Wikipedia

Kristinusko

maailman suurin uskonto

Kristinusko on monoteistinen uskonto, joka perustuu Raamatun Uudessa testamentissa kuvatun Jeesuksen elämään ja opetuksiin. Kristinusko syntyi ensimmäisellä vuosisadalla juutalaisuuden lahkona.[1] Kristinuskon kannattajat eli kristityt uskovat että Jeesus on Kristus, jonka tulemista Messiaana ennustettiin heprealaisessa Raamatussa eli vanhassa testamentissa. Kristinusko on kulttuurisesti monimuotoinen ja jakautunut historian saatossa läntiseen ja itäiseen kristikuntaan sekä eri kirkkokuntiin ja suuntauksiin.

Käsitykset pyhistä toimituksista eli kasteesta, ehtoollisesta ja sakramenteista eroaa kristinuskon sisällä. Kristinuskolle yhteinen perusta on uskontunnustus kolmiyhteiseen Jumalaan – Isään, Poikaan ja Pyhään henkeen.

Kolminaisuusoppia tunnustamattomien Jeesus-liikkeen suuntausten (esim. Jehovan todistajat, mormonismi tai ykseyshelluntailaisuus) luokittelemisesta kristinuskon sisälle vallitsee eriäviä näkemyksiä. Varhaiskirkon historiaa tutkittaessa on kuitenkin tapana puhua kristinuskosta, vaikka Jumalan kolmiyhteinen luonne ei olisi ollut tarkasteltavaan aikaan selvänä pidetty asia.

Kristinuskon perusteella Jeesus on Jumalan poika, joka palveli, kärsi ja kuoli ristillä, mutta nousi kuolleista ihmiskunnan pelastamiseksi.[2] Kristinuskon mukaan Jeesukseen uskovat ja hänen opetuksiaan seuraavat ihmiset saavat pelastuksen, eli he eivät joudu kuoltuaan kadotukseen, vaan elävät ikuisesti onnellisina Jumalan kanssa paremmassa paikassa, taivaassa.[3][4][5]

Kristinusko on maailman suurin uskonto. Vuonna 2020 kristinuskolla oli yli 2,4 miljardia seuraajaa.[6] Vuonna 2022 noin 32 prosenttia maailman väestöstä oli kristittyjä.[7] Maailman suurin kristillinen kirkkokunta on katolinen kirkko, jonka jäsenmäärä oli vuoden 2019 lopussa 18 prosenttia maailman väestöstä.[8] Kristityistä 67 prosenttia elää globaalissa etelässä.[9] Suomen suurin kirkkokunta on Suomen evankelis-luterilainen kirkko, johon kuuluu 63,5 prosenttia suomalaisista.[10] Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyn mukaan vuonna 2019 suomalaisista 25 prosenttia uskoi kristinuskon jumalan olemassaoloon.[11]

Etymologia

muokkaa

Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä kristitty. Nimitys perustuu Jeesuksesta käytettyyn kreikankieliseen nimitykseen, voideltu (Χριστός) eli Kristus. Apostolien tekojen mukaan nimitys kristitty otettiin käyttöön ensimmäisenä Antiokian seurakunnassa.[12] Varhaiset kristityt käyttivät itsestään nimitystä tien kulkijat, mikä erotti heidät juutalaisista ja roomalaisista.[13][14]

Historia

muokkaa
Pääartikkeli: Kristinuskon historia, Kristinuskon aikajana

Varhaiskristillisyys

muokkaa
 
Varhainen kristillinen symboli iktys, Jeesus-kala. Kreikan kielen sana ’Iktys’ on myös lyhenne sanoista ”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Pelastaja”.
 
Via Dolorosa, Jerusalem. Taustalla Pyhän haudan kirkko.

Kristinusko syntyi ajanlaskun alun Palestiinassa juutalaisten keskuudessa.[15] Heidän taustansa oli Tanakin eli Vanhan testamentin opiskelussa ja muussa juutalaisessa kulttuurissa, ja he uskoivat seuraamansa Jeesus Nasaretialaisen olevan juutalaisuudessa luvattu messias.[16] Jeesuksen tultua ristiinnaulituksi 30-luvun alussa jaa. hänen seuraajansa pian uskoivat hänen ylösnousseen kuolleista. Kirkko sai alkunsa, ja Jeesuksen nimittämät apostolit levittivät sen sanomaa. Keskeisiä vaikuttajia olivat muun muassa Paavali Tarsoslainen ja Pietari.[15]

Kristinusko omaksuttiin alkuun etenkin Rooman valtakunnan juutalaisissa diasporayhteisöissä,[16] mutta kirkkoon liittyi enenevissä määrin myös ei-juutalaista taustaa olevia. Se alkoi vähitellen erkaantua juutalaisista juuristaan.[17] Kristityiksi Jeesuksen seuraajia alettiin kutsua ensimmäistä kertaa Antiokiassa.[17] Kohdatessaan hellenistis-roomalaisia filosofisia suuntauksia he omaksuivat vaikutteita muun muassa platonismista,[18][19] jossa nähtiin olevan pilkahduksia Jumalan antamasta totuudesta.[19] Alkukristityille tärkeää oli kirkollinen yhteisöllisyys,[20] joka huipentui ehtoollisen vietossa.[21] Heidän keskuudessaan kehittyivät kirkon virat ja Vanhan testamentin ohelle muodostuivat Uuden testamentin kirjoitukset.[21] Kirkkoa alettiin kutsua katoliseksi, ja termillä erotettiin oikeaoppiseksi katsottu kirkko harhaoppisista suuntauksista.[22]

Ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskon leviäminen Rooman valtakunnassa oli hyvinkin nopeaa.[23][24] Lähetystyön mahdollistavia tekijöitä olivat kristinuskon syntymisen ajoittuminen Pax Romanaksi kutsutulle rauhanajalle, sekä valtakunnan eri osia yhdistävä hyvä tieverkosto ja kreikan ja latinan tuntemus.[20][24] Kristinusko oli lisäksi erottuva uskonto synkretismiin taipuvaisten uskontojen joukossa sekä asemaansa menettävään[24] valtionuskontoon verrattuna, joka ei tarjonnut samalla tavalla vastauksia kysymyksiin esimerkiksi elämästä ja kuolemasta. Se veti puoleensa orjia, naisia ja köyhiä suvaitsevaisuudellaan syntyperää ja yhteiskunnallista asemaa kohtaan. Ajatus kaikille mahdollisesta pelastuksesta ja yhteisöstä viehätti osaa sivistyneistöstäkin,[20] jonka kiinnostus tavoitettiin lisäksi filosofisten argumenttien kautta.[24] Kristittyjen kohdatessa aika ajoin vainoja marttyyrit kasvattivat kristinuskon mainetta.[23]

Konstantinolainen käänne

muokkaa
 
Kristinuskon levinneisyys vuonna 600.

300-luvulla kristinuskon asema mullistui.[25][26] Keisari Konstantinus Suuren kristittyjä suosiva politiikka merkitsi kristittyjen vainojen loppua ja kristinuskolle suosituimmuusasemaa.[25] Konstantinus myös kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen noin vuonna 325, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja.[27] Ei-kristitty keisari Julianus yritti vielä 300-luvun puolivälissä palauttaa vanhojen uskojen aseman ja vähentää kristittyjen vaikutusvaltaa, mutta 380 kristinuskosta tuli Rooman virallinen valtionuskonto Theodosius I:n kaudella.[25][26] Kristinuskosta kasvoi vuosisadan loppuun mennessä valtakunnan enemmistöuskonto.[26] Pakanauskontoja tukahdutettiin, mikä pyrittiin viimeistelemään 500-luvulla Itä-Roomaa hallinneen Justinianus I:n aloittamassa kehityksessä. Pakanakulttien lisäksi hänen kohteenaan olivat kristinuskon harhaopit, kuten areiolaisuus.[26]

Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa julistettiin jo Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa asti. Raamattua käännettiin paikallisille kielille, ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia. Noin 900-luvulla islam kuitenkin syrjäytti kristinuskon valtauskontona lähes kaikkialta Lähi-idästä, Pohjois-Afrikasta. Egyptissä ja Syyriassa vanhat kristilliset yhteisöt ovat silti säilyneet vähemmistöinä nykyaikaan saakka ja Etiopiassa pitkään valtaväestönäkin. Muslimit hallitsivat jonkin aikaa myös Espanjaa, mutta kristityt valloittivat sen takaisin vuoteen 1492 mennessä. Tähän aikaan kristinusko oli valtauskontona koko Euroopassa mutta ei muissa maanosissa joitakin pienehköjä alueita lukuun ottamatta. Pian kristinuskoa alettiin nopeasti levittämään muualle maailmaan, varsinkin Amerikan mantereelle.

Kirkon jakautuminen

muokkaa
 
Rogier van der Weyden, Jeesusta lasketaan ristiltä, 1435.

Kaikkien kristittyjen yhteiseksi käsitetyn katolisen ja apostolisen[28] kirkon reunat rakoilivat jo ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet joitakin kirkon opetuksia. Rooman valtakunnan jakauduttua eri valtioihin alkoi myös jäljellä ollut läntisten ja itäisten kristittyjen välinen yhtenäisyys vähitellen kadota. Muun muassa erimielisyydet filioque-lisäyksestä ja Rooman piispan eli paavin asemasta johtivat lopulta suureen skismaan vuonna 1054, jolloin kirkon voidaan katsoa jakaantuneen läntiseen paavin johtamaan roomalaiskatoliseen kirkkoon ja itäiseen ortodoksiseen kirkkoon.[29]

Ortodoksinen kirkko poikkeaa Rooman paavin johtamasta kirkosta eron jälkeen myös siten, että se koostuu itsehallinnollisista eli autonomisista paikalliskirkoista. Katolinen ja ortodoksinen kirkko sopivat vuosina 1438–1445 niin sanotun Firenzen unionin eli Firenzen kirkolliskokouksessa solmitun liiton, joka Itä-Roomassa kuitenkin peruttiin pian teologisten syiden ja kansan vastustuksen takia. Myös ortodoksinen Venäjä kieltäytyi paavin alaisuudesta. Kun turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Vatikaaniin katkaistaviksi. Noin vuosina 1500–1900 katolisen kirkon yhteyteen liittyneitä tai liitettyjä ortodoksisia kirkkoja kutsutaan uniaattikirkoiksi. Kaikkia Rooman kirkon yhteyteen kuuluvia itäisiä kirkkoja kutsutaan idän katolisiksi kirkoiksi.

Protestanttinen reformaatio

muokkaa
 
Erasmuksen kirjoitukset vaikuttivat reformaatioon ja katoliseen reaktioon.

Reformaatiossa eli uskonpuhdistuksessa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolista kirkkoa vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martti Luther, olivat sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla harhaoppisina. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Protestanttiset kirkot myös lakkauttivat luostarit ja vaatimuksen pappien naimattomuudesta.[30]

Kuningas Kustaa Vaasan toteuttamana Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa; vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa, ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoiset osat ovat protestanttista aluetta ja eteläiset osat katolista. Poikkeuksia ovat kuitenkin esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola.

Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisen siirtomaavallan myötä, mutta koska paavi eivätkä kansalliset hallitukset hallinneet uskontoa, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus.

Moderni aika

muokkaa

1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti hallitsemat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä uskontoriippumattomampaan suuntaan. Suomessa luterilaisen kirkon asema säilyi ennallaan maan itsenäistyessä.

 
Kaavio kristillisten kirkkojen jakautumisesta

Kaavio kristillisten kirkkojen jakautumisesta[31]

Kristinusko nykyisin

muokkaa
 
Paul Landowski, Rio de Janeiron Kristus-patsas, 1931.

Kristinusko on suurin uskonto koko maailmassa noin 2,4 miljardilla kannattajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta uskontoa ovat islam noin 1,9 miljardilla ja hindulaisuus yli miljardilla kannattajallaan.[32] Maanosittain tai kulttuurillisten alueiden mukaan laskettuna kristittyjä on eniten Afrikassa ja toiseksi eniten Latinalaisessa Amerikassa.[33]

Kristinuskoon kuuluu monia haaroja. Suurin kristinuskon haaroista on katolinen kirkko, jolla on noin miljardi kannattajaa eli noin puolet kaikista kristityistä.[34] Toiseksi suurimmat kristinuskon haarat ovat karismaattiset suunnat ja helluntailaisuus, joilla vuonna 2000 oli noin 530 miljoonaa kannattajaa yhteensä.[35] Ortodokseja on maailmassa noin 220 miljoonaa ja anglikaaneja 70 miljoonaa.[34] Lisäksi on lukuisia pienempiä kristinuskon haaroja, joista merkittävimpiä ovat protestanttiset suuntaukset, kuten luterilaisuus.[36]

Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1700-luvun lopun valistuksen aate, joka esimerkiksi aloitti tapahtumasarjan, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin sekä humanistisen ja ateistisen ajattelun leviämiseen sekä muiden uskontojen leviämiseen länsimaissa.

Valistuksen ja nykyaikaistumisen vaikutuksesta kehittyi tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja katolisuudesta erkaantuvia haaroja. Näille vapaisiin suuntiin kuuluville liikkeille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen ja elävän omakohtaisen uskon korostaminen ja todeksi eläminen.

 
Kristittyjen määrä valtioittain (prosenteissa).

Yhdysvalloissa ja Euroopassa valistus, modernisaatio ja liberalismi johtivat maallistumiseen. Monet kristityt eivät osallistu perinteisiin uskonnollisiin juhlamenoihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina juhlapyhinä, jos silloinkaan. Monilla maallistuneilla on kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät kirkon jäseninä, mutta toisaalta ei-uskonnollinen länsimainen ajatusmalli ja elämäntapa ajavat heitä usein pois kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan usein tapakristillisyydeksi, jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumuksellisia kristittyjä.

Vapaamielinen eli liberaali kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa vapaamielisten kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi vapaamielisten kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen takia, ja osaksi kasvavien evankelisten liikkeitten sekä karismaattisten suuntauksien noususta.

Idän kirkkoihin valistuksella on ollut vähemmän vaikutuksia. Kommunististen maiden uskontokielteisessä ilmapiirissä ortodoksiset kirkot ja katoliseen kirkkoon kuuluvat idän katoliset kirkot takertuivat vanhoihin perinteisiin muuttumatta juurikaan, vaikka jäsenmäärät laskivat. Nykyään itäisessä Euroopassa ja Venäjällä kiinnostus kristinuskoon ja uskontoihin yleensä on kommunismin romahduksen jälkeen ollut voimakkaassa kasvussa. Myös protestanttisuus on levinnyt näihin maihin. Etelä-Amerikassa ja Afrikassa käännytystyön suunta on jopa vaihtunut ja monet pienemmät mantereilla vaikuttavat kirkkokunnat lähettävät lähetystyöntekijöitä Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan.

Open Doors -niminen järjestö listaa joka vuosi maat sen mukaan, miten huonosti kristittyjen uskonnonvapaus niissä toteutuu ja miten paljon niissä esiintyy kristittyjen vainoa. Siinä tutkitaan myös, onko kristittyjä vangittu, pidätetty tai tapettu uskonsa vuoksi. Vuoden 2008 luettelossa kolme kristittyjen uskonnonvapauden kannalta hankalinta maata olivat Pohjois-Korea, Saudi-Arabia ja Iran.[37] Vainot ovat todellisia Pohjois-Afrikassa ja monissa Aasian maissa paikallisia kristittyjä kohtaan.[38]

Uskon sisältö

muokkaa
 
Scutum Fidei on kolminaisuusoppia havainnollistava symboli.

Kristillisen uskon perustana on Jeesuksen Kristuksen ja hänen seuraajiensa julistama evankeliumi, joka on nähtävissä Uuden testamentin kirjoituksissa, sekä Vanhan testamentin sekä varhaisten kristittyjen kirjoituksissa ja kirkolliskokousten päätöksissä.

Kristillisten kirkkokuntien välillä on erilaisia käsityksiä siitä, missä määrin varhaisten kristittyjen kirjoitukset ja kirkolliskokousten opinmuotoilut ovat sitovia. Raamatun jonkinlaisen ohjaavan luonteen tunnustavat kaikki kristilliset kirkkokunnat. Protestanttisia kirkkokuntia on ohjannut reformaatiosta lähtöisin oleva perinne sola scriptura, jonka mukaan Raamattu on ainut opin lähde.

Kristinusko syntyi juutalaisuuden sisällä. Jeesus Nasaretilainen ja hänen läheiset oppilaansa olivat kaikki juutalaisia.[39] Kristinuskon pääsuuntausten mukaan kristinusko on juutalaisen uskonnon täyttymys tai jatkumo.[40] Kristinusko ymmärtää itsensä juutalaisen messiasodotuksen täyttymyksenä: Jeesus Nasaretilainen on kristittyjen mukaan juutalaisten odottama pelastaja, Jumalan lähettämä (öljyllä) voideltu kuningas (hepr. mašiah, kr. kristos).[41][42] Jeesus Nasaretilaista kutsutaankin kristinuskossa Herraksi, joka on Vanhassa testamentissa sekä voidellun kuninkaan että Jumalan arvonimi. Varhaisin kristillinen uskontunnustus oli, että Jeesus Nasaretilainen tunnustettiin Herraksi.[43][44]

Kristinuskon mukaan Jeesus Nasaretilaisen kuolema ja ylösnousemus on pelastuksen lähtökohta, joka tarjoaa pelastuksen uskon kautta, kaikille ihmisille ja kansoille, ei vain juutalaisille.[45][46] (Tämäkin tosin oli kristinuskon alkuvaiheissa kiisteltyä.) Matteuksen evankeliumin loppu on tallentanut varhaiskristillisen käsityksen siitä, että kristityt kokivat tehtäväkseen julistaa pelastusta kaikille kansoille.[47][48] Juutalaisten asemasta on kristinuskon sisällä erilaisia näkemyksiä. Niin sanotun korvausteologian kannattajat eivät näe juutalaisia enää Jumalan valittuna kansana. Toisissa näkemyksissä esimerkiksi korostetaan juutalaisten asemaa Jumalan kansana ja sen oikeutta Palestiinaan.

Keskeisiä kristinuskon tapahtumia ovat Jeesuksen syntymä (inkarnaatio, ”Sanan tuleminen lihaksi”, ks. Joh.1:1–14), kärsimys, ristiinnaulitseminen, kuolema[49] ja ylösnousemus,[50] jonka tavoitteena oli ihmiskunnan pelastaminen synniltä ja kuolemalta. Osa kristinuskon suuntauksista näkee, että pelastus koskee vain ”valittuja”, ei siis koko ihmiskuntaa.

Eräs keskeisistä kristinuskon käsitteistä on Jumalan armo, jonka vuoksi Poika tuli ihmiseksi hankkien pelastuksen. Kristinuskon mukaan Jumala lähetti Poikansa (tai Pojan, joka on saman Jumalan toinen persoona) maan päälle pelastamaan ihmiset.[51][52]

Keskeinen opinkappale kristinuskon yleisimmissä muodoissa on usko Pyhään Kolminaisuuteen eli kolmiyhteiseen Jumalaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Kolminaisuuteen perustuvat opit sovituksesta ja pelastuksesta, ja tämän vuoksi monet kirkot ovat tehneet kolminaisuusopista kristinuskon päätunnuksen.[53] Sellaisia kristillisiä liikkeitä, jotka kieltävät kolminaisuuden ja siten myös Jeesuksen jumaluuden, eivät kolminaisuusopin kannattajat pidä kristinuskoon kuuluvina.[51]

Keskeinen usko kristinuskossa on myös se, että Jeesuksen Kristuksen ristillä tapahtuneen uhrikuoleman ja ylösnousemuksen perusteella ihminen puhdistetaan synneistään ja hän täten pelastuu kadotukselta.[54] Muiden Lähi-idän uskontojen tavoin kristinuskossa ajatellaan, että pahuuden takana on persoonallinen paholainen, Jumalan vastustajaksi kääntynyt henkiolento eli enkeli.[30]

Keino syntien sovituksen omalle kohdalle tulemiseksi on yleensä nähty sakramenteissa[55] tai uskossa.[56][57] Protestanttisen (luterilaisen) korostuksen mukaan ihminen saa pelastuksen ”yksin armosta”, ilman ihmisen omia ansioita (monergia).[58] Joissakin kristinuskon haaroissa taas korostetaan enemmän tai vähemmän ihmisen omien tekojen tai moraalin vaikutusta pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ohella (synergia).

Kristinuskon perinteisen käsityksen mukaan ylösnoussut Kristus ilmestyi oppilailleen 40 päivän ajan, kunnes hän nousi taivaaseen.[59] Viimeisenä päivänä hän palaa takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet.[60]

Dogmit

muokkaa

»Dogmi tarkoittaa oppia, oppilauselmaa, kristillistä uskontotuutta.[61]»

 
Saarna valmiina jumalanpalvelusta varten lukupulpetissa.
 
Paavi Franciscus ja patriarkka Bartolomeos I.

Kristinuskon yleisimmissä muodoissa on käytännössä kaksi yhteistä dogmia: dogmi kolmiyhteisestä Jumalasta ja dogmi inkarnoituneesta Kristuksesta eli siitä miten Kristus on tosi Jumala, joka syntyi ihmiseksi sovittaakseen ihmiskunnan synnit. Usein kaikkia oppeja kutsutaan virheellisesti dogmeiksi. Dogmaksi voidaan nimittää sekä kirkkokunnan koko oppia että virallisten dogmien joukkoa.[61]

Kristinuskossa kanonisointi viittaa ensisijaisesti prosessiin, jossa lopullisesti määriteltiin, mitkä kirjat kuuluvat Raamatun pyhien kirjojen kokoelmaan. 300-luvulta lähtien Raamatun kaanonista on vallinnut laaja konsensus kristikunnassa lukuun ottamatta Vanhan testamentin apokryfikirjojen asemaa.

Kristinuskon keskeisimmät dogmit muotoiltiin vuosien 325 ja 787 välisenä aikana pidetyissä seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, jotka järjestettiin ennen idän ortodoksisen ja lännen katolisen kirkon eroa vuonna 1054. Näiden kokousten pohjalta muotoiltiin Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus, jonka suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy. Yhtenäisimmät ja yleisesti hyväksytyimmät opinkohdat, joiden säilyvyys on ollut kenties pisin ja jotka katolinen kirkko sekä ortodoksiset ja protestanttiset kirkkokunnat yleensä (eivät aina) hyväksyvät, ovat seuraavat:

  • Jumala on kolmiyhteinen, toisin sanoen Jumalalla on yksi olemus, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.
  • Jeesus on samanaikaisesti täysin jumalallinen ja täysin inhimillinen.
  • Maria, Jeesuksen äiti, kantoi kohdussaan ja synnytti Jumalan Pojan. Jeesus sikisi Jumalan Hengestä, mutta toisaalta hän oli myös olemassa jo ennen syntymäänsä, ”ennen kaikkia aikoja”, ja mukana jo maailman luomisessa.[62] Ihmiseksi tullessaan hän kuitenkin saavutti ihmisluonnon ja tahdon.[63]
  • Jeesus on juutalaisten odottama, Vanhassa Testamentissa ennustettu messias ja Daavidin valtaistuimen perillinen.[64] Hän hallitsee Jumalan oikealla puolella kaikella auktoriteetilla ja vallalla.[65] Hän on ihmiskunnan toivo, neuvonantaja ja tuomari.[66] Ennen hänen paluutaan kirkolla on auktoriteetti ja velvollisuus saarnata ilosanomaa ja tehdä opetuslapsia.
  • Jeesus oli kaikista synneistä vapaa.[67] Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta uskovaiset saavat syntinsä anteeksi ja tekevät sovinnon Jumalan kanssa.[68]
  • Kristityt kastetaan seurakunnan (sekä konkreettinen organisaatio että Kristuksen ruumis, kaikki maailman kristityt) jäseniksi. Pyhä Henki tulee heille Jeesuksen lähettämänä opettamaan Raamatun tuntemisessa, tuomaan toivoa ja johdattamaan todelliseen tietämykseen Jumalasta ja hänen tahdostaan ja auttamaan heitä kasvamaan pyhyydessä. Uskon kautta heidät tullaan herättämään henkiin ja he elävät ikuisen elämän Kristuksen kanssa.
  • Jeesus palaa tuomiopäivänä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.[69]
  • Läntiset kristityt sanovat, että Raamattu on Jumalan sana. Monet idän kristityt pitävät tätä ilmaisua liian lähellä ilmaisua ”Jumalan Sanasta”, joka on epiteetti Jeesuksesta Kristuksesta. He eivät kuitenkaan kyseenalaista Raamatun auktoriteettia. Kristittyjen keskuudessa on eriäviä mielipiteitä Raamatun tarkkuudesta ja siitä kuinka sitä tulisi tulkita. Protestantismissa korostetaan yksilön vastuuta kun taas katolisuudessa ja ortodoksisuudessa korostetaan kirkon yhteisöllistä luonnetta.

Monet uudet uskonnolliset liikkeet, kuten mormonismi ja Jehovan todistajat, ovat syntyneet kristinuskoon pohjautuen 1800–1900-luvulla. Monilla kristillisperäisillä liikkeillä on ollut poikkeavia käsityksiä siitä, mitkä ovat kristinuskon dogmaattiset peruspilarit. Valtavirran kristilliset kirkot eivät tunnusta tällaisia suuntauksia kristityiksi.[70]

Eri kristillisten kirkkokuntien laajalti hyväksymät apostolinen uskontunnustus sekä vuonna 1974 muodostettu Lausannen julistus ovat kristinuskoon tunnustusten perustyyppejä.

Harjoittaminen

muokkaa
 
Katolinen messu eli ehtoollisjumalanpalvelus Filippiineillä.
 
Ortodoksinen kotialttari. Ikoneja, krusifikseja ja rukousnauha.

Kristinuskon keskeiset pyhät toimitukset ovat kaste ja ehtoollinen. Ehtoollisen merkityksestä kristittyjen kesken on suurtakin erimielisyyttä. Useissa vanhoissa kirkkokunnissa (muun muassa katolinen, ortodoksinen, luterilainen ja anglikaaninen kirkko) ehtoollisen katsotaan antavan yhteyden Kristuksen todelliseen ruumiiseen ja vereen ja siten yhteyden Jumalaan. Sen sijaan reformoidun kirkon käsityksen mukaan ehtoollinen on lähinnä muistoateria, jota vietetään Kristuksen käskyn johdosta. Reformoitua tulkintaa edustavat myös monet vapaakirkot.

Monissa kirkoissa katsotaan sakramentteja olevan seitsemän: kaste, ehtoollinen, konfirmaatio tai mirhavoitelu, rippi eli katumuksen sakramentti, avioliittoon vihkiminen, pappeus ja sairaiden voitelu. Protestanttisissa kirkkokunnissa on kaksi sakramenttia, kaste ja ehtoollinen, ja muista viidestä toimituksesta käytetään nimitystä pyhä toimitus tai pelkästään kirkollinen toimitus. Kaikissa protestanttisissa vapaakirkoissa näitä toimituksia ei välttämättä tunnusteta tai käytetä. Joissakin kirkkokunnissa on myös muita pyhiä toimituksia, joita joskus nimitetään ”sakramentaaleiksi” on esimerkiksi hautaan siunaaminen, munkiksi vihkiminen, kirkon vihkiminen ja veden pyhitys. Niiden ei katsota välittävän Jumalan armoa.

Kristillisissä kirkkokunnissa on yleensä käsitys pappis- tai saarnavirasta, jonka tehtävänä on hoitaa pyhiä toimituksia sekä julistaa pelastuksen sanomaa niille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet.

Kristilliseen hengelliseen elämään kuuluu rukoileminen. Perinteisesti myös pyhiltä on pyydetty esirukouksia, mutta protestanttisuudessa näin ei tehdä.[71] Ortodokseilla ja katolilaisilla pyhimysten ja erityisesti Neitsyt Marian kunnioittaminen on säilynyt osana spiritualiteettia.[72]

Kristillistä kalenterivuotta rytmittävät erilaiset juhlat. Niitä ovat esimerkiksi joulu (Jeesuksen syntymäjuhla) ja pääsiäinen (Jeesuksen ylösnousemuksen juhla),[73] joita edeltää vanhoissa kirkoissa paastonaika.[74]

Tunnukset

muokkaa

Risti

muokkaa
 
Risti ja alttari kirkossa.
Pääartikkeli: Kristinuskon risti

Teloitusvälinettä kuvaava risti on kristinuskon tunnetuin tunnuskuva. Kristinoppi nojaa siihen, että Kristus antoi naulita itsensä vapaaehtoisesti ristille. Vertauskuvallisia selityksiä ristille on esimerkiksi se, että tyhjä risti kuvaa toivoa: ”Kristus on noussut kuolleista ja istuu Jumalan oikealla puolella.”

Kala

muokkaa
Pääartikkeli: Iktys

Kala on vanhimpia kristillisiä tunnuksia. Kalaa merkitsevä kreikankielinen sana koostuu kirjaimista (ikhthys), jotka ovat samat kuin alkukirjaimet sanoissa Iesous Khristos Theou Yios Soter eli Jeesus Kristus Jumalan Poika Pelastaja.[75]

Kristillisiä kirkkokuntia ja yhteisöjä

muokkaa
Pääartikkelit: Luettelo kristinuskon suuntauksista ja luettelo kristillisistä yhteisöistä Suomessa
 
Katolinen Notre-Damen katedraali Pariisissa.
 
Ortodoksinen Kristus Vapahtajan katedraali Moskovassa.

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Aejmelaeus, Lars: Kristinuskon synty. Helsinki: Kirjapaja, 1985. ISBN 951-625-677-5
  • af Hällström, Gunnar & Laato, Anni Maria & Pihkala, Juha: Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. 2. painos. Kirjapaja, 2005. ISBN 951-607-227-5.
  • Kärkkäinen, Tapani: Kirkon historia. 2. painos. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 2008. ISBN 978-951-8979-27-5.
  • Preiser-Kapeller, Johannes: 6. A Christian Roman Empire?. Teoksessa Volume 1 Empires and Gods: The Role of Religions in Imperial History, s. 175–206. De Gruyter, 2024. ISBN 9783111342009.
  • Valen-Sendstad, Aksel: Kristillinen dogmatiikka. Suomentanut Raimo Mäkelä. Helsinki: Uusi Tie, 1985. ISBN 951-619-152-5

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Christianity in its Relation to Judaism. Jewish Encyclopedia. (englanniksi)
  2. ↑ Mäkitalo, Janne & Strang, Maaret: Lukuisia suuntauksia ja kirkkokuntia eUskonto 8: Lähimmäinen & uskonnon juuret. 2016. Arkistoitu 22.11.2021. Viitattu 21.3.2021.
  3. ↑ Joh. 10:9–11
  4. ↑ Joh. 3:15–21
  5. ↑ Valen-Sendstad 1985, s. 263–264, 272–273.
  6. ↑ Religion of the World countrymeters.info. Viitattu 20.12.2020. (englanniksi)
  7. ↑ Zurlo, Gina A. & Johnson, Todd M. & Crossing, Peter F.: Status of Global Christianity, 2022, in the Context of 1900–2050 (PDF) 2022. Center for the Study of Global Christianity. Viitattu 15.6.2022. (englanniksi)
  8. ↑ Pubblicati l’Annuario Pontificio 2021 e l’Annuarium Statisticum Ecclesiae 2019 L’Osservatore Romano. 25.3.2021. Viitattu 15.6.2022. (italiaksi)
  9. ↑ Zurlo, Gina A. & Johnson, Todd M.: Is Christianity Shrinking or Shifting? 25.3.2021. The Lausanne Movement. Viitattu 15.6.2022. (englanniksi)
  10. ↑ Kirkon jäsenmäärä 2023 25.1.2024. Vapaa-ajattelijain liitto. Viitattu 27.1.2024.
  11. ↑ Haikala, Topias: Tutkijan mukaan 2010-luku oli käännekohta: usko Jumalaan romahti, ja kristinusko alkoi näyttää nuorten silmissä vieraalta Kirkko ja kaupunki. 29.10.2020. Viitattu 22.10.2021.
  12. ↑ Apt. 11:26
  13. ↑ Tien päällä Seurakuntalainen.fi. 18.10.2018. Viitattu 20.12.2020.
  14. ↑ Peura, Simo: Elämä minun jäljissäni Piispa Simo Peura. Kesäkuu 2018. Viitattu 20.12.2020.
  15. ↑ a b Kärkkäinen 2008, s. 10–12.
  16. ↑ a b Laato 2005, s. 49–50.
  17. ↑ a b Kärkkäinen 2008, s. 13.
  18. ↑ Kärkkäinen 2008, s. 25.
  19. ↑ a b af Hällström 2005, s. 100–101
  20. ↑ a b c af Hällström, Gunnar & Laato, Anni Maria & Pihkala, Juha: Johdatus varhaisen kirkon teologiaan, s. 67–69. 2. painos. Kirjapaja, 2005. ISBN 951-607-227-5.
  21. ↑ a b Kärkkäinen 2008, s. 21–24.
  22. ↑ Laato 2005, s. 227.
  23. ↑ a b Laato 2005, s. 46.
  24. ↑ a b c d Kärkkäinen 2008, s. 14–16.
  25. ↑ a b c Kärkkäinen 2008, s. 16–17.
  26. ↑ a b c d Preiser-Kapeller 2024.
  27. ↑ Kärkkäinen 2008, s. 30–31.
  28. ↑ Katolinen Evl.fi. Viitattu 14.3.2024.
  29. ↑ Kärkkäinen 2008, s. 48–51.
  30. ↑ a b Kristinusko Uskonnot.fi. 11.4.2007. Arkistoitu Viitattu 16.2.2023.
  31. ↑ Kirkkohistorian aikajana RaamattuNET – uskonnon opetuksen kotisivu. Pälkäneen lukio. Arkistoitu 23.10.2007. Viitattu 23.4.2010.
  32. ↑ Religion by Country 2023 World Population Review. Viitattu 16.2.2023. (englanniksi)
  33. ↑ Rusama, Jaakko: Eniten kristittyjä on nyt Afrikassa Sansa. 19.2.2018. Arkistoitu 16.1.2021. Viitattu 16.2.2023.
  34. ↑ a b [1] (Arkistoitu – Internet Archive)
  35. ↑ Burgess, Stanley M.: Introduction. Teoksessa Encyclopedia of Pentacostal and Charismatic Christianity. Routledge, 2005. (englanniksi)
  36. ↑ The Global Religious Landscape: A Report on the Size and Distribution of the World’s Major Religious Groups as of 2010 (PDF) Pew Research Center. Joulukuu 2012. Viitattu 20.12.2020. (englanniksi)
  37. ↑ Vainot – Kristittyjen vainojen 10 pahinta maata stefanus.fi.[vanhentunut linkki]
  38. ↑ Onko vielä 2000-luvulla kristittyjen vainoja? espoohsrk.fi. Arkistoitu 1.2.2011. Viitattu 30.8.2010.
  39. ↑ Aejmelaeus 1985, s. 48.
  40. ↑ McGrath 2012, s. 597.
  41. ↑ McGrath 2012, s. 382.
  42. ↑ Matt. 16:13–19
  43. ↑ Room. 10:9–10; Fil. 2:5–11
  44. ↑ McGrath 2012, s. 383.
  45. ↑ Aejmelaeus 1985, s. 48–50.
  46. ↑ McGrath 2012, s. 388.
  47. ↑ Aejmelaeus 1985, s. 50.
  48. ↑ Matt. 28:19–20; Mark. 16:15–20
  49. ↑ Matt. 26–27
  50. ↑ Matt.28
  51. ↑ a b Valen-Sendstad, s. 157.
  52. ↑ McGrath 2012, s. 499–500.
  53. ↑ Valen-Sendstad 1985, s. 149–151, 157.
  54. ↑ Valen-Sendstad 1985, s. 268
  55. ↑ McGrath 2012, s. 575–578.
  56. ↑ Joh. 1:12–13
  57. ↑ McGrath 2012, s. 488–489
  58. ↑ Ef. 2:4–6
  59. ↑ Apt. 1:1–3
  60. ↑ 1. Piet. 4:3–5
  61. ↑ a b Dogmi Aamenesta öylättiin. Evl.fi. Arkistoitu 8.4.2007. Viitattu 8.5.2007.
  62. ↑ Kol. 1:14–18
  63. ↑ Fil.2:5–8
  64. ↑ Jes. 53
  65. ↑ Ef. 1:20–22
  66. ↑ Jes. 9:5–6
  67. ↑ 1. Piet. 2:21–25
  68. ↑ Kol. 1:19–23
  69. ↑ Hyvä tietää kristinuskosta. Muslimin kysymyksiä kristityille (PDF) (Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 45. Kirkko ja toiminta) 2016. Kirkkohallitus. Viitattu 16.2.2023.
  70. ↑ Valen-Sendstad 1985, s. 157.
  71. ↑ Bernier, Richard: Prayer. Teoksessa The Oxford Dictionary of the Christian Church. 4. painos. Oxford University Press, 2022.
  72. ↑ Boss, Sarah: Mary, the Blessed Virgin. Teoksessa The Oxford Dictionary of the Christian Church. 4. painos. Oxford University Press, 2022.
  73. ↑ Kristinusko. uskonnot.fi. Viitattu 15.3.2024.
  74. ↑ Kuula, Kari: Paasto on paljon muutakin kuin ruuasta pidättäytymistä Kirkko ja koti. 30.11.2022. Viitattu 15.3.2024.
  75. ↑ Kotisatama.net (Arkistoitu – Internet Archive). Viitattu 22.12.2006.

Kirjallisuutta

muokkaa

Aiheesta muualla

muokkaa

  Uskontojen teemasivu

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kristinusko&oldid=22905528”