Avaa päävalikko

Temppeli (lat. templum) on pyhä paikka, jossa harjoitetaan uskonnollisia riittejä ja suoritetaan rituaalimenoja. Useimmissa uskonnoissa on jonkinlaisia temppeleiksi katsottavia rakennuksia. Alun perin sana tarkoitti Rooman auguurien uskonnollisiin tarkoituksiinsa rajoittamaa tilaa.

Eri kulttuuripiireissä ja uskonnoissa on pyhille rakennuksille annettu omia nimityksiä, kuten kristinuskon kirkko, juutalaisten synagoga ja islamin moskeija. Varsinkin antiikin ajan temppelit ovat vaikuttaneet myöhempien aikojen länsimaiseen arkkitehtuuriin.

Sisällysluettelo

Kreikkalais-roomalaiset temppelitMuokkaa

Antiikin Kreikan ja Rooman temppelit olivat jumalien tyyssijoja, jonne pääsy oli pääsääntöisesti vain papeilla/papittarilla ja auguureilla. Uskonnolliset toimitukset suoritettiin ulkoilmassa ja pakanallisen seurakunnan jäsenet seurasivat menoja pihamaalla. Alttari oli sijoitettu ulos itä-länsisuunnassa temppeliin nähden. Kreikkalainen temppeli oli yksinkertainen suorakaide, jonka sisällä oli karu naos tai cella. Pienet temppelit olivat yleensä antatemppeleitä, joissa kaksi tai neljä pylvästä oli sijoitettu sivuseinien jatkeiden väliin (in antis). Myös monet aarrekammiot olivat tätä tyyppiä. Joissakin pienikokoisissa temppeleissä oli päädyn edessä neljä pylvästä (prostyyli tetrastyyli), ja takana valeportiikki ilman sisäänkäyntiä, kuten Ateenan Athene Niken temppelissä (amfiprostyyli).[1]

Kuudennelta vuosisadalta eaa. alkaen suuremmat temppelit rakennettiin peripteraalisiksi, jolloin niiden cellaa ympäröi kauttaaltaan pylväskäytävä, peristasis. Joissakin suurissa temppeleissä oli kaksikin pylväsriviä (dipteraalitemppeli). Joskus sisin pylväsrivi jätettiin pois (pseudodipteraalinen temppeli). Erikoisimmat temppelit olivat muodoltaan epäsäännöllisiä, kuten Ateenan Erekhtheion.[1]

 
Kreikkalaisten temppelien lajityypit pohjakaavoittain. Pyöreätä temppeliä kutsutaan tholokseksi.

Temppelin sisäosan cella jakautui joskus pylväillä kahteen (Paestumin Heran temppeli I) tai kolmeen laivaan (Paestumin Heran temppeli II). Useimmissa temppeleissä oli cellan sisäänkäynnin puolella etuhuone pronaos, ja monissa, kuten Ateenan Parthenonissa, toisessa päässä erillinen opisthodomos. Monissa suurissa temppeleissä oli cellan lisäksi myös adyton. Joissakin temppeleissä osa cellan katosta oli avoin, kuten Didyman Apollonin temppelissä. Temppelin jumalankuva seisoi cellan peräosassa vastapäätä sisäänkäyntiä.[2]

Kreikkalaista temppeliä ympäröi pyhitetty alue, temenos tai peribolos, jonne kulku kävi usein pylväiden koristaman portin, propylaionin, kautta. Uhrilahjat jätettiin temenokselle, jossa alttari sijaitsi. Temenoksen sivuja saattoi reunustaa pylväshalli, stoa.[2]

Roomalaiset temppelit muistuttivat monessa suhteessa kreikkalaisia, mutta varsinkin keisariajalla vallitseva tyyli oli mahtipontinen korinttilainen tyyli, kun taas Kreikassa suosittiin jykevää doorilaista ja hienostunutta joonialaista tyyliä. Roomalainen temppeli sijaitsi ympäristöä korkeammalla podiumilla, jonne noustiin jyrkkiä portaita pitkin.[2]

Etruskeilta perityn tradition mukaisesti roomalainen temppeli oli usein, varsinkin tasavallan aikana, tarkoitettu tarkasteltavaksi vain edestä. Julkisivua koristi portiikki ja massiivinen päätykolmio friiseineen, mutta rakennuksen sivuilla valepylväät oli muurattu kiinni cellan seinään. Tällaista temppelityyppiä kutsutaan pseudoperipteraaliseksi (Maison Carrée)[3].

Roomalaisten kehittynyt holvaustekniikka mahdollisti suurten katettujen tilojen rakentamisen[4], jolloin sisätilan merkitys korostui, mikä näkyy parhaiten Pantheonin temppelissä[5]. Useimmat roomalaiset temppelit olivat kuitenkin kansalaisilta suljettuja arvoesineiden tai vanhan kreikkalaisen kuvanveistotaiteen säilytyspaikkoja[3]. Monet temppeleistä pystytettiin sotapäällikköjen ja keisareiden sotaretkien juhlistamiseksi (Mars Ultorin temppeli).

Juutalaisuuden temppeliMuokkaa

Pääartikkeli: Jerusalemin temppeli

Juutalaisuudessa oli vain yksi temppelin asemassa ollut rakennus, Jerusalemin temppeli. Niitä oli historian aikana kolme samalla paikalla: Salomon temppeli eli niin kutsuttu Jerusalemin ensimmäinen temppeli, Jerusalemin toinen temppeli sekä Jerusalemin kolmas temppeli eli Herodeksen temppeli.

Islamin moskeijatMuokkaa

Pääartikkeli: Moskeija

Muslimien pyhäkköä kutsutaan moskeijaksi. Moskeijalle on tyypillistä korkea ja kapea torni, minareetti. Minareetista muessin ilmoittaa, kun rukoushetki lähestyy. Moskeijassa ei ole kuvia, koska islam kieltää kuvainpalvonnan. Sen sijaan moskeija on koristeltu ei-esittävillä kuvioilla, arabeskeilla. Moskeijaan astuttaessa jalkineet on riisuttava. Moniin moskeijoihin ei päästetä vääräuskoisia eli muita kuin muslimeja.

Moskeijoiden arkkitehtuurin kehitykseen vaikutti paljon Konstantinopolin valloitus 1453. Ottomaanien valtakunnassa jatkettiin bysanttilaista arkkitehtuuriperinnettä valloittajan tunnustaman islamin hengessä. Moskeijaksi muutettu Hagia Sofia toimi esikuvana Sinanin suunnittelemalle Suleimanin moskeijalle ja myöhemmälle Siniselle moskeijalle.

MormonitemppelitMuokkaa

Pääartikkeli: Temppeli mormonismissa

Temppelit ovat olleet osa Myöhempien aikojen pyhien liikkeen uskonnonharjoitusta aina 1830-luvulta asti.

Temppelit SuomessaMuokkaa

Myös Suomeen alettiin rakentaa suuria temppeleitä, kirkkoja, kristinuskon levittyä Suomeen. Nykyisin Suomessa on eniten luterilaisten kristittyjen omistamia kirkkoja ja toiseksi eniten ortodoksisten kristittyjen kirkkoja. Muita kuin kristillisten uskontokuntien pyhäkköjä Suomessa on vähän. Helsingin temppeli on mormoniuskonnon temppeli.

LähteetMuokkaa

(toim.) N. G. L. Hammond, H. H. Scullard: The Oxford Classical Dictionary), 2. painos. Oxford University Press, 1979. ISBN 0-19-869117-3.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Hammond ym. s. 1042
  2. a b c Hammond ym. s. 1043
  3. a b (Toimittanut) J. C. Palmes: Sir Banister Fletcher's "A History of Architecture" (sivu 274), 18. painos. Athlone Press, 1975. ISBN 0-485-55001-6.
  4. (Toimittanut) J. C. Palmes: Sir Banister Fletcher's "A History of Architecture" (sivu 270), 18. painos. Athlone Press, 1975. ISBN 0-485-55001-6.
  5. (Toimittanut) J. C. Palmes: Sir Banister Fletcher's "A History of Architecture" (sivu 271), 18. painos. Athlone Press, 1975. ISBN 0-485-55001-6.

Aiheesta muuallaMuokkaa