Helvi Hämäläinen

suomalainen kirjailija

Helvi Heleena Hämäläinen (16. kesäkuuta 1907 Hamina17. tammikuuta 1998 Espoo)[1] oli suomalainen kirjailija. Hän julkaisi yli kuusi vuosikymmentä kestäneen kirjailijanuransa aikana kymmeniä proosa- ja runoteoksia. Hämäläinen sai muun muassa Pro Finlandia -mitalin vuonna 1959 ja Finlandia-palkinnon 1987.[2]

Helvi Hämäläinen
Essi Renvall veistämässä Helvi Hämäläisen muotokuvaa vuonna 1943.
Essi Renvall veistämässä Helvi Hämäläisen muotokuvaa vuonna 1943.
Henkilötiedot
Syntynyt16. kesäkuuta 1907
Hamina
Kuollut17. tammikuuta 1998 (90 vuotta)
Espoo
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Elämä muokkaa

Hämäläinen syntyi Haminassa. Hänen vanhempansa olivat nahkuri Aaro Hämäläinen (1873–1922), joka oli lähtöisin Ilomantsista, ja Iida o.s. Mikkelsson (1880–1951), joka oli lähtöisin Somerniemeltä.[3] Helvi Hämäläisen serkku äidin puolelta oli Miss Suomi Ester Toivonen, joka myös syntyi Haminassa.[4]

Hämäläinen muutti jo kouluikäisenä vanhempiensa kanssa Helsinkiin, jota hän kuvasi monissa teoksissaan. Isän kuoltua vuonna 1920 perhe jäi köyhyyteen, mutta äiti Ida eli vielä pitkään.[5] Helsingissä Hämäläinen kävi seitsemän luokkaa Lucina Hagmanin perustamaa Helsingin uutta yhteiskoulua, jonka johtajana tuolloin oli Gustaf Munsterhjelm.[6]

1930-luvulla Hämäläinen työskenteli WSOY:llä Porvoossa oikolukijana. Porvoossa hän avioitui Niilo Haapmanin kanssa. Yhteiselo päättyi vain viikon jälkeen, ja Hämäläinen palasi pian Helsinkiin. Hämäläisen ja Haapmanin poika Jussi Haapman (1932–1985) toimi Helsingin Sanomien arkiston johtajana.[5][4] Jussi Haapmanin puoliso vuodesta 1964 oli tekstiilitaiteilija Hilkka Rahikainen-Haapman.[7]

Hämäläisen rakkaussuhde kirjailija Olavi Paavolaiseen alkoi 1938 ja päättyi syksyllä 1941.[1][4]

Helsingin ohella Helvi Hämäläisen elämänvaiheisiin liittyviä paikkakuntia ovat Pusulan Arimaa ja Somerniemen Härjänoja, joista kummallakin hänen Somerniemen Palikaisista kotoisin olleella äidillään oli sukulaisia. Näiden luona Hämäläinen vietti äitinsä ja poikansa kanssa etenkin kesiään ja myös sota-ajan talvia kirjoittaen ja saaden samalla aineksia sekä romaaneihinsa että runoihinsa ensin Arimaan ja sitten Härjänojan luonnosta ja ihmisistä. Sittemmin hän hankki myös oman mökin Härjänojalta.[8]

Vuodesta 1960 Hämäläinen asui Espoon Tapiolassa.[4] Hämäläinen kuoli 90-vuotiaana 17. tammikuuta 1998. Hänet on haudattu Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle.[4]

Tuotanto ja vastaanotto muokkaa

Proosa muokkaa

Hämäläinen kirjoitti ensimmäisen romaaninsa Kaunis sielu talvella 1927–28 mutta sitä ei julkaistu, Hämäläisen oman arvion mukaan sen käsittelemän samaan sukupuoleen kohdistuvan halun teeman vuoksi.[9][10][11] Kaunis sielu oli paitsi aiheiltaan, myös muodoltaan radikaali modernistinen teos, joka kuvasi kertojapäähenkilönsä mielen särkymistä.[11] Se julkaistiin lopulta Hämäläisen suostumuksella postuumisti vuonna 2001. Hämäläisen ensimmäinen julkaistu teos, romaani Hyväntekijä, ilmestyi vuonna 1930. Toisessa romaanissa, Lumouksessa (1932), on vaikutteita D. H. Lawrencelta. Varsinaisen läpimurtonsa Hämäläinen teki 1935 ilmestyneellä, naisten asemaa käsittelevällä työläiskuvauksella Katuojan vettä. Vuonna 1937 ilmestynyt romaani Tyhjä syli jatkoi työläiskuvauksia ja lawrencelaisia teemoja, sukupuolen ja seksuaalisuuden tarkastelua.[1]

Urbaanien työläis- ja myöhemmin sivistyneistöromaanien ohella toinen juonne Hämäläisen tuotannossa ovat romaanien ja myös runojen maaseutukuvaukset, joihin hän ammensi aiheita äitinsä suvun kotiseudulta, ensin Pusulan Arimaalta ja sitten Somerniemen Härjänojalta, jota kirjailija nimitti ”runokyläkseen”. Tätä osaa hänen tuotannossaan edustavat etenkin kyläaiheisten romaanien ihmis- ja yhteisökuvaukset ja runojen luontokuvasto. Hämäläisen tapa käyttää tunnistettavia esikuvia johti kuitenkin ristiriitoihin myös kyläyhteisössä ja näin hän etääntyi myös tästä aihepiiristä.[4] Hämäläisen kyläromaaneista ensimmäinen oli Kylä palaa (1938).[1]

Hämäläisen tunnetuin teos on romaani Säädyllinen murhenäytelmä (1941), joka ilmestyessään aiheutti suuren kohun, koska romaanin päähenkilöistä oli tunnistettavissa useita sen ajan merkittäviä kulttuurihenkilöitä, muun muassa Tyyni Tuulio ja Hämäläisen miesystävä Olavi Paavolainen.[5] Paitsi henkilöhahmoja ja ympäristöjä lukijat pitivät tosina myös tapahtumia, kuten tunnistettavien henkilöiden uskottomuutta. Romaanin ensimmäisistä painoksista sensuroitiin muun muassa homoseksuaalisuuden kuvaukset, ja teos julkaistiin kokonaisena vasta 1995.[10] Seuraavat romaanit, Velvoitus (1942) ja Hansikas (1943) ovat myös Helsingin ja sivistyneistön kuvauksia. Säädyllisen murhenäytelmän jatko-osa Kadotettu puutarha ilmestyi vasta 1995.[1]

Jatkoa Hämäläisen maaseutukuvauksille olivat pienoisromaani Pouta (1946), Tuhopolttaja (1949) ja Karkuri (1962) sekä humoristinen Ketunkivi (1948).[1] Vaikeita aiheita käsitelleet Tuhopolttaja ja Karkuri johtivat Hämäläisen kuvaamassa kyläyhteisössä samanlaiseen vieroksuntaan kuin hänen sivistyneistöromaaninsa aiemmin.[4]

Romaani Kolme eloonherätettyä (1953) sijoittui Raamatun aikaan ja pienoisromaani Suden kunnia (1962) Palestiinaan Rooman vallan aikana. Muut 1950-luvun romaanit Uusi Adam ja Kylänruusut ilmestyivät vasta 1997 ja 1998.[1]

1990-luvulla kirjailijan vielä eläessä ja 2000-luvulla postuumisti julkaistiin useita Hämäläisen tuotannosta aiemmin julkaisematta jääneitä romaaneja. Näihin kuuluivat myös Säädyllisen murhenäytelmän jatko-osa Kadotettu puutarha (1995) ja Kaunis sielu (2001) .

Runous muokkaa

Hämäläisen varhaista runotuotantoa ovat runonäytelmät Aaverakastaja (1936) ja Kuunsokea (1937). Näitä seuraavassa Härjänojan runoudessa kokoelmissa korostui voimakas luonnontunne ja mielikuvitus. Tämän kauden teoksia olivat runokokoelmat Lapsellinen maa (1943), Voikukkapyhimykset (1947) ja Pilvipuku (1950) sekä runonäytelmät Viheriä poika (1947) ja Pilvi (1947).[1]

Hämäläisen runouden kolmannessa vaiheessa korostuivat kansalliset ja henkilökohtaiset menetykset. Tyylillisiä vaikutteita kirjailija sai sekä kansanrunoudesta että modernismista. Tämän vaiheen kokoelmia olivat Surmayöt (1957), Punainen surupuku (1958) ja Pilveen sidottu (1961). Runotuotannon neljäs vaihe kokoelmissa Poltetut enkelit (1965) ja Sokeat lähteet (1967) sisälsi apokalyptisiä näkyjä ihmiskunnan tuhosta.[1]

Parikymmentä vuotta hiljaiseloa viettänyt Hämäläinen palasi uudestaan julkisuuteen 1987, kun hänen runokokoelmansa Sukupolveni unta ilmestyi.[4] Siinä korostuivat kirjailijan sukupolven yhteiset kokemukset ja huoli luonnon tuhoutumisesta. Liikkeellepanijana uuteen luomisvaiheeseen oli Hämäläisen pojan kuolema vuonna 1985.[1] Hämäläinen sai kokoelmasta vuonna 1987 Finlandia-palkinnon.[4] Sukupolveni unta herätti suurta kiinnostusta, joka nosti 80-vuotiaan kirjailijan julkisuuteen seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, ja jatkui vielä myös kirjailijan kuoleman jälkeen. Tänä aikana kirjailijan teoksista tehtiin uusia painoksia ja myös aiemmin julkaisemattomia teoksia ilmestyi.[1]

Muuta tuotantoa muokkaa

1930-luvulla Hämäläinen kirjoitti salanimellä Annikki Heinä serkkunsa Ester Toivosen elämäkerran. 1990-luvulla julkaistiin Ritva Haavikon kirjoittama Hämäläisen elämäkerta sekä Hämäläisen ja Haavikon yhdessä toimittamat kirjailijan päiväkirjat vuosilta 1955–1988.

Teokset muokkaa

Romaanit muokkaa

  • Hyväntekijä (1930)
  • Lumous (1934)
  • Katuojan vettä (1935)
  • Tyhjä syli (1937)
  • Kylä palaa (1938)
  • Säädyllinen murhenäytelmä (1941)
  • Velvoitus (1942)
  • Hansikas (1943)
  • Kylä vaeltaa (1944)
  • Pouta (1946)
  • Sarvelaiset (1947)
  • Ketunkivi (1948)
  • Tuhopolttaja (1949)
  • Kasperin jalokivet (1953)
  • Kolme eloonherätettyä (1953)
  • Karkuri (1961)
  • Suden kunnia (1962)
  • Kadotettu puutarha (1995)
  • Säädyllinen murhenäytelmä (täydellinen laitos 1995)
  • Uusi Aadam (1997)
Postuumit romaanit
  • Kylänruusut (1998)
  • Kaunis sielu (talvella 1927–1928 kirjoitettu proosateos, jonka kustantamot alun perin torjuivat. Julkaistu 2001)
  • Raakileet (vuonna 1950 laadittu sota-aikaa käsittelevä käsikirjoitus, jota ei kehitelty valmiiksi romaaniksi asti. Käsikirjoitus julkaistiin 2007)

Runokokoelmat muokkaa

Runonäytelmät muokkaa

  • Kuunsokea (1937)
  • Viheriä poika (1946)
  • Pilvi (1946)

Päiväkirjat muokkaa

  • Päiväkirjat 1955–1988 (toimittanut Ritva Haavikko, 1994)

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. a b c d e f g h i j k Haavikko, Ritva: ”Hämäläinen, Helvi (1907–1998)”, Suomen kansallisbiografia, osa 4, s. 210–213. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-445-2. Teoksen verkkoversio.
  2. Hämäläinen, Helvi Kirjasampo.fi. Viitattu 22.5.2024.
  3. Haavikko–Hämäläinen 1993, s. 12, 14, 20.
  4. a b c d e f g h i Rahikainen, Esko: Helvi Hämäläinen Someron kaupunginkirjasto. Viitattu 9.3.2016.
  5. a b c Liukkonen, Petri: Helvi Hämäläinen (1907–1998). Authors’ Calendar. Viitattu 9.3.2016. (englanniksi)
  6. Haavikko–Hämäläinen 1993, s. 71–72.
  7. Hämäläinen 1994, s. 104.
  8. Haavikko–Hämäläinen 1993.
  9. Haavikko–Hämäläinen, s. 93
  10. a b Stang 2015, s. 223.
  11. a b Ovaska 2020, s. 48–52

Kirjallisuutta muokkaa

  • Kähkönen, Marjut: Ei kenenkään veli: Naiskirjailijuuden metaforat Helvi Hämäläisen lyriikassa. Helsinki: SKS, 2004. ISBN 951-746-507-6.
  • Rahikainen, Esko: Kylä, kirjailija ja talonemäntä: Muistoja ja muistiinpanoja Helvi Hämäläisestä, Salme Sirrosta ja Somerniemen Härjänojan kylästä. Somero: Amanita, 2003. ISBN 952-5330-11-7.
  • Rahikainen, Esko: Tie Härjänojaan: Muistiinpanoja kirjailija Helvi Hämäläisen suvun taipaleelta. Espoo: Lintu, 1987. ISBN 951-95401-2-1.
  • Suvi Ahola, Mitä Helvi Hämäläinen todella sanoi? Helsinki: WSOY 2023 ISBN 978-951-0-48723-5

Aiheesta muualla muokkaa