Nikean uskontunnustus

(Ohjattu sivulta Nikaian uskontunnustus)
Kreikkalainen ikoni, jossa on kuvattu keisari Konstantinus ja Nikean 1. kirkolliskokoukseen osallistuneet kirkkoisät. Heidän pitämässä käärössä on uskontunnustuksen teksti kreikaksi sanoihin:"kärsi ja haudattiin" asti.

Nikean uskontunnustus eli Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus (lat. Symbolum Nicaenum, m.kreik. Σύμβολον τῆς Νικαίας, Súmbolon tês Nikaías, ven. Нике́йский си́мвол ве́ры, Nikéjskij símvol véry)[1] on yksi kolmesta niin sanotun vanhan kirkon uskontunnustuksesta. Se laadittiin, kun ilmeni tarve ilmaista käsitteellisesti kristillisten seurakuntien yhteinen usko näiden järjestäytyessä vuonna 325 pidetyssä Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa, ja sitä täydennettiin Konstantinopolin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 381. Nikean uskontunnustus perustuu Apostoliseen uskontunnustukseen.[2]

Kristillisten kirkkojen mukaan Nikean uskontunnustuksessa Raamatun keskeinen oppi kootaan tiivistettyyn muotoon, ja sen keskeinen periaate on kertoa Jumalan teoista Kristuksessa.

Nikean uskontunnustusta käytetään yleisesti eri kirkkokuntien jumalanpalveluksissa. Katolisessa messussa Nikean uskontunnustus lauletaan, ja se muodostaa messun Credo-osan (credo, "minä uskon", latinankielisen uskontunnustuksen ensimmäinen sana).

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa Nikean uskontunnustus on käytössä apostolisen uskontunnustuksen vaihtoehtona[1].

Eri kirkkokuntien käyttämissä versioissa on pieniä eroja sanamuodoissa. Lisäksi on huomattava, että ortodoksisen sanamuodon mukaan Pyhä Henki "lähtee Isästä", kun taas läntisten kirkkokuntien piirissä Pyhä Henki "lähtee Isästä ja Pojasta". Kyseinen ns. filioque -lisäys (lat. filio 'pojasta'; -que 'sekä' > "sekä pojasta") tuli yleisesti käyttöön lännen kirkossa 600–700-luvuilla. Tarkoituksena oli korostaa ylösnousseen Pojan läsnäoloa Pyhän Hengen kautta maailmassa. Lisäys syvensi eroja idän ja lännen kristillisyyden välillä ja oli yksi ortodoksisen ja katolisen kirkkokunnan eron ja lähes tuhatvuotisen molemminpuolisen ekskommunikaation syistä vuonna 1054.

Uskontunnustuksen sisältöMuokkaa

 
Vanhin säilynyt Nikean uskontunnustuksen käsikirjoitus, joka on ajoitettu 500-luvulle.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käyttämä sanamuoto.

Nikean tunnustus

Me uskomme yhteen Jumalaan,
Kaikkivaltiaaseen Isään,
taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.
Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen,
Jumalan ainoaan Poikaan,
joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua,
Jumala Jumalasta,
valo valosta,
tosi Jumala tosi Jumalasta,
syntynyt, ei luotu,
joka on samaa olemusta kuin Isä
ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä,
joka meidän ihmisten
ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista,
tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta
ja syntyi ihmiseksi,
ristiinnaulittiin meidän puolestamme Pontius Pilatuksen aikana,
kärsi kuoleman ja haudattiin,
nousi kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu,
astui ylös taivaisiin,
istuu Isän oikealla puolella
ja on kirkkaudessa tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja jonka valtakunnalla ei ole loppua.
Me uskomme Pyhään Henkeen,
Herraan ja eläväksi tekijään,
joka lähtee Isästä [ja Pojasta,]
jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan
ja joka on puhunut profeettojen kautta.
Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon.
Tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi,
odotamme kuolleiden ylösnousemusta
ja tulevan maailman elämää.[2]

LähteetMuokkaa

  1. a b Aamenesta öylättiin evl.fi. Viitattu 18.6.2009.
  2. a b Uskontunnustukset evl.fi. Viitattu 17.4.2020.

Aiheesta muuallaMuokkaa

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Thurén, Jukka: Israelin usko. SLEY-kirjat, 1977 ISBN 9516173934
  • Thurén, Jukka Kirkon usko: nikaialaisen uskon tunnustajan opas. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja, 2002 ISBN 9789524581998


Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta: