Yksityisalue Maunu Kurkvaaran ohjaama suomalainen elokuva vuodelta 1962. Tyylilleen uskollisesti Kurkvaara käsikirjoitti, kuvasi, leikkasi, lavasti ja tuotti teoksen itse. Yksityisalue sai valtion elokuvapalkinnon 1962 ja parhaan musiikin Jussi-palkinnon 1963.[1]

Yksityisalue
Yksityisalueen DVD-julkaisun kansi.
Yksityisalueen DVD-julkaisun kansi.
Ohjaaja Maunu Kurkvaara
Käsikirjoittaja Maunu Kurkvaara
Tuottaja Maunu Kurkvaara
Säveltäjä Usko Meriläinen
Kuvaaja Maunu Kurkvaara
Leikkaaja Maunu Kurkvaara
Lavastaja Maunu Kurkvaara
Pääosat Kalervo Nissilä
Kyllikki Forssell
Jarno Hiilloskorpi
Sinikka Hannula
Pehr-Olof Sirén
Sointu Angervo
Valmistustiedot
Valmistusmaa Suomi
Tuotantoyhtiö Kurkvaara-Filmi Oy
Ensi-ilta 5. lokakuuta 1962
Kesto 83 minuuttia
Alkuperäiskieli suomi
Budjetti noin 7 000 000 vmk
Edeltäjä Rakas...
Seuraaja Meren juhlat
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Tarina kertoo ammatissaan menestyneen arkkitehti Toivo Kosken itsemurhasta ja sen motiivien selvittelystä. Elokuvassa on myös kannanottoja aikakauden kiivaan uudisrakentamisen synnyttämää arkkitehtuuria kohtaan.

1960-luvun alussa suomalaisen elokuvan studioaikakausi oli päättymässä ja tilalle tuli useiden muiden demokraattisen Euroopan maiden tavoin niin kutsuttu ”uusi aalto”, jonka uranuurtaja Suomessa oli Kurkvaara.[2] Hän on pitänyt Yksityisaluetta parhaana elokuvanaan.[3]

Yksityisalue on keskimmäinen osa Kurkvaaran trilogiassa, jonka aloittaa Rakas... ja päättää Meren juhlat. Trilogian kantavia teemoja ovat ranskalaisen uuden aallon henki ja nuoren helsinkiläisälymystön elämän kuvaaminen.[4] Sinikka Hannulalla on trilogian jokaisessa elokuvassa keskeinen rooli. Trilogian kaksi ensimmäistä teosta ovat mustavalkoisia.

Sisällysluettelo

NäyttelijätMuokkaa

 Näyttelijä  … Rooli  
 Kalervo Nissilä  … Toivo Koski, arkkitehti  
 Kyllikki Forssell  … Margit Koski, edellisen puoliso  
 Jarno Hiilloskorpi  … Pentti Vaara  
 Sinikka Hannula  … Kaisu, sihteeri  
 Pehr-Olof Sirén  … Mäkelä  
 Sointu Angervo  … Soili  
 Kaarlo Halttunen  … tohtori Carlstedt  
 Sasu Haapanen  … rakennusurakoitsija  
 Esko Mannermaa  … tuomari Salin  
 Aimo Tepponen  … arkkitehti  

JuoniMuokkaa

Nuori arkkitehti Pentti Vaara löytää esimiehensä Toivo Kosken ruumiin tämän huvilalta. Kuolinsyy on itsemurha. Kosken puoliso Margit Koski ja tohtori Carlstedt sopivat, että kuolinsyyksi ilmoitetaan sydänkohtaus. Todellinen kuolinsyy jää toistaiseksi Pentin, Margitin ja tohtorin salaisuudeksi. Margitin on vaikea käsittää Toivon ratkaisua, sillä miehen ura on ollut menestyksekäs: hän on muun muassa voittanut hiljattain arkkitehtikilpailun.

Kosken arkkitehtitoimistolla työt jatkuvat, ja Toivolle yritetään epätoivoisesti etsiä seuraajaa. Pentti ei paljasta toimiston väelle Toivon kuolinsyytä, vaan puhuu sydänkohtauksesta, kuten on sovittu. Carlstedt puolestaan hoitaa asian tahollaan taitavasti, ja syöttää lehdistölle saman valheen. Pentti alkaa ottaa selvää Toivon viimeisten elinviikkojen vaiheista apunaan muuan Mäkelä, elämää nähnyt mies. Kerronta etenee muistoesineiden ja päiväkirjan kautta takaumiin, joissa käsitellään Toivon viimeisiä viikkoja.

Takaumissa valotetaan Toivon suhdetta 1960-luvun suomalaiseen arkkitehtuuriin. Hänen mielestään sadasosa siitä on kelvollista, loput on epäkelpoa. Toivo ja Pentti ajelevat pitkin Helsinkiä vierailemassa rakennustyömailla, muuan muassa Kalliossa, jossa on meneillään kiivas uudisrakennuskausi. Margit jää taustalle, hänen ja Toivon välistä kanssakäymistä ei juurikaan näytetä.

Käy ilmi, että Toivolla oli säpinää konttorinsa nuorten työntekijöiden, Kaisun ja Soilin kanssa. Toivo ja Soili tapasivat meren rannalla ja Toivo kutsui naisen huvilalleen. Kaisu puolestaan kutsui Toivon kotiinsa. Hänen mukaansa Toivo ei ollut tyytyväinen kilpailutyöhönsä. Toivo oli ylipäätään väsynyt ja turhautunut.

Toivo järjestää asiat niin, että Pentti löytää hänet kuolleena. Viimeisessä kohtauksessa Pentti ja Mäkelä seuraavat Toivon hautajaisia. On talvi. Aivan lopussa Pentti kohtaa Soilin ja he kävelevät yhdessä pois pitkin koivukujaa.

TuotantoMuokkaa

Yksityisalueen aikoihin Kurkvaara oli jo löytänyt työmetodinsa. Hän käytti yleensä vain yhtä otosta, jolloin näyttelijät eivät hyytyneet toistuvista uusintaotoista. Ennen kuvauksia Kurkvaara harjoitutti näyttelijänsä perinpohjaisesti. Hänen vakiintuneisiin menetelmiinsä kuului myös jälkiäänitys ja mykkä kamera. Kurkvaaran mielestä elokuvan tuli kokonaisuudessaan noudattaa ohjaajansa näkemystä ja työryhmä kannatti pitää pienenä. Hänen pyrkimyksenään oli ”intensiivinen sävy”.[3]

ArviotMuokkaa

Yksityisalue sai aikalaiskriitikoilta pääosin myönteisen vastaanoton. Helsingin Sanomien Paula Talaskivi piti sitä Kurkvaaran siihenastisista elokuvista parhaana. Hänen mielestään Yksityisalue oli ”täyttä filmiä, kuvauksellisesti antoisa, ilmeikästä, viitseliästä ja kekseliästäkin”. Sen sijaan käsikirjoitusta ja henkilöohjausta Talaskivi kritisoi pinnalliseksi ja ohueksi. Myös Uuden Suomen Heikki Eteläpää arvioi sisällön keskeisiltä osiltaan ohuenlaiseksi. Nuoremmat kriitikot sitä vastoin suhtautuivat innostuneesti Yksityisalueeseen. Parnasson Risto Hannula ihasteli teoksen ”määrätietoista varmuutta”. Peter von Bagh kirjoitti Ylioppilaslehden kiertokyselyssä: ”Kurkvaaran kuudes ja paras elokuva ei omissa rajoissaan jätä paljon varaa toivomuksille --- ”. Myös Jaakko Tervasmäki oli arvioissaan korostetun myönteinen. Jörn Donner arvioi teoksen Dagens Nyheterissä puutteistaan huolimatta onnistuneeksi. Kesäkuun 1988 televisioesityksen yhteydessä Yksityisalue sai verraten myönteisiä arvioita.[5]

Peter von Baghin kirjassa Sininen laulu Yksityisaluetta pidetään ”hienona tutkimusmatkana” aikansa yhteiskunnallisiin ja yksilöllisiin ”ahdistuksen aiheisiin”.[2]

JulkaisutMuokkaa

Televisioensi-iltansa Yksityisalue sai 19. helmikuuta 1968, jolloin se keräsi ruutujen ääreen runsaat miljoona katsojaa[1] – lähes neljäsosan Suomen tuolloisesta väestöstä. Finnkino Oy on julkaissut Yksityisalueen DVD:nä, kuten myös trilogian ensimmäisen ja kolmannen osan.

LähteetMuokkaa

  1. a b Yksityisalue (Esitystiedot) 2013. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 20.7.2015.
  2. a b Bagh, Peter von: Sininen laulu - itsenäisen Suomen taiteiden tarina, s. 402. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2007. ISBN 978-951-0-32895-8.
  3. a b Yksityisalue (Taustaa) 2013. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 20.7.2015.
  4. Meren juhlat, DVD-laitoksen takakansi.
  5. Yksityisalue (Lehdistöarvio) 2013. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 20.7.2015.