Avaa päävalikko

Aila Meriluoto

suomalainen runoilija, kirjailija ja suomentaja

Aila Marjatta Meriluoto (vuodesta 1980 Meriluoto-Paakkanen; 10. tammikuuta 1924 Pieksämäki21. lokakuuta 2019 Helsinki) oli suomalainen runoilija, kirjailija ja suomentaja.[1][2][3]

Aila Meriluoto
Aila-Meriluoto.jpg
Henkilötiedot
Koko nimi Aila Marjatta Meriluoto-Paakkanen
Syntynyt 10. tammikuuta 1924
Pieksämäki, Suomi
Kuollut 21. lokakuuta 2019 (95 vuotta)
Helsinki, Suomi
Kansalaisuus  Suomi
Ammatti runoilija, kirjailija, suomentaja
Kirjailija
Esikoisteos Lasimaalaus (1946)
Aiheesta muualla
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Lapsuus ja nuoruusMuokkaa

Aila Meriluodon lapsuudenperheeseen kuuluivat vanhemmat, Pieksämäen yhteiskoulun rehtori, filosofian maisteri Kaarlo Meriluoto (ent. Willman) ja lehtori, filosofian maisteri Hilja o.s. Kerppola sekä vanhempi sisar Sirkka. Kaarlo Meriluodon serkku oli kirjailija Elvira Willman-Eloranta.

Aila Meriluoto valmistui ylioppilaaksi Pieksämäen yhteiskoulusta vuonna 1943. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Lasimaalaus (1946) 22-vuotiaana. Teos sai kriitikkojen kiitokset ja oli myös kaupallinen menestys. Se osui suoraan sodasta selvinneen sukupolven sydämeen ja oli yhtä aikaa illuusioton ja optimistinen, uhmakas ja suora. Siitä tuli kaikkien aikojen suosituimpia suomalaisia runokokoelmia, ja teoksesta on otettu tähän mennessä 14 painosta.

Lasimaalaus ja seuraava kokoelma Sairas tyttö tanssii (1952) ovat perinteistä runoutta, mitallista ja loppusoinnullista. Perinteinen on myös runojen naiskuva, ja Meriluoto joutuikin kantamaan unelmoivan runotytön imagoa vuosikausia vaikka vastusti sitä itse aktiivisesti.

Äänekkäimmin kokoelmaa ylisti aikansa merkittävin kirjallinen vaikuttaja, akateemikko V. A. Koskenniemi, joka myös rakastui itseään 40 vuotta nuorempaan Meriluotoon. Koskenniemen vaikutus haittasi Meriluodon uraa pitkään, sillä hänet leimattiin Koskenniemen suosikiksi. Lisäksi uusia kokoelmia verrattiin Lasimaalaukseen. Hän koki kritiikissä olleen kaunaista suhtautumista hänen teoksiinsa ja persoonaansa. Modernismin läpilyönnin jälkeen syrjään joutuneen Koskenniemen palvonnasta oli haittaa.[4]

Avioliitto Lauri Viidan kanssaMuokkaa

Meriluoto solmi 1948 kirjailija Lauri Viidan kanssa avioliiton, joka kesti kahdeksan vuotta. Viidalle avioliitto oli toinen. Meriluoto ja Viita saivat neljä lasta, Ursulan, Petrin, Samulin ja Aijan. Avioliitto oli myrskyisä, sillä Viita oli luonteeltaan hallitseva. Samassa perheessä ei tuntunut olevan tilaa kahdelle kirjailijalle. Meriluodolta ilmestyi avioliiton aikana Sairas tyttö tanssii -runokokoelman (1952) lisäksi lastenkirja Pommorommo (1956). Viita sairastui 1950-luvun alussa skitsofreniaan, mikä häiritsi sekä perhe-elämää että molempien luomistyötä.

Meriluodon ja Viidan taiteilija-avioliitosta on tehty myös dramatisointi, Heikki Kujanpään ohjaama näytelmä Putoavia enkeleitä. Kujanpää ohjasi myös samannimisen elokuvan, jonka ensi-ilta oli 5. joulukuuta 2008. Elokuvassa Meriluotoa näyttelevät Elina Knihtilä ja Elena Leeve.

Meriluoto siirtyi 1970-luvulla tunnustukselliseen proosaan, mutta se ei saanut kriitikkojen hyväksyntää ennen kuin 1990-luvulla, jolloin vastaanotto oli suorastaan ylistävää.[4]

Muutto RuotsiinMuokkaa

 
Harry Martinson ja Aila Meriluoto 1960-luvun alkupuolella.

Avioeron jälkeen vuonna 1962 Meriluoto muutti neljän lapsensa kanssa Ruotsiin. Hän asui ensin Ruotsin Lapissa Nilivaarassa 1962–1964. Ruotsissa syntyi proosan ja käännösten lisäksi neljä runokokoelmaa. Kahdessa ensimmäisessä, kokoelmassa Asumattomiin (1963) ja Tuoddaris (1965) siirtyminen toiseen kieli- ja kulttuuripiiriin ei vielä näy selvästi, ja niissä voimakkaimpia ovat Lapin luonnosta ammentavat runot. Ne ovat runokieleltään jo modernimpia kuin kaksi ensimmäistä kokoelmaa.

Jonkin ajan kuluttua Meriluoto tunsi näivettyvänsä pohjoisen yksinäisyydessä ja muutti etelämmäksi Enköpingiin, josta saattoi matkustaa Göteborgiin ja muihin suurempiin kaupunkeihin kirjallisiin tapahtumiin. Meriluoto teki Ruotsissa asuessaan paljon käännöstöitä. Hän halusi kirjoittaa suomeksi, ettei menettäisi suomalaista identiteettiään. Todellinen syväsukellus ruotsin kieleen oli Nobel-kirjailija Harry Martinsonin Aniara: Katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa -teoksen suomentaminen (1963).

Ruotsissa ollessaan Meriluoto kirjoitti ensimmäisen proosateoksensa Peter – Peter: Erään rakkauden asiapaperit, julkaisu myöhemmin nimellä Peter–Peter (1971). Se kuvaa kahden emigrantin, Ruotsissa asuvan suomalaisen Sannan ja balttilaisen Peterin kirjeenvaihdosta eroottiseksi suhteeksi muotoutuvaa yhteyttä ja sen päättymistä. Romaani pohdiskelee yksin jäävän naisen epävarmuutta ja maahanmuuttajan asemaa Ruotsissa. Meriluodon myöhemmin ilmestynyt päiväkirjateos paljastaa, että romaanin päähenkilöiden esikuvina ovat hän itse ja kirjailija-lääkäri Mart Sarneti. Meriluodon mukaan romaani oli pakon synnyttämää kamppailua eroon Mart-suhteesta. Teoksen pohjalta Matti Kassila on ohjannut elokuvan Haluan rakastaa Peter (1972).[5]

Paluu SuomeenMuokkaa

Meriluoto palasi Suomeen vuonna 1974 ja hän kirjoitti WSOY:n pyynnöstä Viidan elämäkerran Lauri Viita, legenda jo eläessään. Meriluoto määrittelee entisen miehensä: ”Lauri Viita ei ollut kirjailija, hän oli luonnonmullistus.” Vuonna 1977 ilmestyi romaani Kotimaa kuin mies.

Suomeen paluun jälkeen 1970–1980-luvuilla Meriluodon runokieli vapautui, ja hän alkoi käyttää runoissaan puhekieltä. Runokokoelmat Varokaa putoavia enkeleitä (1977), Talvikaupunki (1980) ja Ruusujen sota (1988) sisältävät runsaasti taaksepäin katsovia runoja, joita on suuri kiusaus lukea omaelämäkerrallisina. Meriluodon päiväkirjat ja runoteokset limittyvät toisiinsa ja tulkitsevat toinen toisiaan.

Vuonna 1986 ilmestyi Lasimaalauksen läpi. Päiväkirja vuosilta 1944–47, jossa Meriluoto kuvaa runoilijaminänsä kehitystä ja elämänkokemusten heijastumista runoissa. Myöhemmin 1996 julkaistiin toinen päiväkirjakokoelma Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953–1975, jossa Meriluoto tietoisesti tekee yksityiselämänsä julkiseksi. Vuonna 2010 julkaistiinTältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975–2004. Päiväkirjat ovat dokumentteja naiseudesta ja kirjoittamisesta, ja ne ovat tekstiltään kaunista ja suorasukaista proosaa.

Vuonna 2001 ilmestyi muistelmateos Mekko meni taululle, joka kertoo Meriluodon lapsuudesta Pieksämäellä, perheestä, varhaisista eroottisista unelmista ja kirjallisista vaikutteista. Kirja kuvaa myös hänen sodanaikaisia kokemuksiaan opiskelijatyttönä Helsingin pommituksissa.

Aila Meriluoto asui viimeksi Helsingissä. Hän avioitui vuonna 1979 kansantaloustieteilijä, professori Jouko Paakkasen (1928–2004) kanssa. Meriluodon viimeiset runokokoelmat olivat Kimeä metsä (2002), Miehen muotoinen aukko (2005) ja Tämä täyteys, tämä paino (2011).

Meriluoto seurasi runouden kentän muutoksia valppaasti eikä tyytynyt toistamaan joskus taannoin menestyksen tuonutta kaavaa. Yli puolen vuosisadan läpäisevän runotuotannon lisäksi Aila Meriluoto kirjoitti proosaa, romaaneja ja lastenkirjoja, kaikki runoilijan otteella. Hän teki myös merkittävän palveluksen suomalaiselle kirjallisuudelle suomentaessaan muun muassa Martinsonia, Rainer Maria Rilkea ja Johann Wolfgang von Goethea.

Meriluoto kuoli 95-vuotiaana hoitokodissa Helsingissä 21. lokakuuta 2019.[3][6]

TuotantoMuokkaa

RunokokoelmiaMuokkaa

  • Nuoret runoilijat 1943, WSOY 1943. Sisältää runoja seuraavilta kirjoittajilta: Kalervo Hortamo, Hilkka-Helinä Hyvärinen, Veikko Kolula, Lauri Lamminmäki, Elisabet Laurila, Aila Meriluoto, Yrjö Oinonen ja Kerttu Rukala.
  • Lasimaalaus, WSOY 1946
  • Sairas tyttö tanssii, WSOY 1952
  • Pahat unet, WSOY 1958
  • Portaat, WSOY 1961
  • Asumattomiin, WSOY 1963
  • Tuoddaris, WSOY 1965
  • Silmämitta, WSOY 1969
  • Elämästä, WSOY 1972
  • Varokaa putoilevia enkeleitä, WSOY 1977
  • Talvikaupunki, WSOY 1980
  • Ruusujen sota, WSOY 1988
  • Kimeä metsä, WSOY 2002
  • Kootut runot, WSOY 2004
  • Miehen muotoinen aukko, WSOY 2005
  • Tämä täyteys, tämä paino, WSOY 2011

Elämäkerrallisia teoksiaMuokkaa

  • Lauri Viita, legenda jo eläessään, WSOY 1974
  • Lasimaalauksen läpi. Päiväkirja vuosilta 1944–47, WSOY 1986
  • Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953–1975, WSOY 1996
  • Mekko meni taululle, WSOY 2001
  • Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975–2004, Kustannusosakeyhtiö Siltala 2010. Toim. Anna-Liisa Haavikko.

RomaanejaMuokkaa

Lasten- ja nuortenkirjojaMuokkaa

  • Pommorommo, WSOY 1956
  • Ateljee Katariina, WSOY 1965
  • Meidän linna, WSOY 1968
  • Vihreä tukka. WSOY, 1982. ISBN 951-0-11368-9.

Palkinnot ja tunnustuksetMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. Kuka kukin on 2007. Otava 2006.
  2. Polkunen, Mirjam: ”Meriluoto, Aila (1924–)”, Suomen kansallisbiografia, osa 6, s. 665–667. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-447-9. Teoksen verkkoversio.
  3. a b Runoilija Aila Meriluoto on kuollut Helsingin Sanomat. 22.10.2019. Viitattu 22.10.2019.
  4. a b Aila Meriluoto, ylistetty ja väheksytty runoilija. Yle, Kulttuuriuutiset.
  5. Aila Meriluoto Elonetissä
  6. Kirssi, Elina: Runoilija Aila Meriluoto on kuollut 95-vuotiaana – tästä me hänet muistamme Seura. 22.10.2019. Otavamedia. Viitattu 22.10.2019.

KirjallisuuttaMuokkaa

Aiheesta muuallaMuokkaa