Wikipedia

Suomen kirjallisuus

kirjallinen tuotanto Suomessa

Suomen kirjallisuus on kirjoitettu pääasiassa suomen ja ruotsin kielillä, mutta siihen kuuluu myös varhaisempia latinankielisiä teoksia sekä saameksi kirjoitettua kirjallisuutta.

Suomenruotsalainen kirjallisuus on osa Suomen kirjallisuutta. Sitä julkaistaan noin 200 nimikettä vuodessa, joista vain osa käännetään suomeksi ja vielä pienempää osaa myydään Ruotsin puolella yhteisestä kielestä huolimatta.[1]

Suomessa on painettu kirjoja 1640-luvulta alkaen, mutta suomen kieli nousi kirjallisuuden valtakieleksi vasta Aleksis Kiven aikana 1800-luvun jälkipuoliskolla. Nykyisin Suomessa julkaistaan väkilukuun nähden toiseksi eniten kirjoja maailmassa. Vaikka painettujen kirjojen myynti hiipuu, sähkökirjan suosio on kasvussa.

Suomessa julkaistu kirjallisuus on luetteloitu kansallisbibliografia Fennicaan.

Historia

muokkaa

Ennen kirjoitettua kieltä

muokkaa
Pääartikkeli: Suomalainen kansanrunous

Kirjoitettu kirjallisuus sai Suomessa alkunsa vasta uskonpuhdistuksen jälkeen, mutta suullisessa perinteessä levinneillä kansanrunoilla on takanaan huomattavasti pidempi historia. Kalevalamittainen runous periytyy jo esihistorialliselta ajalta. Kalevalamitan otaksutaan olevan peräisin kanta­suomalaiselta ajalta, ja se on yhteinen suomalaiselle, karjalaiselle ja virolaiselle kansanrunoudelle.[2] Matti Kuusen 1950-luvulla kehittämän tyylikausiteorian mukaan kulttuuri­heeroksia ja maailman syntyä kuvaava myyttinen eeposrunous on varhaisempaa kuin niin sanottu sankarirunous, jota edustavat varsinkin Sammon ryöstö -runo, saarelaisepiikka ja samaaniepiikka. Sotaisa sankarirunous on Kuusen mukaan syntynyt keskisen ja myöhäisen rautakauden kuluessa. Sankarirunouden alkuperä on eri tutkimuksissa yhdistetty Länsi-Suomeen tai Laatokan Karjalaan.

Jo varhaisina aikoina itä­meren­suomalaiseen runouteen näyttää tulleen vaikutteita toisaalta balttilaiselta ja slaavilaiselta ja toisaalta germaaniselta ja skandinaaviselta taholta. Kertovien ainesten ohella kansanrunouteen kuului mahdollisesti jo rautakaudella lyyrillistä runoutta, sananlasku- ja loitsurunoutta.

Kirjoitetun kirjallisuuden synty

muokkaa
 
Missale Aboense.

Vanhimpia suomen lähi­suku­kielillä kirjoitettuna tekstejä ovat eräät Novgorodin tuohikirjeet noin 1100–1200-luvulta. Näistä vanhin on tiettävästi Tuohikirje 292, joka on kirjoitettu tuon ajan karjalan kielellä tai sitä läheisesti muistuttavalla kielellä kyrillisin kirjaimin, ja sitä pidetään vanhimpana millään itä­meren­suomalaisella kielellä kirjoitettuna tekstinä. Kirjeen sisällöstä ei ole varmuutta, mutta sitä on pidetty loitsuna. Kyseessä voisi olla salamaa koskeva loitsu, sillä ilmeisesti siinä puhutaan jumalan nuolesta. Tunnetaan myös toinen itämerensuomalaista kieltä sisältävä kirje, joka on ilmeisesti sanaluettelo.

Suomessa oli vielä keskiajalla niin vähän kirjallista materiaalia, että keskiajan kirjallisuutena käsitellään lähes kaikkea kirjoitettua tekstiä. Vain puhtaat asiakirjat ovat käsittelyn ulkopuolella.[3] Katolisella keskiajalla 1100–1540 kansanrunouden kehitys ei päättynyt, vaan se sai erityisesti vaikutteita kristinuskosta.[2] Muinaisia taruja välittäneiden runojen lisäksi syntyi balladintapaisia lauluja, kuten Elinan surma, kristillisperäisiä legendarunoja, kuten Piispa Henrikin surmavirsi, ja joitakin historiallisia runoelmia. Runot kehittyivät siirtyessään paikkakunnalta paikkakunnalle ja sukupolvesta sukupolveen aina siihen asti, kunnes niitä alettiin kirjoittaa ylös. Tämän vuoksi kansanrunoudessa on havaittavissa erilaisia kerrostumia, joista nuorimmat yleensä eroavat vanhemmista suuresti.

Suomalaista kansanrunoutta on säilynyt nykyaikaan vuosisatoja myöhemmin muistiin kirjoitetuissa runoissa ja loitsuissa, joita on koottu muun muassa Kalevalaan ja Kantelettareen. Säilyneissä runoissa on hyvin keskiaikainen leima, sillä esikristilliset ja kristilliset ainekset ovat niissä monella tavalla sekoittuneet toisiinsa. Kristinuskoa edeltävän uskomusmaailman viittaavat muun muassa moninaiset jumalolennot ja loitsut. Kristinusko on vaikuttanut puolestaan käsityksiin tuonelasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä sekä usein esiintyviin Neitsyt Mariaa muistuttaviin äitihahmoihin.[4] Tämän vuoksi on vaikea tietää, mihin aikaan runot ovat todellisuudessa syntyneet.

Puhtaasti kirjallisia teoksia Suomessa on keskiajalta vain vähän. Näihin kuuluu joitain latinankielisiä hymnejä, uskonnollisia runoja, Piispa Henrikin liturgia ja muita piispa Henrikin palvontaan liittyneitä tekstejä, Paulus Juustenin 1500-luvulla kokoama Suomen piispainkronikka, messukirja Missale Aboense, kirkkokäsikirja Manuale Aboense, lakikirja Codex Aboensis ja Mustakirja.[5] Pyhimyslegendoja ja yksittäisiä Raamatun kirjoja ruotsinsi erityisesti 1400-luvun lopulla Naantalin luostarin munkki Jöns Budde.[4] Hän on suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen nimeltä tunnettu henkilö.[6] Suomen kielellä keskiajalla kirjoitetut tekstit rajoittuvat joidenkin rukousten suomennoksiin sekä yksittäisiin sanoihin ja lauseparsiin, joita tavataan joissakin yksittäisissä asiakirjoissa.[4]

Keskiajan kirjallisuutta tuhottiin laajalti reformaation jälkeen. Erityisesti paperiset teokset poltettiin usein. Pergamentti ei kuitenkaan palanut, ja raaka-ainepulan vuoksi suurille pergamenttisivuille löydettiin muuta käyttöä. Niitä käytettiin usein voutien tilikirjojen kansina. Suurin osa Suomen keskiajan kirjallisuudesta on koottu tällaisista yksittäisistä pergamenttisivuista 1840-luvun jälkeen. Sivuja on koottu noin 10 000 yhteensä yli tuhannesta eri kirjasta.[7]

Reformaation aika ja Vaasa-aika (1523–1640)

muokkaa
 
Abckiria.

Reformaatio korotti kansankielen jumalanpalveluksen kieleksi. Se sai aikaan myös suomen kirjakielen ja suomalaisen kirjallisuuden syntymisen sekä suuntasi suomen kielen käytön ensisijaisesti hengelliselle alueelle. Suomenkielisen kirjallisuuden perustaja on Turun piispa Mikael Agricola. Hän suomensi Raamatun Uuden testamentin (Se Wsi Testamenti, 1548) ja kirjoitti muun muassa ensimmäisen suomenkielisen aapisen Abckirian sekä Rucouskirian.[8][9]

Agricolan aikalaisia olivat muiden muassa Mathias Johannis, joka suomensi kirkkokäsikirjan ja messun (1546), sekä Herra Martti, joka suomensi ensimmäisenä Ruotsin valtakunnan lakikirjan (1548). Hieman myöhemmältä ajalta ovat peräisin Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennokset.[4] Ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan Yxi Wähä Suomenkielinen Wirsikiria toimitti Jacobus Finno ja uuden laajennetun laitoksen Maskun kirkkoherra Hemminki Maskulainen, joka myös julkaisi suomenkielisen käännöksen Piae Cantiones -laulukokoelmasta.[10]

Piispa Ericus Erici Sorolainen toimitti suomeksi kaksiosaisen postillan (1621–1625).[2] Hänet tunnetaan myös katekismuksen tekijänä. Uskonnollista kirjallisuutta kirjoitti myös muun muassa piispa Paavali Juusten, joka julkaisi latinaksi postillan sekä aikakirjan Suomen piispoista.[11][12]

Reformaation ajalla ruotsinkielinen kirjallisuus oli Suomessa vähäisempää. Merkittävin ruotsinkielinen kirjailija oli tähtientutkija Sigfrid Aronus Forsius, joka tunnetaan almanakantekijänä sekä hengellisenä runoilijana.[13] Ruotsalainen historioitsija Johannes Messenius kirjoitti ruotsiksi riimikronikan Suomesta.[14] Tällä aikakaudella syntynyt suomenkielinen kirjallisuus painettiin Suomen ulkopuolella, enimmäkseen Ruotsissa, sillä Suomessa ei ollut vielä tuolloin kirjapainoa.[12]

Ruotsin suurvalta-aika (1640–1720)

muokkaa

Turun akatemian perustaminen kohotti Suomen opillista sivistystä ja vilkastutti kirjallista kulttuuria. Suomeen perustettiin kolme kirjapainoa, ensimmäinen vuodelta 1642. Ensimmäinen Suomessa painettu teos oli samana vuonna valmistunut Mikael Wexioniuksen väitöskirja Discursus politicus de prudentia. Ensimmäinen Suomessa painettu suomenkielinen kirja oli puolestaan Johannes Matthiae Collinuksen Ylimmäisen keisarin Jesuxen Christuxen mandati eli käsky vuodelta 1643.

Samaan aikaan alkoi myös ruotsin kielen käyttö vahvistua säätyläis­piireissä sekä kirjallisuudessa. Ruotsin kieli alkoi kohota latinan rinnalle opillisen sivistyksen välittäjänä. Suomen kieli pysyi lähinnä kansan ja sille tarkoitetun uskonnollisen kirjallisuuden kielenä.[12] Melko niukassa suomenkielisessä kirjallisuudessa oli keskeistä erityisesti koko Raamatun suomennoksen, Biblian, valmistuminen vuonna 1642. Se vakiinnutti suomen kielen oikein­kirjoituksen pitkiksi ajoiksi. Myöhemmin valmistuivat virsikirja (1701), joka pysyi sellaisenaan käytössä vuoteen 1886, sekä koraalikirja (1702).

Suurin osa muustakin suomenkielisestä kirjallisuudesta oli tuohon aikaan edelleen uskonnollista kirjallisuutta. Saarnoja kirjoitti muun muassa Lauri Tammelinus. Virsirunoilijoista merkittävimmät ovat Juhana ja Eerik Cajanus. Yksi ajan merkittävimpiä suomenkielisiä runotuotteita oli Mattias Salamniuksen kalevalamittaan kirjoittama messiadi Ilo-laulu Jesuxesta.[12] Ruotsinkielisen runouden merkittäviin teoksiin kuuluu Suomen ensimmäisen naisrunoilijan, Christina Regina von Birchenbaumin kirjoittama elegia En ny visa.

Akatemian perustaminen sai kuitenkin vähitellen aikaan myös tieteellistä kirjallisuutta. 1600-luvun puolen välin ja 1700-luvun alun välillä syntyi muun muassa suomen kielen tutkimus. Ensimmäisen suomen kieli­opit kirjoitti latinaksi Petraeus vuonna 1649, myöhemmin sellaisia laativat Martinius (1689) ja Bartholdus Vhaël (1733). Henrik Florinus toimitti vuonna 1678 suppean suomen kielen sanakirjan sekä julkaisi vuonna 1702 kokoelman suomalaisia sananlaskuja.[15]

Daniel Juslenius kirjoitti ensimmäisen laajemman suomen kielen sanakirjan, Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745). Hän oli myös suomalaisuusaatteen edelläkävijä, joka ylisti Suomen maata ja kansaa liioittelevastikin muun muassa teoksessaan Aboa Vetus et Nova (1700).[16]

Vapauden aika (1720–1772) ja kustavilainen aika (1772–1809)

muokkaa
 
Suomalaiset Tieto-Sanomat.

1700-luvulla henkisessä elämässä tapahtui valistusajan myötä jyrkkä muutos. Tieteet, erityisesti filosofia, vapautuivat kirkon holhouksesta. Varsinainen uudistus tapahtui luonnontieteiden alalla, jossa Carl von Linnén vaikutus ulottui Suomeenkin. Hänen kannattajiaan olivat luonnontieteilijöinä muun muassa Johan Browallius ja K. F. Mennander.[17][18]

1700-luvun humanistisen tieteen merkittävin edustaja oli H. G. Porthan, jonka vuoksi koko aikakautta on Suomen kirjallisuuden historiassa usein nimitetty ”Porthanin aikakaudeksi”. Hänen ympärilleen keräytyi joukko tutkijoita, jotka käsittelivät teoksissaan Suomen historiaa, kieltä, muinaisuskoa jne. Hänen ympärilleen muodostui myös Suomen ensimmäinen kirjallinen seura, Aurora-seura, joka perusti ensimmäisen suomalaisen sanomalehden Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo (vuodesta 1771, myöhemmin nimellä Åbo Tidningar). Seuran taiteelliset pyrkimykset peri F. M. Franzen, joka on merkittävin Suomen Ruotsin vallan aikaisista runoilijoista. Franzenin aikalainen oli runoilija Mikael Choraeus.[17]

Porthanin vaikutus oli huomattava myös suomenkielisellä taholla. Se innosti Christfried Gananderia ja K. E. Lencqvistiä työhön suomen kielen ja suomalaisen mytologian alalla ja Antti Lizeliusta perustamaan ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden Suomenkieliset Tieto-Sanomat. Tuon ajan suomenkielisen kirjallisuuden edustajista mainittakoon saarnakirjan tekijä Juhana Wegelius sekä runoilijat Simo ja Henrik Achrenius.[17]

Venäjän vallan aika (1809–1917)

muokkaa

Kansallishenki herää

muokkaa

Kun kansallishenki alkoi herätä 1800-luvun alkupuolella, Suomessa elettiin taitekohdan aikoja. Suomi oli ollut osa Ruotsia ja siirtyi nyt osaksi Venäjää. Oman kansakunnan erityispiirteitä korostavan eli kansallisromantiikan ajan yleiseurooppalaisen ilmiön tavoin myös Suomen kirjallisuus alkoi kehittyä ja saada omintakeisempaa muotoa ja sisältöä. Uppsalasta tullut uusromanttinen virtaus sai Turussa joukon kannattajia, niin sanotut Turun romantikot, joista useimmat ryhmittyivät Aura-kalenterin (1817–1818) ja Mnemosyne-lehden (1819–1823) ympärille. Ryhmän sieluna toimi A. I. Arwidsson, joka oli ennen kaikkea sanomalehtikirjoittaja ja historiantutkija, mutta kirjoitti myös runoja.[17] Kielen tutkijoina vaikuttivat Gustaf Renvall, suomalaisen sanakirjan ja kieliopin tekijä, Reinhold von Becker, Turun Viikkosanomien toimittaja ja niin ikään kieliopin tekijä, sekä A. J. Sjögren, tutkimusmatkailija.[19]

Suomalaisen kansallistunteen herätys 1840-luvulla lähti etupäässä J. V. Snellmanista, joka vaikutti toimittajana, filosofina, yliopistonopettajana ja poliitikkona.[20] 1840-luvulla alkoi myös suomalainen sanoma­lehdistö edistyä, kun Viipurissa ilmestyi vuosina 1845–1847 Kanava ja Helsingissä vuodesta 1847 Suometar.

Kansallisuusaatteen seurauksena Suomen kansanrunouden keräily vilkastui, ja siihen osallistuivat muun muassa Arwidsson ja C. A. Gottlund, joka toimi myös monipuolisena kirjailijana, sekä Zacharias Topelius. 1800-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä toimi myös muutamia runoilijoita, jotka taivuttelivat suomea uudenlaisiin runomittoihin. Tuotteliain heistä oli Jaakko Juteini, joka käsitteli runoissaan ja suorasanaisissa teoksissaan erilaisia aiheita valistusajan hengessä. Toinen varhainen mutta tuotannoltaan suppeampi runoilija oli Kallio eli Samuel Gustaf Bergh.[19]

 
Kalevala, ensimmäinen painos vuodelta 1835.

Elias Lönnrotin elämäntyö toimi suoranaisena jatkona näille pyrkimyksille. Lönnrot oli kerännyt kansanrunoja jo vuodesta 1828. Kanteletar ilmestyi vuonna 1840 ja Kalevala nykymuodossa vuonna 1849. Näihin aikoihin oli niin sanottu murteiden taistelu, joka koski varsinkin suomen kielen oikeinkirjoitusta sekä kysymystä, tulisiko kirjakielen pohjana olla itä- vai länsimurre. Vasta Lönnrot sovitti riidan yhdistämällä kirjakieleen aineksia molemmista päämurteista.[19]

Suomen ruotsinkielisen runouden ensimmäinen huippukausi ajoittui 1830–1860-lukujen väliin. Sen keskeisin henkilö oli J. L. Runeberg. Runebergin ympärille muodostui 1830-luvulla Helsingissä niin sanottu Lauantaiseura. Tähän piiriin kuuluivat muun muassa fyysikko ja runoilija J. J. Nervander, estetiikan professori ja runoilija Fredrik Cygnaeus, sekä Runebergin puoliso, novellien ja historiallisten kertomusten kirjoittajana tunnettu Fredrika Runeberg. Runebergin piiriä lähellä olivat myös runoilijat Lars Stenbäck ja Zacharias Topelius. Myöhemmän jälkipolven kirjailijoita, jotka henkisesti liittyivät Runebergin ja Topeliuksen aikaan, olivat muun muassa Emil Nervander ja Rafael Hertzberg.[20]

Suomalainen romaani­kirjallisuus sai alkunsa 1840-luvulla. Vuonna 1840 ilmestynyttä Fredrika Wilhelmina Carstensin Murgrönania pidetään ensimmäisenä Suomessa ilmestyneenä romaanina.[21] Muita varhaisia aikalaisromaanien kirjoittajia olivat Wendla Randelin ja Charlotta Falkman.[22] Historiallisen romaanin aloittaja oli Zacharias Topelius 1850-luvulla. Myös Fredrika Runeberg lukeutuu varhaisiin historiallisen romaanin kirjailijoihin: hänen esikoisromaaninsa oli kirjoitettu 1840-luvun alussa mutta ilmestyi vasta 1850-luvulla.[23]

Huomattavampia omaperäisiä teoksia alkoi ilmestyä suomeksi vasta 1860-luvulla. Jonkinlaisena vanhan kansanrunouden jälkisatona voidaan pitää sitä kalevalanmitalla sepitettyä mutta sisällykseltään omintakeista runoutta, jota tuottivat sellaiset talonpoikaisrunoilijat kuin Paavo Korhonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka. Edellä mainittujen lisäksi suomenkielistä kirjallisuutta kartuttivat muun muassa J. F. Lagervall näytelmillään, Pietari Hannikainen huvinäytelmillään ja novelleillaan, Antero Warelius luonnontiedettä käsittelevillä kirjoillaan, J. F. Granlund käännöksillään ja runomukaelmillaan, E. A. Ingman runoillaan, J. F. Cajan (Kajaani) Suomen historiallaan, G. E. Eurén suomen kieliopillaan ja suomalais-ruotsalaisella sanakirjallaan, Wolmar Schildt (Kilpinen) sanasepitelmillään sekä Erik Rudbeck (Eero Salmelainen) julkaisemillaan kansansaduilla ja -tarinoilla.[19]

Suomenkielisen kirjallisuuden kehitystä ehkäisi vuonna 1850 annettu sensuuriasetus, joka kielsi kaikkien muiden suomenkielisten kirjoitusten paitsi uskonnollisten ja taloudellisten kirjoitusten painattamisen. Sensuuriasetus peruutettiin virallisesti vasta vuonna 1860.[20]

Suomenkielisen kirjallisuuden nousu

muokkaa

Kun yhteiskunnallinen ja valtiollinen elämä vilkastui, koitti kirjallisuudellekin ripeän kehityksen aika. Painopiste alkoi siirtyä suomenkielisen kirjallisuuden puolelle. Runoilijat A. E. Ahlqvist (A. Oksanen) ja Julius Krohn (Suonio) taivuttelivat suomen kieltä uudenaikaisempiin, taiteellisempiin runomuotoihin. Ahlqvist oli samalla huomattava kielentutkija, ja Krohn tutki puolestaan kirjallisuushistoriaa ja perusti suomalaisen kansanrunouden tutkimuksen. Yrjö Koskinen käytti kirjallisia kykyjään pääasiassa Suomen historian tutkimiseen ja valtiolliseen toimintaan.[20]

 
Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, ensilehti

Ensimmäinen kokonaan taiteilijankutsumukselleen elänyt suomalainen kirjailija oli Aleksis Kivi, joka oli samalla ensimmäinen huomattavaa menestystä saavuttanut suomeksi kirjoittanut suomalainen kirjailija. Tämän vuoksi häntä voidaan pitää suomalaisen kirjallisuuden isänä. Suomalaisen teatterin perustaja ja ensimmäinen johtaja K. J. Bergbom kirjoitti näytelmiä ja novelleja, runoilija Tuokko eli A. J. Törneroos käänsi useita vieraskielisiä teoksia suomeksi, ja novellikirjailijat K. J. Gummerus, Samuli Suomalainen, ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut naiskirjailija Theodolinda Hahnsson sekä historiallisten näytelmien ja romaanien kirjoittaja E. F. Jahnsson tyydyttivät suuren yleisön kirjallisia tarpeita omalla tuotannollaan. Muutamilla aloilla huomattiin jo siirtymistä realistisempaan kuvaustapaan päin, esimerkiksi Pietari Päivärinnan ja J. H. Reijosen teoksissa.[24]

Kirjallisuudessa tapahtui perinpohjainen muutos kuitenkin vasta kun Suomeen saapui 1880-luvulla Skandinavian kautta maininkeja uudenaikaisesta realismista. Björnstjerne Björnsonin, Henrik Ibsenin, Alexander Kiellandin, Bernt Lien ja Arne Garborgin teoksia luettiin paljon. Lisäksi suomalaiseen kirjallisuuteen tuli tuolloin vaikutteita Ruotsista, Ranskasta ja Venäjältä. Kirjallisuudessa pohdittiin muun muassa eettisiä sekä nais- ja työ­väen­kysymyksiä.[24]

Realististen aatteiden pisimmälle menevänä esitaistelijana suomenkielisten taholla toimi Minna Canth, ruotsin­kielisellä taholla taas K. A. Tavaststjerna. Suomenkielisen novellin huomattavin edustaja oli Juhani Aho. Huvinäytelmien tekijänä on mainittava Robert Kiljander. Myös Arvid Järnefelt aloitti realistina, mutta hän kääntyi pian aaterunouteen ja alkoi käsitellä uskonnollisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä tolstoilaisessa hengessä. Santeri Ivalo aloitti aikalaiskuvaajana, mutta kirjoitti myöhemmin historiallisia romaaneja, Teuvo Pakkala kuvasi syntymäkaupunkinsa Oulun laitapuolien köyhälistöä ja varsinkin lapsimaailmaa, ja Kalle Kajander puolestaan oli huomattava Etelä-Hämeen maalaiskansan ja Väinö Kataja peräpohjalaisten kuvailija. Vankkaa maalaisrealismia tavattiin myös Päivärinnan ja muiden niin sanottujen kansankirjailijoiden, kuten Kauppis-Heikin, Santeri Alkion, Heikki Meriläisen ja Juhana Kokon teoksissa.[24]

Eräissä realismin myöhemmissä edustajissa kuvauksen ulkokohtainen kuvaus alkoi väistyä yksilöllisemmän tunnelmavärityksen tieltä. Niin kävi esimerkiksi Maila Talvion teoksissa, joissa käytiin käsiksi yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja elämän varjopuoliin.[24] Vielä pidemmälle tässä meni Ilmari Kianto. Etenkin eräät nuoret kirjailijat vuoden 1900 tienoilla siirtyivät uusromantiikkaan. Näihin kuuluivat muun muassa Volter Kilpi ja Joel Lehtonen. Tämä suunta oli kuitenkin ohimenevä. Pyrkimys suurempaan sisäisyyteen ja dramaattiseen keskitykseen tulee näkyviin Johannes Linnankosken tuotannossa.[25]

Maria Jotuni toimi näytelmäkirjailijana sekä novellistina. Muista suomalaisista tuon ajan novellisteista mainittakoon Jalmari Hahl, Hjalmar Nortamo, Aino Kallas, Kyösti Wilkuna, Konrad Lehtimäki, Maiju Lassila (oik. Algoth Untola), Hilja Haahti, Marja Salmela. Kallas ja Haahti toimivat myös runoilijoina, samoin voittopuolisesti L. Onerva.[25]

Suomenkielinen runouskin sai Oksasen ajoista lähtien paljon harjoittajia. 1870-luvulla aloitteli joukko runoilijoita: Kaarlo Kramsu, Shakespearen suomentaja Paavo Cajander, professori Arvid Genetz (A. Jännes) ja J. H. Erkko. Realistisen murroskauden merkit tuntuvat selvimmin Kasimir Leinon runoudessa. Muista hänen aikaisistaan runoilijoista mainittakoon Severi Nuormaa ja Valter Juva.[25]

 
Eino Leinon Helkavirsiä; kuvittanut K. Carlstedt.

Vasta 1890-luvulta alkaen persoonallisesti läikehtivä mielikuva- ja tunne-elämä pääsi runoudessa vapaammin kuuluville. Huomattavimmat tuolloin toimineista suomalaisista runoilijoista olivat Eino Leino ja Larin Kyösti, jotka runsaan runotuotantonsa ohessa liikkuivat myös muilla kirjallisilla aloilla, sekä Otto Manninen, V. A. Koskenniemi, Aarni Kouta, Juhani Siljo, Aaro Hellaakoski (joka julkaisi myös proosaa), Einari Vuorela ja Uuno Kailas. 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alun näytelmäkirjailijoista ovat merkittävimmät Artturi Järviluoma ja Lauri Haarla.[25]

Suomen itsenäisyyden aika

muokkaa

1900-luvun alun lähtökohtia olivat proosassa kansankuvaus, uusrealismi ja työläisromaani, runoudessa kansallinen uusromantiikka.

Suomen itsenäisyyden alkuajan huomattavimmat kertomakirjailijat olivat F. E. Sillanpää, Viljo Kojo (myös runoilija), Emil Elenius, Heikki Toppila, Arvi Järventaus, Juho Koskimaa ja Pentti Haanpää.[26] F. E. Sillanpää sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1939. Palkinto myönnettiin ”syvällisestä ymmärtämyksestään maansa maalaisväestöä kohtaan ja siitä ihastuttavan taiteellisesta tavasta, jolla hän kuvasi heidän elämäntapaansa ja heidän luontosuhdettaan”.[27]

1920-luvulla suomenkielisessä kirjallisuudessa nousi esille Tulenkantajat-ryhmä, joka julisti kansainvälistä sanomaa ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Heihin kuuluivat muiden muassa Katri Vala, Mika Waltari ja Uuno Kailas. Suomenruotsalaiset runoilijat kehittivät Edith Södergran johtotähtenään niin sanotun suomenruotsalaisen modernismin,[28] jolle oli tyypillistä vapaa rytmi, voimakas kuvallisuus, aihealueen laajeneminen, arkiset motiivit sekä puhekielisyys. Vaikutteita siihen saatiin muun muassa englantilaisesta imagismista, venäläisestä futurismista, dadaismista ja ekspressionismista.

Lama ja poliittiset kriisit vaikuttivat 1930-luvulla alussa suomalaiseenkin kirjallisuuteen, eikä uusia kirjailijoita noussut montaakaan. Tärkeimmät heistä olivat Saima Harmaja ja Aale Tynni, jonka tuotannon pääosa kuuluu kuitenkin sodanjälkeisen kauteen. Vasemmistokirjailijat perustivat 1936 Kiila-ryhmän, jonka kautta julkisuuteen nousivat muun muassa Viljo Kajava ja Arvo Turtiainen. Kiilan merkittävin prosaisti oli Elvi Sinervo. Proosassa 1930-luvun lopulla vahvistuivat syvyyspsykologiaan ja psykoanalyysin ihmiskäsitys, joka näkyi Iris Uurron ja Helvi Hämäläisen teoksissa.[29]

Ensimmäinen ja toinen maailmansota sisällis­sotineen näkyvät suomalaisessa proosassa voimakkaina aina 1980-luvulle saakka. Sotia ovat käsitelleet muiden muassa Väinö Linna, Lauri Viita, Veijo Meri ja Paavo Rintala. Tove Janssonin alkutuotannon muumi­kirjat voidaan ymmärtää paoksi sodan kauhuista.

1950-luvun modernismiksi nimetty kausi muistutti suomenruotsalaista modernismia. Tällä kaudella ei muodostunut kiinteää kirjailijaryhmää eikä erityistä ohjelmaa. 1950-luvun modernisteja olivat muiden muassa Helvi Juvonen, Eeva-Liisa Manner, Paavo Haavikko, Aila Meriluoto, Tuomas Anhava ja Bo Carpelan.

1960-luvulla runoudessa uudistuivat taiteelliset ilmaisukeinot vastareaktiona 1950-luvun modernismille: arkisemmat äänenpainot, kaupunkiympäristöön liittyvä kuvasto, poliittiset ainekset ja yleinen rosoisuus. Harvoille puhumisen sijaan vaadittiin ja ilmaistiin yhteisyyttä, päivänkohtaisuutta ja kantaaottavuutta. 1960-luvun ”epäpuhtaaksi runoudeksi” kutsutun suunnan keulahahmo oli Pentti Saarikoski. Myös proosassa tilinteko lähimenneisyyden kanssa alkoi saada poliittisia painoja. Proosassa suosittiin etenkin dokumenttiteoksia, raportteja ja kiistakirjoituksia. 1960-luvulla käytiin niin sanottuja kirjasotia, joita aiheuttivat esimerkiksi Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla II, Paavo Rintalan Mummoni ja Mannerheim -trilogia ja Sissiluutnantti sekä Hannu Salaman Juhannustanssit. Kirjasodat käytiin vilkkaana keskusteluna tiedotusvälineissä, ja niihin liittyi jopa oikeuskäsittelyjä. Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu välttyi kirjasodalta kaiketi siksi, että se ilmestyi samana vuonna kuin Salaman Juhannustanssit.

1970-luvulla poliittisen kirjallisuuden vastapainoksi alkoi syntyä luonto- ja mieterunoa (esimerkiksi Risto Rasa). Muuttoliike maalta kaupunkeihin puhutti romaanikirjailijoita (Kalle Päätalo, Gösta Ågren, Anni Blomqvist). Myös keskiluokan kuvaus kiinnosti (Kerttu-Kaarina Suosalmi, Christer Kihlman, Jörn Donner).

1980-luvulla essee ja novelli nousivat, myös saamelais­kirjallisuutta alkoi ilmestyä (Nils-Aslak Valkeapää). Suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden välinen raja alkoi hälvetä, kun suomenruotsalainen teos saattoi ilmestyä samaan aikaan sekä ruotsiksi että suomeksi. Runoudessa näkyi rock-vaikutteita ja pitkästä aikaa loppusointujakin. Uusia runoilijoita olivat muun muassa Sirkka Turkka ja Arja Tiainen. 1980- ja 1990-luvulla monen sukupolven kirjailijat toimivat samanaikaisesti.

Suomalaisessa kirjallisuudessa kirjailijoita on pidetty kannanottajina ajankohtaisiin aiheisiin, mutta EU:hun liittyminen, työttömyys tai lama eivät näkyneet 1990-luvun kirjallisuudessa niin voimakkaasti kuin jotkut olivat odottaneet. Maaseudun autioituminen ja sodat pysyivät edelleen suosittuina aiheina, kuten myös historia ja filosofia. Kaikkiaan kirjallisuuden kenttä on sirpaloitunut erilaisiksi saarekkeiksi.

Näitä saarekkeita, tai niiden tunnusmerkkejä, ovat olleet persoonalliset kirjailijat (kuten Kari Hotakainen), postmodernismin tapaan eri tyylilajien sekoittaminen (kuten Anja Kauranen), ironian ja huumorin käyttö (Arto Paasilinna ja Veikko Huovinen), ahdistavan maailman kuvaukset, liikkuminen todellisen ja harhamaailman rajamailla (Leena Krohn, Maarit Verronen), naiskirjailijat naisen ihmissuhteiden ja kehitystarinoiden kuvaajina Laila Hirvisaari, maaseudun kuvaukset (Antti Tuuri) ja dekkarikirjallisuus (Matti Yrjänä Joensuu, Leena Lehtolainen).[30]

Sofi Oksasen Puhdistus yhdistää rehevän kielenkäytön lähihistorian kipeisiin tapahtumiin naisnäkökulmasta. Jari Tervo kuvaa Pohjois-Suomen ihmisiä sisällissodan vuosista nykypäivään. Miika Nousiainen kuvaa ongelmallista suhdetta Ruotsiin tragikoomiseen sävyyn kirjassaan Vadelmavenepakolainen.[31]

Itsenäisyyden aikana suomalainen kirjallisuus on siirtynyt painettujen kirjojen lisäksi myös digitaalisille alustoille 1980-luvulta alkaen. Nykykulttuurin professori Raine Koskimaan mukaan Suomen ensimmäinen digitaalisen kirjallisuuden teos on ollut Arto Kytöhongan runogeneraattori Runeberg vuodelta 1983.[32] Sähköistä kirjallisuutta on julkaistu PDF-tiedostoina ja äänikirjoina.

Kirjallisuusjournalismi

muokkaa

Julkaisut

muokkaa

Ensimmäinen suomalainen kirjallinen lehti oli vuonna 1803 julkaistu Frans Mikael Franzénin ja kumppaneiden Allmän Litteratur-Tidning. Suomessa ilmestyy 2000-luvulla noin tusina varsinaista kirjallisuuslehteä. Tunnetuin kirjallisuuslehdistä on vuodesta 1951 ilmestynyt Parnasso. Vanhin edelleen ilmestyvä lehti on puolestaan Nuoren Voiman Liiton julkaisema Nuori Voima, joka on ilmestynyt vuodesta 1908. Kanava-lehti noudattaa eräänlaista suomalaisen kulttuurilehden yleismallia, johon kuuluu tietynlainen poliittinen ote.[33] Parnasson kanssa samaa ikäluokkaa on Svenska Österbottens litteraturföreningin Horisont-lehti.[34]

Nuorempia kirjallisuusjulkaisuja ovat Kontur, joka ilmestyy vasemmistolaisen Ny Tid -lehden liitteenä, Savukeidas-kustantamon Kerberos, Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Kirjon Kirjo, Kirjailijayhdistys Kapustarinnan Lumooja. Nihil Interit -yhdistys puolestaan julkaisee runolehteä Tuli & Savu, joka on tullut tunnetuksi eräänlaisena kokonaistaideteoksena, joka yhdistää näyttävää lyriikka ja grafiikkaa. Paikallisesti merkittäviä ovat Oulussa ilmestyvä Huutomerkki-yhdistyksen Hallaus ja Porvoossa ilmestyvä Särö. Verkossa puolestaan julkaistaan muun muassa Lukukeskuksen Kiiltomatoa.[34]

Levikiltään suurin kirjallisuusjulkaisu lienee Kiiltomato, jonka sivustolla on päivittäin noin tuhat kävijää. Painetuista lehdistä Parnassosta otetaan noin 10 000 kappaleen painoksia. Konturista puolestaan julkaistaan emolehtensä Ny Tidin ansiosta noin parituhatta kappaletta. Muut lehdet ovat pieniä, muun muassa Nuoresta Voimasta ja Säröstä otetaan noin tuhannen kappaleen ja Kerberoksesta alle kahdensadan kappaleen kertaeriä.[35]

Kirjallisuuslehtien toiminta nojaa vaihtelevasti valtion kulttuurilehtitukeen. Vuonna 2012 opetus- ja kulttuuriministeriö antoi Nuorelle voimalle 28 000 euron vuotuisavustuksen. Toiseksi eniten rahaa sai Kiiltomato, jolle myönnettiin 22 000 euroa. Kirjallisuuslehdille myönnettyjen tukien suhteessa ei ole 2000-luvun alussa tapahtunut juurikaan muutoksia.[35]

Kritiikki

muokkaa

Kirjallisuuskritiikki on muuttunut 2000-luvulla, kun sanomalehdet ovat joutuneet supistamaan kirjallisuustoimituksiaan. Kirjallisuuskritiikki, kuten muukin taidekritiikki, oli 1900-luvulla osa taiteenalaansa, mutta 2000-luvulla se on muuttunut osaksi mediaa ja sen tapoja. Sanomalehdissä esimerkiksi Aamulehti joutui lakkauttamaan itsenäisen kulttuuritoimituksensa ja Helsingin Sanomat supisti kulttuuritoimituksensa osaksi uutistoimitusta.[36]

Lehdissä julkaistaan 2000-luvullakin suurin piirtein saman verran kirjallisuuskritiikkejä kuin aikaisemmin, mutta niiden pituus on lyhentynyt. Vuonna 1978 Helsingin Sanomien kirjallisuuskritiikkien keskipituus oli 147 riviä, kun se oli vuonna 2010 vain 70 riviä. Samalla kulttuurisivujen kuvapinta-ala on kuitenkin moninkertaistunut. Kritiikkien absoluuttinen määrä on 2010-luvulla kuitenkin aiempaa pienempi, sillä nimekkeiden määrä on kasvanut. Kielteisiä arvosteluita julkaistaan entistä vähemmän, sillä toimitus seuloo käsiteltävät teokset ennakkoon. Sanomalehdissä ei ole enää juurikaan kirjallisuuden ja yhteiskunnan välistä keskustelua, vaan se on keskittynyt erikoislehtiin ja blogeihin.[37]

Kirjallisuuspalkinnot

muokkaa

Suomessa jaetaan noin sataa kirjallisuuteen liittyvää palkintoa, joiden perustamisasiakirjassa palkinnon tarkoitukseksi on nostettu kirjallisuuden ja lukemiskulttuurin edistäminen. Palkintojen näkyvyys, merkittävyys ja palkintosumma vaihtelevat runsaasti. Vaikka kaikkien palkintosumma on joissain palkinnoissa pieni, niin niillä kaikilla on vaikutus kirjailijan saamiin apurahoihin.[38]

Vuonna 1983 perustettu Kirjasäätiö sai tehtäväkseen suunnitella huomiota herättävän palkinnon monien pienten kirjallisuuspalkintojen rinnalle. Finlandia-palkinto syntyi 1984, ja se jaettiin ensimmäisen kerran 1985. Palkinto muutettiin romaanipalkinnoksi vuonna 1993, sillä se ei ollut vuosina 1984–1992 nostanut juurikaan voittajakirjojen myyntiä. Alkuvuosina palkinnon oli saanut lähinnä vähälevikkiset runot, esseet ja aforismit. Samalla palkinto siirrettiin jaettavaksi joulukuussa joulumyyntejä varten ja voittajan päättäjäksi nostettiin yksi vaihtuva henkilö, joka valitsee voittajan valintalautakunnan päättämistä kuudesta ehdokkaasta.[38]

Finlandia-palkintoa on kritisoitu välillä kustantamoiden markkinointikikaksi. Se on kuitenkin ainoa suuren yleisön tuntema suomalainen kirjallisuuspalkinto.[39] Sen vaikutus kirjamyyntiin on huomattava, sillä Finlandia-voitto keskimäärin yli kymmenkertaistaa myyntiluvut. Se hyödyttää kuitenkin eniten palkintoja, joita on myyty hyvin jo ennen ehdokkuuttakin. Lisäksi palkinnon yhteydessä on mainittu huoli suomalaisesta romaanikirjallisuudesta yleisesti, sillä sen siivittämänä kirjailijat, kustantajat ja media suuntaavat huomionsa lähinnä suurta yleisöä kiinnostaviin romaaneihin. Monesti esiraadin tekemät ehdokasvalinnat ovatkin olleet helppoja veikata etukäteen.[40]

Finlandia-palkinnon lisäksi runsaasti mediahuomiota saa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto, jota on jaettu vuodesta 1995. Se on jatkoa vuosina 1964–1994 jaetulle J. H. Erkon palkinnolle. Palkinnon raadissa on Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajia, kriitikoita ja kirjailijoita. Edellisen vuoden voittaja on usein kutsuttu mukaan raatiin. Se jaetaan vuoden parhaalle suomenkieliselle kaunokirjalliselle esikoisteokselle, ja se pyrkii nostamaan esiin kaikkia kaunokirjallisuuden lajeja. Runous, lyhytproosa ja esseistiikka ovat saaneet sen kautta huomiota.[41]

Hieman Finlandia-palkintoa ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa vähemmän huomiota saa Runeberg-palkinto, jonka jakavat sanomalehti Uusimaa, Porvoon kaupunki, Suomen Kirjailijaliitto, Suomen arvostelijain liitto ja Finlands Svenska Författareförening. Palkinnon merkitystä korostavat sen kaksikielisyys ja monipuolisuus, sillä sen voi voittaa sekä suomen- että ruotsinkielinen teos ja ehdolle asetetaan vuosittain teoksia eri lajeista. Sitä pidetään eräänlaisena Finlandian vastapalkintona. Usein palkinnon on voittanutkin Finlandia-raadissa ohitettu romaani, mutta esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus voitti molemmat palkinnot.[41]

Muita merkittäviä suomalaisia palkintoja ovat muun muassa Kalevi Jäntin palkinto, joka jaetaan alle 40-vuotiaalle kirjailijalle, joka on julkaissut 1–3 teosta. Palkinnon suuruus on 15 000 euroa, minkä ansiosta se on merkittävä nuorten kirjailijoiden tukija. Yleisradio puolestaan jakaa Tanssiva karhu -palkintoa, joka on yksi harvoista vain runouteen keskittyvä palkinto. Sen rinnalla jaetaan myös merkittävimmälle käännetylle runoteokselle tarkoitettua Kääntäjäkarhua.[42]

Suomen valtio jakaa myös useita palkintoja. Suomen vanhin kirjallisuuspalkinto on valtion kirjallisuuspalkinto, joka on tunnettu vuodesta 1996 kirjallisuuden valtionpalkintona. Valtion kirjallisuuspalkinnon ensimmäinen voittaja vuonna 1865 oli Aleksis Kivi. Valtionpalkinto voidaan jakaa sekä edellisvuonna julkaistusta teoksesta että elämäntyöpalkintona. Toinen merkittävä valtion kirjailijoille jaettava tunnustus on Suomi-palkinto. Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää sitä eri kulttuurialoille joko lupaavasta läpimurrosta tai merkittävästä taiteellisesta urasta. Kirjailijoita ja kirja-alan yhteisöjä on palkittujen joukossa vuosittain.[42]

Kirjallisuusvienti

muokkaa

Suomen kirjallisuuden kääntämistä ja julkaisemista tukee vuonna 1976 perustettu FILI – Kirjallisuuden vientikeskus. Sen tehtävä on ollut alusta saakka tukea suomalaisten teosta julkaisemista muilla kielillä ja tehdä maan kirjallisuutta tunnetuksi muualla. Suomen kirjallisuuden on määritelty kattavan maassa julkaistu suomen-, ruotsin, ja saamenkielinen kirjallisuus. Filin budjetti on kasvanut 1970-luvun 100 markasta vuoden 2011 2,5 miljoonaan euroon.[43] Kirjallisuusvientiä tukevat Filin lisäksi erilaiset säätiöt ja rahastot. Kirjallisuusvientiä pyritään edistämään myös osallistumalla kansainvälisille kirjamessuille. Suomi on ollut teemamaana muun muassa Göteborgin kirjamessuilla 2007, Moskovan Non/Fiction-kirjamessuilla 2008 ja alan merkittävimmässä tapahtumassa Frankfurtin kirjamessuilla 2014.[44]

Suomen kirjallisuuden käännöksiä julkaistiin vielä 1970-luvun lopussa noin satakunta vuodessa.[43] 2010-luvulla ulkomailla ilmestyy noin 300–400 käännöstä vuodessa 40 eri kielellä.[45] Suomen kirjallisuutta käännöksiä julkaisivat vielä 1980-luvulla pääsääntöisesti pienet kustantajat, usein yliopistopainot. Monet isot kustantajat ovat kiinnostuneet 2000-luvulla myös Suomen kirjallisuudesta. Esimerkiksi saksalainen Suhrkamp, ranskalainen Gallimard, italialainen Salani, yhdysvaltalainen Random House ja brittiläinen Granta ovat hankkineet suomalaisten teosten käännösoikeuksia.[43]

Suomalaisia kirjoja käännettiin vuosien 1990–2010 aikana kaikkiaan 3 676 nimikettä 69 eri kielellä. Eniten kirjoja julkaistiin Pohjoismaissa sekä Saksassa, Ranskassa, Espanjassa, Alankomaissa ja Italiassa.[44] Osa käännöksistä julkaistaan Suomessa, tällainen käännös oli esimerkiksi Seitsemän veljestä -teoksen kurdinkielinen käännös. Tällaisten teosten levittäminen ulkomaille on vaikeaa.[46] Yleisimmin kirjoja käännetään saksaksi, ruotsiksi, englanniksi, viroksi, ranskaksi, venäjäksi, tanskaksi, norjaksi ja unkariksi. Saksankielisten käännösten osuus kaikista käännöksissä on 2000-luvulla ollut noin 20 prosenttia ja englanninkielisten osuus noin 15 prosenttia.[44] Vuonna 2019 eniten kirjoja käännettiin venäjäksi (33), saksaksi (25), viroksi (24), englanniksi (22) ja ranskaksi (19).[45]

Suomen kolme käännetyintä kirjailijaa olivat 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä samat kuin 1990-luvullakin, Arto Paasilinna, Tove Jansson ja Mika Waltari. Paasilinnasta otettiin 146 käännöstä ja Janssonista 134 käännöstä. Viidenkymmenen käännetyimmän kirjailijan joukossa oli kahdeksan lasten- ja nuortenkirjailijaa. Klassikkokirjailijoista käännettiin Waltarin lisäksi erityisesti Edith Södergrania, Henry Parlandia, Aino Kallasta, Eeva-Liisa Mannerta, Väinö Linnaa, Pentti Saarikoskea, Eino Leinoa ja Maiju Lassilaa.[44] Useimmalle kielelle käännetyt suomalaiset teokset olivat marraskuun 2019 tilastojen mukaan Elias Lönnrotin Kalevala (55 kielelle), Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen (40), Sofi Oksasen Puhdistus (38), Salla Simukan Punainen kuin veri (37) ja Valkoinen kuin lumi (33), Aleksis kiven Seitsemän veljestä (34) sekä Tove Janssonin Taikurin hattu (33) ja Muumipeikko ja pyrstötähti (32).[45]

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Eskola E: Suositellut, valitut ja luetut - Kirjallisuus kirjastoissa 1918-1939. (Väitöskirja) Tampereen yliopisto, 2004. ISBN 951-44-6145-2 Teoksen verkkoversio (viitattu 24.8.2015). (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Forsman J ja muut (toim.): ”Suomen kirjallisuus”, Pieni Tietosanakirja, s. 408-417. Otava, 1925-1928. Runeberg-palvelussa (viitattu 21.8.2015).
  • Esko Häkli: The birth of Finnish literature (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Kantokorpi, Mervi: ”Kritiikki ja kirjallisuuspalkinnot osana kirjallista julkisuutta”. Teoksessa Hallila, Mika & Hosiasluoma, Yrjö & Karkulehto, Sanna & Kirstinä, Leena & Ojajärvi, Jussi (toim.): Suomen nykykirjallisuus 2: Kirjallinen elämä ja yhteiskunta, s. 194–207. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013. ISBN 978-952-222-469-9
  • Laitinen, Kai: Suomen kirjallisuuden historia. (Suomalainen kansanrunous: Satu Apo. Suomen ruotsinkielinen kansanrunous: Gun Herranen. 4. uusittu painos) Helsingissä: Otava, 1997. ISBN 951-1-15010-3
  • Rantala, Risto (toim.): Suomalaisia kirjailijoita 1500-luvulta nykypäivään. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1994. ISBN 951-1-12854-X
  • Schwank, Iris: ”Kirjallisuutemme maailmalla”. Teoksessa. Hallila, Mika & Hosiasluoma, Yrjö & Karkulehto, Sanna & Kirstinä, Leena & Ojajärvi, Jussi (toim.): Suomen nykykirjallisuus 2: Kirjallinen elämä ja yhteiskunta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013. ISBN 978-952-222-469-9
  • Tuusvuori, Jarkko S.: ”Kirjallisuuslehdet ajan hermolla”. Teoksessa. Hallila, Mika & Hosiasluoma, Yrjö & Karkulehto, Sanna & Kirstinä, Leena & Ojajärvi, Jussi (toim.): Suomen nykykirjallisuus 2: Kirjallinen elämä ja yhteiskunta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013. ISBN 978-952-222-469-9

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Maria Antas: Finland-Swedish literature This Is Finland. Finland Promotion Board. Viitattu 24.8.2015.
  2. ↑ a b c Rantala, s. 7.
  3. ↑ Varpio, s. 14.
  4. ↑ a b c d Pieni tietosanakirja s.408
  5. ↑ Varpio, s. 17–18.
  6. ↑ Varpio, s. 26.
  7. ↑ Tuomas Heikkilä: Fragmenta membranea -kokoelma Kansalliskirjasto. Arkistoitu 25.9.2015. Viitattu 16.8.2015.
  8. ↑ Liisi Huhtala ja Kari Sallamaa: Suomen kirjallisuuden historia 2003. Finnica. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 20.8.2015.
  9. ↑ Kirjallinen työ Mikael Agricola. Arkistoitu 10.10.2018. Viitattu 20.8.2015.
  10. ↑ Hemmingin virsikirja 400-vuotias Scripta Kotus. Viitattu 20.8.2015.
  11. ↑ Kyösti Väänänen: Juusten, Paulus Petri (noin 1520–1575) Paimenmuisto. Viitattu 20.8.2015.
  12. ↑ a b c d Pieni tietosanakirja s.409
  13. ↑ Arno Forsius: Sigfridus Aronus Forsius (n. 1560–1624), suomalainen pappi ja monioppinut. Curriculum vitae. saunalahti.fi. Arkistoitu 11.12.2013. Viitattu 20.8.2015.
  14. ↑ Johannes Messenius Web Archive (Kajaanin linna). 14.3.2017. Arkistoitu 14.3.2017. Viitattu 4.1.2018.
  15. ↑ Pieni tietosanakirja s.410
  16. ↑ Juslenius, Daniel (1676 - 1752) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 2012. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 20.8.2015.
  17. ↑ a b c d Pieni tietosanakirja s.411
  18. ↑ Ravintola Hus Lindman –keskiajalta tähän päivään Ravintola Hus Lindman. Arkistoitu 31.7.2015. Viitattu 20.8.2015.
  19. ↑ a b c d Pieni Tietosanakirja, s.413
  20. ↑ a b c d Pieni Tietosanakirja s.414
  21. ↑ Carstens, Fredrika Wilhelmina Kirjasampo. Viitattu 6.8.2016.
  22. ↑ Naiskirjailijoiden varhaiset romaanit tärkeä osa yhteiskunnan muotoutumisen historiaa Turun Sanomat. Arkistoitu 20.8.2016. Viitattu 6.8.2016.
  23. ↑ Runeberg, Fredrika www.kirjasampo.fi. Viitattu 14.8.2023.
  24. ↑ a b c d Pieni Tietosanakirja s.415
  25. ↑ a b c d Pieni Tietosanakirja s.416
  26. ↑ Eskola s.72
  27. ↑ The Nobel Prize in Literature 1939 (elämäkerta, julkaisuluettelo ja palkinnon myöntämispuhe) The Official Web Site of the Nobel Foundation. Viitattu 24.8.2015. (englanniksi)
  28. ↑ Liisi Huhtala ja Kari Sallamaa: Suomen kirjallisuuden historia 2003. Finnica. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 24.8.2015.
  29. ↑ Rantala, s. 14.
  30. ↑ Suomen kirjallisuus 1980-luvulta 2000-luvulle Etälukio, Opetushallitus. Arkistoitu 10.5.2015. Viitattu 15.8.2015.
  31. ↑ Nina Paavolainen: Finnish contemporary literature: A wealth of voices This Is Finland. 2011. Viitattu 15.8.2015.
  32. ↑ Jani Tanskanen: Digitaalisen kirjallisuuden vaiettu historia ja melskattu tulevaisuus 2/2. Professori Raine Koskimaan haastattelu. 4.1.2018. Yle. Viitattu 4.1.2018.
  33. ↑ Tuusvuori, s. 214–215.
  34. ↑ a b Tuusvuori, s. 215–216.
  35. ↑ a b Tuusvuori, s. 217–218.
  36. ↑ Kantokorpi, s. 194–195.
  37. ↑ Kantokorpi, s. 197.
  38. ↑ a b Kantokorpi, s. 201.
  39. ↑ Finlandia-palkinto siivittää kirjojen joulumyyntiä Kirjakaupat.fi. Arkistoitu 12.4.2016. Viitattu 30.3.2016.
  40. ↑ Kantokorpi, s. 203.
  41. ↑ a b Kantokorpi, s. 204–205.
  42. ↑ a b Kantokorpi, s. 206–207.
  43. ↑ a b c Schwank, s. 262–263.
  44. ↑ a b c d Schwank, s. 264–265.
  45. ↑ a b c Tilastoja ja selvityksiä FILI. Arkistoitu 27.6.2019. Viitattu 16.2.2020.
  46. ↑ Kirjallisuusviennin tilastoja FILI. Arkistoitu 22.3.2016. Viitattu 30.3.2016.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Hallila, Mika ym. (toim.): Suomen nykykirjallisuus. 1, Lajeja, poetiikkaa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2013. ISBN 978-952-222-468-2
  • Hallila, Mika ym. (toim.): Suomen nykykirjallisuus. 2, Kirjallinen elämä ja yhteiskunta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2013. ISBN 978-952-222-469-9
  • Hänninen, Jera & Hänninen, Jyri: Haluatko todella kirjailijaksi? Matkaopas kirjamaailmaan. Helsinki: Helsinki-kirjat, 2012. ISBN 978-952-5-98907-6
  • Kaivola, Terttu: Messukirjasta meteli: Suomalaisen kirjan viisi vuosisataa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1988. ISBN 951-717-522-1
  • Kirstinä, Leena: Kirjallisuutemme lyhyt historia. Helsinki: Tammi, 2000. ISBN 951-26-4513-0
  • Niemi, Juhani: Suomalaisten suosikkikirjat. Hämeenlinna: Karisto, 1997. ISBN 951-23-3749-5
  • Soikkeli, Markku (toim.): Kurittomat kuvitelmat: Johdatus 1990-luvun kotimaiseen kirjallisuuteen. Turku: Turun yliopisto, 2002. ISBN 951-29-2304-1
  • Varpio, Yrjö (päätoim.): Suomen kirjallisuushistoria 1: Hurskaista lauluista ilostelevaan romaaniin. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1999. ISBN 951-717-886-7
  • Varpio, Yrjö: Pohjantähden maa: Johdatusta Suomen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Tampere: Tampere University Press, 1999. ISBN 951-44-4477-9

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_kirjallisuus&oldid=22710013”