Martti Haavio

suomalainen kansanrunouden ja mytologian tutkija, runoilija ja akateemikko
(Ohjattu sivulta P. Mustapää)
Tämä artikkeli käsittelee kansanrunoudentutkijaa ja runoilijaa. Kasvatusmies ja teologi Martti H. Haaviosta on erillinen artikkeli.

Martti Henrikki Haavio (kirjailijanimi P. Mustapää; 22. tammikuuta 1899 Temmes4. helmikuuta 1973 Helsinki) oli suomalainen kansanrunouden ja mytologian tutkija, runoilija ja akateemikko.[1][2] Runonsa hän julkaisi nimellä P. Mustapää, jonka hän keksi Tallinnan vanhankaupungin Mustapäiden talon nimen perusteella.[2]

Martti Haavio
(P. Mustapää)
Martti Haavio ja Elsa Enäjärvi-Haavio perheineen.
Martti Haavio ja Elsa Enäjärvi-Haavio perheineen.
Henkilötiedot
Syntynyt22. tammikuuta 1899
Temmes
Kuollut4. helmikuuta 1973 (74 vuotta)
Kansalaisuus suomalainen
Koulutus ja ura
Tutkinnot Helsingin yliopisto
Tunnetut työt Suomalainen mytologia (1967)

Haavio kuului uransa alkuvaiheessa Tulenkantajat-ryhmään.[2] Suojeluskuntaan Haavio liittyi sisällissodan aikana. Hän toimi aktiivisesti myös Akateemisessa Karjala-Seurassa, josta hän kuitenkin erosi vuonna 1932 yhdessä monien muiden poliittiseen keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun seuran enemmistö ei suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa. Puoluekannaltaan Haavio oli maalaisliittolainen. Myöhemmin Haavio toimi kansanrunoudentutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa.[1]

Haavion ensimmäinen vaimo oli vuodesta 1929 kansanrunoudentutkimuksen dosentti Elsa Enäjärvi, joka menehtyi syöpään vuonna 1951. Runoilija Aale Tynnin kanssa Haavio avioitui vuonna 1960.[2] Haavioiden tytär Elina Haavio-Mannila on sosiologian täysinpalvellut professori. Toinen tytär Katarina Eskola on kulttuurintutkija. Martti Haavion veli oli pappi ja runoilija Jaakko Haavio.

Martti Haavio vietti osan lapsuudestaan Nokian Tottijärvellä, jossa järjestetään nykyään vuosittain P. Mustapää -päiviä. Tapahtumassa myönnetään myös P. Mustapää -palkinto ansioituneelle runoilijalle hänen elämäntyöstään.lähde?

Haavio on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.[3]

Kansanrunoudesta modernismiin

muokkaa

Haavio teki yliopistouransa kansanrunouden tutkijana ja teki useita runonkeruumatkoja tieteenalan perinteiden mukaan. Runoilijana hän oli 1920-luvulla lähellä Tulenkantajat-ryhmää, muttei innostunut ryhmän eksotiikan ja koneromantiikan ihailusta, vaan korosti suomalaista perinnetietoisuutta. Toisen maailmansodan ja sen aiheuttaman aatteellisen hämmennyksen jälkeen Haavio korosti runoudessaan vastapareja luontoihminen, pysyvä–katoava, ajattomuus–sodan hävitys. Sodanjälkeisessä tuotannossaan hän toimi siltana perinteisen ja modernin lyriikan välillä ja uudisti merkittävällä tavalla runouden rytmiikkaa.[4]

P. Mustapään runohenkilö läkkiseppä Lindblad esiintyy ensi kerran kokoelmassa Jäähyväiset Arkadialle kolmessa runossa (Linnut, Elämän kauneus ja Dolce far niente). Hän kirjoitti Lindblad-runoja viiden sikermän, jotka ilmestyivät Suomen kirjallisuuden vuosikirjassa 1946, ja vielä kaksi runoa kuvateokseen Suomen talvi (1946). Varsinainen Lindblad-kokoelma Koiruoho, ruusunkukka ilmestyi 1947.[5]

Uskontotieteellisiä ja folkloristisia tutkimuksia

muokkaa

Runoteoksia

muokkaa

Omaelämäkerrallisia teoksia

muokkaa
  • Me marssimme Aunuksen teitä (1969)
  • Nuoruusvuodet (1972)

Lähteet

muokkaa
  • Majamaa, Raija: ”Haavio, Martti (1899–1973)”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 437–443. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4 Teoksen verkkoversio.

Viitteet

muokkaa
  1. a b Liukkonen, Petri: P. Mustapää. Books and Writers.
  2. a b c d Haavio Martti. Yle Vintti Sininen laulu. Arkistoitu 23.7.2013.
  3. Hietaniemen merkittäviä vainajia Helsingin seurakunnat. Viitattu 21.5.2023.
  4. Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 5. Viisisataa pienoiselämäkertaa, s. 94–95. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-1846-0
  5. Yrjö Hosiaisluoma, Läkkiseppä Lindbladin lyhyt mutta ikuinen onni Tampereen yliopisto (ilm. teoksessa Laulujen lumossa : kirjallisuudentutkijoiden ja kirjailijoiden seireenilauluja professori Yrjö Varpiolle hänen 60-vuotispäivänään 7.11.1999
  6. Marjo Kaartinen, Hannu Salmi & Marja Tuominen: Maamme: itsenäisen Suomen kulttuurihistoria, s. 202. (Veli-Pekka Lehtola: Kuoleman ja elämän rintamat) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016. ISBN 978-952-222-686-0

Aiheesta muualla

muokkaa