Avaa päävalikko

Algot Untola

suomalainen kirjailija, toimittaja ja poliitikko

Algot Untola, alun perin Algoth Tietäväinen, kirjailijaniminä Maiju Lassila ja Irmari Rantamala (28. marraskuuta 1868 Tohmajärvi21. toukokuuta 1918 Helsinki[1]), oli suomalainen kirjailija ja toimittaja. Tietäväisten sukuun syntyneelle pojalle annettiin nimeksi Algoth, mutta hän muutti nimensä myöhemmin Algot Untolaksi.

Algot Untola
Algot Untola.gif
Henkilötiedot
Syntynyt 28. marraskuuta 1868
Tohmajärvi, Suomen suurruhtinaskunta
Kuollut 21. toukokuuta 1918 (49 vuotta)
Helsinki, Suomi
Ammatti kirjailija, toimittaja
Kirjailija
Salanimi Maiju Lassila
Irmari Rantamala
Väinö Stenberg
J. I. Vatanen
Liisan-Antti
Jussi Porilainen
Esikoisteos Tulitikkuja lainaamassa (Maiju Lassilana) (1910)
Aiheesta muualla
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Sisällysluettelo

Lapsuus ja nuoruusvuodetMuokkaa

Untolan vanhemmat olivat maanviljelijä Jaakko Wilhelm Tietäväinen ja Maria Simontytär Hakulinen. Isä kuoli vuonna 1881, ja seuraavana vuonna Algotin äiti meni uusiin naimisiin. Pojan isäpuolen alkoholinkäyttö aiheutti perheelle ongelmia. Koulussa hyvin menestynyt Algot pääsi sukulaisten avustuksella 1887 Sortavalan seminaariin[2], josta hän valmistui kansakoulunopettajaksi 23. elokuuta 1891.

Pietarin vuodet ja opettajan uraMuokkaa

Untola toimi opettajana Raahessa, Kälviällä ja vuodesta 1893 lähtien Viipurissa, mutta sitten hän vaihtoi alaa ja siirtyi vuonna 1900 puutavarakauppiaaksi Pietariin.

Pietarissa Untola meni 1903 naimisiin Therese Marie Johanna Küstringin kanssa[1]. Avioliitto päättyi kuitenkin nopeasti erään version mukaan siksi, että Therese Marie olisi ollut hermafrodiitti, toisen version mukaan taas Untola jätti vaimonsa heti häiden jälkeen. Avioliitto pysyi kuitenkin muodollisesti voimassa vuoteen 1913 saakka, jolloin Untola sai virallisen eron.[3]

Pietarissa Untola liittyi mukaan sosialistivallankumouksellisten toimintaan ja kertoi itse olleensa avustajana mukana Venäjän sisäministeriä von Plehweä vastaan 28. elokuuta 1904 tehdyssä pommiattentaatissa. Plehwen murhan jälkeen Untola pakeni Suomeen ja toimi opettajana ensin Lohjalla Lohjansaaren koulussa 1904–1905 ja sen jälkeen Kaustisella Vintturin koulussa 1905–1907.[4][5]

Kaustisella ollessaan Untola alkoi kirjoittaa suomalaisen puolueen Kokkola-lehteen heti vuoden 1905 suurlakon jälkeen ja seuraavana vuonna hän alkoi kirjoittaa lehteen pakinoita Liisan Antti ja Maamies-nimimerkeillä. Näiden pakinoiden herättämän huomion vuoksi Untola palkattiin myöhemmin suomalaisen puolueen vaaliagitaattoriksi. Vuonna 1905 Untola oli tavannut Lohjalla leskirouva Olga Jasinskin, jonka kanssa hän asui yhdessä vuoteen 1907 saakka. Suhde päättyi, kun parin yhteinen lapsi kuoli ja kiivaan riidan lopuksi Jasinski kaatoi rikkihappoa Untolan sukupuolielimille.

Juha Hurmeen mukaan Untola ei sukuelintensä tuhouduttua enää kirjoittanut miehen nimellä.[3]

KirjailijanaMuokkaa

Opettajantoimen jätettyään Untola työskenteli ensin suomalaisen puolueen agitaattorina Vaasan läänin pohjoisessa ja itäisessä vaalipiirissä ja sitten vuosina 1908–1909 Satakunta-lehden päätoimittajana Porissa. Untola aloitti kirjailijanuransa julkaistuaan keväällä 1909 osittain omaelämäkerrallisen Harhama-romaaninsa.

Untola kirjoitti monilla kirjailijanimillä, joita olivat Maiju Lassila, Irmari Rantamala, Väinö Stenberg, J. I. Vatanen, Liisan-Antti ja Jussi Porilainen. Untolan tunnetuimmat teokset ovat Irmari Rantamalan nimellä 1909 julkaistu Harhama ja Maiju Lassilan nimellä vuonna 1910 ilmestynyt Tulitikkuja lainaamassa. Untola kieltäytyi ottamasta vastaan jälkimmäisestä kirjasta voittamaansa valtion palkintoa. Asuessaan Kouvolassa Untola kirjoitti vuosina 1911–1912 useita näytelmiä kuten Kun lesket lempivät, Kun ruusut kukkivat, Luonnonlapsia ja Nuori mylläri. Pelkästään 1912 Untola julkaisi 9 kirjaa eri salanimillä. Kaikkiaan Untola kirjoitti eri nimillä yli 20 kirjaa, viimeisen kirjansa Turman talo hän julkaisi 1916 Irmari Rantamalan nimellä.

Työmies-lehden toimittajanaMuokkaa

Untola kannatti aluksi Suomalaista puoluetta, mutta riitaantui ja liittyi SDP:hen. Kesällä 1916 Untola kirjoitti Työmies-lehteen kolme "Porvarikirjettä", jotka olivat hänen jäähyväisensä Suomalaiselle puolueelle. Syksystä 1917 lähtien Untola toimi Työmies-lehden vakituisena avustajana ja sittemmin toimittajana.

Panu Rajalan mukaan Työmies-lehdessä Untola ("Irmari Rantamala") "kiihotti punakaarteja surmaamaan luokkaviholliset viimeiseen mieheen, jotta uusi punainen huomen veressä kirkastuisi" ja hän vielä erikseen kehotti tappamaan muun muassa kirjailija Juhani Ahon.[6][7]

Viimeiset vaiheetMuokkaa

 
Valkoiset hautaamassa teloittamaansa Algot Untolaa Santahaminassa toukokuussa 1918.

Untola oli sisällissodassa punaisten puolella. Hän oli Työmies-lehden toimituksessa Helsingin valtaukseen saakka ja lehden 12. huhtikuuta ilmestynyt viimeinen numero oli Untolan yksin toimittama. Viimeinen numero ehdittiin painaa mutta sen jakelu jäi kesken saksalaisten joukkojen edettyä Helsingin keskustaan.

Untola vangittiin Helsingin valtauksen jälkeen, ja hän kuoli 21. toukokuuta 1918 epäselvissä olosuhteissa. Häntä oltiin kuljettamassa Helsingistä laivalla Suomenlinnaan teloitettavaksi. Jotkut tahot väittävät Untolan hypänneen veteen aikeinaan pako. Toiset sanovat, että Untola olisi ammuttu laivan kannelle ja sitten heitetty veteen.[8] Leo Lindstenin kirjassa Maiju Lassila – legenda jo eläessään on Untolan viimeisistä vaiheista seuraava kuvaus:

»Merikapteeni evp. Sten Lille kertoi myös, että etappipataljoonan teloitusryhmät valittiin vapaaehtoisista. Hän ei ollut itse ilmoittautunut joukkoon 21. toukokuuta, mutta kuului etappipataljoonaan ja oli Katajanokan vankilan pihalla sinä aamuna, jolloin Untola tuotiin laivalle kuljetettavaksi. Lillen mukaan Untola oli 'pieni mies, joka oli pukeutunut suureen päällystakkiin'. Salmen ja Gunnar Björlingin (1887–1961) lisäksi laivalla olleiden vartiomiesten joukossa olivat ainakin Wolmar Henrik Ståhlberg (1887–1940; myöh. mm. Turun kuritushuoneen 2. apulaisjohtaja) ja Viljo Numminen (1896–1960; myöh. korkeimman oikeuden oikeusneuvos). Saamani tiedonannon mukaan juuri Ståhlberg olisi tuupannut Untolan laivalta mereen. Viljo Nummisen osuudesta eivät hänen vaimonsa ja poikansa, opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen ja Uuden Suomen päätoimittaja Juha Numminen, tienneet enemmän kuin sen, että hän kuului valkokaartin 1. pataljoonaan ja oli siten yksi Tehtaankadun kansakoululta laivalle komennetuista vartijoista.[9]»

Ajan henkeä kuvaa, että senaattori A. Osw. Kairamo oli juuri Untolan kuolinpäivän aattona lähettänyt Suomenlinnan komendantille kirjeen, jossa hän kiinnitti tämän huomiota siihen, että vankien joukossa pitäisi olla yksi kaikkein pahimmista kansankiihottajista, Untola. Komendantin sanatarkka vastauskirje kuului näin: ”Senaattori K. Herra A. Osw. Kairamo. Herra Senaattorin kirjailija Maiju Lassilaa koskevan ystävällisen kirjeen johdosta toukokuun 20. päivältä minulla on ilo ilmoittaa, että kuten päivälehdistä on jo käynyt ilmi, kyseessäoleva mies on jo ammuttu. Suurimmalla kunnioituksella/Carl von Wendt.”lähde?

Myös kirjailija ja Untolan kirjojen kustantaja Eino Railo, Toivo T. Kaila, kirjailijat Kyösti Wilkuna ja Toivo Tarvas sekä senaattori Oswald Kairamo olivat mukana Untolaa kuljettaneessa laivassa, ja heidän oli tarkoitus seurata Untolan teloitusta.[10]

Algot Untola haudattiin teloitettujen punaisten joukkohautaan Santahaminan vankileirille. Vuonna 1939 Untolan jäännökset siirrettiin Hietaniemen hautausmaalle.[11]

TeoksetMuokkaa

Nimellä Irmari RantamalaMuokkaa

  • Harhama ja Martva. Kustannus Oy Kansa 1909.
  • Israelitar. Otava 1913.
  • Kuoleman rajoilla. Otava 1915
  • Turman talo. Kustannus Oy Kirja 1917.
  • Totuuden nimessä. Kansankulttuuri 1948.
  • Viimeiset kirjoitukset. Love 1977

Nimellä Maiju LassilaMuokkaa

  • Tulitikkuja lainaamassa. Kustannus Oy Kansa 1910.
  • Pirttipohjalaiset. Kustannus Oy Kansa 1911.
  • Kun lesket lempivät. Arvi A. Karisto 1911.
  • Pojat asialla. Kustannus Oy Kansa 1912.
  • Luonnon lapsia. Kustannus Oy Kansa 1912
  • Nuori mylläri. Kustannus Oy Kansa 1912
  • Tytöt talosilla. Kustannus Oy Kansa 1912
  • Rakkautta. Arvi A. Karisto 1912.
  • Elämän vaihteessa. Arvi A. Karisto 1912.
  • Pekka Puavalj. Arvi A. Karisto 1912.
  • Jussi Puranen. Arvi A. Karisto 1912.
  • Kun ruusut kukkivat. Arvi A. Karisto 1912.
  • Manasse Jäppinen. Kustannus Oy Kirja 1912.
  • Kilpakosijat. Kustannus Oy Kirja 1913.
  • Isä ja poika. Otava 1914.
  • Liika viisas. Arvi A. Karisto 1915.
  • Iivana. Kustannus Oy Kirja 1915.
  • Kuolleista herännyt. Otava 1916.
  • Mimmi Paavaliina. Arvi A. Karisto 1916.
  • Mestari Nyke. Otava 1917.
  • Ikiliikkuja. Otava 1962.
  • Portto – Syntinen nainen. Hilden 2002.

Nimellä J. I. VatanenMuokkaa

  • Avuttomia. Otava 1913.

Algot Untolan teoksiin perustuvia elokuviaMuokkaa

HuomionosoituksiaMuokkaa

 
Muistolaatta Runeberginkatu 6:n seinässä Helsingissä.
  • Joensuun taidemuseon pihalla on Maiju Lassilan muistomerkki Kolmijakoinen muusa (Nina Terno 1973).
  • Tohmajärven yläasteen koulun nimi on Tietäväisen koulu, ja koulukeskuksen auditorio on nimeltään Maiju Lassila -sali.
  • Tohmajärven kesäjuhlan nimi on Potsipäivät, Tulitikkuja lainaamassa -romaanin Vatasen potsin eli porsaan mukaan.
  • Tohmajärvellä on myös Maiju Lassilan tie ja muistomerkki
  • Lassilan juhlavuoden (syntymästä 140 v. ja kuolemasta 90 v.) kunniaksi Tohmajärvellä vietettiin Lassila-viikonloppua marraskuun lopulla 2008.

ElämäkertaelokuvaMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b Kuka kukin oli Wikisource. Viitattu 26.11.2018.
  2. Kymölän seminarista 30-31.8.1887. Karjalatar, 13.09.1887, nro 72, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 07.06.2016.
  3. a b Kirjailija Maiju Lassilan elämästä tuli karmea tragedia, kun rakastettu heitti hänen päälleen rikkihappoa Iltasanomat. 15.7.2018.
  4. Kansakoulut Lohja. Uusi Suometar, 02.10.1904, nro 229, s. 4. Kansalliskirjasto Viitattu 07.06.2016.
  5. Kansakoulut Kaustinen. Suomalainen Wirallinen Lehti, 07.08.1905, nro 180, s. 1. Kansalliskirjasto Viitattu 07.06.2016.
  6. Maiju Lassilasta tarvittaisiin kunnollisesti dokumentoitu elämäkerta Helsingin Sanomat. 4.1.2019.
  7. ”Hän kiihotti surmaamaan luokkaviholliset viimeiseen mieheen” Verkkouutiset. 04.01.2019.
  8. Kurikka, Kaisa: Algot Untola ja kirjoittava kone, s. 15–17. Turku: Eetos, 2013. ISBN 978-952-67966-1-1. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.11.2018).
  9. Lindsten, Leo: Maiju Lassila – legenda jo eläessään, s. 256. WSOY 1977.
  10. Hautala, Marko A.: Omin voimin: Algoth Untolan (1868–1918) poliittis-vakaumuksellinen elämäkerta, s. 702–709. Suomen ja Skandinavian historian väitöskirja. Oulu: Oulun yliopisto, 2010.
  11. Punaisten muistomerkit Helsingissä. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 13.2.2014.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Erho, Elsa: Maiju Lassila: Kirjallishistoriallinen tutkimus. Väitöskirja. Turun yliopisto 1957.
  • Hautala, Marko A.: Liisan Antin aikaan: Algot Untolan Kaustisen-vuosi ja Kokkola-lehden kirjoitukset 1905–1906. Kustannusosuuskunta Länsirannikko 2006. ISBN 952-9505-55-8
  • Hautala, Marko A.: Omin voimin: Algoth Untolan (1868–1918) poliittis-vakaumuksellinen elämäkerta. Suomen ja Skandinavian historian väitöskirja. Oulu: Oulun yliopisto, 2010.
  • Kurikka, Kaisa: Algot Untola ja kirjoittava kone. Väitöskirja. Eetos-julkaisuja, 10. Turku: Eetos, 2013. ISSN 1795-3014. ISBN 978-952-67966-0-4. Teoksen verkkoversio.
  • Lindsten, Leo: Maiju Lassila – legenda jo eläessään. WSOY, Helsinki 1977.
  • Tapaninen, Irma: Karnevalistinen henki: Algot Untolan varhaistuotanto ja virallisen kulttuurin muutos 1900-luvun alussa. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2014. ISBN 978-951-51-0095-5. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muuallaMuokkaa