Isänmaallisuus

rakkaus tai omistautuminen omaa isänmaata kohtaan

Isänmaallisuus, myös isänmaanrakkaus, patriotismi tai patrioottisuus,[1] (kreikan sanasta patris ’isänmaa’) on rakkautta tai omistautumista omaa maata eli isänmaata kohtaan.[2][3]

Suhde nationalismiin muokkaa

Isänmaallisuutta kutsutaan toisinaan kansallismielisyyden eli nationalismin heikoksi muodoksi. Vaikka ne ovatkin eri käsitteitä, isänmaallisuus tarjoaa nationalismille tunnepitoisen perustan ja on siksi nationalismin kaikkien muotojen taustalla. Kaikki isänmaalliset ihmiset eivät kuitenkaan ole nationalisteja, sillä kaikki kansakuntaansa identifioituvat tai sitä rakastavat ihmiset eivät näe kansakuntaa poliittisten vaatimusten esityskanavana. Myöskään esimerkiksi oman maan urheilujoukkueen kannustamisesta ei seuraa se, että henkilö haluaisi maalleen itsemääräämisoikeuden.[4]

Määrittelyn historiaa muokkaa

Käsitteen alkuperä on antiikin Kreikan ja Rooman patriassa. Poliittisen patriotismin alkumuodossa etenkin Roomassa poliittisella lojaaliudella isänmaalle tarkoitettiin uskollisuutta tasavallan poliittiselle käsitteelle, ja se yhdistettiin lain ja vapauden rakastamiseen, yhteisen hyvän etsimiseen ja velvollisuuteen käyttäytyä oikein omaa maataan kohtaan.[5]

Käsite heräsi uudelleen eloon Italian kaupunkitasavalloissa 1400-luvulla, jolloin sillä tarkoitettiin kaupunkien vapauden varjelemista asukkaiden yhteishengen kautta. Niccolò Machiavelli kirjoitti, että rakkaus vapauteen saa kansalaiset näkemään yksityiset etunsa osana yhteistä hyvää, mikä saa heidät vastustamaan korruptiota ja tyranniaa sekä tarvittaessa itsensä uhraten taistelemaan vapauden ja poliittisen yhteisön suojelemiseksi ja säilyttämiseksi.[5]

Nationalismin nousussa 1800-luvulla isänmaallisuus alettiin yhdistää esipoliittiseen yhdenmukaiseen kansalliseen yhteisöön. Filosofi Johann Gottfried von Herderin mukaan isänmaallisuus ei ole poliittinen hyve vaan henkinen sitoutuminen kansakuntaan sekä sen kieleen ja kulttuuriin, jotka antavat kansakunnalle eheyden ja yhtenäisyyden. Isänmaallisuus on Herderin mukaan luonnollinen taipumus, jonka ansiosta ihmiset voivat ilmaista omaa luonnettaan. Se on kosmopolitanismin ja kulttuurisen assimilaation vastakohta, jonka tavoitteena on kansakunnan selviytyminen.[5]

Näkemyksiä muokkaa

Isänmaallisuus nähdään usein luonnollisena ja terveenä asiana. Sosiobiologien mukaan ihmiset tavoittelevat turvallisuutta ryhmän jäsenyyden kautta, ja haluavat identifioitua omankaltaistensa ihmisten kanssa. Isänmaallisuus tuottaa kansallista yhtenäisyyttä ja solidaarisuutta, koska se antaa yksilöille tunteen juuristaan ja kuulumisestaan johonkin. Konservatiivit ja fasistit pitävätkin isänmaallista lojaalisuutta kansallisen identiteetin perustana ja yhdistävät sen kansalaisuuteen.[4]

Isänmaallisuuden vastustajat ovat usein olleet liberaaleja tai sosialisteja. Heidän mielestään isänmaallisuus on irrationaalinen laumavaisto, johon sisältyy kansallissovinismia ja kiihkoilua, ja siinä lojaliteettia ja identiteettiä voimistetaan jakamalla ihmiset ”meihin” ja ”niihin”.[4] Ranskalaisen valistusajattelijan Voltairen mukaan isänmaallisuus on vain sekoitus omahyväisyyttä ja ennakkoluuloja.[6]

Vasemmistososiaalidemokraattina pidetty George Orwell määritteli vuonna 1945 isänmaallisuuden kiintymykseksi tiettyyn paikkaan ja erityiseen elämäntapaan, jonka uskotaan olevan maailman paras, mutta ilman halua pakottaa sitä muille ihmisille. Isänmaallisuus on Orwellin mukaan luonteeltaan puolustavaa sekä sotilaallisesti että kulttuurisesti, toisin kuin nationalismi.[7]

Jotkut ovat pitäneet nationalismiin rinnastettua isänmaallisuutta yhteensopimattomana yleismaailmallisiin ihmisoikeuksiin sitoutumisen kanssa. Uudemmassa tutkimuksessa isänmaallisuuden ja nationalismin välille onkin tehty ero, jonka pohjalta isänmaallisuutta voidaan harjoittaa yleismaailmallisten arvojen, ihmisoikeuksien sekä kansallisten ja etnisten erojen suvaitsemisen puitteissa. Jürgen Habermas on puhunut tällaisesta ”perustuslaillisesta tai yleismaailmallisesta isänmaallisuudesta”, jossa mitään kansallisia ryhmiä ei suosita tai syrjitä. Esimerkiksi yhdysvaltalaisten isänmaallisuutta on pidetty esimerkkinä isänmaallisuudesta, joka perustuu valtion perustussopimukseen ja perustajaisien työn jatkamiseen. Tämän isänmaallisuuden uuden määritelmän liberaalien kriitikkojen mukaan alkuperäinen tasavaltalainen isänmaallisuus on kuitenkin paljon illiberaalimpaa, sotaisampaa ja kansallismielisempää kuin sen uudelleen määritelty muoto, jonka systemaattista juurruttamista kansalaisiin voidaan kutsua manipulaatioksi ja indoktrinaatioksi.[5]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. isänmaallisuus. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2022.
  2. patriotism – Definition from the Merriam-Webster Online Dictionary merriam-webster.com. Viitattu 28.8.2009. (englanniksi)
  3. patriotism Meaning in the Cambridge English Dictionary dictionary.cambridge.org. Viitattu 1.10.2018. (englanniksi)
  4. a b c Heywood, Andrew: ”Patriotism”, Key Concepts in Politics and International Relations, s. 154–155. Palgrave, 2015. ISBN 978-1-137-48961-6. (englanniksi)
  5. a b c d Baumeister, Andrea (toim. Badie, Bertrand & Berg-Schlosser, Dirk & Morlino, Leonardo): ”Patriotism”, International Encyclopedia of Political Science, s. 1832–1834. Sage, 2011. ISBN 978-1-4129-5963-6.
  6. Tieteen Kuvalehti Historia 4/2007, s. 77.
  7. George Orwell: Notes on Nationalism 1945. The Orwell Foundation. Viitattu 9.7.2023.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Isänmaallisuus.
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Isänmaallisuus.
  • Primoratz, Igor: Patriotism The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)