Tanssilava

Tanssilava on ulkoilmaan tanssipaikaksi rakennettu avoin tai katettu lava, jolla harrastetaan lavatanssia. Tanssilavoja on esiintynyt etenkin Ruotsissa ja Suomessa 1800-luvulta alkaen, ja mainintoja niistä on myös Norjasta, Venäjältä, Irlannista ja Meksikosta. Toisen maailmansodan jälkeen tanssilavojen on sanottu Ruotsissa korvautuneen katetuilla rakennuksilla, kun taas Suomessa ilmiö on jatkunut enemmän tai vähemmän elinvoimaisena edelleen.

Ämyrin tanssilava Somerniemellä Somerolla.

Tanssilava kansanpuistossa Ruotsin Tolleredissa.

Tanssilava. Ystad 2016.

Tanssilavoja eri maissa

Yhtä lailla kuin tanssilavoja on Suomessa pidetty suomalaisena ilmiönä, ne on Ruotsissa nähty ruotsalaisuuden ilmentyminä, ja Ruotsissa niitä tiedetään olleen ainakin jo 1910-luvulla. Suomalaisissa sanomalehdissä ensimmäinen maininta tanssilavasta (ruots. dansbana) on Ruotsin kruunuprinsessan syntymäpäivistä kertovassa uutisessa vuodelta 1850. Kristianiassa (nykyisessä Oslossa) Norjassa tanssilava mainitaan vuonna 1876 ja Jeniseiskissä Siperiassa myös vuonna 1876. Erityisen tavallisia tanssilavojen sanotaan olleen Ruotsissa maailmansotien välisenä aikana, jonka jälkeen niiden sanotaan korvautuneen katetuilla rakennuksilla. 2000-luvulla nimitystä dansbana käytetään Ruotsissa vähän.

Muissa kielissä, kuten ranskassa ja englannissa, sanalle tanssilava on ollut vaikea löytää täsmällistä vastinetta ilmiöstä muilla kielillä kerrottaessa. Irlannissa tanssilavoja (engl. dance platform) kerrotaan olleen toiseen maailmansotaan asti; niillä tanssivat etenkin nuoret sunnuntaisin kirkonmenojen jälkeen, usein huilu- tai viulupelimannin säestyksellä. Samoin lavalla tapahtuvia tansseja kerran viikossa on tavattu Meksikossa. Etenkin englanninkielisessä maailmassa yleisempää on kuitenkin vastaavasti vaikeasti suomennettava ”tanssihuonetanssiminen” (engl. ballroom dancing); monet suomalaiset lavatanssit ovat muunnelmia näistä salitansseista. Laajemmin voidaan puhua seuratansseista, jotka kattavat molemmat ilmiöt.

Historiaa Suomessa

Kaavin Sivakkavaarassa sijaitsevan Sivakan lavan historia on liki satavuotinen.

Tanssilavojen rakentaminen on alkanut Suomessa Ilmar Talven mukaan 1880- tai 1890-luvulla. Suomesta kertovassa uutisessa ruotsinkielinen sana dansbana esiintyy Suomea tarkoittavana ensi kerran 1876 Åbo Underrättelser -lehden uutisessa Porista. Jo tätä ennen sana oli esiintynyt uutisissa muualta. Suomenkielinen sana tanssilava esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 1879 Uuden Suomettaren Mikkeliä koskevassa uutisessa.

Vanhimpia tanssilavoja Suomessa olivat kaupunkien kansanjuhlien ja muiden tapahtumien tilapäiset avolavat. Maaseudulla tanssilavojen on arveltu levinneen ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta muualle Suomeen. Niiden rakentamista helpottivat modernit höyrysahat, joista saatiin tasaisia lattialankkuja, samalla kun tasaisempaa lattiaa vaativat myös uudet paritanssit. Yhteen lavojen leviämisen kanssa osuu myös nuorisoseuraliikkeen nousu.

1900-luvun alkuvuosikymmeninä seuratalot korvasivat osittain varhaisia avolavoja. Forssan seudulla tehdystä tutkimuksesta nähdään, että kun tansseja oli vielä 1920-luvulla melko vähän, niin 1930-luvulla niitä alettiin järjestää enemmän. Tanssipaikkoina olivat pääasiassa ladot (paikallisessa murteessa ”makasiinit”) ja seuratalot. Toisen maailmansodan jälkeen seurojen ja yhdistysten rakentamat tanssilavat lisääntyivät kuitenkin nopeasti.

Lähes sata vuotta vanha Sivakan lava Kaavin kunnan Sivakkavaarassa on yksi Suomen vanhimmista yhä toimivista tanssilavoista. Eräiden tietolähteiden mukaan tansseja on pidetty Sivakan lavalla jo vuonna 1907.

Erilaisia lavoja

Tanssilavojen tyyppeinä erotetaan vuonna 1993 tehdyssä tutkimuksessa avolavat, katetut lavat ja suurlavat. Avolavoja rakennettiin paljon sotien jälkeen, mutta säiden armoilla ne kestivät vain muutamia vuosia lahoamatta. 2000-luvulla niitä oli enää muutamia, lähinnä katettujen lavojen laajennuksina tai tilapäiskäytössä. Katetut pienlavat taas olivat joko avo- tai umpiseinäisiä, ja umpiseinäisissä saattoi jo olla sähkö ja lasi-ikkunat.

Suurlavojen rakentaminen alkoi 1950-luvun lopussa. Niitä oli tavallisesti yksi tai kaksi maakuntaa kohti hyvien liikenneyhteyksien varrella, ja niissä olivat varustuksena yleensä lasi-ikkunat, sähkövalo, porttikatos ja usein myös keittokatos ja putka. Tanssilavan ympärillä oli yleensä suuri aidattu alue ja mahdollisesti erilliset kahvio ja WC sekä aidan ulkopuolella pysäköintialue. Usein houkuttimena on myös kaunis maisema.

Tanssilavat nykyään

Kun maaseutu alkoi autioitua, taloudellisen kannattavuuden edellytykseksi nousi lavan suuruus, ja matkat tanssilavoille pitenivät. Maantieteilijä Pentti Yli-Jokipiin Lounais-Suomessa tekemästä tutkimuksesta nähdään, että tällöin pienet paikalliset lavat vähenivät ja 1970-luvulla lavojen alueellisessa jakaumassa oli siirrytty kuntatasolta seututasolle. 1980- ja 1990-luvulla tanssilavojen määrä kääntyi kuitenkin nousuun. Osittain tämä voi liittyä kylätoiminnan nousuun. Myös valtakunnallisesti tanssilavojen määrä on tasaisen hitaasti vähentynyt, mutta muiden tanssipaikkojen noussut. Vuonna 2005 kesätanssipaikkoja oli tasaisesti koko maassa ja talvitanssipaikkojakin vähintään joka maakunnassa.

Kulttuuriset viittaukset

Tanssilava mainitaan P. Mustapään tunnetussa runossa ”Viimeisestä illasta” kokoelmassa Laulu vaakalinnusta vuodelta 1927. Myös lauluksi sävelletty runo alkaa sanoin: ”Istuimme kahden tanssilavan luona”.

Katso myös

• Luettelo Suomen tanssilavoista
• Tanssiravintola

Lähteet

• Hakulinen, Kerkko & Yli-Jokipii, Pentti: Tanssilavakirja: Tanssista, lavoista ja lavojen tansseista. Helsinki: AtlasArt, 2007. ISBN 978-952-5671-07-0

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tanssilava Wikimedia Commonsissa

• Yli-Jokipii, Pentti: Changes in local communities: The cultural geography of Finnish open-air dancee pavillions. (Fennia 174:2) Helsinki: Suomen maantieteellinen seura, 1996. (englanniksi)

• Rossi, Leena: Lavatanssikertomuksia ja refleksiivistä etnografiaa. Kirja-arvostelu teoksesta Saarikoski, Helena: Silloin tanssittiin tangoa: Tanssikansan kertomaa 1900-luvulta. Kulttuuriosuuskunta Partuuna, 2014. (Agricolan kirja-arvostelut, 15.6.2015)