Kirkko (rakennus)

Kristinuskon harjoittamiseen käytetty rakennus

Kirkko on kristinuskon pyhäkkö eli pyhä rakennus. Hiippakunnan keskuskirkkoa kutsutaan tuomiokirkoksi eli katedraaliksi.

Turun tuomiokirkko on Suomen ensimmäisiä kirkkoja.

Suomen sana kirkko on lainattu muinaisruotsin sanasta kirkia. Pohjimmiltaan se juontuu kreikan adjektiivista kȳriakón, joka tarkoittaa ”Herralle kuuluvaa”, ”Herran omaa”.[1]

Kirkkojen arkkitehtuuriMuokkaa

 
Kolmilaivaisen kirkon pohjakuva; oikealla kuori, poikkilaiva tummennettu.
Pääartikkeli: Kirkkoarkkitehtuuri

Perinteisesti kirkkorakennukset jaetaan keskuskirkkoihin ja pitkäkirkkoihin. Edellisissä pohjapiirros on pyöreä, neliömäinen, monikulmainen tai ristinmuotoinen. Jälkimmäisten pohjapiirroksessa on pituussuunta vallitseva. Niiden pääosat ovat runkohuone, kuori ja usein torni. Runkohuone jaetaan usein leveämpään keskilaivaan ja kahteen (tai useampaan) sivulaivaan, jotka pilaririvit erottavat toisistaan.

Useampilaivaiset kirkot ovat joko basilikoja tai hallikirkkoja. Hallikirkossa kaikkien laivojen katot ovat jokseenkin samalla korkeudella, basilikan keskilaiva nousee sivulaivoja korkeammalle päästäen sisään valoa ikkunaseinien, klerestorion, kautta. Välimuotoa, jossa keskilaiva kohoaa selkeästi korkeammaksi mutta klerestoriota ei ole, kutsutaan pseudobasilikaksi. Joskus on sivulaivojen yläpuolella parvia, emporeja ja triforioita. Runkohuoneen ja kuorin välissä on suuremmissa kirkkorakennuksissa tavallisesti poikkilaiva. Leikkauskohta on nimeltään ristikeskus. Lisäksi kirkoissa voi olla sivukappeleita, torneja ja useampia poikkilaivoja.

Useissa kirkoissa on sivuhuone, sakasti. Vanhoissa kirkoissa on jäljellä vielä eteistila, asehuone.

Kirkkorakennuksen historiaMuokkaa

Alun perin kokoonnuttiin juutalaisen tavan mukaisesti synagogassa ja Jerusalemin temppelissä, mutta oli myös yleistä että seurakunnat kokoontuivat ihmisten luona näiden omissa kodeissa. Osa tutkijoista uskoo että naisilla saattoi kotiseurakunnissa olla merkittävä valta päättää siitä, keitä ja mitä he ovat päästäneet koteihinsa opettamaan.[2][3] Alkuun seurakuntapalvelukset olivat yksinkertaisia, niissä laulettiin hymnejä, ylistettiin Kristusta, syötiin yhdessä sekä jaettiin ruokaa köyhille ja leskille.[4] Hiljalleen yksityistiloista alettiin muovata erityisiä jumalapalvelustiloja, joista vanhimmat ovat 200-luvulta. Kirkkotiloista tuli sallittuja kuitenkin vasta Milanon ediktin jälkeen 313, jolla keisari Konstantinus salli yleisen uskonnonvapauden kailkille uskonnoille.[5] 300-luvulla alkoi myös uusien kirkkojen rakentamisen buumi ja tuolta ajalta esimerkiksi on esitetty olevan Jerusalemin Pyhän haudan kirkko ja Betlehemin Syntymäkirkko. Antiikin loppuvaiheilla rakennettujen kirkkojen esikuvina toimivat julkisiin kokoontumisiin tarkoitetut hallit eli basilikat. Alkujaan monet kirkot rakenettiin jonkin marttyyrin tai pyhän ihmisen haudalle. Etenkin alttarin tuli olla haudan yläpuolella. Kun ajan myötä kirkkoja tuli niin paljon ja uusille seuduille, haudan vaatimuksesta luovuttiin, mutta alttarin tuli sisältää pyhäinjäännös.[6] Myöhemmin keskiajalla kirkon vaurastuttua kirkkorakennuksista tehtiin suuria ja näyttäviä Jumalan kunniaksi.[7]

Kirkkohuoneen sisältöMuokkaa

Kirkon itäpäädyssä sijaitsee alttari, josta jumalanpalvelusta johdetaan. Joissakin kirkkokunnissa, kuten ortodoksisissa kirkoissa, alttari on erotettu kirkkosalista ikonostaasilla, verholla tai seinällä. Läntisillä kirkkokunnilla kirkossa on erillinen puhujankoroke, jota kutsutaan saarnastuoliksi. Kirkoissa voi olla erilaisia soittimia. Perinteiset kirkkourut sijaitsevat joko lattian tasolla tai erillisellä urkuparvella.[8]tarvitaan parempi lähde

Kirkot sisältävät monenlaista esineistöä. Osa kirkkojen esineistöstä liittyy kiinteästi jumalanpalveluksien viettämiseen, osa on sinne sijoitettua taidetta koristamassa kirkkosalia. Votiivilaiva löytyy useasta veden lähistöllä sijaitsevasta kirkosta. Kastemalja saattaa olla kirkossa koverrettu kivijalusta. Alttarilla sijaitsee usein alttaritaulu tai alttarikaappi.

Kirkkojen symbolismiMuokkaa

Kirkon symbolina voidaan pitää ristiä, sillä se merkitsee Jeesuksen ristiinnaulitsemista.[9] Perinteisesti kirkon alttari on tehty kirkkosalin itäpäätyyn, sillä on ajateltu kirkon itäseinän olevan näkyvä raja taivaan ja maan välillä. Sama symboliikka esiintyy alttarikehässä, joka monesti on tehty puolikaaren muotoon jotta ehtollisvieraat voisivat käydä samalle aterialle myös niiden pyhien kanssa, jotka eivät ole enää täällä.[10] Alttarikehän, -kaitteen on katsottu myös eristävän alttarialueen kirkon "kaikkein pyhimmäksi" osaksi, samoin alttarikehän ja sen puoliympyrämuodon vertauskuvalliselle selittämiselle ei ole perusteita, vaan se on puhtaasti ehtoollisen jakoon liittyvä tekninen väline. Alttarikaide on kirkoissa pääasiassa vain Pohjoismaissa, sitä ei juurikaan ole muualla käytössä.[11]

Ilmansuunnilla on kirkkosalissa merkityksensä. Itä on auringonnousun ja Jumalan valon suunta. Länsi on tämän maailman suunta, johon usein kirkon pääovi on sijoitettu, jotta tulo kirkkoon voisi symboloida vaellusta luvattuun maahan kohti Jumalaa. Pohjoinen on Uuden testamentin suunta ja etelä Vanhan testamentin suunta. Monesti on pyritty sijoittamaan lukupulpetti eteläiselle puolelle ja saarnastuoli pohjoiselle puolelle.[12]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Martling, Carl Henrik: Puhuva hiljaisuus. Suomentanut Risto Pottonen. Pieksämäki: Raamattutalo, 1993. ISBN 951-618-046-9.

ViitteetMuokkaa

  1. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 437. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X.
  2. Väitös: Naiset auktoriteetteja kodeissaan kokoontuneissa varhaiskristillisissä seurakunnissa Kirkko ja kaupunki 08.12.2016
  3. Naisilla oli paljon valtaa ensimmäisen vuosisadan seurakunnissa www.kirkkojakaupunki.fi. Viitattu 28.8.2019.
  4. Pliny and Trajan on the Christians faculty.georgetown.edu. Viitattu 28.8.2019.
  5. Kirkkotila ja kirkkoarkkitehtuuri Suomen ev-lut kirkko. Viitattu 23.11.2015.
  6. Martling 1993, 52–53
  7. Keskiajan kirkkorakennus Internetix: Otavan Opisto. Viitattu 23.11.2015.
  8. Soittimet Helsingin seurakunnat. Viitattu 23.11.2015.
  9. Kristilliset symbolit Tiekirkko - Taivaallinen taukopaikka: Kirkkopalvelut. Viitattu 23.11.2015.
  10. Martling 1993, 62–64
  11. Veijo Koivula: Alfa ja Omega Kristilliset symbolit, merkit ja tunnukset, s. 62. Väylä, 2011. ISBN 978-952-5823-36-3.
  12. Martling 1993, 44