Eduskuntavaalit 1962
Suomen 23. eduskuntavaalit järjestettiin eduskunnan hajotuksen vuoksi 4.–5. helmikuuta 1962: muussa tapauksessa ne olisi pidetty saman vuoden heinäkuun alussa. Aiheena ennenaikaisiin vaaleihin oli, että puolueristiriitojen rasittama ja varsin suppeaan parlamentaariseen pohjaan nojannut Miettusen I hallitus oli osoittautunut kyvyttömäksi Suomen puolueettomuuden turvaamisessa kiristyneessä kansainvälisessä tilanteessa[1], johon liittyi myös noottikriisi. Vaalien jälkeen muodostettiin Karjalaisen I hallitus, jota seurasivat vaalikauden aikana Reino Lehdon johtama virkamieshallitus sekä Virolaisen hallitus.
 | |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
.JPG)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
Alkutalvi 1962 oli poliittisesti vilkasta aikaa, sillä äänestäjät valitsivat runsaan kahden viikon kuluessa sekä presidentin valitsijamiehet että uuden eduskunnan. Molempien vaalien äänestysvilkkaus oli ennätyksellinen: yli 80 prosenttia äänioikeutetuista kävi vaaliuurnilla. Eduskuntavaaleissa äänioikeuttaan käyttäneitä oli yli 350 000 enemmän kuin vuonna 1958. Sosialidemokraatteja lukuun ottamatta kaikki puolueet saivat ennätysmäärän ääniä. Vaalimatematiikka ei kuitenkaan suosinut äärivasemmistoa. Ensimmäistä kertaa omilla listoillaan esiintynyt Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL) sai yli 100 000 ääntä, mutta vain kaksi kansanedustajaa. Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) lisäsi äänimääräänsä yli 50 000:lla, mutta menetti kolme eduskuntapaikkaa. Tilanteen nurinkurisuutta korosti, että Suomen Kansanpuolueen äänimäärä lisääntyi runsaalla 31 000:lla, mutta sen kansanedustajien määrä kasvoi peräti viidellä.[2]
Maalaisliitto nousi vaaleissa historiansa kolmannen kerran eduskunnan suurimmaksi puolueeksi. Vaalien jälkeen sillä oli hallussaan poliittinen värisuora: sekä presidentin (Urho Kekkonen), pääministerin (Ahti Karjalainen) että eduskunnan puhemiehen (Kauno Kleemola) paikat. Sisäisestä hajaannuksesta kärsineelle ja noottikriisin vuoksi poliittiseen paitsioon ajautuneelle SDP:lle vaalien tulos oli miltei katastrofi, mitä pahensi osaltaan se, että puolue menetti vaalien jälkeen paikkansa puhemiehistössä. SDP:n kärsimä tappio johti vaalien jälkeen Väinö Tannerin eroon ja Väinö Leskisen erottamiseen puoluejohdosta sekä sovintoneuvottelujen aloittamiseen TPSL:n kanssa. Sen sijaan Kokoomus osoittautui vapautuneen Honka-liiton painolastista, sillä se kasvatti äänimääräänsä liki 50 000:lla ja kansanedustajiensa määrää kolmella. Rehtori Jussi Saukkonen nousi eduskunnan puhemiehistöön ensimmäisenä kokoomuslaisena lähes 20 vuoteen.[2]
Vaalipiirit muokkaa
Vaalipiirijakoon oli tullut muutoksia edellisten vaalien jälkeen uusien Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan läänien perustamisen myötä vuonna 1960. Entinen Kuopion läänin itäinen vaalipiiri muuttui Pohjois-Karjalan läänin vaalipiiriksi ja rajat muutettiin lääninrajojen mukaisiksi. Jäljelle jäänyt Kuopion lääni käsitti nyt yhden vaalipiirin. Osasta entistä Vaasan läänin itäistä vaalipiiriä muodostettiin Keski-Suomen läänin vaalipiiri, johon liitettiin osia Hämeen läänin pohjoisesta sekä Mikkelin ja Kuopion läänien vaalipiireistä. Vaasan läänin jäljelle jääneen alueen kolme vaalipiiriä (itäinen, pohjoinen ja eteläinen) yhdistettiin yhdeksi.
Kansanedustajat muokkaa
Uusia kansanedustajia olivat muun muassa Reino Kangas, Reino Karpola ja Aaro Lintilä (ml), Kelpo Gröndahl, Lauri Kantola, Aarne Saarinen ja Taisto Sinisalo (skdl), Voitto Hellsten, Uljas Mäkelä, Valdemar Sandelin, Edit Terästö, Uki Voutilainen ja Antero Väyrynen (sdp), Erkki Huurtamo, Juuso Häikiö, Raimo Ilaskivi, Paavo Rautkallio ja Pentti Sillantaus (kok.), Kristian Gestrin (rkp) sekä E. J. Paavola (vapaamielisten liitto). Eduskuntaan palasivat muun muassa maalaisliiton Vilho Leivonen, rkp:n Johan Otto Söderhjelm sekä kp:n Irma Karvikko.
Näissä vaaleissa eduskuntaan valittiin vielä yhdeksän niin sanotun pitkän parlamentin (1939−1945) jäsentä: sdp:n Karl-August Fagerholm, Olavi Kajala, Edvard Pesonen ja Eino Raunio, tpsl:n Martta Salmela-Järvinen, Maalaisliiton Kauno Kleemola ja Eemil Luukka sekä rkp:n Johan Otto Söderhjelm ja Albin Wickman. Rauniota lukuun ottamatta kaikki jättivät eduskunnan tai jäivät valitsematta vuoden 1966 vaaleissa. Puhemieheksi valittu Kauno Kleemola kuoli kesken vaalikauden vuonna 1965, ja hänen tilalleen valittiin K.-A. Fagerholm.
Eduskunnan jättivät näissä vaaleissa muun muassa sdp:n Väinö Tanner, joka oli kuulunut jo vuonna 1907 valittuun ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan ja oli mukana kaikkiaan 40 valtiopäivillä, Kokoomuksen Päiviö Hetemäki, Oskari Lehtonen ja Kyllikki Pohjala, rkp:n Nils Meinander, sdp:n Onni Hiltunen ja Arvo Tuominen, skdl:n Eino Kilpi sekä maalaisliittolaiset pitkän linjan parlamentaarikot Viljami Kalliokoski (41 valtiopäivät) ja Antti Kukkonen (38 valtiopäivät). Eduskunnasta putosivat muun muassa Maalaisliiton Kusti Eskola ja Kerttu Saalasti, sdp:n Onni Peltonen ja 44 valtiopäivät istunut Viljo Rantala, skdl:n Aimo Aaltonen, näkyvästi Honka-liitossa mukana olleet Kokoomuksen Tuure Junnila ja Pientalonpoikien Puolueen Veikko Vennamo, sekä tpsl:n Urho Kulovaara, Olli J. Uoti ja Aarre Simonen, jonka kohtaloon vaikutti juuri vaalien alla päätökseen saatu niin sanottu Kätilöopiston juttu.
Uuden eduskunnan aloittaessa työnsä koettiin pienehkö riita salin istumajärjestyksestä. Kansanpuolueen eduskuntaryhmä toivoi siirtoa Edistyspuolueelta aikanaan perimiltään paikoilta Maalaisliiton ja Kokoomuksen välistä maalaisliiton ja sdp:n väliin istuntosalin keskiosaan. Eduskunnan enemmistö ei kuitenkaan katsonut istumajärjestyksen muuttamista miltään osin aiheelliseksi.[3]
Alkaneen vaalikauden aikana kuoli yksitoista kansanedustajaa, skdl:n Esa Hietanen, Inkeri Virtanen, Yrjö Murto ja Murron varamiehenä eduskuntaan tullut Johannes Mustonen, sdp:n Georg Eriksson ja Väinö Tikkaoja, maalaisliiton Eeli Erkkilä, Kauno Kleemola ja Markus Niskala sekä kokoomuksen Olli Aulanko ja Väinö Kuoppala.
Tulokset muokkaa
Tuloksia verrataan vuoden 1958 eduskuntavaaleihin.
| Äänestysaktiivisuus | 85,1 %[4][5] | +10,1 |
|---|
| Puolue | Edustajat | Äänet | |||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osuus | Lukumäärä | ||||||
| Maalaisliitto | 53 | +5 | 22,95 % | −0,1 | 528 409 | +80 045 | |
| Suomen Kansan Demokraattinen Liitto | 47 | −3 | 22,02 % | −1,1 | 506 829 | +56 609 | |
| Suomen Sosialidemokraattinen Puolue | 38 | −10 | 19,50 % | −3,6 | 448 930 | −606 | |
| Kansallinen Kokoomus | 32 | +3 | 15,06 % | −0,2 | 346 638 | +49 544 | |
| Suomen Kansanpuolue | 13 | +5 | 6,34 % | +0,4 | 146 005 | +31 388 | |
| Ruotsalainen kansanpuolue | 13 | -- | 6,11 % | −0,4 | 140 689 | +14 324 | |
| Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto | 2 | −1 | 4,36 % | +2,6 | 100 396 | +66 449 | |
| Suomen pientalonpoikien puolue | 2,16 % | – | 49 773 | – | |||
| Vapaamielisten Liitto | 1 | +1 | 0,52 % | +0,2 | 12 000 | +5 576 | |
| Suomen keskustapuolue | 0,38 % | – | 8 686 | – | |||
| Åländsk Samling | 1 | -- | 0,32 % | +0,0 | 7 261 | +1 774 | |
| Suomen pientalonpoikien puolueen oppositio | 0,27 % | – | 6 329 | – | |||
| Muut | 0,00 % | −0,0 | 53 | −189 | |||
| Yhteensä | 200 | 100 % | 2 301 998 | +357 763 | |||
| Lähde: Tilastokeskus 2004[6] | |||||||
Lähteet muokkaa
- ↑ Otavan suuri Ensyklopedia, 2. osa (Cid – Harvey), s. 932, art. Eduskunta. Otava, 1977. ISBN 951-1-04170-3.
- ↑ a b Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 235. Helsinki: Otava, 1987.
- ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1963, s. 191. Helsinki: Otava, 1962.
- ↑ Naisten ja miesten äänestysaktiivisuus eduskuntavaaleissa 1908–2003 (Tilastokeskus 1.6.2005)
- ↑ Eduskuntavaalit 1907–2003 (Oikeusministeriö)
- ↑ Tilastokeskus: Suomen tilastollinen vuosikirja 2004, s. 562–563. Helsinki: Tilastokeskus, 2004. ISBN 952–467–350–9. ISSN 0081–5063.. Verkkoversio (PDF) (viitattu 19.1.2018).
Aiheesta muualla muokkaa