John Cage

yhdysvaltalainen säveltäjä (1912–1992)

John Milton Cage (5. syyskuuta 1912 Los Angeles12. elokuuta 1992 New York) oli yhdysvaltalainen säveltäjä. Cage lienee tunnetuin 1900-luvun musiikin kokeilija, joka varhaisista sävellyksistään asti oli kiinnostunut hälyistä ja epätavallisista äänilähteistä. Hän itse nimitti tyylilajia ”sattumamusiikiksi”. Cage ei pelkästään laajentanut musiikin äänimaailmaa, vaan ennen kaikkea musiikillista ajattelua ja Cagen tapauksessa koko musiikin käsite joutuu perusteellisen uudelleenarvioinnin kohteeksi. Muun muassa zen-filosofialla ja erityisesti kiinalaisella Yijing-oraakkelikirjalla oli suuri vaikutus hänen musiikkiinsa. Yksi Cagen tunnetuimmista sävellyksistä on 4′33″, joka ei sisällä lainkaan nuotteja ja jota esitettäessä soittimia ei soiteta lainkaan.

John Cage
John Cage (1988
John Cage (1988
Henkilötiedot
Syntynyt5. syyskuuta 1912
Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat
Kuollut12. elokuuta 1992 (79 vuotta)
New York, New York, Yhdysvallat
Ammatti säveltäjä, musiikkiteoreetikko
Muusikko
Tyylilajit aleatorinen musiikki, ooppera, länsimainen taidemusiikki, elektroninen musiikki, kokeellinen musiikki, Konkreettinen musiikki,avant-garde music (käännä suomeksi), performanssi ja 1900-luvun taidemusiikkiView and modify data on Wikidata
Merkittävät teokset 4′33″ (1952)
Soittimet pianoView and modify data on Wikidata
Levy-yhtiöt ECMView and modify data on Wikidata
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
johncage.org

ElämäMuokkaa

Nuoruus ja musiikillinen innostusMuokkaa

Cage syntyi vuonna Los Angelesissa vuonna 1912. Hänen vanhempansa olivat keksijä John Milton Cage Sr ja Crete Cage, joka kjirjoitti epäsäännöllisesti Los Angeles Timesiin. John aloitti pianotunnit noin kymmenenvuotiaana, mutta hänen ensimmäinen intohimonsa oli kirjoittaminen. High schoolin jälkeen hän pääsi opiskelemaan Pomona Collegeen, mutta jätti opintonsa kahden vuoden jälkeen kesken.[1]

Cage matkusti vuonna 1930 Eurooppaan ja kokeili siellä useita eri taidemuotoja, kuten maalaustaidetta, arkkitehtuuria ja runoutta. Niistä mikään ei kuitenkaan innostanut tarpeeksi. Hän kuuli matkallaan ensimmäistä kertaa muun muassa Johann Sebastian Bach sekä aikalaissäveltäjiä, kuten Igor Stravinskyä, ja innostui sävellystaiteesta.[1]

Cage palasi 1931 Yhdysvaltoihin ja sai sen jälkeen musiikkiopetusta Richard Buhligilta, Arnold Schönbergiltä, Adolph Weissilta ja Henry Cowellilta.[2] Schönbergin kanssa Cage vietti kaksi vuotta Etelä-Kalifornian yliopistossa ja UCLA:ssa.[1] Cage opetti vuosina 1938–1940 Seattlessa Cornish College of the Artsssa. Tuona aikana hän järjesti lyömäsoitinorkestereita esittämään sävellyksiänsä. Hän laajensi myös tanssiteoksiin ja teki yhteistyötä erityisesti koreografi ja tanssija Merce Cunninghamin kanssa. Heille syntyi pitkä taiteellinen ja romanttinen suhde.[1][2]

SävellysuraMuokkaa

Cage käytti varhaisissa sävellyksissään Schönbergin kaksitoistasäveljärjestelmää, mutta alkoi 1930-luvun lopulla laajentaa kokoeilujaan erilaisiin epätavallisiin soittimiin, kuten preparoituun pianoon. Tällaisessa pianossa kielten väliin oli laitettu erilaisia esineitä lyömäsoitinmaisia tai tuonpuoleisia ääniefektejä varten. Cage käytti myös nauhureita, soittimia ja radioita päästääkseen eroon tavanomaisen taidemusiikin tavasta tuottaa ääntä. Cage nousi vuonna 1943 Museum of Modern Artissa pitämänsä konsertin jälkeen yhdysvaltalaisen avantgardemusiikin johtaviksi nimiksi.[2]

Cage tutustui 1946 Gita Sarabhain kautta intialaiseen musiikkiin ja filosofiaan, ja 1940-luvun lopulla sekä 1950-luvun alussa hän osallistui monille zen-buddhalaisen D. T. Suzukin luoennolle. Cage sai vuonna 1951 kiinalaisen Muutosten kirjan. Sen kautta hän inspiroitu käyttämään musiikissa sattumanvaraisia elementtejä. Hän saattoi esimerkiksi katkaista nauhan satunnaisesta kohdasta ja Muutosten kirjan neuvojen avulla yhdistää nauhan lopulliseksi sävellykseksi.[1]

Cage oli 1940-luvulla opettanut Black Mountain Collegessa kahtena kesänä, mutta vuonna 1952 hän sai sieltä residenssin. Black Mountain College oli radikaali laitos, jossa kehittyi muun muassa uusdada ja Cagen monet kaikista kokeellisimmat sävellykset. Theater Piece No. 1 (1952) ja 4′33″ perustuivat kumpikin pitkälti epätavanomaisiin tapoihin ja sattumaan.[1]

Cage oli liitetty Wesleyan Universityyn 1950-luvun lopulta aina säveltäjän kuolemaan asti.[1] Hän alkoi 1970-luvulla sovittamaan kirjallisia tekstejä musiikiksi. Tällainen teos oli muun muassa Roaratorio, an Irish Circus on Finnegan’s Wake (1979).[3] Cage sävelsi aina 1990-luvun alkuun asti, mutta hän ei loppuvaiheessa enää juurikaan esiintynyt niveltulehduksen takia. Cage oli kuitenkin loppuun asti varsin tuottoisa, ja hänen teostaan Number Pieces pidetään hänen viimeisenä mestariteoksenaan. Sitä tehdessään hän oli jo niveltulehduksen takia lähes halvaantunut, toipumassa aivoinfarktista sekä kärsi muistakin vaivoista.[1]

TuotantoMuokkaa

 
John Cage (vasemmalla) ja Michael Bach vuonna 1992.

Cage oli alati kiinnostunut uusista ja epätavallisista äänilähteistä. Usein hän valitsi soittimikseen esineitä, jotka olivat normaalikäytöltään mitä arkipäiväisimpiä. 1940-luvulla hän laajensi lyömäsoittimistoa erilaisilla metalliesineillä, sävellyksissään Imaginary Landscape No 1–5 (1939–1952) hän käytti äänilähteinä muun muassa radiovastaanottimia sekä levysoittimia. Teosten tapahtumaluonnetta korostaa 1950-luvulta alkaen se, että ne ilmoitetaan sävelletyn esimerkiksi ”pianistille” (ei pianolle) tai jopa vain ”neljälle esittäjälle”.

Paitsi ”kaikkien äänten tasa-arvoisuutta”, Cage piti hiljaisuutta keskeisenä ja itsenäisenä musiikin osana. Äärimmäinen ja tunnetuin esimerkki tästä lienee ”hiljainen kappale” 4′33″ (1952), jonka esityksessä pianisti ei soita ääntäkään, vaan teos koostuu ympäristön äänistä. Monet teokset sisältävät minuuttienkin mittaisia taukoja, mikä antaa musiikille meditatiivisen luonteen. Sävellykset ovat myös pitkiä, tunnin mittaiset teokset eivät ole poikkeus hänen tuotannossaan. Yksi erikoisimpia Cagen teosten tulkintaprojekteja on urkuteoksen ”ORGAN²/ASLSP” (1987) esitys Saksassa Halberstadtin keskiaikaisessa St.-Burchardi-kirkossa. Kirjainyhdistelmä ASLSP sisälsi esitysohjeen ”as slow as possible” (”niin hitaasti kuin mahdollista”). Teoksen esitys sitä varten konstruoiduilla erikoisuruilla alkoi vuonna 2001, ja sen on määrä kestää 4. syyskuuta 2640 asti. Kahdeksansivuisen partituurin soitto tulee siis kestämään 639 vuotta.

Omien sanojensa mukaan Cage ei halunnut säveltää teoksia, joissa on ”alku, keskikohta ja loppu”, vaan hänen tavoitteensa oli tehdä säveltäjä ja valmiiksi sävelletty musiikki tarpeettomiksi avaamalla ihmisten korvat koko ajan läsnä oleville ympäristön äänille, jotka ”ovat aina uusia ja paljon kauniimpia kuin varta vasten tuotetut äänet”. Niinpä Cagen musiikki ei noudata perinteistä länsimaista muotoajattelua, jonka mukaan sävellyksen tapahtumat etenevät klassisen draaman kaltaisesti: asiat ja tilanteet esitellään, minkä jälkeen ne asettuvat erilaisiin asetelmiin synnyttäen jännitteitä ja konflikteja, jotka purkautuvat teoksen loppuun mennessä. Päinvastoin useat Cagen sävellykset ovat luonteeltaan hyvin staattisia ja tapahtumat seuraavat toisiaan ennustamattomasti. Musiikki ei ”etene” tai ”johda” minnekään, se vain ”on”.

SuomessaMuokkaa

Cagen teoksia esitettiin tiettävästi ensi kerran Suomessa niin sanotuissa Lastenkamarikonsertissa 2. joulukuuta 1962 (4′33″) ja myöhemmin keväällä 1973 Colloquim Musicale -multimediakonsertissa. Tuolloin sopraano Carla Henius esitti muun muassa kaksi Cagen sävellystä lauluäänelle ja suljetulle pianolle säestämällä itseään suljetun pianon kantta koputtamalla.

Vuonna 1983 Cage vieraili Viitasaarella opettamassa ja esiintymässä Uuden musiikin kesäakatemiassa.[4]

Poliittinen ajatteluMuokkaa

Poliittisilta näkemyksiltään John Cage oli anarkisti. Hän kertoi saaneensa vaikutteita muun muassa Henry Thoreaulta.[5]

TeoksiaMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h Biography of John Cage The Art Story. The Art Story Foundation. Viitattu 7.12.2021. (englanniksi)
  2. a b c John Cage Encyclopedia Britannica. 1.9.2021. Viitattu 7.12.2021. (englanniksi)
  3. John Cage Biography PBS. 1.8.2001. WNET. Viitattu 7.12.2021. (englanniksi)
  4. Möttönen, Markku: Ilmiö John Cage. Viitasaaren Seutu, 7.7.2016, s. 12. Viitattu 10.7.2016.
  5. Anarchism and Music: Biographies Anarchy Archives. Viitattu 13.6.2013.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Dickinson, Peter (toim.): Cage Talk: Dialogues with & about John Cage. Rochester: University of Rochester Press, 2006. ISBN 1-58046-237-5.
  • Iddon, Martin: John Cage and David Tudor: Correspondence on Interpretation and Performance. Cambridge: Cambridge University Press, 2013. ISBN 978-1-107-01432-9.

Aiheesta muuallaMuokkaa