1. Jake Nyman: Suomi soi 4: suuri suomalainen listakirja, s. 87. Helsinki: Tammi, 2005. ISBN 951-31-2504-1.
  2. Reino Helismaa Pomus.net. Viitattu 22.10.2010.
  3. Lasse Erola: Olavi Virta ja hänen maailmansa, s. 94. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2005.
  4. a b c Lasse Erola: Tapsa: Tapio Rautavaaran elämä, s. 204. Helsinki: Helsinki-kirjat, 2012.
  5. a b c Kalervo Kärki: Sydämeni sävel: Toivo Kärki ja hänen musiikkinsa, s. 265–269. Helsinki: Mediapinta, 2015.
  6. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1989, s. 18. Helsinki: Otava, 1988.

Aiheesta muuallaMuokkaa

Tämä kulttuuriin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.