Karlheinz Stockhausen

saksalainen säveltäjä

Karlheinz Stockhausen (22. elokuuta 1928 Mödrath, Saksa5. joulukuuta 2007 Kürten, Saksa) oli saksalainen säveltäjä. Stockhausen nousi yhdeksi 1900-luvun jälkipuoliskon merkittävimmistä ja kiistellyimmistä säveltäjistä.[1] Hänen uransa jatkui 2000-luvulle saakka. Hän on eurooppalaisen avantgarden keskeisimpiä nimiä. Stockhausenin tuotannossa yhdistyvät elektronisen musiikin mahdollisuuksien tutkiminen, sarjallisuus, teatraalisuus ja mystiikka. Säveltämisen lisäksi Stockhausen kirjoitti runsaasti esseitä.

Karlheinz Stockhausen maaliskuussa 2004.

Elämä ja uraMuokkaa

Stockhausen syntyi Alt-Mödrathissa lähellä Kölniä. Hänen äitinsä kuoli hermoparantolassa ja isänsä kaatui itärintamalla toisessa maailmansodassa.[2] Hän opiskeli Kölnin musiikkikorkeakoulussa ja yliopistossa vuosina 1947–1951, Darmstadtissa 1951 ja Olivier Messiaenin johdolla Pariisissa vuosina 1951–1953. Pariisissa hän tapasi myös Pierre Schaefferin sekä Pierre Boulezin[1]. Tämän jälkeen hän opiskeli fonetiikkaa, akustiikkaa, informaatioteoriaa ja sävellystä Bonnin yliopistossa. Nämä antoivat pohjan hänen säveltäjänuralleen Kölnissä, jossa hän syventyi tutkimaan elektronisen musiikin mahdollisuuksia.

1950-luvulla Stockhausen vakiinnutti paikkansa sarjallisen säveltämisen ja elektronisen musiikin kärjessä. Hänen vaikutuksensa ulottui jopa populaarimusiikin puolelle. Hän luennoi muun muassa Darmstadtin nykymusiikkijuhlilla vuodesta 1957 ja osallistui sävellyksillään ja kirjoituksillaan taiteesta käytävään keskusteluun. Suomessa hän vieraili usein 1950–1960-luvulla.[1]

Elektroninen nauhateos Gesang der Jünglinge (1956) yhdistää ihmisääntä ja elektronisesti tuotettuja ääniä, ja se kuuluu nykymusiikin tunnetuimpiin teoksiin. Teoksessa käytettiin ensimmäistä kertaa äänen suuntaa ja liikettä musiikin parametrina, sillä teoksen alkuperäinen versio luotiin viisikanavaiselle äänentoistojärjestelmälle.

Stockhausenin tyyliMuokkaa

Stockhausenin tuotanto ei noudata leimallisesti vain yhtä tyyliä tai sävellystekniikkaa. Tuotannossa näkyy hänen kiinnostuksensa tieteisiin, teknologiaan, uskontoihin, kosmologiaan ja mystiikkaan. Hänen tuotannossaan on aineksia sarjallisuudesta ja elektronisesta musiikista. Hän kokeili tilaäänen vaikutusta musiikkiin ja graafista musiikkinotaatiota. Hän ei noudattanut musiikin perinteiden mukaisia kaavoja. Stockhausenin omien sanojen mukaan hänen sävellyksensä tutkivat musiikin akustisia ja psykologisia vaikutuksia ja mahdollisuuksia. Vaikka hän on tunnettu erityisesti elektronisen musiikin uranuurtajana, hän käytti sävellyksissään myös akustisia soittimia. Useat sävellykset tarjoavat soittajille paljon vapauksia.

SävellyksetMuokkaa

 
Stockhausen esitelmöi nykymusiikista Jyväskylän kesässä vuonna 1962. Kuuntelemassa Raija Mattila ja Ilpo Saunio.

Stockhausenin varhaiseen tuotantoon kuuluu pianokappaleita, elektronista musiikkia ja soveltavia orkesterisävellyksiä, joiden avulla hän tutki yhtä musiikillista ongelmaa kerrallaan. Näistä teoksista klassikoksi on noussut Kreuzspiel (1951). Hän laajensi musiikin ilmaisumahdollisuuksia eri suuntiin: sävelkorkeus, intensiteetti, kesto, sointiväri ja äänen sijoittuminen tilaan. Darmstadtin nykymusiikkijuhlilla syntyi 1960-luvulla myös kollektiivisävellyksiä, joissa kokonaisen talon eri huoneet ja niissä esitetyt eri musiikit kuuluivat samaan teokseen.[1]

Stockhausen joutui vuonna 1968 syvällisen musiikillisen kriisiin. Se muutti teorioita rakentavan avatgardistin Aleksandr Skrjabinin kaltaiseksi näkyjen näkijäksi, mystikoksi. Yhdysvaltalaisen John Cagen vaikutuksesta hän kiinnostui zenbuddhismista. Hän palasi ikään kuin taaksepäin yksinkertaisen ja melodiseen säveltämiseen, johon sisältyi sanoituksen mystisyys. Tämä ilmeni äärimmillään siten, että soittajille annettiin ainnoastaan joukko runomuotoisia ohjeita, joiden mukaiseen tunnelmaan heidän tuli virittäytyä ja soittaa soitintaan kuuntelemalla sisäistä mielentilaansa. Tämä kausi toi Stockhausenille runsaasti uusia ihailijoita erityisesti Lontoon ja Yhdysvaltojen hippinuorison keskuudesta.[1]

Vuodesta 1977 Stockhausen aloitti luultavasti kunnianhimoisimman kautensa nimeltä Licht. Teos koostuu seitsemän oopperan sarjasta, yksi kullekin viikonpäivälle. Jokainen teos on nimetty sen päivän mukaan, jona se on tarkoitus suorittaa. Näissä vuosina 1977–2003 valmistuneissa oopperoissa Stockhausen työskentelee monimutkaisten ja sisäisten ideoidensa parissa. Oopperat keskittyvät kolmeen jumalalliseen hahmoon, jotka ovat (Lucifer, Eve ja arkkienkeli Mikael), ja niissä käytetään laajaa esittäjäjoukkoa: useita kuoroja, orkestereita, improvisoivia muusikkoja, elektroniikkaa ja monimutkaisia ​​lavastuksia. Lichtin merkittävin osa koostuu neljästä helikopterista, joista jokaisessa on yksi jousikvartetin jäsen, jotka lentävät konserttisalin yli ja lähettävät reaaliaikaista ​​dataa musiikista, videoista ja helikopteriäänistä alas saliin. Siellä äänet toistetaan kaiuttimilla ja kuvat projisoidaan näytöille.[2]

Stockhausenin tuotanto koostuu yli 200 teoksesta. 1990-luvun alussa Stockhausen alkoi julkaista teoksiaan CD-levyllä omalla levymerkillään. Hän julkaisi omat partituurinsa itse.

ArvosteluMuokkaa

Stockhausenin musiikki on herättänyt sekä arvostelua että ihailua. Eräät jazz- ja populaarimusiikin edustajat, kuten Frank Zappa, Miles Davis, Sonic Youth ja Herbie Hancock, ovat maininneet Stockhausenin yhdeksi innoittajistaan.

Stockhausen populaarikulttuurissaMuokkaa

Karlheinz Stockhausen on yksi Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -albumin kannen kuvassa olevista henkilöistä. Tiettävästi häntä ehdotti kuvaan Paul McCartney.

LähteetMuokkaa

 
Stockhausenin hautamuistomerkki.
  1. a b c d e ”Stockhausen, Karlheintz”, Otavan suuri ensyklopedia, 8. osa (Reykjavik–sukulaisuus), s. 6463–6464. Otava, 1980. ISBN 951-1-05637-9.
  2. a b Stockhausen. Music Academy Online (englanniksi)

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Heikinheimo, Seppo: The Electronic Music of Karlheinz Stockhausen. Studies on the Esthetical and Formal Problems of Its First Phase. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Translated by Brad Absetz. Acta musicologica Fennica, 6. Helsinki: Suomen Musiikkitieteellinen Seura, 1972. ISSN 0587-2448.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Karlheinz Stockhausen.