Vennamolaisuus

Vennamolaisuus oli Suomessa nimitys poliittiselle liikkeelle ja ideologialle, jota Veikko Vennamon ja hänen kannattajiensa sanottiin edustaneen. Populistinen vennamolaisuus oli Suomen Maaseudun Puolueen (SMP) aatteellinen pohja, erityisesti Vennamon puheenjohtajakaudella ja puolueen suuruuden päivinä 1960–1970-luvuilla. Sosiaalipsykologi Seppo Toiviainen on pitänyt ratkaisevana tekijänä vennamolaisuuden synnylle pitkän ajan kuluessa kasautunutta ja 1950-luvulla julkiseen keskusteluun tullutta maatalouden ja erityisesti maitotalouden ylituotanto-ongelmaa ja siitä seurannutta maataloustuotteiden hintojen laskua.

Vennamolaisuuden keskeisinä piirteinä oli Veikko Vennamon ja hänen vaimonsa Sirkka Vennamon kehittämiin suosittuihin iskulauseisiin nojaaminen. Vennamo syytti niiden avulla entistä puoluettaan Maalaisliitto-Keskustapuoluetta, myöhemmin muitakin ”vanhoja puolueita” oman edun tavoittelusta, pienviljelijöiden ja muiden ”vähäosaisten” asian unohtamisesta sekä presidentti Urho Kekkosta ja ns. kansanrintamaan pohjautuneita hallituksia liian neuvostomyönteisestä ulkopolitiikasta. Vennamo tuomitsi jyrkästi myös vuoden 1967 alussa käyttöön otetun puoluetuen. Vennamon poliittiset kilpailijat, etenkin keskustalaiset poliitikot, arvostelivat häntä sen vuoksi kolmannen luokan politikoinnista, halpahintaisesta äänestäjien kosiskelusta ja poliittisten irtopisteiden keräämisestä. Vennamolaisia syytettiin ajoittain jopa eduskunnan työskentelyn pilaamisesta ”aloitetehtailulla”; esimerkiksi Ahti Karjalaisen mielestä vennamolaiset käyttäytyivät eduskunnassa ”kuin pikkupojat hiekkalaatikolla”. Kotimaan poliittinen äärivasemmisto (ns. taistolaiset) ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda puolestaan leimasivat vennamolaisuuden äärioikeistolaiseksi. Toisaalta Vennamon tapa johtaa puoluettaan aiheutti usein ristiriitoja SMP:n sisällä.

Vuoden 1968 presidentinvaalissa Veikko Vennamon vaalilauseena oli tunnettu ”unohdetun kansan puolesta”. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa SMP:n teemana oli ”talonpojan tappolinja”, jolla Veikko Vennamo kritisoi Paasion ja Koiviston hallitusten ajamaa rakennemuutospolitiikkaa. Vuosina 1972–1973 Vennamo oli näkyvimpiä presidentti Urho Kekkosen toimikauden poikkeuslain nojalla tapahtuneen pidentämisen vastustajia. 1970- ja 1980-luvuilla SMP nostatti kohun ns. ”ministeristereo”-, Salora- ja Valco-jutuista, metrojupakasta ja eräiden kansanedustajien väärin perustein nostamista päivärahoista. Jutuista seuranneissa oikeudenkäynneissä oli joidenkin virkamiesten ja yritysjohtajien ohella syytettyinä eräitä poliitikkoja. Vuoden 1983 eduskuntavaaleja, joissa SMP saavutti historiansa toisen suurvoiton, on kutsuttu Vennamon kehittämän termin mukaan ”rötösherravaaleiksi”. Vaalien jälkeen SMP nousi hallituspuolueeksi, mitä kilpailevat puolueet ja politiikan tarkkailijat pitivät palkkiona SMP:n tuesta Mauno Koiviston presidenttiehdokkuudelle vuoden 1982 vaalissa.

Veikko Vennamo pyrki SMP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajana 1980-luvulla jatkamaan puolueen perinteistä oppositioasennetta siitä huolimatta, että puolue oli kahden ministerin voimin mukana Sorsan hallituksessa. Tämä aiheutti kitkaa SMP:n ja muiden hallituspuolueiden välille ja siitä syntyi jonkin aikaa käytössä ollut käsite vanhavennamolaisuus. Huipentumana oli Veikko Vennamon kevään 1986 Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeisessä kiihkeässä keskustelussa esittämä ponsiehdotus, jonka mukaan Suomen olisi luovuttava ydinvoimasta. Seurauksena oli Veikko Vennamon ja hänen poikansa, SMP:n uuden puheenjohtajan ja toisen valtiovarainministerin Pekka Vennamon julkinen yhteenotto, jonka seurauksena Veikko Vennamo jätti eduskunnan ja politiikan vuoden 1987 vaaleissa. Kaksi vuotta myöhemmin myös Pekka Vennamo siirtyi pois politiikasta tultuaan nimitetyksi Posti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi.

Vennamolaisuus ja SMP:n vetovoima alkoivat hiipua Veikko Vennamon siirryttyä eläkkeelle ja vuoden 1991 vaalien jälkeen puolue hajosi sisäisiin kiistoihinsa. Puolueen kannatus ja taloudellinen pohja romahtivat vuonna 1995 ja Perussuomalaiset perustettiin sen seuraajaksi.

Lähteet

• Timo Soini ja Perussuomalaiset kohtalon hetkillä: Viimeinen vennamolainen (Arkistoitu – Internet Archive)
• Retoriikkaa populismin pelikentällä^{[vanhentunut linkki]}
• Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988, s. 111 (Vuoden sanoja: Vanhavennamolaisuus). Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09685-0.
• Ahti Karjalainen: Kotimaani ompi Suomi: muistelmia ja mietteitä, s. 48. Espoo: Weilin+Göös, 1981.
• Seppo Toiviainen: Vennamolaisuus poliittisena joukkoliikkeenä. Teoksessa Unohdetun kansan siivellä (Suunta nro 1), s. 35–56. Helsinki: Otava, 1970.