Wikipedia

Kristinuskon historia

Tämä artikkeli käsittelee kristinuskon historiaa. Teologian osa-alueesta katso kirkkohistoria.

Kristinuskon historia alkoi ensimmäisellä vuosisadalla Rooman valtakunnassa. Kristinusko perustuu Jeesus Kristukseen, joka Uuden testamentin evankeliumien mukaan ristiinnaulittiin Jerusalemissa noin vuonna 30. Jeesuksen seuraajat jatkoivat hänen kuoltuaan hänen opetustensa noudattamista ja ryhtyivät julistamaan hänen ylösnousemistaan. Tärkeimpiä kristinuskon varhaisista levittäjistä oli Paavali.

Kristinusko keräsi kannattajia Rooman valtakunnassa ja erkaantui juutalaisuudesta. Siitä tuli Rooman valtionuskonto vuonna 380. Kristinuskon pyhäksi kirjaksi koottiin Raamattu ja sen Uusi testamentti.

Keskiajalla 1000-luvulla kristinusko jakaantui läntiseen katoliseen kirkkoon, jota johtaa paavi, ja itäiseen ortodoksiseen kirkkoon. Katolisesta kirkosta erkaantui 1500-luvun uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa protestanttinen liike.

Kristinusko levisi 1400-luvulta alkaen Välimeren seudulta ja Euroopasta myös Afrikkaan, Aasiaan ja Amerikkaan. Nykyajan kristinuskoa luonnehtii hyvin voimakas jakautuminen.

Kristinuskon juuret muokkaa

Kristinuskon keskeinen hahmo on evankeliumien mukaan noin vuonna 4 eaa. Rooman hallitsemassa juutalaisessa Palestiinassa syntynyt Jeesus Nasaretilainen eli Jeesus Kristus. Kirjoitusten mukaan hän alkoi saarnata noin vuodesta 28 alkaen Galilean ja Genesaretinjärven alueella ihmisille Jumalan valtakunnan tuloa ja tarvetta tehdä parannus. Hän sai paljon seuraajia, kunnes roomalaiset vangitsivat ja ristiinnaulitsivat hänet Jerusalemissa noin vuonna 30. Jeesuksen sanoma ja elämänvaiheet koottiin myöhemmin Uuteen testamenttiin uskon todisteeksi. Jeesus ei käyttänyt itsestään nimitystä Messias tai Jumalan Poika, joksi hänet kristinuskossa on nostettu.[1]

Varhaiskristillisyys muokkaa

Pääartikkeli: Varhaiskristillisyys

Alkukirkko muokkaa

 
Eustache Le Sueur, Paavali saarnaa Efesoksessa, 1649. Paavali oli ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskon merkittävin levittäjä.

Jeesus Nasaretilaisen ristiinnaulitsemisen jälkeen hänen oppilaansa olivat vakuuttuneita siitä, että Jeesus eli yhä. He tulkitsivat kokemiaan ilmestyksiä Jeesuksen opetusten ja juutalaisten pyhien kirjoitusten avulla ja uskoivat Jeesuksen nousseen kuolleista tullakseen tuomitsemaan maailman sekä ottamaan omansa luokseen. Ensimmäiset kristityt uskoivatkin, että nykyistä elämää seuraisi jo pian toinen, parempi elämä.[2]

Ensimmäiset kristityt perustivat Jerusalemiin alkuseurakunnan. Tiedot sen vaiheista perustuvat Uuden testamentin Apostolien tekoihin, jotka kirjoitettiin noin 50 vuotta tapahtumien jälkeen.[3] Aluksi alkuseurakunnan jäsenet olivat erimielisiä siitä, miten uskoa toteutetaan käytännössä ja mikä on juutalaisen elämäntavan merkitys siinä. He olivat niin sanottuja juutalaiskristittyjä ja katsoivat, että kaikkien kristittyjen tuli elää juutalaisen lain määräysten mukaisesti. Roomalaisia vastaan 66–70 kärsityn tappion jälkeen Jerusalemin seurakunta kuitenkin hajosi ja juutalaiskristittyjen merkitys alkoi vähentyä. Kristinuskon valtauoman parissa vakiintui käsitys, että kristinusko oli eri asia kuin juutalaisuus eikä kristittyjen tarvinnut noudattaa juutalaista lakia. Samalla alettiin ajatella, että loppu ei tulekaan aivan heti, vaan vasta kun evankeliumi on Jeesuksen antaman lähetyskäskyn mukaisesti viety kaikille kansoille.[2]

Tärkein kristinuskon levittäjä ensimmäisellä vuosisadalla oli Paavali, jonka kirjoittamia kirjeitä on Uudessa testamentissa useita. Käännyttyään kristinuskoon vuonna 33 ja toimittuaan aluksi Jerusalemin alkuseurakunnassa Paavali ryhtyi kiertämään Välimeren itäosia kristinuskoa levittäen ja seurakuntia perustaen. Oleskellessaan Korintin seurakunnassa vuonna 50 Paavali alkoi kirjoittaa teologiaansa kirjalliseen muotoon. Hänen kehittämästään uskon rakennelmasta tuli koko myöhäisemmän kristillisen teologian perusta.[4]

Jeesuksen elämä kirjoitettiin ensi kerran muistiin vuoden 70 jälkeen. Sitä ennen Jeesus-perinne oli kulkenut alkukirkossa vain suullisessa muodossa, mikä oli rajoittanut kristinuskon leviämistä. Vanhin näistä evankeliumeista on Markuksen evankeliumi, joka kirjoitettiin luultavasti Syyriassa.[5]

Toisella vuosisadalla muokkaa

 
Kristinuskon levinneisyys noin vuonna 100.

Kristillisten seurakuntien verkko oli toisen vuosisadan alkupuolella levittäytynyt jo yli roomalaisen maailman. Etenkin Syyriassa ja Vähässä-Aasiassa oli paljon seurakuntia, mutta niitä oli myös Egyptissä, Italiassa ja Pohjois-Afrikan Karthagon seudulla. Seurakuntia toimi aluksi lähinnä kaupungeissa.[2]

Kirkon jäseneksi tultiin kasteessa, joka alkuaikoina toimitettiin heti, kun joku oli ilmaissut halunsa tulla kristityksi. Askeettinen elämä oli ihanteena ja paastoaminen yleistä etenkin perjantaina, Jeesuksen kuolinpäivänä. Seurakuntien jäsenet kokoontuivat sunnuntaisin, Jeesuksen ylösnousemisen päivänä. Sunnuntaipalveluksissa luettiin juutalaisten pyhiä kirjoituksia eli Vanhaa testamenttia sekä kristittyjen omia kirjoituksia. Eri seutujen seurakuntien liturgiat poikkesivat toisistaan.[6] Ehtoollista alettiin viettää sunnuntaiaamuisin Jeesuksen muistoksi.[7]

Toisen vuosisadan alkupuolella seurakuntien johdossa oli ”kaitsijaksi” kutsuttu mies eli piispa, jota pidettiin Jeesuksen asettamien apostolien seuraajana.[6]

Rooman seurakunnasta tuli toisen juutalaissodan jälkeen kaikkein arvovaltaisin seurakunta. Sen merkitystä kasvatti se, että johtavat apostolit Pietari ja Paavali olivat kärsineet Roomassa marttyyrikuoleman.[8]

Kristinusko kasvoi Rooman valtakunnassa kääntymisten sekä kristittyjen suuren lapsimäärän seurauksena. Seurakuntien jäseniksi otettiin kaikenlaisia ihmisiä syntyperään, sukupuoleen ja asemaan katsomatta. Kristinuskossa oli paljon samaa kuin kaupunkien monissa mysteeriuskonnoissa, mutta sen lisäksi seurakunnat pystyivät huolehtimaan avun tarpeessa olevista jäsenistään, sillä ne olivat keränneet jäseniltään suuren omaisuuden.[9]

 
Kreikan kielen sana iktys eli kala on lyhenne sanoista ”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Pelastaja”.

Kahdensadanviidenkymmenen vuoden ajan kirkko oli marttyyrien kirkko. Kristittyjä vainottiin, koska he kieltäytyivät palvomasta Rooman keisaria ja valtakunnan jumalia jumalina. Epäluuloa lisäsi se, ettei ehtoollinen ollut ulkopuolisille avoin, mikä herätti huhuja ihmisuhreista ja irstaista menoista sekä pelkoa ja halveksuntaa kristinuskoa kohtaan.[10]

Toisen vuosisadan puolivälin jälkeen syntyi kiistoja siitä, mitä on oikea kristinusko. Useat yhteisöt lähtivät omille teilleen ja erosivat kristinuskon pääuomasta eli katolisesta kirkosta. Katolinen kirkko otti pyhiksi kirjoituksikseen 100-luvun lopulla juutalaisten pyhät kirjoitukset eli Vanhan testamentin ja sen jälkeen muun muassa evankeliumit sisältävän Uuden testamentin.[11]

Toisella vuosisadalla katolisen kirkon haastajiksi nousivat esimerkiksi montanolaisuus ja gnostilaisuus, mutta nämä uskontulkinnat torjuttiin. Samalla katolinen kirkko sai tiivistettyä rivejään. Kirkko alkoi pitää alueellisia kokouksia eli synodeja tai konsiileja. Kirkkoprovinssit alkoivat hahmottua, ja niiden suurimpien kaupunkien piispojen asema korostui. Eripuraa aiheutti esimerkiksi pääsiäisen ajankohta, joka laskettiin idässä eri tavalla kuin lännessä.[12]

Toisen vuosisadan puolivälissä Justinoksen kaltaiset oppineet kristityt loivat apologian eli kristinuskon kirjallisen puolustamisen mallin. He loivat myös kristillisen teologian määritellessään selkeästi sen, mitä kristinusko oli.[13]

Kolmannella vuosisadalla muokkaa

Merkittävä kristinuskon puolustaja Tertullianus toi 200-luvun alussa kristinuskoon sellaisia käsitteitä kuin armo ja kolminaisuus.[13] Kristillisen kirkon ensimmäisen dogmatiikan kehittivät Origenes ja Klemens Aleksandrialainen.[14]

Rooman keisari Decius pani vuodesta 250 alkaen toimeen kristittyjen yleisen ja järjestelmällisen vainon valtionuskonnon elvyttämisen nimissä. Vaino kohdistui ensisijaisesti papistoon ja piispoihin. Kun kristittyjä kiellettiin pitämästä kokouksia, he siirtyivät pitämään jumalanpalveluksia hautakammioihin ja katakombeihin, joihin heidän marttyyrinsa ja muut vainajansa oli haudattu.[15] Itäisen ja läntisen teologian välinen kuilu tuli näkyviin 260-luvulla, kun Aleksandrian ja Rooman piispat kiistelivät Isä-Jumalan ja Kristuksen välisestä suhteesta.[16]

Kristinusko alkoi 200-luvulla levitä Rooman valtakunnan kaupungeista myös maaseudulle. Keisari Diocletianuksen aikana 284–305 roomalaiset yrittivät hävittää kristinuskon kokonaan mutta epäonnistuivat.[17]

Valtionuskonnoksi Roomassa muokkaa

 
Kristinuskon levinneisyys noin vuonna 325.

Kristinuskon laillistaminen Rooman valtakunnassa muokkaa

Diocletianuksen vallasta luopumisen jälkeen Rooman uskontopolitiikassa alkoi käänne, jonka seurauksena kristinuskosta tuli sallittua.[17]

Kristinuskon asemaa edesauttoi keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen vuonna 313 antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse uskaltanut ottaa kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan.lähde?

Pakanauskontojen viimeinen nousu muokkaa

Vaikka kristityt olivatkin nousseet monella alueella enemmistöksi, kristinuskolla oli yhä useita varteenotettavia kilpailijoita. Manikealaisuus oli levinnyt idästä 200-luvun lopulla ja saavutti laajaa suosiota 300-luvulla. Uusplatonismi sai kannatusta sivistyneissä piireissä ja levisi kouluihin. Kristityksi kasvatettu mutta uusplatonismin omaksunut keisari Julianus yritti 360-luvulla palauttaa ei-kristillisen kulttuurin uusplatonilaisuuden hengessä. Hän pyrki luomaan yhtenäisen uskonnon, joka tyydyttäisi kaikkien alamaisten uskonnollisia tarpeita.[18]

Kristinuskosta tulee valtionuskonto muokkaa

Julianuksen vastaisku oli lyhytikäinen, sillä häntä seuranneet keisarit, kuten Konstantinus II, peruivat hänen toimensa ja rohkaisivat kristinuskon kasvua. Kristinuskon asema vahvistettiin lopulta nikealaisen uskontunnustuksen omaksuneen keisari Theodosius I:n 300-luvun lopulla antamilla säädöksillä. Kristinuskosta tuli valtionuskonto vuonna 390 ja kaikki pakanalliset eli ei-kristilliset kultit kiellettiin vuonna 392. Muiden uskontojen temppelit hävitettiin, ja vuonna 416 keisari Theodosius kielsi pakanoilta julkiset virat. Pakanakulttien ja -sivilisaation hävittämisessä käytettiin myös väkivaltaa, tunnetuimpana tapauksena munkkien vuonna 415 surmaama matemaatikko Theonin tytär Hypatia Aleksandrialainen.lähde?

Rooman valtakunta ei ollut varhaisin kristillinen valtio, sillä Armenian apostolinen kirkko oli saanut valtionkirkon aseman jo vuonna 301.lähde?

Kirkon järjestäytyminen muokkaa

Ulkoinen järjestäytyminen muokkaa

 
Mosaiikki San Vitalen basilikassa 500-luvulta. Jeesuksen vieressä on kaksi enkeliä, pyhimys ja piispa.

Nykyisistä kirkoista tutut papin, diakonin ja piispan virat olivat käytössä jo 100-luvun lopulle tultaessa. Avainhenkilöitä olivat piispat, joiden tehtäviin kuului opin säilyttäminen ja kristittyjen sisäisten riitojen sovittelu. Heidän uskottiin olevan apostolien seuraajia. Piispoja avustivat diakonit, jotka toimivat vähempiosaisten parissa ja auttoivat ehtoollisen jaossa. Piispat olivat kaupunkiseurakuntien johtajia ja heidän valtapiirejänsä alettiin kutsua hiippakunniksi, joista arvostetuimmat sijaitsivat Roomassa, Konstantinopolissa, Antiokiassa, Jerusalemissa ja Aleksandriassa. Näiden hiippakuntien piispoja alettiin kutsua patriarkoiksi. Hiippakunnat jaettiin pienempiin alueisiin, seurakuntiin, joita johti piispan vihkimät presbyteerit eli vanhimmat. Presbyteerin virasta kehittyi papin virka. Orjakin saattoi päästä papiksi, jos isäntä ensin vapautti hänet.lähde?

Papeilta alettiin vaatia naimattomuutta eli selibaattia askeettisen ihanteen saadessa suosiota kirkossa. Lännessä selibaattivaatimus koski pappeja ja piispoja, kun idässä se koski vain piispoja – papit saivat olla naimisissa, jos avioliitto oli solmittu ennen pappisvihkimystä.lähde?

Raamatun kaanonin kehittyminen muokkaa

Pääartikkelit: Raamatun kaanon ja Uuden testamentin kaanon

Ensimmäisten kristittyjen ainoa pyhä kirjakokoelma oli Vanha testamentti, silloin vielä nimeltään ”kirjoitukset” eli Raamattu. Varhaisin kristikunta luki etenkin Raamatun kreikankielistä käännöstä Septuagintaa, jota se piti Jumalan sanana ja ennuskirjana Jeesuksesta. Jeesusta koskeva perimätieto välittyi aluksi pääasiassa suullisena opetuksena, mutta siillä oli alkukirkossa arvostettu asema.[19]

Kirkko alkoi toisella vuosisadalla kaivata omaa, tarkkaan rajattua pyhien kirjoitusten kokoelmaa eli kaanonia, jota käytettäisiin juutalaisten kanssa yhteisen kokoelman kanssa. Kaanoniin otettavan kirjan piti koskea koko kristikuntaa sekä olla apostolista alkuperää, seurakunnassa julkisesti luettua sekä puhdasta harhaopeista. Kirkko hyväksyi ensin 20 kirjaa pyhiksi kirjoiksi ilman vastaväitteitä. Näihin kuuluivat muun muassa neljä evankeliumia ja Paavalin kirjeet. Seitsemästä muusta kirjasta käytiin keskustelua, ja vielä 300-luvun alussakaan ei ollut selvää, mitkä niistä luettaisiin kaanoniin. Pisimpään keskusteltiin Ilmestyskirjasta ja Heprealaiskirjeestä, jotka kumpikin lopulta otettiin mukaan.[20]

Kaanonin ulkopuolelle jäi useita varhaiskristillisiä kirjoituksia, joita kutsutaan apokryfiseksi kirjallisuudeksi.[21]

Kirkkoisät muokkaa

Kirkkoisiksi on 300-luvulta alkaen kutsuttu joukkoa kirkon arvostetuimpia opettajia. Kirkkoisien merkittävin perintö on heidän kirjallinen tuotantonsa. Nimityksellä tarkoitetaan yleisimmin neljää kreikan kielellä kirjoittanutta itäisen kirkon isää, Athanasiosta, Basileios Suurta, Gregorios Nazianzilaista ja Johannes Khrysostomosta, sekä neljää latinaksi kirjoittanutta lännen isää, Ambrosiusta, Hieronymusta, Augustinusta ja Gregorius Suurta. Laajemmassa merkityksessä kirkkoisiksi voidaan lukea myös Justinos Marttyyri, Tertullianus, Cyprianus, Irenaeus, Klemens Aleksandrialainen, Origenes, Gregorios Nyssalainen ja Johannes Damaskolainen. Osaa kirkkoisistä kunnioitetaan pyhinä, ja heidän kirjoituksiaan lukivat myöhemmin myös reformaattorit, jotka etsivät niistä kirkolleen ”vanhan kirkon konsensusta”.[22]

Marttyyrit ja pyhät muokkaa

Kristityt kunnioittivat päättyneiden vainojen aikaisia marttyyreitään samalla tavalla kuin sankareita ja jumalia oli aikaisemmin kunnioitettu. Heidän haudoilleen tehtiin pyhiinvaelluksia, ja heidän jäännöksiään eli reliikkejä siirrettiin hiippakuntien keskuksiin, mikä teki monista piispankirkoista merkittäviä pyhiinvaelluskeskuksia. Muita tunnettuja reliikkejä olivat Jeesuksen oletetun ristin kappaleet. Pyhimyksiksi alettiin julistaa myös muita kuin marttyyrikuoleman kokeneita kristittyjä; heistä ensimmäinen oli vuonna 397 kuollut Martinus Toursilainen. Myös enkeleitä kuten arkkienkeli Mikaelia ryhdyttiin kunnioittamaan entistä laajemmin. Uusissa kirkoissa kuvat saivat toisenlaisen merkityksen kuin aikaisemmin. Ennen pitkää kirkkojen seinien ja kattojen kuvat Kristuksesta ja pyhistä rinnastettiin reliikkeihin, ja niiden äärelle tultiin rukoilemaan.[23]

Kirkkorakennukset muokkaa

Ennen Konstantinuksen aikaa ei ollut paljonkaan kirkkorakennuksia, vaan seurakunnat kokoontuivat jumalanpalveluksiinsa yleensä yksityistaloissa tai vaatimattomissa kotikirkoissa. Konstantinuksen hallituskaudella 300-luvun alussa sakraalirakennusten pystyttäminen vilkastui. Jerusalemiin rakennettiin Pyhän haudan kirkko, Betlehemiin Jeesuksen syntymäkirkko, Konstantinopoliin kolme kirkkoa ja Roomaan Vanha Pietarinkirkko. Rooman kirkot olivat basilikoja, joka sai kristillisessä käytössä uuden symbolisen merkityksen. Basilikojen lisäksi varhaiskristityt rakennuttivat pyöreitä tai kahdeksankulmaisia sakraaleja keskeisrakennuksia.[24]

Luostariyhteisöjen syntyminen muokkaa

Ensimmäisen varsinaisen luostarin perusti Etelä-Egyptiin Pakomios-niminen entinen upseeri 300-luvun alussa. Sitäkin ennen olivat jotkut askeetit vetäytyneet Egyptin autiomaahan. 300-luvun puolivälissä Egyptissä oli jo toistakymmentä luostaria. Egyptistä luostarit levisivät muuallekin, ja erityisen paljon niitä syntyi Kappadokiaan. Suurin osa luostarien munkeista oli lähtöisin köyhien parista. Vallanpitäjät ja kirkko suhtautuivat luostarien askeetteihin epäilevästi, kunnes Basileos Suuri ohjasi liikkeen suuntaan, jonka kirkkokin hyväksyi. Jokaisesta luostarista tehtiin alueensa hiippakunnan piispan alainen, jolloin sitä voitiin valvoa. Länteen luostarit vakiintuivat vuoden 400 tienoilla, mutta luostariliikkeestä ei siellä tullut samanlaista kansanliikettä kuin idässä. Joissain läntisissä luostareissa harjoitettiin teologiaa, ja joissain niistä naisetkin pääsivät osallistumaan teologiseen työskentelyyn. Ensimmäinen benediktiiniluostari perustettiin vuonna 529 Etelä-Italiaan.[25]

Jumalanpalvelus muokkaa

Kristityille erityisen tärkeä tapahtuma, jumalanpalvelus, sai vaikutteita juutalaisten synagogajumalanpalveluksesta. 300-luvulla alkoi käyttöön vakiintua erilaisia jumalanpalvelusjärjestyksiä, joissa määriteltiin, mitä jumalanpalveluksen kussakin vaiheessa tulee tehdä tai sanoa. Jumalanpalveluksen keskeisiä osia olivat ehtoollinen, raamatunluku ja rukous.lähde?

Kalenteri muokkaa

Kirkollinen juhlakalenteri, kirkkovuosi, syntyi 300-luvulla. Ennen Konstantinusta pääsiäinen oli ainoa kirkollinen juhla, mutta 300-luvulla siihen liitettiin 40 päivää kestävä paasto. Myös joulua alettiin viettää 300-luvulla. Joulu kehitettiin kristikunnan läntisissä osissa korvaamaan tavan juhlia hallitsijoiden ja sankareiden syntymäpäiviä. Koska Jeesuksen tarkkaa syntymäpäivää ei tiedetty, valittiin päiväksi pakanallisen aurinkojumaluuden syntymäpäivä, 25. joulukuuta.lähde?

Munkki Dionysius Exiguus kehitti vuonna 525 kristillisen ajanlaskun, jonka ensimmäiseksi vuodeksi hän valitsi Jeesuksen syntymävuoden. Uusi ajanlasku vakiintui länsimaissa noin vuonna 1000.[26]

Kristologiset kiistat muokkaa

 
Ikoni Nikean ensimmäisestä kirkolliskokouksesta.

300-luvun kristillistä kirkkoa jakoivat syvästi kiistat Pyhän Kolminaisuuden luonteesta ja erityisesti kristologiset kiistat Jeesuksen luonteesta kolminaisuuden osana.lähde?

Vuonna 325 Nikean kirkolliskokous oli tuominnut Areioksen opetukset, joiden mukaan Poika, tai Sana, joka kristillisen uskon mukaan oli lihaksi tullut Jeesus Kristus, oli luotu olento ja Isä Jumalaa alempi, ja että Isä ja Poika olivat samanlaista substanssia mutta eivät identtisiä. Kirkolliskokous muotoili Nikean uskontunnustuksen, joka julisti, että Poika ja Isä olivat samaa substanssia.

Kirkolliskokous ei kuitenkaan saanut kiistoja päättymään, ja vielä keisari Theodosioksen astuessa valtaan valtakunnassa oli useita lahkoja, jotka pyrkivät saattamaan oppinsa kristikunnan yleiseksi näkemykseksi. Efesoksen kirkolliskokous vuonna 431 erotti nestoriolaiset, joiden mielestä Kristus oli täysi ihminen mutta ei täysi Jumala, ja Khalkedonin kirkolliskokous vuonna 451 monofysiitit, joiden mielestä Kristus oli täysi Jumala mutta ei täysi ihminen. Kokousten päätös oli, että Kristuksessa ihmisyys ja jumaluus olivat molemmat täysin läsnä yhtä aikaa.lähde?

Leviäminen Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa muokkaa

Rooman valtakunta oli 200-luvulta lähtien jakautunut kielellisesti ja kulttuurillisesti latinankieliseen länteen ja kreikankieliseen itään. Myös tavoissa oli eroja. Lännessä papit ja piispat elivät selibaatissa, kun taas idässä vain piispat elivät selibaatissa. Pääsiäistä vietettiin eri aikaan. Tärkeä opillinen ero oli, että lännessä oli päätetty Pyhän Hengen lähtevän Isästä ja Pojasta, kun taas idässä Pyhä Henki lähtee vain Isästä.lähde?

Vuonna 395 Rooma jakautui kahtia ja syntyi Länsi-Rooma sekä Itä-Rooma eli Bysantti. Bysantista kehittyi mahtava ja pitkäikäinen valtakunta, jossa oli keisarin johtama valtionkirkko.lähde?

Rooman valtakunnan läntinen osa luhistui pohjoisten kansojen valloitusten alle 400-luvulla. Kirkon organisaatio romahti ja kristinusko joutui väistymään joiltain jo kristillistymässä olleilta alueilta, kuten Englannista. Toisaalta kristinusko levisi Irlantiin. Valloitettuaan Rooman germaanikansat omaksuivat kristinuskon sen areiolaisessa muodossa. Kun hallinto oli luhistunut, ihmiset turvautuivat kirkkoon oikeusjärjestyksen ylläpidon sekä suojelun toivossa. Rooman piispa joutui poliittisen johtajan rooliin.[27]

 
Kristinuskon levinneisyys noin vuonna 600.

Kristinusko levisi Englantiin 600-luvulla, ja brittiläiset munkit levittivät kristinuskoa Reinin itäpuolisille alueille.[28] Ensin kääntyivät heimopäälliköt ja päälliköiden määräyksestä koko heimo vaihtoi uskontoa. Germaanit omaksuivat kristinuskon areiolaisessa muodossa, josta he luopuivat vasta kun kuningas Klodovig kukisti germaaniheimot ja yhdisti ne frankkien valtakunnaksi. Klodovig kutsui piispat vuonna 511 kokoukseen, jossa päätettiin, että frankkien valtakunnan tulee noudattaa katolista oppia.lähde?

Lähi-idässä kristinusko levisi nopeasti Armeniaan ja Georgiaan sekä Persiaan. Sassanidien valtakunnassa kristittyjä ryhdyttiin vainoamaan 200-luvulla. Kiinassa keisari Tai Zong julisti 600-luvulla, että kristittyihin tuli suhtautua suvaitsevaisesti. Kiinan pohjoisosissa vahvassa asemassa olivat etenkin nestoriolaiset.[29] Seuraavien vuosisatojen aikana kristinusko kuitenkin katosi Kaukoidästä pitkäksi aikaa.[30]

Itäafrikkalaiseen Etiopiaan kristinusko levisi vuoden 300 tienoilla. Kun nykyisen Etiopian alueella sijainneen Aksumin kuningas kääntyi kristityksi, myös kansa kääntyi. Vuoden 480 tienoilla Syyriasta saapui perimätiedon mukaan yhdeksän munkkia, jotka perustivat Etiopiaan luostareita, ja seuraavan vuosisadan aikana nämä luostarijärjestelmät levisivät ja kukoistivat. Etiopialaisessa kristinuskossa säilyi joitain juutalaiseen perinteeseen kuuluneita tapoja, kuten sapatin vietto sunnuntaina ja poikavauvojen ympärileikkaus.[31]

Keskiajalla muokkaa

Itä-Rooma ja Bysantti keskiajalla muokkaa

 
Justinianus I.

Rooman valtakunnan länsiosan kukistuttua itäinen osa jatkoi Rooman perinteitä. Itä-Rooman keisarit yrittivät kukin vuorollaan valloittaa muinaisen Rooman alueet takaisin. Parhaiten siinä onnistui keisari Justinianus (483–565).lähde? Justinianus aloitti yhteistyön vaikutusvaltaisen Konstantinopolin patriarkan kanssa. He laittoivat oppikysymyksistä riitelevät kristilliset kuppikunnat kuriin ankarin rangaistuksin. Kirkko sai vastuulleen sairaiden, köyhien sekä vankien hoidon. Lopulta keisarin ja kirkon välillä ei enää ollut selkeää eroa, vaan keisari käytti kirkonkin ylintä valtaa. Keisaria alettiin pitää Jumalan maanpäällisenä edustajana.lähde?

Monofysiittien kanssa ei saatu aikaan sovintoa, joten itäinen kirkko repesi kahteen pääosaan. Myös nestoriolaisuus kehittyi erilliseksi kirkokseen. Lännessä Justinianus valtasi germaaneilta takaisin alueita ja pakotti areiolaisen kirkon väistymään. Italian valloituksen jälkeen Rooman piispa saattoi taas nojautua katolisen keisarin tukeen.[32]

Justinianuksen kuoltua Itä-Rooma joutui eri suunnilta hyökkäysten kohteeksi ja heikkeni. Idässä persialaiset tuhosivat Palestiinan pyhille paikoille rakennetut kirkot ja pyhiinvaelluspaikat. Vuoteen 640 mennessä Lähi-itään oli muodostunut arabivaltio, jonka alueisiin kuului Iranin lisäksi Syyria, Palestiina ja Egypti. Kristinuskon merkitys alkoi hiipua Välimeren itä- ja eteläpuolella, kun väestö alkoi 800-luvulla islamilaistua. Myös Pyreneiden niemimaa joutui muslimien valtaan vuosisadoiksi. Egyptin ja Syyrian monofysiittiset kirkot onnistuivat säilymään hengissä, ja Etiopia pystyi torjumaan muslimivalloittajat kokonaan.[33]

Itä-Rooma toipui 700-luvulla aluemenetyksistään huolimatta, ja valtakunta kreikkalaistui. Valtakuntaa alettiin kutsua sen ulkopuolella Bysantiksi.[34]

700-luvulla Bysantin kirkkoa repivät kuvariidat. Ensimmäinen ikonoklastinen kausi eli kuvariita alkoi keisari Leo III:n aikana kun hän kielsi Jeesusta ja pyhimyksiä esittävien ikonien käytön. Kuvariita päättyi Nikean toisen kirkolliskokouksen jälkeen vuonna 787. Kirkolliskokous päätti, että kuvia sai kumartaa ja suudella, mutta ei osoittaa niille jumalallista kunnioitusta. Keisari Leo V aloitti toisen kuvariidan vuonna 813. Se loppui Theofiloksen kuoleman jälkeen vuonna 843, jolloin aiempi päätös kuvien kunnioittamisesta tuli lopullisesti hyväksytyksi. Nykyisin arvellaan myös, että kuvariidan mittasuhteita joukkovainoineen on liioiteltu, ja että keisarit todellisuudessa vain poistivat näkyviltä Kristuksen ja Neitsyt Marian kuvat, joihin oli kohdistunut ylimitoitettua palvontaa.[35]

Bysanttilainen kristinusko levisi 900-luvulla pohjoiseen Kiovan Venäjälle.[36]

Katolinen kirkko keskiajalla muokkaa

Katso myös: Paavius keskiajalla
 
Chartresin katedraalin kaltaiset goottilaiset katedraalit olivat osoitus länsimaiden ja katolisen kirkon vaurastumisesta keskiajalla.[37]

Rooman piispa eli paavi oli pyrkinyt keskittämään koko kristillisen kirkon vallan itselleen jo 100-luvulta alkaen. Paaville alkoi kasautua valtaa Bysantin ollessa sekasortoisessa tilanteessa. Aluksi paavin valta ylsi vain Rooman kaupungin lähistölle, mutta vaikutusvalta alkoi kasvaa paavien ryhtyessä yhteistyöhön frankkihallitsijoiden kanssa. Paavi ja Pipin Pieni solmivat 700-luvulla sopimuksen, jossa kuningas lupasi olla uskollinen paaville sekä suojella tätä ja paavi asetti Rooman kirkon kuninkaan suojelukseen. Paavi sai samalla myös maa-alueita Italiasta. Tästä sai alkunsa Kirkkovaltio.lähde?

Pipinin jälkeen frankkien valtaistuimelle nousi Kaarle Suuri, joka käännytti valloittamansa alueet kristinuskoon. Kääntymispäätöstä helpotettiin asein. Lopulta Kaarle omistikin lähes kaikki Rooman imperiumiin kuuluneet läntiset alueet.lähde?

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta syntyi vuonna 962, kun paavi kruunasi Otto Suuren keisariksi. Kirkko sai valtakunnassa uudenlaisen roolin, kun Otto luovutti maallisten mahtimiesten hallitsemia alueita piispojen hallittaviksi. Monista piispoista tuli näin ”ruhtinaspiispoja”.[38]

Läntinen kristikunta voimistui ja laajeni 900-luvulla. Nykyisen Puolan alueesta tuli kristittyä, ja Unkarissa bysanttilainen kristinusko sai vuosituhannen vaihteeseen mennessä rinnalleen läntisen kirkon. Tanskan kuningas Harald Sinihammas kastettiin noin vuonna 960, ja myös Islanti, Norja ja Ruotsi kristillistyivät seuraavien runsaan sadan vuoden aikana.[39]

Paavi nousi läntisen kristikunnan johtajaksi maallisten hallitsijoiden sijaan 1000-luvulla. Paavi Gregorius VII julisti vuonna 1073 että evankeliumissa mainitut kaksi miekkaa, maallinen ja hengellinen valta, kuuluivat viime kädessä paaville. Gregoriuksen jälkeen paavinistuimen ja maallisten hallitsijoiden välinen valtataistelu jatkui seuraavien paavien aikana. Paavin johtoasema huipentui Innocentius III:n aikana 1198–1216, jolloin paavilla oli valta erottaa jopa keisari.[40]

Pyhiinvaelluksesta tuli suosittua keskiajalla, ja pyhiinvaeltajien reiteille perustettiin majatalojen ketjuja. Katedraaleihin ja hallitsijoiden hovikirkkoihin kertyi laajoja reliikkikokoelmia, joiden äärellä pyhiinvaeltajat rukoilivat. Useimmat vaelsivat oman hiippakunnan tai oman maan pyhiinvaelluskohteeseen, mutta toisten päämääränä olivat Rooma, Santiago de Compostela tai Jerusalem. Koska pyhien joukkoon oli alettu lukea kyseenalaisia henkilöitä ja jopa mielikuvitushahmoja kuten Pyhä Yrjö, paavinistuin alkoi Innocentius III:sta lähtien vaatia, että pyhinä oli pidettävä vain niitä kuolleita kristittyjä, jotka paavi oli julistanut pyhiksi.[41]

Eurooppalaisen kristikunnan jakaantuminen muokkaa

Pääartikkeli: Suuri skisma

Idän ja lännen kirkot olivat 1000-luvun alussa selvästi erillään toisistaan ja vuonna 1054 Konstantinopolissa pidetyssä neuvottelussa sovittelu epäonnistui ja ortodoksinen sekä katolinen kirkko julistivat toisensa kirkonkiroukseen eli pannaan, joka purettiin vasta vuonna 1965.lähde?

Suuri skisma vuonna 1054 erotti toisistaan Länsi- ja Itä-Rooman alueiden paikalliskirkot kahdeksi erilliseksi yhteisöksi. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka. Ortodoksinen kirkko poikkeaa eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että se koostuu itsenäisistä eli autokefaalisista tai itsehallinnollisista eli autonomisista paikalliskirkoista.

Idän katolisista kirkoista 1500–1900-luvuilla katolisen kirkon yhteyteen liittyneitä tai liitettyjä ortodoksisia kirkkoja kutsutaan uniaattikirkoiksi.lähde?

Ristiretket muokkaa

Pääartikkeli: Ristiretket
 
Ristiretkeläiset saapuvat Konstantinopoliin. Eugène Delacroix’n maalaus vuodelta 1840.

Ristiretket olivat 1000–1200-luvuilla suoritettuja uskonnollisesti motivoituja ja teologisesti perusteltuja sotaretkiä, jotka paavi hyväksyi. Aluksi tarkoitus oli vallata takaisin Jerusalem, joka oli muslimien hallussa. Myöhemmin ristiretkiä tehtiin myös muita Euroopassa olevia pakanallisia maita ja kansoja kohtaan, muun muassa Suomeen ja Baltiaan. Ristiretkinä voidaan myös pitää Etelä-Euroopan kataareja vastaan suunnattuja sotaretkiä.lähde?

Ristiretket eivät kuitenkaan tuottaneet kristikunnan kannalta tulosta, vaan ristiretkeläiset hävisivät Pyhän Maan muslimeille.

Inkvisitio muokkaa

Pääartikkeli: Inkvisitio

Etelä-Ranskassa käynnistyi vuonna 1184 inkvisitioksi kutsuttu ilmiö, jossa katolinen kirkko kävi Ranskassa, Espanjassa ja Portugalissa harhaoppisten kimppuun, kuten juutalaisten ja noidiksi epäiltyjen. Kirkko toimi erityisen oikeuselimen välityksellä. Oikeudenkäynteihin liittyi usein julmaa kidutusta, vaikkakin paavin inkvisitiolle antamat ohjeet olivat aikanaan edistyksellisiä ja ovat toimineet monen nykyajan länsimaisen oikeudenkäynnin periaatteen perustana. Kaksi vuosisataa kestäneen inkvisition aikana tuomittiin kuolemaan arviolta 10 000 ihmistä. Inkvisitioksi on kutsuttu alkuperäisen inkvisition lisäksi myös useita muitakin organisaatioita, kuten Espanjan hallituksen organisaatiota 1400-luvulla.[42][43]

Islamin uhan torjuminen muokkaa

 
Kristinuskon leviäminen vuoteen 1300 mennessä.

Muslimit valloittivat 1300-lukuun mennessä kaikki Bysantin hallitsemat alueet idässä, ja kristinusko väistyi islamin tieltä Vähä-Aasiasta ja Lähi-idästä. Bysantin johto suostui antamaan periksi itäisen ja läntisen kirkon jakaneessa riidassa, jos se saisi läntiseltä kristikunnalta sotilaallista tukea osmaneja vastaan. Firenzen kirkolliskokouksessa 1439 osapuolten välillä tehtiin sopimus, jossa kreikkalaiset tunnustivat paavin johtoaseman mutta saivat säilyttää entisen liturgiansa ja muut käytäntönsä. Paavi ei kuitenkaan pystynyt toimittamaan luvattua apua, koska lännen hallitsijat eivät olleet avun antamisesta kiinnostuneita. Bysantin valtakunta lakkasi olemasta vuonna 1453 kun osmanit valloittivat Konstantinopolin. Muslimit yrittivät seuraavien vuosikymmenien aikana alistaa koko Euroopan islamin valtaan, mutta saksalaiset pysäyttivät heidän etenemisensä Wienin piirityksessä 1529. Toisella puolen Eurooppaa kristityt olivat menestyneet paremmin, ja 1300-luvulle tultaessa Espanjan takaisinvalloitus eli reconquista oli saatu päätökseen vaikka Granadan emiraatti jäi yhä olemaan vasallivaltiona. Kristitty Eurooppa ohitti 1500-luvulla kaikissa tieteissä islamilaisen maailman, eikä islam enää kyennyt vaikuttamaan kristilliseen maailmaan ja kristinuskoon.[44]

Venäjän irrottautuminen muokkaa

Kun Konstantinopoli oli muslimien vallassa, Konstantinopolin patriarkan merkitys väheni. Venäjä oli alkanut rakentua Moskovan ympärille ja vahvistua, ja ortodoksinen usko levisi etenkin venäjää puhuvien kansojen pariin. Venäläiset alkoivat pitää vuoden 1439 sopimusta osoituksena siitä, että kreikkalaiset olivat luopuneet ortodoksisuudesta. Venäjästä tuli heille ”Pyhä Venäjä”, eikä Konstantinopolin patriarkalla ollut enää valtaa Venäjän kirkkoon. Vuonna 1589 Venäjän kirkko irrottautui muodollisestikin Konstantinopolin patriarkaatin valtapiiristä kun Moskovan metropoliitalle myönnettiin patriarkan arvo.[45]

Paavin vaikutusvallan heikkeneminen muokkaa

Paavin vaikutusvalta heikkeni vuoden 1300 tienoilla dramaattisesti, ja katolisen kirkon hajaannus alkoi näkyä. Katolisen kirkon johdon tilalle kristikunnan ohjaajana nousivat maalliset hallitsijat kuten Ranskan ja Englannin kuninkaat, jotka loivat keskitetyt valtiot ja ottivat niiden kirkot ohjaukseensa. Myös ristiretkien epäonnistuminen alkuperäisen tavoitteensa saavuttamisessa heikensi paavien asemaa. Paavin vastaista mielialaa vahvistivat myös kerettiläisten ja kerjäläisveljestöjen, kuten fransiskaanien ja dominikaanien, levittämät vaatimattomuuden ihanteet. Paavinistuin joutui vuonna 1309 siirtymään Roomasta Avignoniin Etelä-Ranskaan, missä paavit joutuivat täysin riippuvaisiksi Ranskan kuninkaista.[46]

 
Avignonin paavin (punaisella) ja Rooman paavin (sinisellä) kannatusalueet suuren länsimaisen skisman aikana 1378–1417. Oransseilla alueilla tuki oli vaihtelevaa.

Paavinistuin palasi Roomaan vuonna 1377. Sen jälkeen paaveja oli jonkin aikaa kaksi, toinen Avignonissa ja toinen Roomassa; tämä tilanne tunnetaan suurena länsimaisena skismana. Vuoden 1409 Pisan kirkolliskokouksen jälkeen paaveja oli jo kolme. Vasta Konstanzin kirkolliskokouksen jälkeen vuodesta 1417 alkaen Roomassa oli jälleen vain yksi, yleisesti tunnustettu paavi. Kirkolliskokous toisaalta syvensi kirkon hajaannusta, ja katolinen kirkko oli hajoamassa lukuisiksi kirkoiksi, joissa hallitsijoilla oli paljon sananvaltaa. Kirkolliskokoukset olivat myös hyväksyneet konsiliarismin, jota paavinistuin ei hyväksynyt.[47]

1300-luvun puolivälistä lähtien monet laajalle levinneet liikkeet arvostelivat kirkkoa. Monet näkivät vuosien 1347–1352 mustan surman rangaistuksena kristikunnan ja paavinistuimen synneistä. Englantilainen radikaali John Wycliffe vaati kirkosta poistettavaksi kaikki ne käytännöt, joita Uudessa testamentissa ei mainita, kuten pyhimysten kunnioittamisen, aneet ja ripin. Böömissä 1400-luvun alussa Jan Hus yhdisti Wycliffin kirkkokritiikin tšekkien kansalliseen liikkeeseen. Hänet tuomittiin harhaoppisena kuolemaan, mistä seurasi Böömin eroaminen omaksi kristilliseksi yhteisökseen.[48]

Mystiikasta tuli 1300-luvulla entistä merkittävämpää. Ajan tunnettuja mystikoita olivat esimerkiksi ruotsalainen Birgitta Birgerintytär, italialainen Katariina Sienalainen, ranskalainen Jeanne d’Arc sekä saksalainen Mestari Eckhart.[49]

Italiassa 1300-luvulla alkaneeseen renessanssiin liittyi kaupunkien maallistumisen voimistuminen, kun taide, talouselämä ja politiikka alkoivat irrottautua kirkon arvoista ja ajatusmaailmasta. Kristinuskoon liittynyt askeettisen elämän ihanne hylättiin, mikä vei suosion luostarielämältä. Keski-Euroopassa syntyneen raamattuhumanismin keskeinen vaikuttaja Erasmus Rotterdamilainen vaati kirkon paluuta alkulähteilleen Raamatun alkukielisten tekstien tutkimuksella. Kirjallisuuden korostaminen tapahtui sen seurauksena, että kirja oli noussut eurooppalaisessa kulttuurissa uudenlaiseen suosioon kirjapainon keksimisen myötä.[50]

Kirkon uudistukset ja niiden seuraukset muokkaa

Uskonpuhdistus ja protestantismin synty muokkaa

Pääartikkelit: Uskonpuhdistus ja Vastauskonpuhdistus
 
Protestantismin (sinisellä) leviäminen uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen jälkeen. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoinen on protestanttista aluetta ja etelä katolista. Poikkeuksia ovat esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola.

Läntisen kristikunnan kriisi kärjistyi 1500-luvun alussa ja synnytti uskonpuhdistuksen eli reformaation. Saksassa alkaneessa uskonpuhdistuksessa syntyi kokonaan uudenlaisia tulkintoja kristinuskosta, ja katolinen kirkko hajosi useiksi kirkkokunniksi.[51]

1520-luvun reformaattoreista keskeisimpiä olivat Martti Luther ja Thomas Müntzer.[52] Vuonna 1529 Lutherin ja sveitsiläisen Ulrich Zwinglin johtamat protestanttiset liikkeet jakaantuivat pysyvästi eri leireihin. Luterilaisuus kehittyi 1530-luvulla selväpiirteiseksi ja maantieteellisesti rajautuneeksi tunnustuskunnaksi ja levisi Saksasta Pohjoismaihin. Zwingliläisyys vakiintui Sveitsissä mutta katosi Saksasta.[53]

Luterilaisuuden kilpailijaksi nousi jo 1530-luvulla kalvinismi, joka on ranskalaissyntyisen Jean Calvinin Sveitsissä perustama liike. Kalvinilaiset korostivat moraalisesti moitteetonta elämää, Jumalan tahdon ankaraa noudattamista ja kirkon riisumista kaikesta ”turhasta”. Calvinin myötä Sveitsin Genevestä tuli reformaation uusi keskus. Calvin pyrki yhdistämään Lutherin ja Zwinglin perinnön vaalijat vaikka olikin teologisesti lähempänä Lutheria kuin Zwingli. Jotkut Saksan ruhtinaat ja kaupungit muuttivat kirkollista toimintaansa kalvinistiseen suuntaan ja yrittivät luoda reformoidun kirkon, jonka kaikki protestantit voisivat hyväksyä.[54]

Englannissa kuningas Henrik VIII syrjäytti paavin Englannin kirkon johtajana vuonna 1534 riitaannuttuaan paavin kanssa avioeroasiassaan. Sen jälkeen Englannin kirkko siirtyi reformaation suuntaan vaikkei kuningas halunnutkaan reformaation kaltaista kirkollista vallankumousta. Uusi anglikaaninen kirkko hahmottui Englannissa 1500-luvun puolivälissä. Myös kalvinismi levisi Englantiin, missä siitä kehittyi puritanismi. Maassa säilyi myös salainen katolinen kirkko.[55]

Katolisen kirkon reformaatio muokkaa

Katolinen kirkko aloitti oman reformaationsa Paavali III:n aikana 1534–1549. Katolisen kirkon hallinto oli kasvanut täyteen epäkohtia ja kirkon johtajien elämäntyyli oli räikeässä ristiriidassa kirkon ihanteiden kanssa. Trenton kirkolliskokouksessa reformi ulotettiin kirkon keskushallintoon ja paavinistuin ryhtyi yhtenäistämään kirkon opetusta ja toimintaa.[56]

Espanjalaislähtöisestä jesuiittajärjestöstä tuli 1500-luvun lopulla katolisen kirkon johtava voima. Sääntökuntaelämä alkoi elpyä monessa katolisessa maassa.[57]

Uskonsodat muokkaa

Ranska ajautui 1500-luvun loppupuolella yli 30 vuoden ajaksi kalvinilaisten hugenottien ja katolilaisten välisiin sisällissotiin. Uskonsotien jälkeen katolisuus elpyi Ranskassa nopeasti, ja vuonna 1685 protestantismi kiellettiin.[58]

Böömistä alkoi vuonna 1618 kolmikymmenvuotinen sota. Se aiheutti paljon tuhoa ja oli vähällä tuhota Saksan protestantismin. Rauhansopimus vakiinnutti Saksan uskonnolliset olot ja antoi luterilaisten lisäksi myös kalvinilaisuudelle laillisen aseman.[59]

Baptistit ja kveekarit muokkaa

1600-luvulla Hollannissa ja Englannissa syntyivät aikuisten kastetta korostanut baptismi sekä spiritualistista näkemystä uskosta ja eroa valtionkirkosta korostanut kveekarien liike. Moni uskonnollinen liike pakeni Englannin uskonnollisia vainoja brittiläisiin siirtokuntiin Amerikkaan.[60]

Modernin maailman haasteet muokkaa

Luonnontieteiden ja kartesiolaisuuden vaikutus muokkaa

Länsimaissa alkoi 1600-luvulla murros, jonka tuloksena syntynyt ”moderni maailma” vaikutti syvästi läntiseen kristinuskoon. Luonnontieteissä oppineet saivat käyttöönsä uudenlaisia välineitä kuten kaukoputken ja mikroskoopin, ja he alkoivat selittää tämänpuoleisen maailman ilmiöitä sisäisillä lainalaisuuksilla eikä enää Jumalan välittömällä vaikutuksella. Raamatun kanssa ristiriidassa oli esimerkiksi tähtitieteilijöiden väite, että Maa kiersi Aurinkoa. Uusi kartesiolainen ajattelutapa levisi kaikkeen tutkimukseen ja sen ulkopuolellekin, ja yksilökeskeinen ajattelutapa lisäsi vapautta. Kartesiolaista ajattelua alettiin soveltaa myös uskontoon, ja uskonnon ja järjen suhdetta pohdittiin. Jotkut oppineet, kuten englantilainen John Locke, pyrkivät osoittamaan perinteisen kristinuskon järjenmukaisuuden. Ranskalainen Pierre Bayle sen sijaan väitti, että uskonnolle ei voitu löytää järkevää perustaa. Englantilaiset deistit näkivät Jumalan teoreettisena käsitteenä, johon ihmisellä ei enää ollut samanlaista suhdetta kuin perinteisessä kristinuskossa.[61]

Herätyskristillisyys muokkaa

 
Englantilainen pappi ja metodismin isä John Wesley saarnaamassa kirkon ulkopuolella.

Protestantismissa syntyi 1600-luvun lopulta alkaen herätyskristillisyys, joka korosti uskonnon henkilökohtaista kokemista omassa elämässä. Saksalainen luterilainen Philipp Jakob Spener edusti pietismiä, jonka myötä kirkko alkoi jakautua ”muotokristittyihin” ja ”elävän” uskon omaksuneisiin kristittyihin. Pietistit muodostivat omia uskonystävien ryhmiä, jotka erottautuivat muusta maailmasta. Heille usko ei enää alkanut kasteesta vaan kääntymisestä. Saksasta levisi myös herrnhutilaisuus, joka toi herätyskristillisyyteen tunteen, joka näkyi sen lauluissa. Englannissa herätys johti uuden kristillisen yhteisön erottautumiseen anglikaanisesta kirkosta. John Wesley ja George Whitefield loivat siellä herätyskokouksen mallin, jonka monet muut liikkeet myöhemmin omaksuivat. Kokousten ympärille syntyi metodismina tunnettu herätysliike, joka loi oman organisaationsa ja irrottautui kokonaan omaksi kirkkokunnakseen.[62]

Valistuksen vaikutus muokkaa

Valistusajattelu syntyi Euroopassa 1700-luvulla ja toi uuden, järjenmukaisen elämänjärjestyksen. Myös uskontoa alettiin arvioida sen mukaan, mikä oli yhteiskunnassa hyödyllistä ja mikä edisti perustellun moraalin mukaista ”hyveellistä” elämää. Ranskassa, missä uskonnonvapautta ei ollut, valistus sai katolisen kirkon vastaisen sävyn. Jotkut niin sanotut ensyklopedistit pitivät koko uskontoa turhana, mutta Jean-Jacques Rousseau ajatteli, että yhteiskunta tarvitsee myös uskontoa.[63] Ranskan suuren vallankumouksen 1789 jälkeen maahan julistettiin uskonnonvapaus.[64]

Ranskan ulkopuolella moni valistunut itsevaltias hallitsija ryhtyi laajentamaan uskonnonvapautta valistuksen ajatusten vaikutuksesta. Saksassa luterilaiset teologit ryhtyivät etsimään luterilaisuudelle modernin ajattelun mukaisia perusteita, mikä synnytti valistuneen ortodoksian suuntauksen. Kirkon oppi alkoi jakautua pysyviin perusoppeihin kuten luomiseen ja vanhurskauttamiseen sekä toisarvoisiin oppeihin, jotka olivat aikasidonnaisia tai vanhentuneita. Vuoden 1740 tienoilla syntynyt neologinen suuntaus opetti, että tunnustukselliset erot olivat jo menettäneet merkityksensä ja kyse oli jo kristinuskon tulevaisuudesta. Joidenkin oppien tarpeellisuus kyseenalaistettiin ja niitä haluttiin tulkita uudelleen järkevästi tai unohtaa.[65]

Leviäminen maailmalle muokkaa

Leviäminen Afrikkaan muokkaa

Kristinusko alkoi levitä Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan 1400-luvulta alkaen. Ensimmäisenä tulivat portugalilaiset, jotka etsivät Afrikasta resursseja ja pyrkivät valtaamaan alueita katoliselle kristinuskolle. Paavi oli antanut portugalilaisille lähetyssaarnaajille monopoliaseman Afrikan rannikolla, ja he ryhtyivätkin tekemään hengellistä työtä afrikkalaisten parissa. Lähetyssaarnaajat pyrkivät korvaamaan afrikkalaisten perinteiset uskonnot katolisuudella mutta joutuivat jossain määrin mukauttamaan omaa uskontoaan perinteisiin uskontoihin saadakseen ihmisiä kääntymään. Kongossa kristityksi kääntynyt kuningas luovutti portugalilaisille orjia, mutta Beninin kuningas kieltäytyi sellaisesta. Tavallinen kansa ei tuolloin suurin määrin vielä kristillistynyt, ja Portugalin imperiumin heikennyttyä kahden vuosisadan jälkeen Afrikan satamakaupunkeihin jäi enää vain pieni määrä katolilaisia.[66]

Eurooppalaiset jatkoivat hajanaisia käännytysyrityksiään Afrikassa 1700-luvulla. Afrikkalaishovien käännytykset onnistuivat kuitenkin vain pintapuolisesti. Ne eivät myöskään johtaneet tavallisen väen kääntymiseen, sillä kristittyjen vastustamat paikalliset tavat kuten moniavioisuus ja esi-isien henkiin turvautuminen olivat syvään juurtuneita.[67]

 
Kongolaisia protestantteja ja englantilaisia lähetyssaarnaajia noin vuonna 1889.

Afrikan käännyttäminen kristinuskoon tehostui 1800-luvulla, kun eurooppalaiset ryhtyivät kolonisoimaan maanosaa. Kolonialistien ja kauppiaiden laivojen mukana saapuivat kristinuskon eri suuntausten keskenään kilpailevat evankelistat. Käännyttämisen ohella lähetystyöntekijät myös kehittivät Afrikan yhteiskuntaa perustamalla esimerkiksi kouluja ja sairaaloita.[68]

Protestanttinen kristillisyys levisi eteläiseen Afrikkaan ja Länsi-Afrikan rannikolle kuten Liberiaan. Katolilaisuus levisi esimerkiksi Timbuktuun, Nigeriin, Kongoon ja eteläiseen Afrikkaan. 1900-luvulla Afrikassa voimistuivat nopeasti kotoperäiset kirkot, jotka olivat profeetallisia ja usein helluntailaisia.[69] Profeettojen seuraajien perustamat epäviralliset lopulta ohittivat koossa kolonialistiset kirkot.[70] Afrikkalaisilla kirkolla on usein vahvat siteet niihin maihin, joista saapuu lähetystyöntekijöitä.[71]

Leviäminen itäiseen Aasiaan muokkaa

Kristinusko alkoi levitä Intiaan ja Kaukoitään 1500-luvulla. Täysin erilaisen uskonnollisen perinteen hallitsemassa Aasiassa ihmisten kristityksi käännyttäminen oli vaikeaa ja herätti paikoin voimakasta vastustusta. Jos lähetyssaarnaajat pyrkivät sopeuttamaan kristinuskoa paikallisiin käytäntöihin eivätkä tuominneet esimerkiksi Buddhan kuvia tai hindulaisten nimityksiä Jumalasta, heitä valvoneet hengelliset auktoriteetit hyökkäsivät heitä vastaan.[72]

 
Jesuiittoja Kiinassa.

Katolilaiset saavuttivat suurimmat voittonsa Filippiineillä, josta tuli Aasian vahvimmin katolinen maa. Japanissa jesuiitat saivat aluksi satoja tuhansia käännynnäisiä, mutta japanilaiset hallitsijat kääntyivät heitä vastaan ja kitkivät kristinuskon maasta väkivalloin vuoden 1612 jälkeen. Kiinassa kristinusko sai 1600-luvulla jonkinlaista hyväksyntää, ja vuonna 1692 sille myönnettiin suvaitun uskonnon asema.[73]

Hollantilaiset toivat protestanttisen uskonsa Indonesiaan 1600-luvulla ja syrjäyttivät siellä portugalilaiset. Englantilaiset ottivat 1800-luvulla vallan Intiassa ja levittivät sinne omaa protestanttisuuttaan.[74]

1900-luvulla aasialaiset kirkot olivat kasvaneet itsenäisiksi ja alkaneet muuttua kotoperäisiksi. Kiinassa valtaan noussut Mao Zedong pyrki hävittämään kristinuskon maasta ja tukahduttikin maan uskonnollisen elämän. Japanissa kirkot saivat toisen maailmansodan jälkeen mahdollisuuden jälleenrakentaa toimintaansa, mutta ne säilyivät vain pienenä vähemmistönä. Etelä-Koreassa kristinusko kasvoi 1900-luvulla voimakkaasti, ja 2000-luvulla jo neljäsosa Etelä-Korean väestöstä on kristittyjä.[75]

Leviäminen Amerikkaan muokkaa

Eurooppalaiset alkoivat levittää kristinuskoa Amerikkaan heti maanosan löydettyään. Jo Kristoffer Kolumbus pystytti ristejä löytämiinsä satamiin. Paavit muistuttelivat Espanjan hallitsijaa siitä, että intiaanit on tuotava kristillisen uskon piiriin.[76]

 
Fransiskaanilähetyssaarnaajia Kaliforniassa.

Dominikaanit tulivat Etelä-Amerikkaan vuonna 1510, fransiskaanit pian heidän jälkeensä, ja jesuiitat saapuivat vuonna 1549.[77]

Etenkin 1500-luvulla intiaanien käännytys oli usein väkivaltaista. Kun paavit saivat tietää tapahtumista Amerikassa, he alkoivat 1600-luvulla vaatia valloittajilta inhimillisempää toimintaa.[78] Intiaaneja puolustaneista amerikkalaispapeista tunnetuimpia oli Bartolomé de las Casas.[79]

Latinalaisen Amerikan kristinusko oli pitkään katolista. 1800-luvulta alkaen myös evankelikaalit ja helluntailaiset ovat kasvattaneet huomattavasti kannatustaan.[80]

Pohjois-Amerikkaan toivat ranskalaiset katolilaisuuden ja englantilaiset protestanttisuuden kuten anglikaanisuuden. Katolisia alkoi saapua Yhdysvaltoihin suuria määriä 1840-luvulla aluksi etenkin Irlannista ja Saksasta. Protestanttisuuden sisällä kehittyi vapaakirkkoja, ja maassa syntyi paljon muitakin uskonnollisia innovaatioita. Kristinuskosta ovat Yhdysvalloissa kehittyneet esimerkiksi mormonikirkko ja seitsemännen päivän adventistit.[81] Afroamerikkalaisten kristillisyys kehittyi omaperäiseksi, ja siihen kuuluvat esimerkiksi gospel ja spirituaalit.[82]

1800-luvun haasteet muokkaa

 
Paavin hallitsema Kirkkovaltio vuonna 1796 vähän ennen paavi Pius VII:n kauden alkua kartassa keltaisella.

Katolisen kirkon poliittinen vaikutusvalta oli heikentynyt 1800-luvulle tultaessa, ja sen maallisesta vallasta jäljellä oli lähinnä vain paavin hallitsema Kirkkovaltio. Syntyi protestiliike, ja katolisiin maihin alkoi syntyä erilaisia organisaatioita, jotka pyrkivät luomaan seurakuntiin uudenlaista tietoisuutta katolisesta perinteestä. Esimerkiksi itsenäisyytensä menettäneessä Puolassa katolisesta kirkosta tuli eräänlainen oman valtion korvike. Paavinistuimelle haluttiin lisää todellista valtaa johtaa katolista kirkkoa sen itsenäisyyden palauttamiseksi, joten paavista tuli Pius VII:n ajasta lähtien katolisen kirkon henkilöitymä ja kansanjoukkojen kunnioituksen kohde.[83]

Katolisen kirkon ja liberaalien välit kylmenivät Ranskan vallankumouksen 1830 seurauksena. Liberaalit pyrkivät työntämään katolisen kirkon mahdollisimman syrjään julkisesta elämästä, sillä he näkivät katolisen kirkon voimana, joka vei ihmisiltä vapauden ja esti järkevät uudistukset. Katolinen kirkko jatkoi vahvaan kansanhurskauteen nojautumista ja nosti Neitsyt Marian entistä keskeisemmäksi.[84]

Protestantit, kuten liberaaliteologi Friedrich Schleiermacher, alkoivat 1800-luvulla nähdä uskonnon olemuksen elämyksenä ja tunteena, josta järki ei voinut sanoa viimeistä sanaa. Preussin kuningas Fredrik Vilhelm III pyrki 1810-luvulla yhdistämään protestanttiset kirkot, mutta unioitu kirkko ei saanut kannatusta luterilaisissa seurakunnissa ja Saksan protestantismi hajosi entistä pahemmin. 1800-luvun alkupuolella yli protestanttisen Euroopan levisi pietismin pohjalta syntyneitä herätysliikkeitä, jotka liittyivät uuteen kansalliseen ajattelutapaan. Pohjoismaissa niistä merkittävin oli lestadiolaisuus.[85]

 
Pelastusarmeija on kristillisen arvomaailman pohjalta toimiva avustusjärjestö, joka perustettiin Englannissa. Ensimmäisen maailmansodan aikainen juliste.

Teollistuvissa protestanttisissa maissa 1800-luvulla julkinen auttaminen oli siirtynyt kirkolta kaupunkien ja kuntien tehtäväksi. Saksassa yksittäiset vaikuttajat ryhtyivät organisoimaan kirkollista auttamistoimintaa ja kouluttamaan diakoneja. Diakonissalaitoksia syntyi vuosisadan puolivälissä Saksaan ja Pohjoismaihin useita kymmeniä. Kirkossakäynti väheni nopeasti kasvavissa teollisuuskaupungeissa, sillä laajatkin työväen asuinalueet saattoivat jäädä vuosikymmeniksi ilman kirkkoja, ja ihmisten vapaa-ajasta kilpailivat monenlaiset uudet menot ja huvitukset. Englannissa perustettiin Pelastusarmeija, jonka tarkoituksena on levittää evankeliumia ja auttaa köyhiä. Englannissa syntyi myös kristillisen sosialismin liike.[86] Myös katolinen kirkko perusti eri maissa useita avustusjärjestöjä.[87]

Kirkon asemaa heikensi 1800-luvulla tieteen kehitys. Evankeliumien todenmukaisuus kyseenalaistettiin ja Charles Darwinin vuonna 1859 esittelemä kehitysoppi kyseenalaisti Vanhan testamentin luomiskertomuksen. Katolinen kirkko sanoutui irti modernista eksegetiikasta ja Darwinin kehitysopista, ja moni protestanttinen uskonnollinen johtaja teki samoin. Torjunta oli jyrkintä Yhdysvaltain herätyskristillisissä piireissä, missä syntyi kristillisen fundamentalismin liike. Euroopan protestantit siirtyivät kuitenkin hyväksymään tieteen itsenäisyyden ja arvon eivätkä enää pitäneet tiedettä ja uskontoa toisensa poissulkevina vaihtoehtoina.[88]

Katolinen kirkko joutui vuoden 1870 jälkeen yhteenottoihin useiden Euroopan valtioiden kanssa. Yhdistynyt Italia miehitti Kirkkovaltion vuonna 1870 ja jätti paavin hallintaan Vatikaanin ja Lateraanin. Tästä seurasi Italiassa vuosikymmeniä kestänyt kiista, joka loppui vasta 1929, jolloin fasistien hallitsema Italia tunnusti itsenäisen Vatikaanivaltion ja takasi katolisen kirkon aseman Italian valtionuskontona. Preussin johtamaksi keisarikunnaksi yhdistyneessä Saksassa katolinen kirkko näytti valtakunnan yhtenäisyyttä uhkaavalta voimalta ja valtio yritti ottaa kirkon valvontaansa tässä kuitenkaan onnistumatta. Ranskassa katolisen kirkon omaisuus siirrettiin vuonna 1902 valtiolle, luostarit suljettiin, kirkko erotettiin valtiosta ja tasavalta julistautui uskonnollisesti sitoutumattomaksi vuonna 1905.[89]

1900- ja 2000-luvuilla muokkaa

1900-luvun alkupuolella kristinuskoa vainottiin kommunistien toimesta verisesti esimerkiksi Neuvostoliitossa ja Espanjassa. Natsi-Saksan hävittyä toisen maailmansodan Saksan evankelinen kirkko luhistui. Saksan asema protestantismin piirissä heikkeni.[90]

Neuvostoliitossa kirkkojen asema alkoi helpottua diktaattori Josif Stalinin kuoltua 1953, mutta kirkkojen toimintavapaus oli yhä rajoitettua. Neuvostoliiton valtapiirissä kuten Puolassa katolinen kirkko säilyi kommunismin merkittävimpänä vastavoimana. Jotkin itäblokin protestanttiset kirkot sitä vastoin kutistuivat pieniksi vähemmistökirkoiksi. Neuvostoliitossa ortodoksinen kirkko alkoi jälleen vahvistua 1980-luvulla, ja ortodoksisuutta pidetään maassa nykyisin yleisesti oleellisena osana venäläisyyttä.[91]

 
Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen osanottajia.

Katolinen kirkko ryhtyi 1800-luvun lopulta lähtien arvioimaan asemaansa uudelleen. Kirkko alkoi suhtautua moderniin yhteiskuntaan kriittisen myönteisesti. Paavi Johannes XXIII järjesti vuosina 1962–1965 uuden kirkolliskokouksen, jossa omaksuttiin entistä myönteisempi kanta moderniin maailmaan ja muun muassa hyväksyttiin uskonnonvapauden periaate. Senkin jälkeen katolinen kirkko on tosin puolustanut pappien selibaattia sekä vastustanut naisten pappisvihkimystä, aborttia ja syntyvyyden säännöstelyä. Katolinen kirkko on onnistunut läntisessä Euroopassa säilyttämään kannatuspohjansa selvästi paremmin kuin protestanttiset kirkot, joiden kannatus on voimakkaasti laskenut. Yhdysvalloissa katolisia on noin neljäsosa väestöstä. Latinalaisessa Amerikassa katolisuus on menettänyt jäseniään etenkin helluntailaisuudelle.[92]

Kristillinen lähetystyö on levittänyt kristinuskoa voimakkaasti etenkin Afrikkaan 1800-luvulta alkaen. Kristinuskoa on levitetty myös Tyynenmeren saarille. Aasiassa lähetystyö on 1900-luvulla tuonut suhteellisen vaatimattomia tuloksia Etelä-Koreaa ja Papua-Uutta-Guineaa lukuun ottamatta. Kiinassa, Pohjois-Koreassa ja Pohjois-Vietnamissa kommunistihallinnot ovat yrittäneet juuria kristinuskoa pois. Islamilaisissa maissa lähetystyötä ei tehdä, sillä kristinuskoon kääntyminen on islamissa kuolemalla rangaistava teko.[93] Lähetystyön tuloksena kristinuskon painopiste on siirtymässä pohjoisen teollisuusmaista globaaliin etelään.[94]

Kristilliset kirkot yhdistävä ekumeeninen liike on 1900-luvulla saavuttanut joitain tuloksia, kuten protestanttisten kirkkojen opillisia yhdentymisiä. Katolisten, ortodoksisten ja protestanttisten kirkkojen välisiä rajoja ei ole kuitenkaan onnistuttu ylittämään.[95]

Yhteiskunnan maallistuminen alkoi vähitellen jo renessanssin ajasta alkaen ja voimistui valistusajan jälkeen. Uskonnosta on tullut henkilökohtaisempaa ja se liittyy erityisesti elämän käännekohtiin.lähde?

Pohjois- ja Etelä-Amerikassa osallistuminen uskonnollisiin menoihin on yleisempää kuin Euroopassa. Samaan aikaan muut kansakunnat näkevät nämä alueet sosiaalisilta arvoiltaan konservatiivisimpina. Erityisesti Yhdysvallat on uskonnollisuudessa muita kansoja konservatiivisempi johtuen kristinuskon lujasta jalansijasta sen eteläisissä ja keskilännen osavaltioissa. Etenkin Yhdysvalloissa kristinusko on alkanut vaikuttaa uudelleen yhteiskunnan päätöksenteossa, lähinnä herätyskristillisessä muodossaan.lähde?

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Aejmelaeus, Lars: Kristinuskon synty. Johdatus Uuden testamentin taustaan ja sanomaan. Helsinki: Kirjapaja, 2007. ISBN 978-951-607-529-0.
  • Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4.
  • Birnstein, Uwe ym.: Kristinuskon historia 2000. Alkukirkosta renessanssiin. Weilin+Göös, 1999. ISBN 951-35-6514-9.
  • Marty, Martin: Kristitty maailma. Kristinuskon globaali historia. (The Christian World. A Global History, 2008.) Suomentanut Juha Meriläinen. Helsinki: Kirjapaja, 2010. ISBN 978-952-247-043-0.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Birnstein 1999, s. 14–15.
  2. ↑ a b c Arffman 2004, s. 15–16.
  3. ↑ Birnstein 1999, s. 18–19.
  4. ↑ Birnstein 1999, s. 21–25.
  5. ↑ Birnstein 1999, s. 30.
  6. ↑ a b Arffman 2004, s. 17.
  7. ↑ Birnstein 1999, s. 42–43.
  8. ↑ Arffman 2004, s. 19.
  9. ↑ Arffman 2004, s. 19–20.
  10. ↑ Airola, Airi: ”4. Vainotusta valtakunnanuskonnoksi”, Kirkon tie, s. 16. Airofilmi, 2002. ISBN 951-98792-2-6.
  11. ↑ Arffman 2004, s. 21–23.
  12. ↑ Arffman 2004, s. 24–27.
  13. ↑ a b Arffman 2004, s. 28–29.
  14. ↑ Birnstein 1999, s. 47.
  15. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 6. Rooma, s. 347. WSOY, 1980. ISBN 951-0-09734-9.
  16. ↑ Birnstein 1999, s. 50.
  17. ↑ a b Arffman 2004, s. 36–38.
  18. ↑ Arffman 2004, s. 41.
  19. ↑ Aejmelaeus 2007, s. 427.
  20. ↑ Aejmelaeus 2007, s. 427–428.
  21. ↑ Aejmelaeus 2007, s. 429–430.
  22. ↑ Arffman 2004, s. 30.
  23. ↑ Arffman 2004, s. 47–48.
  24. ↑ Birnstein 1999, s. 68.
  25. ↑ Arffman 2004, s. 48–51.
  26. ↑ Birnstein 1999, s. 78.
  27. ↑ Arffman 2004, s. 61–63.
  28. ↑ Arffman 2004, s. 76.
  29. ↑ Marty 2010, s. 61–64.
  30. ↑ Marty 2010, s. 279.
  31. ↑ Marty 2010, s. 105–106.
  32. ↑ Arffman 2004, s. 66–69.
  33. ↑ Arffman 2004, s. 70–73.
  34. ↑ Arffman 2004, s. 81.
  35. ↑ Haldon, John: Bysantin historia, s. 50–52. Helsinki: Gaudeamus, 2010.
  36. ↑ Arffman 2004, s. 85–86.
  37. ↑ Arffman 2004, s. 97–98.
  38. ↑ Arffman 2004, s. 88–90.
  39. ↑ Arffman 2004, s. 90–91.
  40. ↑ Arffman 2004, s. 94–96.
  41. ↑ Arffman 2004, s. 96–97.
  42. ↑ Arffman 2004, s. 107.
  43. ↑ Marty 2010, s. 133–134.
  44. ↑ Arffman 2004, s. 125–127.
  45. ↑ Arffman 2004, s. 167–171.
  46. ↑ Arffman 2004, s. 113–114.
  47. ↑ Arffman 2004, s. 116–117.
  48. ↑ Arffman 2004, s. 117–118.
  49. ↑ Arffman 2004, s. 119.
  50. ↑ Arffman 2004, s. 120–123.
  51. ↑ Arffman 2004, s. 128.
  52. ↑ Arffman 2004, s. 133.
  53. ↑ Arffman 2004, s. 137–139.
  54. ↑ Arffman 2004, s. 140–142.
  55. ↑ Arffman 2004, s. 143–145.
  56. ↑ Arffman 2004, s. 145–146.
  57. ↑ Arffman 2004, s. 147.
  58. ↑ Arffman 2004, s. 159–161.
  59. ↑ Arffman 2004, s. 153.
  60. ↑ Arffman 2004, s. 164–167.
  61. ↑ Arffman 2004, s. 172–177.
  62. ↑ Arffman 2004, s. 177–182.
  63. ↑ Arffman 2004, s. 184–188.
  64. ↑ Arffman 2004, s. 191–193.
  65. ↑ Arffman 2004, s. 188–190.
  66. ↑ Marty 2010, s. 250–251.
  67. ↑ Marty 2010, s. 251–252.
  68. ↑ Marty 2010, s. 252–255.
  69. ↑ Marty 2010, s. 257–258.
  70. ↑ Marty 2010, s. 262.
  71. ↑ Marty 2010, s. 270.
  72. ↑ Marty 2010, s. 279–286.
  73. ↑ Marty 2010, s. 286–290.
  74. ↑ Marty 2010, s. 293–294.
  75. ↑ Marty 2010, s. 296–297, 301.
  76. ↑ Marty 2010, s. 187–190.
  77. ↑ Marty 2010, s. 200.
  78. ↑ Marty 2010, s. 194–195.
  79. ↑ Marty 2010, s. 198
  80. ↑ Marty 2010, s. 188–190, 207–208.
  81. ↑ Marty 2010, s. 217, 221–229.
  82. ↑ Marty 2010, s. 240.
  83. ↑ Arffman 2004, s. 196–197.
  84. ↑ Arffman 2004, s. 197–198.
  85. ↑ Arffman 2004, s. 198–200.
  86. ↑ Arffman 2004, s. 201–203.
  87. ↑ Arffman 2004, s. 204.
  88. ↑ Arffman 2004, s. 205–208.
  89. ↑ Arffman 2004, s. 211–212.
  90. ↑ Arffman 2004, s. 222–226.
  91. ↑ Arffman 2004, s. 227–228.
  92. ↑ Arffman 2004, s. 229–239.
  93. ↑ Arffman 2004, s. 241–245.
  94. ↑ Arffman 2004, s. 250.
  95. ↑ Arffman 2004, s. 246–249.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Dué, Andrea & Laboa, Juan Maria: Kristinusko 2000 vuotta. Helsinki: Kirjapaja, 1998. ISBN 951-625516-7.
  • Kristinuskon historia 1–2. Weilin & Göös, 1999.

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kristinuskon_historia&oldid=22263397”