Vennamolaisuus

poliittinen liike ja ideologia, jota Veikko Vennamo ja hänen kannattajansa edustivat

Vennamolaisuus oli Suomessa nimitys poliittiselle liikkeelle ja ideologialle, jota Veikko Vennamon ja hänen kannattajiensa sanottiin edustaneen. Populistinen vennamolaisuus oli Suomen Maaseudun Puolueen (SMP) aatteellinen pohja, erityisesti Vennamon puheenjohtajakaudella ja puolueen suuruuden päivinä 1960–ja 1970-luvuilla.

Tausta

muokkaa

Lakitieteen lisensiaatti, varatuomari Vekko Vennamo oli tullut valituksi eduskuntaan ensimmäisissä sodanjälkeisissä, vuoden 1945 vaaleissa Maalaisliiton kansanedustajana. Jo tätä ennen, lokakuussa 1944, hänet oli nimitetty Maatalousministeriön asutusasiainosaston (ASO) osastopäälliköksi johtamaan sodanjälkeistä asutustoimintaa. Vuosina 1954–1956 Vennamo toimi valtiovarainministerinä Kekkosen viidennessä hallituksessa ja tuki näyuvästi Urho Kekkosen valintaa tasavallan presidentiksi vuoden 1956 vaalissa.[1]

Presidentinvaalin jälkeen Vennamo joutui yhä kasvaviin erimielisyyksiin Kekkosen ja Maalaisliiton johdon, erityisesti puoluesihteeri Arvo Korsimon kanssa. Kesän 1956 puoluekokouksessa Vennamo haastoi istuvan puheenjohtajan V. J. Sukselaisen, mutta hävisi luvuin 627–101. Erimielisyyksien kärjistyessä Vennamo erosi puolueesta ja perusti vuonna 1959 oman puolueen, jonka nimeksi tuli Suomen Pientalonpoikien Puolue. Nimivalinta johtui siitä, että Vennamo katsoi Maalaisliiton ajavan vain suurtilallisten asioita. Samaan aikaan ASO lakkautettiin ja Vennamo siirrettiin tullihallitukseen.[1]

Suomen Pientalonppoikien Puolueen kannatusta mitattiin ensimmäisen kerran vuoden 1960 kunnallisvaaleissa. Puolue sai 359 valtuutettua 139 kunnan valtuustoihin. Erityisen suurta SPP:n kannatus oli karjalaisen siirtoväen keskuudessa. Halsualla Keski-Pohjanmaalla SPP sai valtuustoon jopa yksinkertaisen enemmistön.[2][3]

Vuoden 1962 eduskuntavaaleissa Vennamo putosi eduskunnasta, eikä SPP saanut yhtäkään kansanedustajan paikkaa. Tärkeänä syynä vaalitappioon oli, ettei suuri osa SPP:n kannattajista hyväksynyt puolueen osallistumista niin kutsuttuun Honka-liittoon vuoden 1962 presidentinvaalissa. Entistä oikeuskansleria Olavi Honkaa pidettiin liian oikeistolaisena ehdokkaana.[4] Myös vuoden 1964 kunnallisvaalit sujuivat SPP:ltä heikosti: puolue menetti yli 150 valtuustopaikkaa.[5]

Vennamolaisuuden synty

muokkaa

Vuosien 1962 ja 1964 vaalitappioiden jälkeen Veikko Vennamo totesi, ettei pienviljelijöiden tuki enää riittänyt hänen puolueelleen, vaan lisää kannattajia oli saatava muualta. Kun Maalaisliitto vuonna 1965 vaihtoi nimensä Keskustapuolueeksi, Vennamo vaihtoi seuraavana vuonna puolueensa nimen Suomen Maaseudun Puolueeksi. Vennamo itse palasi eduskuntaan vuoden 1966 vaaleissa puolueensa ainoana edustajana.[3]

Käännekohdaksi muodostui vuoden 1968 presidentinvaali, josta alkoi SMP:n nousu yhden miehen eduskuntaryhmästä keskisuureksi puolueeksi. Vennamon vaalikampanjan tunnuslauseena oli ”unohdetun kansan puolesta”. Vennamo suuntasi puolueensa viestin ”unohdetulle kansalle”, johon saattoi kuulua jokainen, joka tunsi itsensä tavalla tai toisella kaltoinkohdelluksi.[3] Vaalissa Vennamo sai 33 valitsijamiestä, kun istuva presidentti Urho Kekkonen sai 201 ja Kokoomuksen ehdokas, Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja Matti Virkkunen 66 valitsijamiestä.[3] Omalta osaltaan Vennamon ja SMP:n menestystä siivitti uusi joukkoviestin televisio, joka yleistyi 1960-luvulla myös maaseudulla.[6]

Sosiaalipsykologi Seppo Toiviainen on pitänyt ratkaisevana tekijänä vennamolaisuuden synnylle pitkän ajan kuluessa kasautunutta ja 1950-luvulla julkiseen keskusteluun tullutta maatalouden ja erityisesti maitotalouden ylituotanto-ongelmaa ja siitä seurannutta maataloustuotteiden hintojen laskua.[7] Sanaan aikaan maatalouden koneistuminen vähensi työvoiman tarvetta: alkutuotannossa toimivan työvoiman määrä väheni 1960-luvun aikana 16 prosenttiyksikköä niin, että vuonna 1970 enää 20 prosenttia suomalaisista työskenteli maatalouselinkeinoissa. Käytännössä tämä merkitsi liki 600 000 työpaikan katoamista alkutuotannosta.[8]

1960-luvun aikana Suomi oli historiallisen rakennemuutoksen kourissa. Varsinkin Itä- ja Pohjois-Suomen syrjäseudut tyhjenivät eteläisen Suomen suurkaupunkien lähiöihin ja Ruotsiin suuntautuneen muuttoliikkeen vuoksi. Maatalouden ylituotanto-ongelmaa pyrittiin ratkaisemaan peltojen paketoinnilla ja lehmien teurastuspalkkioilla, minkä Veikko Vennamo nimesi ”talonpojan tappolinjaksi”.[3]

Vennamolaisuuden sisältö

muokkaa

Vennamolaisuuden keskeisinä piirteinä oli Veikko Vennamon ja hänen vaimonsa Sirkka Vennamon kehittämiin suosittuihin iskulauseisiin nojaaminen. Vennamo syytti niiden avulla entistä puoluettaan Maalaisliitto-Keskustapuoluetta, myöhemmin muitakin ”vanhoja puolueita” oman edun tavoittelusta, pienviljelijöiden ja muiden ”vähäosaisten” asian unohtamisesta sekä presidentti Urho Kekkosta ja ns. kansanrintamaan pohjautuneita hallituksia liian neuvostomyönteisestä ulkopolitiikasta. Vennamo tuomitsi jyrkästi myös vuoden 1967 alussa käyttöön otetun puoluetuen. Toimittaja Jukka Halosen luonnehdinnan mukaan vennamolainen retoriikka yhdisteli vasemmistolaista agitaatiota, oikeistolaista yltiöisänmaallisuutta ja kristillistä herännäisyyttä.[3]

Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa SMP:n teemana oli ”talonpojan tappolinja”, jolla Veikko Vennamo kritisoi Paasion ja Koiviston hallitusten ajamaa rakennemuutospolitiikkaa. 1960-luvun vasemmistolainen opiskeiljaradikalismi oli pilkannut isänmaata ja uskonnollisia arvoja, minkä vuoksi SMP:n mielestä yhteiskuntaan oli palautettava ryhti ja rehellisyys. SMP pelotteli äänestäjiä myös sosialismilla, sillä vuoden 1966 vaaleissa eduskuntaan oli tullut vasemmistoenemmistö. Ylipäätään Vennamon mielestä valtaa pitivät huijarit, poliittiset pelurit ja Neuvostoliiton nöyristelijät.[3] Vennamolaisen retoriikan ansiosta SMP menestyi etenkin Kuopion ja Pohjois-Karjalan vaalipiireissä, joista poismuutto oli ollut voimakkainta.. Jälkimmäisessä SMP sai 23,9 prosenttia kaikista vaalipiirissä annetuista äänistä.SMP onnistui murtautumaan myös kaupunkeihin; Helsingissä puolueen ehdokkaat saivat yhteensä liki 10 000 ääntä.[9]

Vuosina 1972–1973 Vennamo oli näkyvimpiä presidentti Urho Kekkosen toimikauden poikkeuslain nojalla tapahtuneen pidentämisen vastustajia.

Vuoden 1975 eduskuntavaaleissa SMP kärsi raskaan tappion; puolueen kansanedustajista vain Veikko vennamo ja J. Juhani Kortesalmi säilyttivät paikkansa. Vaalitappio osoitti yhteiskunnan rakennemuutoksen kääntyneen SMP:ta vastaan. Näin kannatusta oli jälleen haettava toisin keinoin kuin vuonna 1970.[10] 1970- ja 1980-luvuilla SMP nostatti kohun ns. ”ministeristereo”-, Salora- ja Valco-jutuista, metrojupakasta ja eräiden kansanedustajien väärin perustein nostamista päivärahoista. Jutuista seuranneissa oikeudenkäynneissä oli joidenkin virkamiesten ja yritysjohtajien ohella syytettyinä eräitä poliitikkoja. Vuoden 1983 eduskuntavaaleja, joissa SMP saavutti historiansa toisen suurvoiton, on kutsuttu Vennamon kehittämän termin mukaan ”rötösherravaaleiksi”. Vaalien jälkeen SMP nousi hallituspuolueeksi, mitä kilpailevat puolueet ja politiikan tarkkailijat pitivät palkkiona SMP:n tuesta Mauno Koiviston presidenttiehdokkuudelle vuoden 1982 vaalissa.

Veikko Vennamo pyrki SMP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajana 1980-luvulla jatkamaan puolueen perinteistä oppositioasennetta siitä huolimatta, että puolue oli kahden ministerin voimin mukana Sorsan hallituksessa. Tämä aiheutti kitkaa SMP:n ja muiden hallituspuolueiden välille ja siitä syntyi jonkin aikaa käytössä ollut käsite vanhavennamolaisuus. Huipentumana oli Veikko Vennamon kevään 1986 Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeisessä kiihkeässä keskustelussa esittämä ponsiehdotus, jonka mukaan Suomen olisi luovuttava ydinvoimasta. Seurauksena oli Veikko Vennamon ja hänen poikansa, SMP:n uuden puheenjohtajan ja toisen valtiovarainministerin Pekka Vennamon julkinen yhteenotto, jonka seurauksena Veikko Vennamo jätti eduskunnan ja politiikan vuoden 1987 vaaleissa. Kaksi vuotta myöhemmin myös Pekka Vennamo siirtyi pois politiikasta tultuaan nimitetyksi Posti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi.

Vennamolaisuuden hiipuminen

muokkaa

Vennamolaisuus ja SMP:n vetovoima alkoivat hiipua Veikko Vennamon jätettyä eduskunnan vuoden 1987 vaaleissa ja siirryttyä eläkkeelle. Myös Pekka Vennamo siirtyi loppuvuonna 1989 Posti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi ja jätti politiikan.[11] Vuoden 1991 vaalien jälkeen puolue hajosi sisäisiin kiistoihinsa. Puolueen kannatus ja taloudellinen pohja romahtivat vuonna 1995 ja Perussuomalaiset perustettiin sen seuraajaksi.

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. a b Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1998, s. 104. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14838-9.
  2. Aarni Virtanen: Veikko Vennamo – mies ja hänen puolueensa, s. 101. Helsinki: Art House, 2018. ISBN 978-951-884-662-1.
  3. a b c d e f g Halonen, Jukka: Jytky 50 vuotta: Suomen Maaseudun Puolue SMP yllätti kaikki vaaleissa 1970 – mies rökälevoiton takana oli Eino Poutiainen Löytöjärveltä 19.3.2020. Apu.
  4. Virtanen 2018, s. 116.
  5. Vrtanen 2018, s. 118.
  6. Virtanen 2018, s. 120.
  7. Seppo Toiviainen: Vennamolaisuus poliittisena joukkoliikkeenä. Unohdetun kansan siivellä, s. 37–56. Helsinki: Otava, 1970.
  8. Ukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 239. Helsinki: Otava, 1987.
  9. Virtanen 2018, s. 152–153.
  10. Virtanen 2018, s. 225.
  11. Virtanen 2018, s. 323.