Wikipedia

Ele Alenius

suomalainen poliitikko ja tietokirjailija

Ele Allan Alenius (5. kesäkuuta 1925 Tampere – 19. marraskuuta 2022 Helsinki[3]) oli suomalainen poliitikko. Hän oli Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) kansanedustaja vuosina 1966–1977 ja johti puoluetta 1967–1979. Alenius toimi toisena valtiovarainministerinä Paasion ja Koiviston hallituksissa vuosina 1966–1970. Hän oli Suomen Pankin johtokunnan jäsen 1977–1992.[1]

Ele Alenius
Ele Alenius vuonna 1970
Ele Alenius vuonna 1970
Kansanedustaja[1]
5.4.1966–30.4.1977
Toinen valtiovarainministeri[2]
27.5.1966–14.5.1970
Henkilötiedot
Syntynyt5. kesäkuuta 1925
Tampere
Kuollut19. marraskuuta 2022 (97 vuotta)
Helsinki
Tiedot
Puolue SKDL

Alenius oli koulutukseltaan valtiotieteen tohtori ja ammatiltaan taidekauppias.[1]

Elämä

muokkaa

Ele Aleniuksen vanhemmat olivat muurari August Felix Alenius (1899–1957) ja Hämeenkyröstä kotoisin ollut Sylvia Matilda Koskinen (1902–1987). Hän oli perheensä ainoa lapsi.[4] Sisällissodassa Aleniuksen perhe oli punaisten puolella.[5] Hänen isoisänsä August Alenius (1872–1923) kuului Vilppulan rintamalla Lylyn punakaartin esikuntaan ja tuomittiin sodan jälkeen kahdeksan vuoden vankeuteen.lähde? August Aleniuksen terveys heikkeni vankeudessa ja hän kuoli pian armahduksensa jälkeen. Myös hänen poikansa, Ele Aleniuksen isä August oli vangittuna, mutta selvisi ilman tuomiota.[4] Alenius vietti varhaislapsuutensa Tampereen Amurissa. Vuonna 1930 perhe muutti Helsinkiin, kun muurarina työskennellyt August Alenius oli suorittanut yksityisesti oppikoulukurssin ja aloitti opiskelut Helsingin yliopistossa.[6] Valmistuttuaan filosofian maisteriksi hän joutui 1930-luvulla vasemmistolaisuutensa vuoksi työnantajien mustalle listalle, mikä vaikeutti työpaikan saantia.[7]

Helsingissä Aleniukset asuivat aluksi Kalliossa ja myöhemmin Töölössä.[8] Lapsuutensa kesät Alenius vietti äidinpuoleisten isovanhempiensa luona Hämeenkyrön Kyröskoskella.[9] Kansakoulun jälkeen Alenius siirtyi Helsingin reaalilyseoon, jossa hänen luokkatovereitaan olivat muun muassa Lasse Heikkilä ja Helge Dahlman.[10] Talvisodan ajan Aleniuksen perhe oli Helsingin pommituksia paossa isän veljen luona Porin Toejoella, joka kuitenkin joutui myös pommitusten kohteeksi.[11] Jatkosodassa Alenius palveli rannikkotykistössä Jussarön saarella, mutta ei osallistunut varsinaisiin taisteluihin. Ennen sodan päättymistä hän suoritti Reserviupseerikoulun 59. kurssin Niinisalossa.lähde? Alenius ylennettiin luutnantiksi vuonna 1967.[1]

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1945 Alenius aloitti kansantaloustieteen opiskelut Helsingin yliopistossa.[12] Hän valmistui valtiotieteiden kandidaatiksi 1948 ja lisensiaatiksi 1956 ja väitteli tohtoriksi vuonna 1958.[1] Opiskeluaikoinaan Alenius liittyi Akateemisen sosialistiseuran sekä SKDL:n jäseneksi.lähde? Yliopistoura katkesi Aleniuksen poliittiseen aktiivisuuteen, eikä häntä hyväksytty myöskään työväenliikkeen hallitsemaan pankkiin tai osuusliikkeeseen. Hän kertoi saaneensa tiedon, että taustalla olisi ollut vaikuttamassa Veikko Puskalan johtama SDP:n tiedusteluorganisaatio.[7] Alenius oli myös isänsä perustaman perheyhtiön taideliike Artegrafican toimitusjohtaja vuosina 1958–1977.[1]

Vuosina 1962–1963 Alenius oli New Yorkissa Suomen YK-valtuuskunnan jäsenenä.lähde?

Poliittinen toiminta

muokkaa

Puolueura

muokkaa

Opiskeluaikanaan Alenius liittyi Akateemiseen Sosialistiseuraan (ASS).[13] Vuonna 1965 Alenius valittiin SKDL:n pääsihteeriksi.[12] Samana vuonna hän nousi myös SKDL:ään yhteisöjäsenenä kuuluneen Sosialistisen opiskelijaliiton (SOL) ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.[14] Eduskuntavaaleissa 1966 Alenius valittiin kansanedustajaksi Helsingin kaupungin vaalipiiristä. Hänet nimitettiin muodostetussa Paasion hallituksessa toiseksi valtiovarainministeriksi.[1] Hän oli Yleisradion hallintoneuvoston jäsen 1964–1967[15].

Vuonna 1967 Alenius valittiin SKDL:n puheenjohtajaksi. Keväällä 1968 hänelle oli varattu Tullihallituksen pääjohtajan virka Nikolai Saarnion jäädessä eläkkeelle, mutta Alenius kieltäytyi virasta katsottuaan että häntä tarvittiin enemmän SKDL:n sisäisessä kamppailussa.[12] Alenius jatkoi ministerinä vuoteen 1970. Hän jäi vuonna 1977 pois eduskunnasta siirtyessään Suomen Pankin johtokuntaan ja kaksi vuotta myöhemmin hän jätti puoluejohtajan tehtävät. Alenius jäi eläkkeelle vuonna 1992.

Vuoden 1982 presidentinvaaleissa SKDL:n enemmistö asettui Aleniuksen ja Kalevi Kivistön kehotuksesta vaalien ratkaisevalla kierroksella SDP:n Mauno Koiviston taakse.

Poliittinen kanta

muokkaa

Alenius kuvasi olleensa sosialisti, jolle tärkeää oli vasemmiston yhteistyö.[13] Suomen kommunistisella puolueella (SKP) oli SKDL:ssa hallitseva asema, mutta Alenius pyrki vähentämään SKP:n roolia ja johti 1970-luvulla SKDL:n sosialistien järjestöä.

Aleniuksen teos Sosialistiseen Suomeen (1969) edusti sosialismia, joka teki pesäeron tiukkaan marxilaiseen oikeaoppisuuteen. Alenius vaati rauhanomaista ja parlamentaarista siirtymistä sosialistiseen yhteiskuntaan. Hän korosti raskaan teollisuuden merkitystä tulevaisuuden talouselämässä ja vaati tämän asteittaista kansallistamista sekä valtionyhtiöjohtoista teollistamispolitiikkaa. Alenius uskoi pienten ja keskisuurten yritysten voivan jatkaa toimintaansa yksityisomisteisina myös sosialistisessa järjestelmässä. Hän korosti, että sosialismiin tulee siirtyä vain Suomen kansan niin todella tahtoessa. Alenius esitti jopa, että sosialistisesta yhteiskuntajärjestelmästä voitaisiin kansan niin tahtoessa luopua. Haastattelussa vuonna 2004 hän kertoi taistelleensa koko Suomen itsenäisyyden puolesta korostaen varsinkin asian henkistä puolta.[16] Helsingin Sanomien haastattelussa elokuussa 2020 95-vuotias Alenius totesi, kuinka olisi ollut parempi, jos Neuvostoliittoa ei olisi koskaan syntynyt ja ollutkaan.[17]

Kun Alenius SKDL:n pääsihteerinä vuonna 1965 patisti koko vasemmistoa yhteistoimintaan kahdessa puheessaan, Neuvostoliiton suurlähettiläs Andrei Kovaljov oli läksyttänyt häntä, että yhteistyö Sosiaalidemokraattisen puolueen petturien kanssa on ehdottomasti kielletty. Myös Aleniuksen johdolla SKDL tuomitsi Neuvostoliiton suorittaman Tšekkoslovakian miehityksen 1968, minkä johdosta Alenius joutui jälleen Kovaljovin puhutteluun. Kovaljov ilmoitti, että ”Neuvostohallituksen on ryhdyttävä toimenpiteisiin teitä vastaan”, ja Alenius on kertonut kokeneensa tilanteen ”vähintäänkin vakavana”. Miehityksen arvostelua ei kuitenkaan peruttu. Kolmas yhteenotto tuli 1975, kun Alenius oli julkaissut Suomalaisen ratkaisun, aatefilosofisesti pohtivan teoksen sosialistisista visioista. Vapunpäivänä 1975 Kremlin sanomalehti Izvestija jyräsi kirjan tekijöineen: ei voi olla mitään vaihtoehtoista sosialismia, joka poikkeaisi marxismi-leninismin tiestä. Kotimaassa hän sai hyvin voimakkaan tuen ja muun muassa tasavallan presidentti Urho Kekkoselta onnittelusähkeen samoihin aikoihin osuneen 50-vuotispäivänsä johdosta. Syntymäpäiväjuhlasta muodostui näyttävä tuenosoitus, johon myös poliittinen eliitti otti osaa.[7][17]

Alenius joutui monesti neuvostoliittolaisten ja SKP:n opposition (taistolaisten) arvostelun kohteeksi. Häntä pidettiin yhtenä ”pahimmista” neuvostovastaisista ja reformistisista henkilöistä kansandemokraattisen liikkeen johtopaikoilla. Vuonna 1990 Alenius ei liittynyt vasemmistoliittoon, koska puolueeseen otettiin myös entiset oppositiolaiset.[16]

Uudemmissa kirjoissaan Alenius on kehitellyt ”planetarismiksi” kutsumaansa ajattelua.[18] Vuonna 2011 Tulevaisuudentutkimuksen seura myönsi Aleniukselle tulevaisuuspalkinnon.[19]

Teoksia

muokkaa
  • Kansainväliset pääomansiirrot työllisyyspolitiikan välineinä (väitöskirja, 1958).
  • Sosialistiseen Suomeen. Helsinki: Kirjayhtymä, 1969.
  • Suomalainen ratkaisu. Helsinki: Kirjayhtymä, 1974. ISBN 951-26-0986-X
  • Sosialismin ideologia ja aikakauden muutos. Helsinki: Kirjayhtymä, 1985. ISBN 951-26-2723-X
  • Salatut tiet: Muistelmat. Helsinki: Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1567-1
  • Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta. Helsinki: Edita, 2000. ISBN 951-37-3098-0
  • Planetarismi maailmankehityksen rationaalisena perustana. Helsinki: Edita, 2005. ISBN 978-951-37-4269-0
  • Maailmankehityksen suuri käänne. (Pystykorvakirja) Helsinki: Like: Suomen Rauhanpuolustajat, 2011. ISBN 978-952-01-0608-9
  • Maailmankehityksen suuri käänne (uusittu painos). Helsinki: Into Kustannus Oy., 2015. ISBN 978-952-264-456-5.

Lähteet

muokkaa
  • Alenius, Ele: Salatut tiet. Helsinki: Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37156-7-1
  • Alenius, Ele ; Aaltonen, Markku (toim.): ”Aatteellisuus ja maailmanpolitiikka”, Miten meistä tuli kansanedustajia? s. 39–45. Seinäjoki: Veterator, 2007. ISBN 978-952-99820-0-4

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e f g Ele Alenius Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 7.6.2015.
  2. ↑ Ele Alenius Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
  3. ↑ Lehmusvesi, Jussi: Poliitikko ja tietokirjailija Ele Alenius on kuollut Helsingin Sanomat. 20.11.2022. Viitattu 20.11.2022.
  4. ↑ a b Alenius 1995, s. 6–7.
  5. ↑ Alenius 2007, s. 39
  6. ↑ Alenius 2007, s. 40–41
  7. ↑ a b c Leppänen, Veli-Pekka: Sosialistina omaa sorttiaan. Helsingin Sanomat, 3.6.2010, s. C 6. Artikkelin verkkoversio.
  8. ↑ Alenius 1995, s. 22, 33.
  9. ↑ Alenius 1995, s. 10–11.
  10. ↑ Alenius 1995, s. 54, 60.
  11. ↑ Alenius 1995, s. 43.
  12. ↑ a b c Leppänen, Veli-Pekka: ”Alenius, Ele (1925–)”, Suomen kansallisbiografia, osa 1, s. 236–240. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-442-8 Teoksen verkkoversio (viitattu 14.8.2015).
  13. ↑ a b Alenius 2007, s. 43
  14. ↑ Haikara, Kalevi: Isänmaan vasen laita: SKDL 30 vuotta piikkinä isänmaan lihassa, s. 319–321. Otava, 1975.
  15. ↑ Viljakainen, Jarmo: Liite 3: Yleisradion hallintoelimet 1964–1970 Reporadio – Yleisradion vaaran vuodet 1965–1972. 2008. Viitattu 1.2.2022.
  16. ↑ a b Hirvasnoro, Kai: Ele Aleniuksen haastattelu. Vasemmiston yhteistyö ratkaisee suuren linjan. Kansan Uutiset, Viikkolehti 29.10.2004. Artikkelin verkkoversio.
  17. ↑ a b Alenius vastaan suuri naapuri Helsingin Sanomat. 2.8.2020. Arkistoitu 24.5.2021. Viitattu 24.5.2021.
  18. ↑ Ele Alenius planetarismista puoluevaltuuston kokouksessa Vasemmisto.fi. 2.4.2005. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 14.8.2015.
  19. ↑ Ele Aleniukselle tulevaisuuspalkinto Kulttuurivihkot. 30.11.2011. Viitattu 24.2.2016.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Bruun, Staffan: Ele Alenius fruktade för sitt liv. Hufvudstadsbladet, 2.6.2015, s. 6–7.
  • Leppänen, Veli-Pekka: Perusteltua optimismia. Helsingin Sanomat, 4.6.2015, s. B 13. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Leppänen, Veli-Pekka: Alenius vastaan suuri naapuri. Helsingin Sanomat, 2.8.2020. Artikkelin verkkoversio. Arkistoitu 24.5.2021.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ele_Alenius&oldid=22757401”