Eduskuntavaalit

Suomessa neljän vuoden välein järjestettävät vaalit

Eduskuntavaaleilla valitaan Suomen eduskuntaan 200 kansanedustajaa. Äänioikeutettuja ovat kaikki 18 vuotta täyttäneet Suomen kansalaiset. Edustajat valitaan vaalipiireittäin muodostetuista vaaliliitoista suhteellista vaalitapaa ja D’Hondtin menetelmää noudattaen.[1] Ylin vaaliviranomainen on oikeusministeriö. Nykyinen vaalilaki on ollut voimassa vuoden 1969 alusta lähtien.

Eduskuntavaalien 2019 ehdokaslistat Varsinais-Suomen vaalipiirissä.

Eduskuntavaalit järjestetään nykyään joka neljäs vuosi ellei eduskuntaa hajoteta ja määrätä uusia vaaleja pidettäväksi. Tasavallan presidentti Paasikivi teki 23. lokakuuta 1953 eduskunnalle lakiesityksen vaalikauden pidentämisestä kolmesta vuodesta neljään[2]. Perustuslakivaliokunta hyväksyi esityksen 17. marraskuuta[3]. Vaalikautta pidennettiin vuodella vaalien 1954 jälkeen. Ennen vuotta 1966 eduskuntavaalien lain mukainen ajankohta oli heinäkuun alussa, jotta kaikki äänioikeutetut pääsisivät äänestyspaikoille, koska kulkuyhteydet olivat maaseudulla talvisin liian heikot. Käytännössä viimeiset heinäkuussa pidetyt eduskuntavaalit olivat kuitenkin jo vuonna 1958, ja vaalien ajankohtaa koskevasta säännöstä oli poikettu useasti jo ennen tätä. Ennen Suomen itsenäistymistä vaaleja saatettiin pitää vuodenkin välein hallitsijan (keisarin) hajotettua eduskunnan usein. Viimeksi eduskunta on hajotettu presidentin määräyksestä vuonna 1975. Sitä vastoin vuonna 1939 valitun eduskunnan toimikautta pidennettiin kaksikin kertaa poikkeuslailla, koska sodan aikana ei vaaleja olisi pystytty järjestämään; niinpä seuraavat vaalit pidettiinkin vasta maaliskuussa 1945.

Ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin maaliskuussa 1907 ja viimeisimmät eduskuntavaalit 2023. Eduskuntavaalien tulokset on luetteloitu vaaleittain erillisissä artikkeleissa. Vaalipiiri- ja liittokohtaiset tulokset ovat vaalipiirien ja puolueiden artikkeleissa. Artikkeli eduskunta sisältää paikkajaon vaaleittain.

Äänioikeus

muokkaa

Eduskuntavaaleissa saa nykyään äänestää jokainen 18 vuotta viimeistään vaalipäivänä täyttävä Suomen kansalainen. Äänestysikäraja säädettiin aluksi 24 vuoteen, mutta sitä on sotien jälkeen laskettu useaan otteeseen. Vaaleissa 1945 saivat äänestää 21-vuotiaat, vaaleissa 1970 20-vuotiaat ja vaaleissa 1975 18-vuotiaat.[4] Ennen vuoden 1999 vaaleja äänestäjän tuli olla täyttänyt määrätty ikä ennen vaalivuoden alkua.

Aikaisemmin äänioikeudelle oli säädetty eräitä rajoituksia, jotka on nykyisin kumottu. Vuoden 1906 vaalilain mukaan äänioikeutta vailla olivat asepalveluksessa olevat, holhouksen alaiseksi julistetut, viranomaisille rekisteröitymättömät, verot maksamatta jättäneet, pysyvästi köyhäinavun varassa elävät, omaisuutensa velkojille menettäneet, vankeuteen tuomitut, kansalaisluottamuksen menettäneet ja vaalirikoksiin syyllistyneet. Arviolta 13–15 prosenttia ikäkriteerin täyttäneistä kansalaisista jäi rajoitusten vuoksi ilman äänioikeutta. Monet rajoituksista kumottiin vuosina 1928 ja 1944, minkä jälkeen äänioikeudettomien määrä on jäänyt hyvin pieneksi.[5]

Vaalikelpoisuus

muokkaa

Vaalikelpoinen eli ehdokkaaksi kelpaava on jokainen, joka on äänioikeutettu eduskuntavaaleissa ja joka ei ole vajaavaltainen. Kansanedustajaksi ei kuitenkaan voida valita sotilasvirassa olevaa henkilöä.

Kansanedustajana eivät voi toimia oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies, korkeimman oikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden jäsen eikä valtakunnansyyttäjä. Jos kansanedustaja valitaan tasavallan presidentiksi tai nimitetään johonkin edellä mainituista tehtävistä, hänen edustajantoimensa lakkaa. Edustajantoimi lakkaa myös, jos kansanedustaja menettää vaalikelpoisuutensa.[6]

Vuonna 1934 eduskunta hyväksyi lainmuutoksen, jonka mukaan valtio- tai maanpetoksesta tuomittu henkilö ei saanut asettua ehdolle eduskunta- tai kunnallisvaaleissa kuuden vuoden kuluessa siitä, kun hän oli kärsinyt rangaistuksensa. Tämä määräys kumottiin vuonna 1944.

Vaalitapa

muokkaa
 
Nykyisen mallinen äänestyslippu vuoden 2018 presidentinvaaleista.

Eduskuntavaalien vaalitapa on henkilö- ja listavaalin yhdistelmä, jossa äänestetään vaaliliittojen vaalipiireittäin asettamia ehdokkaita. Samaan vaaliliittoon kuuluvat yleensä tietyn puolueen ehdokkaat, mutta myös eri puolueet voivat sopia, että muodostavat yhteisen vaaliliiton. Vaaliliitot saavat äänimääräänsä vastaavan suhteellisen osuuden vaalipiirissä jaettavista paikoista. Ehdokaslistojen sisäinen järjestys määräytyy ehdokkaiden saamien henkilökohtaisten äänien mukaan. Ääntenlaskennassa noudatetaan d'Hondtin menetelmää. Ehdokkaat saavat vertailuluvut, jotka lasketaan jakamalla vaaliliiton kokonaisäänimäärä järjestysluvulla, joka osoittaa kuinka monenneksi eniten ääniä kukin ehdokas sai saman vaaliliiton ehdokkaista. Valituiksi tulevat ne ehdokkaat, joiden näin lasketut vertailuluvut ovat suurimmat.

Eduskuntavaaleissa käytettiin aikoinaan suurikokoisia äänestyslippuja, joihin oli painettu ehdokkaiden nimet. Ehdokkaita listalla oli kolme. Sama ehdokas sai olla mukana useammalla listalla. Äänestäjä veti viivan (ennen vuotta 1935 aina punaisen viivan) valitsemansa ehdokkaan kohdalle. Äänestäjällä oli myös oikeus vaihtaa listan ehdokkaiden järjestystä tai kirjoittaa lippuun muita nimiä, mutta nämä vaihtoehdot jäivät vaille käytännön merkitystä. Vuonna 1935 lakia muutettiin siten, että listan ehdokasmäärää vähennettiin kahteen ja järjestyksen muuttaminen kiellettiin. Eduskuntavaaleissa 1954 siirryttiin yhden henkilön listoihin.[7] Vuonna 1951 siirryttiin käyttämään nykyisen kaltaisia äänestyslippuja, joihin ei ehdokkaiden nimiä ole painettu. Äänestäjä merkitsee valitsemansa ehdokkaan numeron lipussa olevan ympyrän sisään.

Ennen puolueiden virallistamista, mikä tapahtui vuoden 1969 alussa voimaan tulleella puoluelailla, eduskuntavaalien ehdokasasettelu perustui ajatukselle, että sen suorittivat äänioikeutettujen muodostamat spontaanit ryhmittymät. Kukin tällainen valitsijayhdistys saattoi asettaa yhden ehdokkaan ja liittyä edelleen toisten valitsijayhdistysten kanssa vaaliliitoksi, jonka ehdokkaat sijoitettiin numerojärjestykseen yhteisen nimikkeen alle. Tosiasiassa puolueet hallitsivat vaalikenttää jo vuodesta 1907 lähtien hankkimalla ehdokkaat, pystyttämällä valitsijayhdistykset ja muodostamalla ainakin omat sisäiset vaaliliittonsa.[8]

1950-luvulta lähtien pyrittiin kokoamaan puolueiden vaalitoiminnan johto erilaisille vaaliorganisaatioille, ja tässä suhteessa Maalaisliiton muodostama ns. tukimiesverkosto oli mallina muille. Mielipiteiden liikkuvuuden huima lisääntyminen 1960-luvulta lähtien ja sen seikan tiedostaminen, että monet äänestäjät tekevät puoluevalintansa jo ennen varsinaisen vaalitaistelun alkamista, on johtanut entistä tehokkaammin johdettuihin kampanjoihin ja myös vaalien välillä tapahtuvaan jatkuvaan vaikuttamiseen.[9] Perinteisiä huomion herättämiskeinoja ovat olleet lehti-ilmoitukset, ulkojulisteet ja puhetilaisuudet sekä äänestäjille postitse lähetettävä materiaali, mutta ne ovat menettäneet merkitystään ehdokkaiden radio- ja televisioesiintymisten yleistyttyä. Mainonta tapahtuu toisaalta laajalti levitettävän massa-aineiston, toisaalta tiettyihin erityisryhmiin kohdistuvan ilmoittelun muodossa. 2000-luvulla sosiaalinen media on tullut vahvasti mukaan myös eduskuntavaalien kampanjointiin. Omat rajansa vaalikampanjoinnin muodoille ja laajuudelle asettavat käytettävissä olevat taloudelliset resurssit. Toisin kuin eräissä muissa maissa, Suomessa ei ole säännelty rahan käyttöä puolueiden vaalitaistelussa.[10]

Hallintoneuvos Lauri Tarastin johtama vaalilakityöryhmä pohti Suomen eduskuntavaalien uudistamista vuonna 2008. Pääosin puoluesihteereistä muodostunut työryhmä ei saanut aikaiseksi yksimielistä esitystä. Työryhmän enemmistö esitti, että koko maa olisi yhtenä vaalialueena, valtakunnallinen äänikynnys olisi 3,5 prosenttia ja piirikohtainen äänikynnys 12 prosenttia. Esitykseen sisältyi myös vaaliliittojen kieltäminen. SDP ja RKP vastustivat mallia. Perussuomalaiset halusivat matalamman äänikynnyksen.[11] Toukokuussa 2009 hallitus sopi kolmen prosentin valtakunnallisesta äänikynnyksestä ja vaalipiirikohtaisen äänikynnyksen poistamisesta.[12] Perustuslakivaliokunta ehdotti 30. syyskuuta 2011 lakiehdotusten hylkäämistä. Vastalauseen esittivät perustuslakivaliokunnan perussuomalaiset, vaikka pitivät kolmen prosentin äänikynnystä huonona mutta kuitenkin hyväksyttävänä osana lakiesityksen suurempaa kokonaisuutta.[13] Eduskunnan äänestyksessä hylkäämistä puolsivat yksimielisesti kaikki muut eduskuntaryhmät paitsi perussuomalaiset, jotka puolsivat lakiuudistusta, eikä lakiuudistus mennyt läpi.[14]

Vaalipiirit

muokkaa
Pääartikkeli Suomen vaalipiirit

Suomi on jaettu eduskuntavaaleissa 13 maakuntien mukaan muodostettuun vaalipiiriin, joista valitaan edustajia vaalipiirin asukaslukuun suhteutettu määrä. Ahvenanmaan yksi paikka määrätään vaalilaissa erikseen.

Ennen vuoden 1970 vaaleja kansanedustajaehdokas sai asettua ehdolle useassa eri vaalipiirissä. Tällöin hänet valittiin siitä vaalipiiristä, jossa hän oli saanut suurimman äänimäärän tai oikeammin suurimman vertailuluvun. Nykyisen vaalilain mukaan ehdokas saa asettua ehdolle vain yhdessä vaalipiirissä, mutta tämän ei tarvitse olla sama vaalipiiri, jonka alueella hänen kotikuntansa sijaitsee.

Paikkajako vuoden 2015 eduskuntavaaleissa oli seuraava[15]:

Numero Vaalipiiri Paikat
01 Helsingin vaalipiiri 22
02 Uudenmaan vaalipiiri 35
03 Varsinais-Suomen vaalipiiri 17
04 Satakunnan vaalipiiri 8
05 Ahvenanmaan vaalipiiri 1
06 Hämeen vaalipiiri 14
07 Pirkanmaan vaalipiiri 19
08 Kaakkois-Suomen vaalipiiri 17
09 Savo-Karjalan vaalipiiri 16
10 Vaasan vaalipiiri 16
11 Keski-Suomen vaalipiiri 10
12 Oulun vaalipiiri 18
13 Lapin vaalipiiri 7

Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa vaalipiirien määrä väheni 15:stä 13:een, kun Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiirit yhdistettiin uudeksi Savo-Karjalan vaalipiiriksi sekä Kymen ja Etelä-Savon vaalipiirit uudeksi Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi.[16]

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. Oikeusministeriön vaalisivusto Oikeusministeriö. Arkistoitu 12.4.2015.
  2. Harjulehto, Seppo: Mitä Missä Milloin 1955, s. 15. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1954.
  3. Harjulehto, Seppo: Mitä Missä Milloin 1955, s. 19. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1954.
  4. Sanasto (www.eduskunta.fi)
  5. Sundberg 2002, s. 73–74, 80.
  6. Suomen perustuslaki
  7. Sundberg 2002, s. 77.
  8. Jaakko Nousiainen: Suomen poliittinen järjestelmä (10. uudistettu laitos), s. 158. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22759-5.
  9. Nousiainen 1998, s. 162.
  10. Nousiainen 1998, s. 166.
  11. Esitys: Suomeen yksi vaalialue YLE 22.4.2008
  12. Vaalilain uudistus vahvistaa äänestäjien tahtoa vaaleissa 20.5.2009. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 23.5.2009. Viitattu 20.5.2009.
  13. Perustuslakivaliokunnan mietintö 2/2011 vp
  14. Eduskunnan kirjelmä 14/2011 vp
  15. Taulukko: Vaalipiirien paikkamäärät eduskuntavaaleissa 1907-2015 (pdf) Oikeusministeriö. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 6.5.2017.
  16. Rautio, Marjatta: Vaalipiiriuudistus lyötiin lukkoon eduskunnassa Yle Uutiset. 6.3.2013.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Borg, Sami & Paloheimo, Heikki: Vaalit yleisödemokratiassa. Eduskuntavaalitutkimus 2007. Tampere University Press. TUP, 2009. ISBN 978-951-44-7568-9
  • Paloheimo, Heikki (toim.): Vaalit ja demokratia Suomessa. WSOY Oppimateriaalit 2005.

Aiheesta muualla

muokkaa