Suomen presidentinvaali 1962
Suomen presidentinvaalin 1962 voitti ensimmäisellä äänestyskierroksella Maalaisliiton, Suomen Kansanpuolueen enemmistön ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen vähemmistön sekä joidenkin muiden valitsijamiesvaaleihin asettama ehdokas, tasavallan presidentti Urho Kekkonen.
 | |||||||||||||||||||
| |||||||||||||||||||
| |||||||||||||||||||
| |||||||||||||||||||
Sisällysluettelo
TaustaMuokkaa
 |
Tämä osio pitäisi jakaa uudeksi artikkeliksi nimeltä Honka-liitto. Lisätietoja saattaa olla artikkelin keskustelusivulla. Syy: Pitäisi erotella omiin artikkeleihinsa Honka-liitto ja Suomen presidentinvaali 1962.Honka-liitosta pitäisi tehdä oma artikkeli joka on nyt uudelleenjohtattuna artikkeliin Olavi Honkaan. Honka-liitosta olevaa historiallista tutkimusta on nykyään saatavilla monestakin historiallisista tietokirjoista |
Presidentinvaalia oli edeltänyt vuoden 1961 puolella dramaattinen tapahtumasarja oikeuskansleri Olavi Hongan ympärillä. Erityisesti Urho Kekkosen ja Maalaisliiton niin sisä- kuin ulkopoliittisiin menettelytapoihin tyytymättömät SDP:n johtomiehet pyysivät presidenttiehdokkaakseen puolueisiin sitoutumatonta Honkaa, joka antoi asialle suostumuksensa maaliskuussa. Hongan taakse asettuivat myös Kokoomus, Suomen Kansanpuolue, Ruotsalainen Kansanpuolue, Suomen Pientalonpoikien Puolue ja Vapaamielisten Liitto. Pientalonpoikien Puolueen puheenjohtaja Veikko Vennamo valitsi liittouman ehdokkaaksi Olavi Hongan ja torjui kaikki muut esillä olleet nimet.[1] Tullessaan presidenttiehdokkaaksi Honka oli suurelle yleisölle melko tuntematon eikä hänellä ollut takanaan poliittista uraa, mutta yleisesti hänellä arveltiin olevan melko hyvät mahdollisuudet Kekkosen lyömiseen. "Honka-liittoon" osallistuneiden puolueiden johtajat vakuuttivat, ettei Hongan valinta tulisi millään tavoin muuttamaan Suomen ulkopolitiikkaa.
Maalaisliitto, erityisesti sen niin sanottu K-linja ja pää-äänenkannattaja Maakansa, aloitti välittömästi ankaran hyökkäyksen, osittain myös Honkaa itseään, mutta ennen kaikkea hänen taakseen ryhmittynyttä puoluerintamaa vastaan sanoen Hongan valinnan presidentiksi vaarantavan Suomen ja Neuvostoliiton suhteet. Myös Neuvostoliiton lehdistö leimasi Hongan "Paasikiven-Kekkosen linjan vastustajiksi" nimittämiensä Väinö Tannerin, Väinö Leskisen, Tuure Junnilan ja Veikko Vennamon sätkynukeksi. Toisaalta Honka-liitto ei ollut lainkaan niin yhtenäinen kuin sen johtomiehet pyrkivät osoittamaan. Suurelle osalle SDP:n kannattajia oli erittäin vaikeaa hyväksyä äärioikeistolaiseksi miellettyä Honkaa puolueen ehdokkaaksi ja liitto hajotti myös Kokoomuksen, Pientalonpoikien Puolueen ja molempien kansanpuolueiden rivit. Honkaa tukivatkin avoimesti lähinnä näiden puolueiden oikean laidan kannattajat.[2]
Tilanne muuttui äkillisesti lokakuun lopulla, kun Neuvostoliitto jätti Suomelle nootin, jossa se viittasi Länsi-Saksan varustautumiseen ja ehdotti sotilaallisia neuvotteluja YYA-sopimuksen nojalla. Nootissa, jossa käsiteltiin Suomen tilannetta vain ohimennen pitkän tekstin lopulla, ei kertaakaan mainittu Hongan nimeä eikä edes Suomen presidentinvaaleja, vaan viitattiin ainoastaan "tiettyihin piireihin", jotka olisivat pyrkineet muuttamaan Suomen ulkopoliittista suuntausta, sekä eräisiin "sotapsykoosia levittäviin" sanomalehtiin. Olavi Honka luopui presidenttiehdokkuudestaan Suomen kansanpuolueen ja RKP:n irtauduttua Honka-liitosta marraskuun lopulla. SDP valitsi syntyneessä tilanteessa ehdokkaakseen kansanedustaja Rafael Paasion ja Kokoomus lähti vaaleihin "sammutetuin lyhdyin" eli valitsematta omaa ehdokasta. Honka-liiton hajottua Veikko Vennamo syytti vaaliliittokumppaneitaan pelkuruudesta ja Neuvostoliiton nöyristelystä. Presidentti Urho Kekkosen keskusteltua samaan aikaan neuvostojohdon kanssa Novosibirskissä todettiin lopulta, ettei tarvetta ryhtyä sotilaallisiin neuvotteluihin ollutkaan.
Eräät historioitsijat, etunenässä Hannu Rautkallio, ovat katsoneet Neuvostoliiton nootin tähdänneen nimenomaan Honka-liiton kaatamiseen ja olleen jopa Urho Kekkosen tilaama, toiset taas − mm. Max Jakobson ja Alpo Rusi − ovat pitäneet sitä osana ns. kylmän sodan ajan suurvaltapolitiikkaa erityisesti tuolloisen Berliinin kriisin vuoksi. Taustalla on nähty myös valtataistelu Neuvostoliiton johdossa sekä Neuvostoliiton ja Kiinan välisten suhteiden kiristyminen. Nootin todelliset vaikuttimet ja sen mahdolliset kytkennät Suomen presidentinvaaliin ovat edelleen hämärän peitossa.[3]
TuloksetMuokkaa
Valitsijamiesten vaalitMuokkaa
Valitsijamiesten vaalit käytiin 15.–16. tammikuuta[4].
| äänioikeutetut | 2 714 883[4] | +117 145 |
|---|---|---|
| äänestysaktiivisuus | 81,5 %[4] | +8,1 |
| vaaliliitto | puolue | valitsija- miehet |
äänet | |
|---|---|---|---|---|
| lukumäärä | osuus | |||
| Urho Kekkosen vaaliliitto | A+B+C+D | 145 | 975 248 | 44,3% |
| A Maalaisliitto | 111 | 698 199 | 31,7% | |
| B Suomen Kansanpuolue (enemmistö) | 21 | 165 489 | 7,5% | |
| C Ruotsalainen Kansanpuolue (vähemmistö) | 6 | 35 599 | 1,6% | |
| D Muut | 7 | 75 961 | 3,5% | |
| Suomen Kansan Demokraattinen Liitto | 63 | 451 750 | 20,5% | |
| Kansallisen Kokoomuksen, Vapaamielisten Liiton ja Suomen Kansanpuolueen vaaliliitto |
A+B+C | 39 | 307 897 | 14,0% |
| A Kansallinen Kokoomus | 37 | 288 912 | 13,1% | |
| B Vapaamielisten Liitto | 1 | 7 898 | 0,4% | |
| C Suomen Kansanpuolue (vähemmistö) | 1 | 11 087 | 0,5% | |
| Suomen Sosialidemokraattinen Puolue | 36 | 289 366 | 13,1% | |
| Ruotsalainen Kansanpuolue (enemmistö) | 15 | 111 741 | 5,1% | |
| Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto | 2 | 66 166 | 3,0% | |
| Muut | 36 | 0,0% | ||
| Yhteensä | 300 | 2 202 204 | 100% | |
| Lähde: Suomen virallinen tilasto[5] | ||||
Valitsijamiesten suorittama vaaliMuokkaa
| ehdokas | asettanut puolue |
äänet |
|---|---|---|
| Urho Kekkonen | Maalaisliitto, KP:n enemm, RKP:n väh. ym. |
199 |
| Paavo Aitio | SKDL | 62 |
| Rafael Paasio | SDP | 37 |
| Emil Skog | TPSL | 2 |
| Lähde: Tasavallan presidentin kanslia[6] | ||
Yhden äänen poikkeama Aition ja Paasion äänimäärissä johtui siitä, että Aition valitsijamies Matti Koivunen äänesti vahingossa Paasiota.[7]
LähteetMuokkaa
- ↑ Johannes Virolainen: Viimeinen vaalikausi, s. 109. Otava 1991, Helsinki.
- ↑ Max Jakobson: Pelon ja toivon aika, s. 283. Otava 2001, Helsinki.
- ↑ Martti Häikiö: Presidentin valinta, s. 85. WSOY 1993, Porvoo.
- ↑ a b c Tasavallan presidentin vaalit 1925–2006 (Oikeusministeriö)
- ↑ Suomen virallinen tilasto 29 A, 27.
- ↑ Presidentinvaalit 1919-2006 (Tasavallan presidentin kanslia)
- ↑ Helsingin Sanomat 16.2.2012, C 8, 50 vuotta sitten -palsta.