Nokkahuilu
Nokkahuilu on puupuhallinsoitin, jossa soittaja puhaltaa erityiseen suukappaleeseen eli ”nokkaan”. Nokkahuiluja valmistetaan sekä puusta että muovista useita eri kokoja.
Historiaa muokkaa
Nokkahuilun syntyaikaa ei tiedetä, mutta se kehitettiin nykymuotoonsa 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa. Soitinta arvostettiin sen suloisen äänen vuoksi ja se nousi tärkeäksi renessanssin ja barokin aikana. Nokkahuilulle ovat säveltäneet muiden muassa Vivaldi, Händel, Telemann ja Bach.[1] Esimerkiksi monet nykyään poikkihuilulla soitettavat Bachin sävellykset sävellettiin alun perin nokkahuilulle, huomattavimpana kaiketi neljäs Brandenburg-konsertto. 1800-luvun alkaessa nokkahuilu oli enää lähinnä harrastelijoiden soitin, eikä se enää kuulunut orkestereihin.
Nokkahuilut otettiin uudelleen käyttöön 1900-luvulla. Yhtenä tavoitteena oli vanhan musiikin esittäminen alkuperäisillä soittimillaan, mutta lisäksi havaittiin nokkahuilun soveltuvan hyvin musiikin opettamiseen. Nykyään nokkahuilua pidetään usein lasten soittimena, mutta maailmalla on useita ammattilaismuusikoita, jotka hyödyntävät nokkahuilua sen koko skaalalla.
Rakenne, toiminta ja ääni muokkaa
Soittimen nokkamainen suukappale ohjaa puhalletun ilman ääniaukossa olevaan terävään kulmaan. Äänen korkeutta säädetään peittämällä sormilla soittimen varressa olevia aukkoja. Jotkin äänet vaativat aukkojen osittaista peittämistä tietyllä tavalla. Jotta puinen nokkahuilu toimisi moitteettomasti, sitä pitää öljytä säännöllisesti. Nokkahuilun pitää antaa myös kuivua siihen soiton aikana kerääntyneestä kosteudesta.
Nokkahuiluja valmistetaan 22 eri kokoa, joista yleisimmin käytössä on neljä kokoa. Soitinta valmistetaan pääasiassa kahdella erilaisella sormituksella.[1]
- Englantilainen, moderni tai barokkisormitus kehitettiin Englannissa 1900-luvun alussa. Se ei ole yhtä johdonmukainen alimman nuotin diatonisella asteikolla kuin saksalainen sormitus, mutta mahdollistaa paremman vireen ja on yleisin sormitus nykypäivänä.[2]
- Saksalainen sormitus kehitettiin 1900-luvulla. Se on yksinkertaisempi ja helpompi, mutta ei kykene tuottamaan tiettyjä säveliä puhtaasti tai lainkaan.[1]
Nokkahuilun ääni on kirkas ja pehmeä, mikä johtuu osaksi yläsävelsarjojen heikkoudesta. Englannissa soitinta pidettiin aikanaan erityisen hyvänä lintujen äänten matkimiseen, ja sille onkin sävelletty erityisesti lintuja imitoivia kappaleita.[1][3]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d Nokkahuilu Lahden musiikkiopisto. Viitattu 12.2.2020.
- ↑ Recorder Fingering Systems aswltd.com. 9.8.2014.
- ↑ William Hill's Bird Fancyer's Delight flageolets.com. Viitattu 18.9.2009. (englanniksi)
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nokkahuilu Wikimedia Commonsissa
