Reformoidut kirkot

yleisnimitys Sveitsin alueella syntyneille protestanttisille kirkkokunnille

Reformoidut kirkot on yleisnimitys Sveitsin uskonpuhdistuksen pohjalta syntyneille kristillisille kirkoille. Reformoituihin kirkkoihin lasketaan kuuluvaksi se kristikunnan osa, jonka juuret ovat Ulrich Zwinglin, Jean Calvinin ja John Knoxin toiminnassa. Uskonpuhdistuksen vuosisadalla reformoiduilla viitattiin yleisnimityksenä sekä luterilaisiin että reformoituihin. 1600-luvulta lähtien käsitteellä on viitattu yksinomaa kalvinisteihin.[1]

Reformoidut kirkot ovat itsenäisiä eikä niillä ole yhteisesti hyväksyttyjä tunnustuskirjoja. Englanninkielisissä maissa reformoituihin kirkkoihin on yleisesti viiitattu presbyteerisinä kirkkoina niiden seurakuntajärjestyksen vuoksi.[1] Reformoituihin kirkkoihin kuuluu nykyisin noin 75 miljoonaa jäsentä ja niiden alkuna pidetään Zürichissä harjoittamaa hengellistä toimintaa, joka sai vaikutteita Martti Lutherilta.lähde?

Nimitys reformoitu kristillisyys käsitetään eri tavoin. Suppeammassa merkityksessä kalvinistinen niin sanottu TULIP-oppiselvennä on sen ydin. Laajemmassa merkityksessään reformoidulla kristillisyydellä tarkoitetaan yleisesti vastakohtaa sakramentteja ja kirkollisuutta korostavalle kristillisyydelle.lähde?

Reformoitujen näkemys kristillisyydestä on monien myöhemmin syntyneiden vapaiden protestanttisten yhteisöjen pohja.lähde?

OppiMuokkaa

Reformoitu kristillinen oppi perustaa elämän yksinomaan Raamattuun ja hylkää tradition. Kalvinistisen käsityksen mukaan Raamattu on insprioitua Jumalan sanaa, jonka kirjoittaja ovat olleet Pyhän Hengen välikappaleita. Reformoitu kirkko panee paljon painoa myös Vanhalle Testamentille, mikä johtuu käsityksestä Raamatun läpikohtaisesta ohjeellisuudesta sekä kirkon lainomaisesta hengestä. Apokryfikirjoja ei pidetä samanarvoisena kuin Raamatun muita kirjoja.[2]

Reformoitujen opilliset korostukset ovat lähtöisin Jean Calvinilta. Jumalanpalveluksen ulkoinen yksinkertaisuus jatkuu sekä pappien vaatetuksessa että kirkon sisustuksessa. Raamattu on reformoidulle kirkolle erehtymätöntä Jumalan sanaa. Raamatun kriittinen merkitys tulkitaan jonkin verran toisin kuin luterilaisuudessa.lähde?

JumalaMuokkaa

Reformoitu uskonnollisuus tähtää Jumalan kunniaan ja etualalla on Jumalan valtasuuruus ja majesteettius. Refomoitu oppi kieltää pyhimysten, Marian, kuvien ja reliikkien palvonnan ja hyväksyy välittäjäksi ainoastaan Kristuksen. Reformoitujen Jumala on jylhyydessään valtava, jolla on kaikki valta tehdä mitä tahtoo.[3]

IhmiskäsitysMuokkaa

Reformoidun kristillisyyden käsitys ihmisestä on alkutilaltaan vanhursakas ja pyhä Jumalan kuvan mukaisesti. Alkutilassaankin ihminen oli kuitenkin ruumiillisesti kuolevainen ja epätäydellinen. Syntiinlankeemus oli tottelemattomuutta ja se turmeli täydellisesti ihmisluonnon.[4]

EnnaltamääräämisoppiMuokkaa

Pääartikkeli: Ennaltamääräämisoppi

Ominainen piirre reformoidulle kirkolle on ennaltamääräämisoppi, jonka mukaan Jumala on ennalta määrännyt toiset ihmiset pelastukseen; opin ääri-ilmiön mukaan toiset on määrätty kadotukseen. Oikea kirkko muodostuu niistä, jotka on valittu pelastukseen.lähde?

ArmonvälikappaleetMuokkaa

Sakramentteja on luterilaisuuden tavoin kaksi: kaste ja ehtoollinen.lähde?

KirkkoMuokkaa

Kun Luther korosti, että kirkon elämässä ja opissa ei saa olla Raamatun vastaisia asioita, Calvin korosti enemmän sitä, että seurakunnan toiminnan tulee olla nimenomaan Raamatun mukaista eli sellaista mikä on Raamatussa nimenomaan mainittu. Tämä näkyy muun muassa reformoidun kirkkorakennuksen yksinkertaisuutena. Rakennukset ovat karuja ja niissä ei ole esimerkiksi alttareita, sillä Calvinin mukaan esineet ja kuvat johtivat harhaan Jumalan palvelemisesta.lähde?

HistoriaMuokkaa

Reformoidun kristillisyyden yleismuoto sai alkunsa uskonpuhdistuksen saksalsaisesta pääomasta, kun Sveitsin reformaatio liittyi Lutherin uskonvanhurskausoppiin. Alkuajoilta on myös muistettava lieveilmiöt Elsass-Lothringenissa sekä muussa Ranskassa. Esikalvinilaisia tunnustuksia ovat Confessio Tetrapolitana (1530), Confessio Basileensis (1534) sekä Confessio Helvetica prior (1536).[5]

Zwinglin kuoleman jälkeen reformoidun liikkeen johtoon nousi Jean Calvin. Samalla Sveitsin uskonpuhdistuksen painopiste siirtyi Länsi-Sveitsiin, erityisesti Geneven kaupunkiin.[6]

LevinneisyysMuokkaa

Reformoidun kristillisyyden historiallisesti tärkein emämaa on Sveitsi, jossa keskus on Calvinin saarnakirkko, St. Pierren tuomiokirkko, Genevessä sekä sitä lähellä olevat muut muistomerkit, uskonpuhdistajain suuri reliifi sekä Collège de Calvin. Toinen keskeinen paikka on Zürichissä sijaitseva Zwinglin pääkirkko Grossmünster. Ranskassa reformoituja suuntia edustavat eritysesti vanhojen hugenottien jälkeläiset.[1]

Reformoidun kirkon eri muotojaMuokkaa

Reformoidun kristillisyyden herätyskristillistä muotoa edustaa presbyteriaaninen kirkko, joka on opillisesti samankaltainen, mutta käytännön elämältään matalakirkollisempi, evankelioivampi ja enemmän kristittyjen yleistä pappeutta korostava. Presbyteriaaninen kirkko on valtiokirkkona Skotlannissa.

PresbyteerisyysMuokkaa

Presbyteereiksi kutsutaan ihmisiä, jotka ovat reformoitu Pohjois-Amerikassa ja Skotlannissa. Presbyteerisissä jumalanpalveluksissa opetuksella ja saarnalla on tärkeä asema ja ehtoollista vietetään useasti vain neljä kertaa vuodessa.[7]

KalvinismiMuokkaa

Reformoitu kirkko levisi kalvinistisena liikkeenä eri puolille maapalloa Alankomaiden kautta. Vuonna 1581 Alankomaiden pohjoisosaan syntyi kalvinistinen valtio. Se oli uskonnollisesti suvaitsevainen ja otti vastaan ihmisiä, joita vainottiin uskontonsa takia. Osa ihmisistä jatkoi matkaansa Alankomaista Pohjois-Amerikkaan, jossa sai rauhassa harjoittaa uskontoaan. Kalvinisteja kutsuttiin Ranskassa nimellä hugenotit. Hugenotteja vainottiin Ranskassa, koska he vastustivat katolisen kirkon valtaa. Vuonna 1598 hugenotit saivat täydellisen uskonnonvapauden. 1600-luvun lopulla protestantit karkoitettiin Ranskasta, hugenotit mukaan lukien.[7]

KongregationalistitMuokkaa

Kongregationalistiset kirkot korostavat seurakunnan itsenäisyyttä. Kongregationalistisia kirkkoja esiintyy paljon Yhdysvalloissa ja niiden johdossa on usein pappi, joka on paikallinen. Kongregationalismi alkoi Englannista ja sieltä se levisi Pohjois-Amerikkaan.[7]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Tiililä, Osmo: Kristilliset kirkot ja muut yhteisöt. Helsinki: WSOY, 1963. ISBN 951-0-32050-1.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c Tiililä 1963, s. 273
  2. Tiililä 1963, s. 280-282
  3. Tiililä 1963, s. 282-283
  4. Tiililä 1963, s. 283-285
  5. Tiililä 1963, s. 275
  6. Katri Hanki, Outi Könni, Seppo Nyyssönen: "Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko" Sanoma Pro Oy, sivut 54-58.
  7. a b c Katri Hanki, Outi Könni, Seppo Nyyssönen: "Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko" Sanoma Pro Oy, sivut 57-58.