Wikipedia

Harry Martinson

ruotsalainen runoilija

Harry Martinson (6. toukokuuta 1904 Jämshög, Ruotsi – 11. helmikuuta 1978 Tukholma, Ruotsi) oli ruotsalainen runoilija. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1974 yhdessä Eyvind Johnsonin kanssa.[1] Hänen tunnetuin työnsä on runoelma Aniara: Katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa vuodelta 1956. Se on kuvaus avaruusaluksesta, joka kulkee Aurinkokunnasta pois päin ilman toivoa paluusta.

Harry Martinson
Harry Martinson
Harry Martinson
Henkilötiedot
Syntynyt6. toukokuuta 1904
Jämshög, Ruotsi
Kuollut11. helmikuuta 1978 (73 vuotta)
Tukholma, Ruotsi
Kansalaisuus ruotsalainen
Ammatti kirjailija
Kirjailija
Äidinkieliruotsi
Aikakausi 1927–1978
Tyylilajit draama, essee, lyriikka, proosa
Palkinnot

Nobelin kirjallisuuspalkinto 1974 Nobel-palkinto

Aiheesta muualla
www.harrymartinson.org
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
Martinsonin hautakivi.

Elämä

muokkaa

Nuoruus

muokkaa

Harry Martinson syntyi Jämshögissä Blekingessä vuonna 1904. Isä Martin Olsson kuoli Harryn ollessa kuusivuotias. Äiti jätti perheen ja muutti Yhdysvaltoihin. Näin Martinsonista tuli orpo huutolainen, joka lähti 16-vuotiaana merille.[2] Martinson toimi kuusi vuotta sekalaisissa töissä merillä ja maissa. Hän asui jonkin aikaa Etelä-Amerikassa ja Intiassa.lähde?

Kulkurina

muokkaa

Martinson sairastui merillä pölykeuhkoon, joutui jäämään maihin ja palasi Ruotsiin vuonna 1927.[3] Tämän jälkeen hän vietti vuosia kiertelevää kulkurin elämää. Myöhemmin hän liittyi nuorten runoilijoiden Fem unga -ryhmään, joka julkaisi 1929 merkittävän runoteoksen Fem unga. Näin Martinsonista tuli kuuluisa. Samana vuonna hän avioitui tunnetun kirjailijan Moa Swartzin kanssa. 1930-luvulla Martinson innostui sosialismista, mutta käydessään Neuvostoliitossa hän pettyi siellä vallitsevaan totalitaariseen sosialismiin.[3] Martinsonin lopullinen läpimurto oli hänen lapsuudenkokemuksiinsa perustuva romaani Nässlorna blomma vuonna 1935.

Perhe ja Nobelin kirjallisuuspalkinto

muokkaa

Martinson osallistui talvisotaan Sallassa ruotsalaisten vapaaehtoisten yksikössä ja kirjoitti kokemuksiinsa pohjautuvan romaanin Verklighet till döds. Vuonna 1941 Martinson erosi ensimmäisestä vaimostaan Swartzista, ja seuraavana vuonna hän avioitui Ingrid Lindcrantzin kanssa[3], josta liitosta syntyi kaksi tytärtä. Vuonna 1949 Martinson valittiin Ruotsin akatemiaan[4] ja 1954 hänestä tuli Göteborgin yliopiston kunniatohtori. Martinson sai yllättäen Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1974 Eyvind Johnsonin kanssa. Martinsonin ja Johnsonin valinta kirjallisuuden nobelisteiksi herätti kovaa kiistelyä sanomalehdissä, sillä molemmat olivat itse palkinnon myöntäneen akatemian jäseniä.[5][6] Muutamat nuoremmat vasemmistolaiset arvostelivat Martinsonia myös siitä, ettei tämä ottanut “oikealla tavalla” kantaa politiikkaan.

Masennus ja itsemurha

muokkaa

Martinson masentui arvostelusta syvästi ja joutui masennuksensa takia sairaalahoitoon. Martinson teki itsemurhan Karoliinisessa yliopistosairaalassa 11. helmikuuta 1978 leikkaamalla saksilla vatsansa auki, mitä kuvailtiin harakiri-tyyliseksi rituaaliteoksi.[6]

Uskonto

muokkaa

Martinson määritteli itsensä buddhalaiseksi, ”ei uskonnollisesti, mutta moraalisfilosofisesti”. Buddhalaisuutta ei otettu huomioon ruotsalaisessa yhteiskunnassa, ja Martinsonille järjestettiin kristilliset hautajaiset.[7]

Martinson on kirjoittaunut yhden virren, joka on Ruotsin kirkon virsikirjassa. Se on vuodenaikavirsi 202, "De blomster som i marken bor", suomeksi Anna-Maija Raittilan käännöksenä "Kun talven unta nukkuu maa" vuodelta 1973[8]. Sen on säveltänyt Erland von Koch 1974. Ruotsin virsikomitea oli pyytänyt Martinsonia kirjoittamaan virsiä, mutta hän toimitti komitealle tekstejään vasta 1973. Eräille säveltäjille lähetettiin uusia virsitekstejä sävellettäväksi heidän tietämättä, kenen kirjoittamia tekstit olivat. Von Koch, joka tunsi Martinsonin ja oli säveltänyt muutamia hänen tekstejään, kiinnostui tästä tekstistä ja teki siihen sävelmän. Siitä on tullut pidetty virsi Ruotsissa.[9]

Teokset

muokkaa

Martinson aloitti kirjallisen tuotantonsa vuonna 1929 lyyrikkona. Samana vuonna hän julkaisi esikoisromaaninsa Spökskepp. Läpimurto tapahtui vuoden 1931 kokoelmalla Nomad. Taustansa ja elämänvaiheidensa perusteella Martinson laskettiin aluksi työläiskirjailijaksi, varsinkin kun hän teoksissaan julisti irrottautumista porvarillisesta elämästä kiertolaisen ja paimentolaisen elämään. Nämä Martinsonin ajatukset hän oli itse elänyt todeksi merimiehen työssään. Hän ei kuitenkaan jättäytynyt pelkäksi tapahtuneen kirjaajaksi vaan yhdisteli kirjoissaan todellisuutta, mielikuvitusta ja mietiskelevän lyyristä aineistoa.[10]

Toisen maailmansodan jälkeen alkoi Martinsonin tuotannon mestarikausi. Hänen teksteihinsä nousi keskeiseksi teemaksi kriittinen suhde tekniikkaan ja ihmisen julmuudesta varoittaminen. Näihin teemoihin kietoutuu myös hänen kuuluisin teoksensa, runoelma Aniara (1956).[10] Aniaran pohjalta ruotsalainen Karl-Birger Blomdahl sävelsi myös oopperanlähde?.

Romaaneja

muokkaa
  • Hyvästi, meri (Kap farväl! 1933)
  • Nokkoset kukkivat (Nässlorna blomma, 1935; suom. Väinö Hämeen-Anttila)
  • Tie maailmalle (Vägen ut, 1936)
  • Verklighet till döds (1940)
  • Kulkijan pilvilinnat (Vägen till Klockrike, 1948; suom. Annamari Sarajas 1949)

Runokokoelmia

muokkaa

Esseitä

muokkaa
  • Svärmare och harkrank
  • Midsommardalen
  • Det enkla och det svåra
  • Utsikt från en grästuva
  • Verklighet till döds
  • Den förlorade jaguaren
  • Resor utan mål

Lähteet

muokkaa
  1. ↑ The Nobel Prize in Literature 1974, viitattu 29.2.2012
  2. ↑ Biography (From Nobel Lectures, Literature 1968-1980, Editor-in-Charge Tore Frängsmyr, Editor Sture Allén, World Scientific Publishing Co., Singapore, 1993) 1974. The Nobel Foundation. Viitattu 30.8.2009. (englanniksi)
  3. ↑ a b c Petri Liukkonen: Harry Martinson (1904-1978) Pegasos Author's Calendar. 2008. Viitattu 30.8.2009. (englanniksi)
  4. ↑ Otavan kirjallisuustieto, s. 480. Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X
  5. ↑ Jarmo Wallenius: Nykyihmisen oloinen kulkuri maailmankaikkeudessa. Turun Sanomat 17.1.2005.
  6. ↑ a b Martinson begick harakiri, Aftonbladet 31.8.2000 (uutinen Lars Gyllenstenin muistelmista).
  7. ↑ Forerunners Swedish Electronic & Concrete Music 1955-65 Sono Loco
  8. ↑ Ruotsin kirkon virsikirja, s. 340. Stockholm: Verbum förlag, 2003. (ruotsiksi)
  9. ↑ Per Olof Nisser, Inger Selander, Hans Bernsiöld: Psalmernas väg. Kommentarer till text och musik i Den svenska psalmboken. Band 1, s. 522. Wessmans musikförlag, 2014. ISBN 978-91-8771-034-6
  10. ↑ a b Otavan suuri ensyklopedia 6, osa Malaijit-Oppiminen, s. 4152. Otava, 1979. ISBN 951-1-05122-9

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Harry_Martinson&oldid=22760992”