Huilu

Huilu on puupuhaltimiin kuuluva soitin, jossa ääni syntyy soittajan puhaltaman ilmavirran osuessa terävään reunaan, jolloin putkessa oleva ilmapatsas alkaa värähdellä. Äänen korkeus määräytyy värähtelevän ilmapatsaan pituuden ja soittajan käyttämän puhallustekniikan mukaan. Ilmapatsaan pituutta voidaan yleensä säädellä sormireikien tai männän avulla. Huilunsoittoon erikoistunutta puupuhaltajaa kutsutaan huilistiksi.

Huilut luokitellaan rakenteensa ja soittotapansa vuoksi puupuhaltimiin, mutta 1800-luvulta lähtien poikkihuilut on yleensä valmistettu metallista ja nokkahuilut tehdään nykyään usein muovista. Metallisissa ja muovisissa huiluissa on selvästi erilainen ääni kuin puisissa. Huilu on siis puupuhallin vaikka se nykyään valmistetaankin messingistä/ kullan ja metallin seoksesta. Puhallustavan perusteella huilut voidaan jakaa kahteen ryhmään:

Poikkihuilut (lat. fistula Germanica)
Nokkahuilut (lat. fistula Anglica)

Historia

Huilut ovat vanhimpia ihmisen tekemiä soittimia. Vanhin varmasti huiluksi tunnistettu esine on Saksan Hohle Felsin luolasta lähellä Ulmia vuonna 2008 tehty löytö, joka on ajoitettu 35 000 vuoden ikäiseksi.^[1] Mahdollisesti tätä vanhempi huilu (Divje Baben huilu) on löydetty Sloveniasta Divje Baben karstiluolasta. Luolakarhun reisiluusta tehdyssä esineestä on säilynyt vain osa, jossa on kaksi reikää, joten sitä ei ole voinut vahvistaa soittimeksi.^[2] Vanhoja ovat myös Schwabenin Juran Geißenklösterlesta tehdyt löydöt.

Suomessa huilu tuli käyttöön pronssikaudella. Varhaisissa huiluissa ei ilmeisesti ollut sormiaukkoja, joten niillä ei soitettu melodioita. Rautakaudella käyttöön Suomessa tuli pajun kuoresta tehty pitkä, sivusta puhallettava huilu, jolla saatettiin soittaa myös melodioita. Viikinkiajalla noin vuosina 800–1050 Länsi-Suomessa omaksuttiin länsieurooppalainen huilu, jossa tulppana oli soittajan oma kieli ja putki tehtiin mm. männynvesasta, jonka sydänpuu kierrettiin ulos. Huilussa oli tuolloin jo mahdollisesti sormiaukkoja. ^[3]

Poikkihuilu

Pääartikkeli: Poikkihuilu

Poikkihuiluja on erikokoisia, mutta yleisin on huilu, jonka ääniala on c¹- c⁴. Piccolohuilu on poikkihuilu, mutta normaalia puolet lyhyempi eli oktaavia korkeaäänisempi. Poikkihuilussa puhalletaan soittimen päässä olevan ääniaukon yli (poikki) siten, että ilmavirta osuu aukon vastakkaisella puolella terävään reunaan. Tämä puhallustapa on huomattavasti vaikeampi kuin nokkahuiluissa, mutta mahdollistaa erittäin monipuoliset ilmaisumahdollisuudet, sillä soittajan on mahdollista hallita ilmavirran määrää, painetta, nopeutta sekä suuntaa ja muotoa. Tämäntyyppisiä huiluja ovat muun muassa varsinainen poikkihuilu, puuhuilu, japanilainen shakuhachi ja panhuilu.

Poikkihuilut ovat useimmiten hopean värisiä, mutta kultaisetkaan eivät ole harvinaisuus. Oppilassoittimet ovat yleensä hopeoitua messinkiä tai uushopeaa. Ammattikäyttöön tarkoitetut metallihuilut valmistetaan kuitenkin jalometalleista kuten hopeasta, kullasta tai platinasta. Oppilassoittimet maksavat usein noin 600:sta eurosta ylöspäin. Ammattihuilut voivat maksaa jopa useita kymmeniä tuhansia euroja, tai jopa miljoonia.

Nokkahuilu

Pääartikkeli: Nokkahuilu

Erilaisia nokkahuiluja

Nokkahuilussa puhalletaan erityiseen suukappaleeseen (nokkaan), joka ohjaa ilmavirran ääniaukossa olevaan terävään kulmaan. Peruslaatuinen puhallustapa on helppo, mutta ilmaisumahdollisuuksia on silti lukuisia. Soittimen materiaalina käytetään puuta, jonka laatu luonnollisesti määrää soinnin lisäksi myös hinnan. Hintaluokka puiselle nokkahuilulle on noin 200-2000 euroa. Nokkahuiluja valmistetaan nykyään myös muovista, ja monet soittajat ovat sitä mieltä, että parhaat muoviset voittavat laadussaan halvimmat puuinstrumentit.

Kouluissa harjoitellaan usein nokkahuilun soiton alkeita. Joissakin kouluissa edetään koko nokkahuiluperhe aina sopraanosta bassoon. Suomen kouluissa yleisemmän saksalaisotteisen ns. "koulunokkahuilun" tyyppisiä huiluja ovat muun muassa varsinaiset nokkahuilut, okariina ja irlantilainen tinapilli. Myös musiikissa joskus käytettävät pillit kuuluvat enimmäkseen tähän ryhmään, esimerkiksi pajupilli. Nokkahuilu oli tärkeä soitin taidemusiikissa vielä 1700-luvulla. Esimerkiksi monet Bachin sävellykset, joita soitetaan nykyään usein poikkihuilulla, oli alun perin sävelletty nokkahuilulle. 1800-luvun alkaessa nokkahuilu oli enää lähinnä harrastelijoiden soitin, eikä sitä ollut mukana missään orkestereissa.

Nokkahuiluja on eri kokoisia, ja niiden ääniala vaihtelee koon mukaisesti. Korkeaäänisimmästä matalimpaan lueteltuna ne ovat: sopranino-, sopraano-, altto-, tenori- ja bassonokkahuilu.

Nokkahuilut otettiin uudelleen käyttöön 1900-luvulla. Yhtenä tavoitteena oli vanhan musiikin esittäminen alkuperäisillä soittimillaan, mutta lisäksi havaittiin nokkahuilun soveltuvan hyvin musiikin opettamiseen. Nykypäivänä nokkahuilua pidetään usein lapsen soittimena, mutta maailmalla on useita ammattilaismuusikoita, jotka hyödyntävät soitinta sen koko skaalalla. Nokkahuilun ääni on huomattavan kirkas ja pehmeä, joka johtuu osaksi yläsävelsarjojen puutteesta.

Huilu eri musiikintyyleissä

Huilu on tärkeässä asemassa klassisessa musiikissa, ja sitä käytetään runsaasti myös kansanmusiikissa. Jazz-musiikissa huilu on myös paljon käytetty soitin, joskin saksofoni on jazzissa huilua huomattavasti yleisempi puhallin.

Lähteet

↑ Nature volume 460, sivut 737–740 (6.8.2009), "New flutes document the earliest musical tradition in southwestern Germany".
↑ Koščene. PDF. ^{lähde tarkemmin?}
↑ Rapapallit ja Lakuttimet – Muinaissuomalaisia soittimia, s. 5.1.. Kansanmusiikki-instituutti, 1985.

[1] Nature volume 460, sivut 737–740 (6.8.2009), "New flutes document the earliest musical tradition in southwestern Germany".

[2] Koščene. PDF. ^{lähde tarkemmin?}

[3] Rapapallit ja Lakuttimet – Muinaissuomalaisia soittimia, s. 5.1.. Kansanmusiikki-instituutti, 1985.

[1]

[2]

[3]