Pergamentti

Pergamentti on käsiteltyä eläimen nahkaa, jolle aikoinaan kirjoitettiin käsin kirjoja ja muistiinpanoja. Pergamenttia tehtiin vasikoiden, lampaiden ja vuohien nahasta. Sen nimi juontuu Pergamonin kaupungista, jossa pergamenttien valmistamista kehitettiin merkittävästi ja nahasta paremmin kirjoitukseen sopivaa.[1]

Pergamentinvalmistusta Saksassa, puupiirros vuodelta 1568.
Saxo Grammaticuksen pergamentille kirjoittaman Gesta Danorumin neljä lehteä käsittävä osa, jota sanotaan Angersin katkelmaksi.

Pergamentin kehitysMuokkaa

Antiikin Kreikassa käytettiin kirjoitusmateriaalina pääasiassa papyrusta. Sitä tuotiin Egyptistä, jossa kasvoi sen valmistamiseen käytettyä papyruskaislaa. Muinainen Egypti hallitsi tuolloin markkinoita. Ptolemaiosten hallitsijasuvun aikana papyruksen vienti Kreikkaan kiellettiin. Syyksi on epäilty, että egyptiläiset halusivat estää Pergamonin kirjastoa kilpailemasta egyptiläisten oman kuuluisan Aleksandrian kirjaston kanssa. Eumenes II:n (197 eaa. – 160 eaa.) aikana ryhdyttiin Pergamonissa kehittämään pergamenttia. Eläinten nahkoja oli aiemminkin käytetty kirjoittamiseen, mutta Pergamonissa valmistusmenetelmää kehitettiin merkittävästi. Kun pergamentti osoittautui huomattavasti kestävämmäksi kuin papyrus, se levisi muuallekin.[1]

Käytön leviäminenMuokkaa

Pergamentti korvasi papyruksen 300-luvulla, ja sitä käytettiin laajasti koko keskiajan noin 500–1500.[1] Pergamentista alettiin 200–300-luvuilla erottamaan karkeampi ja hienompi laatu. Karkeaa kutsuttiin edelleen pergamentiksi ja hienommasta alettiin käyttää nimitystä veliini. Erona niillä oli, että veliini valmistettiin nuorempien eläinten nahoista.[2] Kirjakääröt vaihtuivat koodekseiksi 300-luvulla paitsi uskonnollisista syistä, myös koska niiden sivuille voitiin kirjoittaa molemmin puolin. Papyrusta käytettiin kuitenkin vielä 600-luvulle asti, ja paavit käyttivät sitä vielä 1000-luvulla. Pergamentin kysynnän kasvaessa 1100–1200-luvuilla syntyi pergamentin tekijöiden ammattikunta.[1]

Pergamenttia alettiin suosia sen kestävyyden vuoksi. Kirjurit kirjasivat pergamentista tehtyihin tilikirjoihin menot ja tulot, ja luostareissa munkit kopioivat sille Raamattuja. Pergamentteja voitiin käyttää uudestaan, kun vanha teksti raaputettiin ja hangattiin pois. Tällaisia pergamentteja kutsuttiin palimpsesteiksi.[1] Niitä uudelleenkäytettiin myös kirjojen kansien materiaalina. Suomessa ja Pohjoismaissa on tällaisen käytön vuoksi säilynyt vanhoja pergamentteja erityisen paljon, ja niistä on saatu nykyaikaisilla tekniikoilla vanhoja kirjoituksia esiin.[3][4][5]

Arabit oppivat 1000-luvun alussa kiinalaisilta vangeiltaan paperin valmistuksen paperimassasta. Paperin etuna oli, että sitä voitiin valmistaa kaikkialla, missä oli paperin valmistukseen soveltuvaa selluloosaa sisältäviä kasveja.[6] Paperin valmistuksen levitessä Eurooppaan alkoi pergamentin käyttö hiipua 1300–1400-luvuilla. Kirjanpainotaidon levitessä pergamentin käytöstä alettiin luopua, koska paperi oli kirjapainoissa parempaa käyttää. Pergamenttia kuitenkin käytettiin pitkään, Suomessakin vielä 1500-luvulla.[1]

Nykyisin pergamenttia käytetään vain seremoniallisissa ja rituaalitarkoituksissa sekä taiteessa. Juutalaiset kirjoittavat Toorat ja muut pyhät tekstit košerpergamentille eli luvallisten eläinten nahasta tehdylle pergamentille.[1][7] Yhdistyneessä kuningaskunnassa lait kirjoitetaan edelleenkin veliinille. Perusteluna on, että se on huomattavasti paremmin arkistointia kestävää kuin paperi.[8]

Pergamentin valmistusMuokkaa

 
Vanha kuva pergamentin valmistamisesta.

Pergamenttien valmistaminen on työlästä ja aikaa vievää. Pergamenttia tehtäessä nahat käsiteltiin kalkkivedellä altaissa, joissa niitä liotettiin useita päiviä välillä hämmentäen.[1] Tanniinilla saatiin aikaan kemiallinen prosessi, joka vahvisti pergamenttia.[7] Nykyisin pergamentin tekijät laittavat kalkkiveteen lisäksi vielä joskus natriumsulfidia. Kun nahat alkoivat mädäntyä, ne nostettiin altaista ylös, karvat kaavittiin niistä kaarevalla veitsellä pois, ja ne huuhdeltiin.[1] Sen jälkeen ne pingotettiin kehikkoon, tarkistettiin mahdollisten nahan virheiden varalta ja reikiä saatettiin paikata. Seuraavassa vaiheessa nahasta kaavittiin puolikuun muotoisella veitsellä (lunellum) karvat sekä liha- ja rasvajäänteet pois, ja samalla pintaa tasoitettiin. Sen jälkeen nahat kuivattiin pingotettuina.[1][9] Kun nahka oli kuivunut, sitä vielä kaavittiin lisää, hiottiin hohkakivellä ja siihen sirotettiin kalkkia, kunnes siitä saatiin ohutta ja vaaleaa valmista pergamenttia tai veliiniä.[1][2]

KuviaMuokkaa

Pergamentin valmistamistaMuokkaa

ValmistusvälineitäMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j k Heikura, Pekka T.: Vuohet ja vasikat kirjastojen herroina – Pergamentti oli keskiajan paperi. Kemia -lehti, 2012, nro 1, s. 54–56. Artikkelin verkkoversio Viitattu 24.2.2020.
  2. a b Pergamentti Vartiotornin verkkokirjasto. Viitattu 24.2.2020.
  3. Nurmio, Satu: Keskiaikainen kirja kirjoitettiin oluella ja kullalla Yle Uutiset. 6.6.2012. Viitattu 24.2.2020.
  4. Miten keskiaikaiset pergamentit säilyivät Kirjava keskiaika – Kansalliskirjasto. Viitattu 24.2.2020. (englanniksi)
  5. Wallenius, Jarmo: Spektroskopia avaa taideaarteiden saloja. Kemia -lehti, 2016, nro 3, s. 38–4 1. Artikkelin verkkoversio Viitattu 24.2.2020. (englanniksi)
  6. Iskander, Lara: The Papyrus Museum in Cairo Tour Egypt. Viitattu 24.2.2020. (englanniksi)
  7. a b Bar-Ilan, Meir: Parchment 4.12.1995. Talmud Department and Jewish History Department, Bar-Ilan University. Arkistoitu 1.7.2007. Viitattu 24.2.2020. (englanniksi)
  8. Why is the UK still printing its laws on vellum? BBC News Magazine. 15.2.2016. Viitattu 24.2.2020. (englanniksi)
  9. Craig, Sarah: How to: make parchment and vellum Hellenic Museum. 25.1.2017. Viitattu 24.2.2020. (englanniksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa