Miles Davis

yhdysvaltalainen jazzmuusikko

Miles Dewey Davis III (26. toukokuuta 1926 Alton, Illinois, Yhdysvallat28. syyskuuta 1991 Santa Monica, Kalifornia, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen jazzmuusikko ja -säveltäjä, jonka pääsoitin oli trumpetti. Häntä pidetään yhtenä jazzin keskeisimmistä suunnannäyttäjistä ja ylipäänsä modernin musiikin vaikutusvaltaisimmista hahmoista.[1]

Miles Davis
Davis vuonna 1955
Davis vuonna 1955
Henkilötiedot
Syntynyt26. toukokuuta 1926
Alton, Illinois, Yhdysvallat
Kuollut28. syyskuuta 1991 (65 vuotta)
Santa Monica, Kalifornia, Yhdysvallat
Ammatti muusikko, säveltäjä
Muusikko
Taiteilijanimi Cleo HenryView and modify data on Wikidata
Aktiivisena 1944–1991
Tyylilajit jazz, hard bop, bebop, cool jazz, fuusiojazz, jazz-rock, modaalinen jazz
Soittimet trumpetti, flyygelitorvi, urut, piano, laulu
Levy-yhtiöt Prestige/Debut, 1945–1961
Columbia, 1955–1975
Columbia/Warner Bros., 1981–1991
Aiheesta muualla
Kotisivut

NuoruusMuokkaa

 
1701 Kansas Avenue East St. Louisissa, Illinoisisssa, jossa Davis asui vuosina 1939–1944.

Davis syntyi varakkaaseen afroamerikkalaiseen perheeseen. Hänen isänsä oli hammaslääkäri Miles Dewey Davis, ja hänen äitinsä Cleota Mae (Henry) Davis oli soitonopettaja. Perhe muutti vuotta myöhemmin East St. Louisiin. Hänen äitinsä Cleota halusi poikansa soittavan viulua.[2] Hän oli kyvykäs bluespianisti, mutta piti tämän salaisuutena pojaltaan, sillä ei pitänyt bluesia tarpeeksi hienona.[3] Davis sai ensimmäisen trumpettinsa yhdeksänvuotiaana, mutta aloitti trumpetinsoiton varsinaisesti vasta 13 vuoden iässä, kun hänen isänsä hankki uuden trumpetin lisäksi poikansa soitonopettajaksi paikallisen trumpetisti Elwood Buchananin. Buchanan painotti soittamista ilman vibratoa, ja tämä painuikin nuoren Davisin mieleen koko hänen tulevan uransa ajaksi. Myös Clark Terry vaikutti vahvasti hänen soittoonsa. 16-vuotiaana Davis liittyi paikalliseen muusikkojen liittoon ja aloitti ammattimaisen soiton. Pian hän soitti Eddie Randlen yhtyeessä Blue Devils. Vuoden pestin jälkeen Davisiä pyydettiin erilaisiin yhtyeisiin, mutta hänen vanhempansa halusivat pitää opinnoista kiinni, niin että Miles kävisi koulun loppuun. Vuonna 1944 Charlie Parkerin ja Dizzy Gillespien tähdittämä Billy Eckstinen yhtye vieraili St. Louisissa. Davis pääsi soittamaan sairastuneen Buddy Andersonin tilalle kolmanneksi trumpetiksi pariksi viikoksi. Yhtyeen matka jatkui kuitenkin pian ilman Davisiä, sillä hänen vanhempansa olivat edelleen ankaria opintojen suhteen.

Vuonna 1944 Davis aloitti opinnot New Yorkissa koulussa, joka otti myöhemmin nimekseen Juillard. Hän alkoi pian soittaa Parkerin kanssa klubeissa, ja vuonna 1945 hän hylkäsi akateemiset opinnot kokonaan ja ryhtyi täysipäiväiseksi jazz-muusikoksi. Hän soitti sekä Parkerin että Eckstinen kanssa ja kokosi myös oman epätavallisen yhdeksän miehen yhtyeen, jossa oli trumpetin lisäksi alttosaksofoni, baritonisaksofoni, pasuuna, käyrätorvi ja tuuba. Yhtye äänitti Capitol Recordille materiaalia, joka julkaistiin 1957 nimellä Birth of The Cool.[4]

1950-lukuMuokkaa

Davis sai vuonna 1951 pitkän levytyssopimuksen Prestigen kanssa. Vuonna 1955 hän alkoi levyttää Columbialle, mutta vanhan sopimuksen takia joka toinen levy ilmestyi Prestigeltä.[4] Hän kokosi klassisen kvintettinsä, jossa soitti John Coltrane, Red Garland, Paul Chambers ja Philly Jo Jones. Kvintetistä muodostui sekstetti, kun Cannonball Adderley liittyi yhtyeeseen. Kun Jo Jones erosi, hänen tilalleen tuli rumpuihin Jimmy Cobb ja Garlandin tilalle pianoon Bill Evans.

1960-luku ja vapaamuotoisempi tyyliMuokkaa

 
Davis Helsingin Messuhallissa lokakuussa 1964.

1960-luvun alkupuolella Davis soitti konserteissaan samoja standardeja, kuten oli tehnyt 1950-luvulla. Hänen oli vaikeaa löytää tenorisaksofonisti, joka olisi paikannut John Coltranen jättämän aukon. Davis tiesi, että Art Blakeyllä oli yhtyeessään saksofonisti nimeltä Wayne Shorter, jonka soittoon Davis oli ihastunut. Vasta Wayne Shorterin liityttyä yhtyeeseen sai Davis haluamansa kokoonpanon valmiiksi. Siinä soitti Davisin ja Shorterin lisäksi rumpali Tony Williams, basisti Ron Carter ja pianisti Herbie Hancock. Tällä kokoonpanolla Miles Davis saavutti yhden uransa hienoimmista vaiheista. Musiikki alkoi kehittyä vapaampaan tyyliin, jossa soolon choruksia ei ole ennalta määrätty. Yhtyeen kollektiivinen osaaminen oli vailla vertaa.

Fuusion merkkipaalutMuokkaa

Davisin 1960-luvun kvintetti hajosi lopulta, kun mukaan alkoi tulla yhä uusia muusikoita. Hancockin ollessa häämatkalla Brasiliassa hänen tilalleen tuli Tony Williamsin tuttava Chick Corea. Studiossa oli toisinaan mukana myös toinen tunnettu pianisti, Joe Zawinul. Bassoon tuli Dave Holland, rumpalina kuultiin esimerkiksi Jack DeJohnettea ja kitaraa soitti John McLaughlin.

Miles Davis ei ollut ensimmäinen niistä monista artisteista, joka rupesivat yhdistelemään jazzia ja popmusiikkia 1960-luvulla, mutta hän sai kuitenkin lopulta aikaan merkittävimmät levytykset tällä saralla. Davis lähestyi selvästi fuusiota jo levyillään Miles in the Sky (1968) ja Filles de Kilimanjaro (1968). Ensin mainitun levyn avausraidalla Stuffilla Herbie Hancock siirtyi sähköpianon ääreen, Ron Carter sähköbassoon ja Tony Williams soitti tango-komppia muistuttavaa rytmiä. Lisää oli kuitenkin luvassa: vuosina 1969 ja 1970 Davis julkaisi kolme levyä, joita pidetään fuusiojazzin ehdottomina merkkipaaluina: In a Silent Way (1969), Bitches Brew (1970) ja A Tribute to Jack Johnson (1970).

1970-lukuMuokkaa

Kolmen merkittävän fuusiolevyn jälkeen Davis julkaisi vielä muutamia vastaavia levyjä. Vuonna 1972 ilmestynyt On the Corner vei rytmit vielä lähemmäksi funkia. Davis ihaili Sly Stonen ja James Brownin musiikkia. Näiden lisäksi hän otti mukaan vaikutteita esimerkiksi intialaisesta musiikista. Davis oli toivonut saavansa yleisökseen mustan nuorison, mutta On the Corner -levy oli hyvin hankala pala nieltäväksi monille kuulijoille. 1970-luvun puoliväliin mennessä Davis julkaisi vielä muutamia fuusiolevyjä, joista osa oli äänitetty konserteissa. Tämän jälkeen Davis vetäytyi asuntoonsa käyttämään huumeita. Omien sanojensa mukaan hän ei kolmeen vuoteen koskenutkaan trumpettiinsa. Davis oli tuolloin ajoittain varsin huonossa kunnossa. Hänen uransa ei päättynyt kuitenkaan vielä tähän.

Davisin paluu ja viimeinen vuosikymmenMuokkaa

 
Miles Davis esiintymässä jazz-festivaaleilla Alankomaissa vuonna 1991.

1970-luvun lopussa Davis päätti taas tarttua trumpettiinsa ja teki paluun. 1970-luvulta kuolemaansa vuoteen 1991 asti Davis levytti 1970-luvun funkista ja 1980-luvun popmusiikista vaikutteita saaneita levyjä. Myös hip hop -vaikutteinen levy ehti ilmestyä. Sanotaan, että Miles Davis ei koskaan pysähtynyt: tällä tarkoitetaan, että hän ei koskaan palannut vanhan akustisen jazzin pariin (paitsi ehkä muutamassa konsertissa). Davisin 1980-luvun tuotanto on varsin kiisteltyä. On kuitenkin lähes yleisesti hyväksytty, että varsinaisia klassikkolevyjä Davis ei enää tehtaillut 1970-luvun lopussa tapahtuneen paluunsa jälkeen. Jazz-puristit eivät tietenkään lämpene Davisin 1980-luvun tuotannolle sen enempää kuin hänen aiemmillekaan fuusio-levyilleen, mutta tämän ajan levyt ovat saaneet osakseen myös arvostusta jazzin ja laajemmin afroamerikkalaisen musiikin uudemmista suuntauksista kiinnostuneiden ihmisten parissa. 1980-luvun levyillä Davis sävelsi itse tuskin ollenkaan. Yksi syy oli, että tehdessään levytyssopimusta hän päätyi erehdyksessä antamaan tulevien sävellystensä oikeudet levy-yhtiölle. Monella levyllä hän tukeutui basisti-multi-instrumentalisti Marcus Milleriin ja hänellä oli yhtyetovereinaan vanhaan tapaan muita nousevia kykyjä, kuten kitaristi John Scofield.

Vuonna 1991 Davis soitti Montreux’n jazzfestivaaleilla Quincy Jonesin yhtyeen kanssa materiaalia, jota Gil Evans oli sovittanut hänelle 1950-luvulla. Tämä hämmästytti yleisöä, sillä Davis ei ollut aiemmin palannut menneisiin. Esityksestä tehty taltiointi voitti Grammy-palkinnon.[4]

Syyskuussa 1991 Davis joutui keuhkokuumeen vuoksi santamonicalaiseen sairaalaan. Hän sai siellä aivoinfarktin ja koomaan vaivuttuaan kuoli 28. syyskuuta.

Davis konsertoi Suomessa vuosina 1964 sekä 1967 Helsingin Messuhallissa, vuosina 1984[5] sekä 1987[6] Pori Jazz -festivaaleilla ja 1988 Helsingin UKK-hallissa[7].

Neljä Miles Davisin albumia valittiin mukaan vuonna 2005 julkaistuun englanninkieliseen hakuteokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Ne ovat Birth of the Cool (1957), Kind of Blue (1959), In a Silent Way (1969) ja Bitches Brew (1970).[8]

DiskografiaMuokkaa

AlbumitMuokkaa

  • Dig (1951)
  • Miles Davis and the Modern Jazz Giants (1954)
  • Blue Haze (1954)
  • Miles Davis Quartet (1954)
  • The New Miles Davis Quintet (1955)
  • Mles and Horns (1955)
  • Miles Davis an Milt Jackson Quintet/Sextet (1955)
  • Musing of Miles (1955)
  • Blue Moods (1955)
  • ’Round About Midnight (1957)
  • Walkin’ (1957)
  • Cookin’ (1957)
  • Miles Ahead (1957)
  • Bags’ Groove (1957)
  • Birth of the Cool (1957; nauhoitettu 1949)
  • Relaxin’ (1958)
  • Milestones (1958)
  • Kind of Blue (1959)
  • Workin’ (1959)
  • Porgy and Bess (1959)
  • Sketches of Spain (1960)
  • Steamin’ (1961)
  • Someday My Prince Will Come (1961)
  • Miles Davis in Person, Vol. 1 – Friday Night at the Blackhawk (1961)
  • Miles Davis in Person, Vol. 2 – Saturday Night at the Blackhawk (1961)
  • Miles Davis at Carnegie Hall (1962)
  • Seven Steps to Heaven (1963)
  • Quiet Nights (1963)
  • Miles in Berlin (1965)
  • My Funny Valentine (1965)
  • E.S.P. (1965)
  • Four & More (1966)
  • Miles Smiles (1966)
  • Sorcerer (1967)
  • Nefertiti (1967)
  • Miles in the Sky (1968)
  • Filles de Kilimanjaro (1968)
  • In A Silent Way (1969)
  • Bitches Brew (1970)
  • Miles Davis at Fillmore: Live at the Fillmore East (1970)
  • A Tribute to Jack Johnson (1971)
  • Live-Evil (1971)
  • On the Corner (1972)
  • In Concert: Live at Philharmonic Hall (1973)
  • Black Beauty: Miles Davis at Fillmore West (1973)
  • Big Fun (1974)
  • Get Up with It (1974)
  • Agharta (1975)
  • Water Babies (1976)
  • Pangaea (1976)
  • Dark Magus (1977)
  • The Man with the Horn (1981)
  • We Want Miles (1982) (Grammy-palkinto: ”Best Jazz Instrumental Performance by a Soloist”)
  • Star People (1983)
  • Decoy (1984)
  • You’re Under Arrest (1985)
  • Tutu (1986) (Grammy-palkinto: ”Best Jazz Instrumental Performance”)
  • Music from Siesta (1987)
  • Amandla (1989)
  • Aura (1989)
  • Dingo (1990)
  • Miles & Quincy: Live at Montreux (1992) (Grammy-palkinto: ”Best Large Jazz Ensemble Performance”)
  • Doo-Bop (1993)
  • Live Around the World (1996)

LähteetMuokkaa

  1. "Miles Davis." Who2? Biographies. Who2?, 2008. Answers.com 02 Mar. 2009. http://www.answers.com/topic/miles-davis
  2. About Miles Davis thumbplay.com. Arkistoitu 14.1.2009. Viitattu 2.3.2009. (englanniksi)
  3. "Miles Davis." Contemporary Black Biography. The Gale Group, Inc, 2006. Answers.com 02 Mar. 2009. http://www.answers.com/topic/miles-davis : "His mother, Cleota, played the violin and encouraged her son to take up that respectable, classical instrument. Miles would later learn that his genteel mother, whose sartorial splendor he took as a model, was also well versed in the decidedly more homely musical phrases of the blues."
  4. a b c Miles Davis All Music Guide. Viitattu 5.5.2013. (englanniksi)
  5. Miles Davis Festivaalivuosi 1987, Pori Jazz
  6. Miles Davis Pori Jazz
  7. Oikaisuja: Miles Davis esiintyi Suomessa vielä 1988. Helsingin Sanomat, 23.8.2013. Sanoma Oy.
  8. Dimery, Robert (toim.): 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Cassell Illustrated, 2005. ISBN 1-84403-392-9.

KirjallisuuttaMuokkaa

Aiheesta muuallaMuokkaa