Avaa päävalikko

Iranin alueella on ollut valtiomuotoisesti järjestäytynyt yhteiskunta jo vuoden 3000 eaa. tienoilla. Tuolla ajanjaksolla alueella vaikutti Elamin varhainen valtio, jonka pääkaupunki oli Susa.[1][2] Elamin jälkeen aluetta hallitsivat meedialaiset ja persialaiset. Vuoden 550 vaiheilla persialaiskuningas Kyyros kukisti meedialaiset ja persialaisten valtakunnasta muodostui suurin valtakunta, mitä maailmassa oli siihen mennessä ollut. Valtakunnan pääkaupunki oli mahtava Persepolis.[1][3] Aleksanteri Suuren sotajoukot kukistivat Persian valtakunnan ja tuhosivat Persepoliksen vuonna 330 eaa.[4] Aleksanterin valloitusten jälkeen nykyisen Iranin aluetta hallitsivat seleukidit, parthialaiset ja sassanidit, kunnes arabit valloittivat alueen 600-luvulla.[1] Arabivalloittajien mukana maahan tuli islam, joka saavutti nopeasti alueella valtauskonnon aseman.[1]

1000-luvun alussa turkkilaisheimot valtasivat Persian. Heidän valtakauttaan seurasi mongolien valloitusretket 1200-luvulla. Mongolit kylvivät valloittamillaan alueilla suurta tuhoa, mutta olojen vakiintuessa Il-kaanien aikana, persialainen kulttuuri alkoi jälleen elpyä.[1] Seuraava persialainen hallitsija oli Ismail I, joka perusti persialaisen safavidien valtakunnan 1400-luvun lopulla. Hän teki šiialaisuudesta maan valtionuskonnon.[1] Laajimmillaan valtakunta oli Abbas Suuren aikana 1571-1629. Hän siirsi safavidivaltakunnan pääkaupungin Esfahaniin.[1][5] Pääkaupunki siirrettiin Teheraniin vuosina 1794-1925 hallinneen Qajar-dynastian aikana. Qajar-dynastian aikana Persia joutui Iso-Britannian ja Venäjän kasvavan vaikutusvallan alle ja joutui osaksi näiden valtataistelua.[1]

Brittien apu oli suuressa roolissa, kun Pahlavi-dynastia nousi valtaan vuonna 1925 ja Reza Pahlavi nimitti itsensä uudeksi šaahiksi. Hän ryhtyi maallistamaan maan hallintoa ja kaventamaan uskonoppineiden oikeuksia. Tätä politiikkaa jatkoi hänen poikansa Muhammed Reza Pahlavi, joka pyrki edelleen modernisoimaan maata.[1] Modernisaatioon tähtäävät pyrkimykset tehtiin demokratian kustannuksella, ja šaahi joutui uskonoppineiden ja demokratiamielisten epäsuosioon.[6] Suosiotaan iranilaisten keskuudessa nosti maanpakoon ajettu ajatollah Ruhollah Khomeini, joka arvosteli šaahin valtaa. Iranissa puhkesi laajoja mielenosoituksia vuonna 1978 ja tilanne kehittyi islamilaiseksi vallankumoukseksi ja šaahi pakeni maasta. Iraniin palattuaan Khomeini perusti islamilaisen tasavallan vuonna 1979.[1] Iranin islamilaisen tasavallan aikakautta on leimannut vastakkainasettelu Iranin ja länsimaiden, ja etenkin Yhdysvaltojen välillä.[6]

VarhaishistoriaMuokkaa

Iranin tasangoilla oli asutusta jo paleoliittisella kaudella 100 000 vuotta sitten. Maataloutta harjoittavia yhteisöjä on ollut Zagrosvuorilla ja niiden ympärillä jo 6000-5000 eaa, alue sijaitsi Mesopotamian suuren Sumerisivilisaation itäpuolella.[2] Tuona aikana nykyisten Khūzestānin ja Fārsin alueella sijaitsi Elamin valtakunta, jonka keskuksina olivat Susan ja Anšanin kaupungit.[2][7] Elam sai vaikutteita sumerilaisilta, assyrialaisilta ja babylonialaisilta ja Elamin kulttuurin vaikutteet siirtyivät myöhemmille Iranin alueella vaikuttaneille dynastioille.[2] Elamin perintönä on säilynyt Tepe Sialk, jonka suuri zikkurat on rakennettu noin 2900 eaa.[2]

Noin 1000 eaa. alueelle alkoi saapua indoeurooppalaisia kieliä puhuneita paimentolaisheimoja. Heidän muuttoliikkeensä syynä saattoivat olla heidän entisten asuinalueidensa väestöpaineet, laidunmaiden etsintä ja vihamieliset naapurit. Jotkut asettuivat nykyisen Iranin itäosiin, mutta toiset jotka jättivät jälkeensä merkittäviä historiallisia tietoja, jatkoivat lännemmäs kohti Zagrosvuoria. Alueelle vaeltaneista kansoista on tunnistettavissa kolme suurta kansanryhmää, skyytit, persialaiset ja meedialaiset.[8] Meedialaiset ja persialaiset kuvataan vuodelta 836 eaa. olevassa assyrialaisessa tekstissä verovelvolliseksi Assyrian kuninkaalle Salmanassar III:lle. Noin vuosisadan kuluttua meedialaiset ja persialaiset olivat vahvistuneet jo siinä määrin että he hyökkäsivät Assyriaan. Vuoteen 700 eaa. mennessä Meedia oli jo irtautunut assyrialaisten vallasta ja vuonna 612 meedialaiset tuhosivat Assyrian pääkaupungin Niniven. Meedian valtakunta ulottui laajimmillaan Vähä-Aasiasta Hindukušvuorille ja Persianlahdelle. Myös persialaiset olivat alistuneet Meedian vasalleiksi.[3]

Antiikin PersiaMuokkaa

AkhaimedinitMuokkaa

 
Dareios I kuvattuna Napolin arkeologisessa museossa säilytettävässä vaasissa.

Vuonna 549 eaa. Kyyros II Suuri, joka kuului meedialaisten valtakunnalle alisteiseen Akhaimedinien hallitsijasukuun, nousi kapinaan meedialaisia vastaan ja valloitti sen pääkaupungin Ekbatanan. Hän teki itsestään Persian kuninkaan ja meedialaiset joutuivat vuorostaan persialaisten valtaan.[3] Kyyros jatkoi valloituksiaan Vähä-Aasiassa sijainneeseen Lyydiaan, missä hän otti haltuunsa rikkaudestaan tunnetun kuningas Kroisoksen aarreaitan. Persialaiset valloittivat lännessä myös Foinikian, Juudean, Babylonian, sekä idässä Parthian, Khorasmian ja Baktrian. Kyyroksen luoma valtakunta ulottui Aigeianmereltä Indusjoelle asti, ja se saattoi olla laajin valtakunta, joka maailmassa oli siihen mennessä ollut.[3][9]

Kyyroksen omasta uskonnollisesta suuntautumisesta ei ole varmuutta, mutta hän oli uskonnollisesti suvaitsevainen ja valtakunnassa vallitsi uskonnonvapaus. Hän kuitenkin noudatti zarathustralaisia oppeja saadakseen uskonnollisen eliitin hyväksynnän.[3] Zarathustralaisuus oli Akhaimedinien valtakunnan aikana Persian valtauskonto. Zarathustralaisuus oli alueen valtauskonto yli tuhannen vuoden ajan.[10] Kyyros II kuoli vuonna 529 eaa.[9] Yhden version mukaan hän sai surmansa taistelussa sotaretkellä massageetteja vastaan Kaspianmeren itäpuolella, missä kuningatar Tomyris tappoi hänet.[3]

 
Persepoliksen raunioita.

Kyyrosta seurasi vallassa hänen poikansa Kambyses II, joka laajensi Akhaimedinien valtaa Egyptiin.[11] Hän kuitenkin kuoli vuonna 522 eaa., erään version mukaan hän teki itsemurhan kuultuaan kapinasta valtakunnan persialaisilla sydänmailla.[11][9] Behistunissa sijaitsevan kivireliefin mukaan kapinaa johti maagipappi Gaumata, joka asettui valtakunnan johtoon väittäen valheellisesti olevansa Kambysesin nuorempi veli Bardiya, jonka Kambyses oli surmannut muutamaa vuotta aiemmin. Muutamaa kuukautta myöhemmin Gaumata kukistettiin ja surmattiin. Hänet tappoi Akhaimedinien hallitsijasuvun sivuhaaraan kuulunut Dareios I liittolaistensa avulla. Behistunin kaiverrus tehtiin Dareioksen käskystä ja se kuvaa hänen versiotaan tapahtuneesta. Vääränä Bardiyana valtaan nousseen Gaumatan tarinan todenperäisyyttä on historioitsijoiden keskuudessa epäilty, mutta oli totuus mikä hyvänsä, Dareios I nousi Persian kuninkaaksi ja hän kukisti alueen ensimmäisen uskonnollisen vallankumouksen.[11]

Dareios I hallitsi valtakuntaansa Persepolikseen perustamastaan palatsista käsin.[12] Hänen valtakaudellaan persialaiset lähtivät sotaretkelle Eurooppaan 512 eaa. valloittaen Traakian ja Makedonian.[13] Persialaiset hyökkäsivät myös nykyisen Kreikan mantereelle, jossa kapinoitiin persialaisille alistuneita siirtokuntia vastaan. Tästä syttynyttä konfliktia kreikkalaiset kutsuvat persialaissodiksi. Sodat päättyivät persialaisten tappioon Maratonin taistelussa vuonna 490 eaa. ja persialaiset joutuivat vetäytymään Euroopan mantereen puolelta Vähä-Aasiaan. Persialaisten kannalta vakavampi oli egyptiläisten kapina vuonna 486 eaa. Dareios I kuoli samana vuonna.[13][9]

Dareios I:n jälkeen valtaan nousi hänen poikansa Kserkses. Hän tukahdutti kapinat Egyptissä ja Babyloniassa ja lähti rankaisuretkelle kreikkalaisia vastaan yrittäen vallata Peloponnesoksen. Kserkseen persialaisjoukot löivät vuonna 480 eaa. Thermopylain taistelussa Spartan kuninkaan Leonidaan armeijan ja Leonidas itse kaatui taistelussa. Persialaiset eivät kuitenkaan menestyneet samoihin aikoihin merellä käydyissä Plataiain ja Salamiin meritaisteluissa, jolloin persialaiset joutuivat vetäytymään.[13][9]

Kserksestä seurasi vallassa hänen poikansa Artakserkses vuonna 465 eaa. Persialaisten ja kreikkalaisten välillä sodat olivat joksikin aikaa tauonneet, mutta persialaiset tukivat Spartaa Peloponnesolaissodassa Ateenaa vastaan. Sodat heikensivät kreikkalaisia kaupunkivaltioita, ja kun persialaisetkin olivat persialaissotien seurauksena menettäneet valta-asemansa Traakiassa ja Makedoniassa, oli tie valmis Makedonian valtakunnan vahvistumiselle.[13]

Akhaimedinien dynastia ei kuitenkaan enää Dareioksen jälkeen saanut yhtä vahvaa hallitsijaa ja valtakunta oli hänen aikanaan laajimmillaan.[13][10] Akhaimedinihallitsijat olivat despootteja, jotka hallitsivat valtakuntaa satraappijärjestelmän avulla, sallien näin alueellisen autonomian satraappikunnilleen. Satraapit hallitsivat alueitaan itsenäisesti, mutta he olivat alisteisia keskusvallalle.[13] Valtakunnan rajoja ei ollut tarkasti määritetty, jolloin valtakunnan reuna-alueilla persialaisvalta saatettiin tunnustaa vain muodollisesti.[10] Maan virallinen kieli oli persian kieli, mutta puhutuin kieli oli aramea. Valtakunta kävi vilkasta kauppaa ulkovaltojen kanssa, mitä edesauttoi kehittynyt infrastruktuuri joka helpotti hyödykkeiden vaihtoa. Dareioksen aikana talous mullistui kun käyttöön otettiin kulta- ja hopeakolikkojärjestelmä.[9]

Aleksanteri Suuren valloituksetMuokkaa

 
Maalaus Aleksanteri Suuren Dareioksesta saavuttamasta voitosta.

Makedonian valtakunta laajeni merkittävästi vuonna 359 eaa. maata hallinnen Filippos II:n valtakaudella. Hän suunnitteli myös hyökkäystä Persiaan, mutta hän ehti kuolla ennen sen toteuttamista. Hyökkäyksen toteutti hänen poikansa Aleksanteri Suuri, joka peri vallan isältään.[4] Samoihin aikoihin Akhaimedinien dynastiaa heikensivät sisäiset valtataistelut, jotka veivät monen akhaimedinihallitsijan hengen. Vuonna 336 eaa. valtaistuimelle nousi Dareios III, joka jäi dynastian viimeiseksi kuninkaaksi.[13] Aleksanteri Suuri jatkoi isänsä valloitusretkiä Vähä-Aasiassa ja vuonna 334 eaa. hän kukisti persialaiset Granikosjoen taistelussa valloittaen Joonian persialaisvallan tunnustaneet satraapit. Seuraavana vuonna persialaiset lyötiin Issoksen taistelussa, lähellä nykyisen Turkin ja Syyrian rajaa, minkä jälkeen Aleksanterin joukot valloittivat Välimeren rannikon Egyptiin saakka.[4] Hyökkäykset itään jatkuivat vuonna 331 eaa. jolloin Aleksanteri löi persialaiset Gaugamelan taistelussa, lähellä Arbilia nykyisessä Irakin Kurdistanissa. Dareios III pakeni itään, missä Baktrian satraappi Bessus surmautti hänet.[14][4]

Aleksanteri Suuren armeija poltti Persepoliksen kaupungin vuonna 330 eaa. Teon tarkoituksen otaksutaan olleen symbolinen, jonka tarkoitus oli osoittaa Akemenidien dynastian aikojen olevan ohi.[4] Aleksanteri alkoi tämän jälkeen noudattaa persialaistamispolitiikkaa rohkaisemalla joukkojaan naimaan persialaisia naisia ja jäämään asumaan siirtokuntiin. Hän itse nai useita persialaisprinsessoja, joihin kuuluivat Dareios III:n tytär Statira ja baktrialaisen ylimyksen tytär Roksane.[4][15] Aleksanterin joukot jatkoivat valloituksiaan kohti Intiaa, mutta voittoisan Hydaspesjoen taistelun jälkeen vuonna 326 eaa. Aleksanterin armeija alkoi kyllästyä jatkuvaan sotimiseen ja tyytymättömyys Aleksanteri Suurta kohtaan alkoi kasvaa.[4] Paluumatkalla Intiasta Aleksanteri Suuri kuoli Babyloniassa vuonna 323 eaa.[4][14] Aleksanteri Suuri yritti elinaikanaan luoda Persiasta kreikkalaisen ja persialaisen sivilisaation välimuodon, mutta kreikkalaisvaikutus Persiassa jäi lopulta ohimeneväksi.[4]

Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen valloittamiensa alueiden hallinta siirtyi hänen kenraaliensa hallittavaksi. Persia jäi vuonna 312 eaa. Seleukos I Nikatorin perustaman Seleukidien hallitsijasuvun haltuun. Seleukidit jatkoivat hyvin pitkälti Aleksanterin politiikkaa perustaen kreikkalaisia siirtokuntia itään. He joutuivat kuitenkin kilpailemaan asemastaan muiden Aleksanterin Suuren valtakunnan perillisten kanssa, etenkin Egyptin Ptolemaiosten, sekä Rooman valtakunnan kasvavan vallan kanssa.[15][16] Huomion keskittyessä länteen, Sogdianan ja Baktrian alueet kehittyivät vähitellen itsenäisiksi.[16]

ParthiaMuokkaa

Seleukidien suurimmaksi uhkaajaksi muodostui Parthiasta, Kaspianmeren itäpuolelta tuleva Arsakidien dynastia, joka alkoi uhata seleukidivallan jäljelle jääneitä alueita valtakunnan itäosassa.[16] Parthialaiset olivat paimentolaisia, jotka nousivat kapinaan seleukideja vastaan ja vuosina 171-138 eaa. hallinneen arsakidihallitsija Mithridates I:n valtakaudella parthialaiset valloittivat suuren osan Persiaa ja lopulta pääkaupunki Seleukeian vuonna 141 eaa. Vuosina 123-87 eaa. hallinneen Mithridates II:n hallituskaudella parthialaisten valta Persiassa vakiintui. Merkittävä tekijä seleukidien ja arsakidien välisissä taisteluissa oli silkkikauppa, joka muodostui olennaisen tärkeäksi silkkitien varrella sijainneille persialaisille kaupungeille yli tuhannen vuoden ajaksi.[16]

 
Mithridates I: kallioon kaiverruttama reliefi nykyisessä Izehissä, Iranin Khūzestānissa.

Parthialaisten hallinto valloittamillaan alueilla oli varsin suvaitsevaista. He sallivat alamaisprovinssiensa aiemmat uskonnolliset ja kulttuuriset tavat, ja usein satraappien hallitsijoina toimivat edelleen seleukideille aiemmin uskolliset ylimyssuvut. Valtakunnan pääkaupungiksi parthialaiset perustivat Ktesifonin, Tigrisjoen vastarannalle tuhotusta Seleukeiasta.[16] Merkittävän ulkoisen uhan Parthian valtakunnalle muodosti Välimeren rannikkoa hallinnut Rooman tasavalta. Roomalaiset yrittivät Marcus Licinius Crassuksen johdolla valloittaa Parthian, mutta roomalaiset lyötiin  vuonna 53 eaa. Carrhaen taistelussa perinpohjaisesti. Roomalaisten armeija koostui lähinnä jalkaväestä, joka oli avomaalla käydyssä taistelussa hitaasti liikkuva ja näin ollen huomattavasti heikommassa asemassa parthialaisiin ratsumiehiin nähden. Crassus itse jäi taistelussa parthialaisten vangiksi ja hänet teloitettiin.[17]

Seuraavaksi Rooma yritti Parthian valloitusta Marcus Antoniuksen johdolla vuonna 40 eaa. Valtakuntien välillä alkoi jälleen sota, joka päättyi pattitilanteeseen reilun vuosikymmenen jälkeen. Tilanteeseen johtivat erityisesti maantieteelliset tekijät, sillä parthialaisten ratsuväki oli ylivoimainen avoimella alueella käydyissä taisteluissa, kun taas roomalaisten hallitsemilla alueilla maasto oli kumpuilevaa, jolloin parthialaiset olivat alttiita joutumaan roomalaisten väijytyksiin, eivätkä parthialaiset kyenneet piirittämään roomalaiskaupunkeja. Rooman keisariksi noussut Augustus solmi parthialaisten kanssa rauhansopimuksen, mikä rauhoitti tilanteen useaksi vuosikymmeneksi. Tilanteen rauhoittuminen lännessä johti siihen että parthialaiset kykenivät luomaan uuden Indoparthialaisen kuningaskunnan Punjabiin. Sodat Roomaa vastan jatkuivat kuitenkin jälleen keisari Neron kaudella, sen jälkeen kun Parthian kuningas Vologases I oli nimittänyt Armeniaan uuden kuninkaan, jota roomalaiset pitivät omasta valtakunnastaan riippuvaisena maana. Rooman ja Parthian välille syttyi uusi sota valtakuntien kiistellessä Armenian hallinnasta. Sota päättyi molempia tyydyttäneeseen rauhansopimukseen ja Armeniasta muodostettiin puskurivaltio valtakuntien välille. Sopimuksen mukaan Armenian valtaistuimelle asetettiin Arsakidi-dynastian kuningas, mutta vallanperimys edellytti Rooman hyväksyntää.[17] Armenian asema aiheutti valtakuntien välille sotatilan jälleen vuonna 115, kun Parthian kuningas Vologases III nimesi Armeniaan kuninkaan jota Rooma ei hyväksynyt. Rooman keisari Trajanus sai syyn hyökätä parthialaisten hallitsemaan Mesopotamiaan ja liitti alueen Rooman valtakuntaan. Kapinallinen alue oli kuitenkin liian vaikea roomalaisten hallita ja Trajanuksen seuraaja Hadrianus luovutti alueen hallinnan takaisin Parthialle ja teki rauhan kuningas Osroes I:n kanssa. Rauhan aika oli kuitenkin lyhyt, sillä 100-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Rooma jatkoi yrityksiään valloittaa Persia arsakidihallitsijoilta. Arsakidi-dynastia alkoi kärsiä Rooman aiheuttaman uhan lisäksi myös sisäisistä valtataisteluista, mikä heikensi maan hallintoa.[18]

SassaniditMuokkaa

Arsakidi-dynastialle merkittäväksi uhaksi muodostui myös persialaisten asuttamalla alueella Farsissa vaikuttanut Sassanidien mahtisuku, joka ei enää taipunut arsakidien vasalleiksi. Vuonna 224 suvun päämies Ardašir nousi parthialaisia vastaan ja hänen onnistui laajentaa tukialueitaan parthialaisten kustannuksella. Vuonna 224 Ardašir löi Hormozgānissa käydyssä taistelussa parthialaiskuningas Artabanus IV:n joukot ja surmasi tämän taistalussa. Ardašir kruunautti itsensä uudeksi šahanšahiksi ja hän jatkoi valloituksiaan ja muutaman vuoden kuluttua koko aiempi Parthian valtakunta oli jo Sassanidien vallassa.[19]

 
Kallioreliefi Šapurin roomalaisista saavuttamasta voitosta Edessan taistelussa, jossa Valerianus otettiin vangiksi.

Sassanidit alkoivat korostaa persialaisuuttaan ja persian kieli syrjäytti arsakidien käyttämän kreikan kolikkojen kaiverruksissa. Kaiverruksissa myös oikeutettiin Sassanidien valta julistamalla Ardaširin olevan jumalallista syntyperää.[19] Sassanidit korostivat zarathustralaisuutta valtionuskontona ja pappisluokasta tuli voimakas yhteiskuntaluokka.[20] Vuosisadasta toiseen jatkuneet sodat Roomaa vastaan jatkuivat myös Sassanidikaudella. Merkittävää sotamenestystä Roomaa vastaan sassanidihallitsijoista saavutti Ardaširin poika, vuonna 240 valtaan noussut Šapur I, jonka hallituskaudella Persia saavutti merkittävimmät voittonsa. Vuonna 243 persialaiset kukistivat sodassa roomalaiset ja surmasivat rooman keisari Gordianuksen. Vuosina 259-260 keisari Valerianus johti joukkonsa Šapuria vastaan, mutta persialaiset torjuivat hyökkäyksen ja Valerianus jäi persialaisten vangiksi. Hänen kohtalostaan ei ole varmaa tietoa.[19]

Ardaširin ja Šapurin valtakausien aikana sassanidivalta Persiassa vakiintui. Kaupankäynti silkkitietä pitkin, sekä myös meritse käyty kauppa Kiinan ja Intian suuntaan kohensivat Persian taloutta.[19] Šapur I kuoli vuosien 270 ja 272 välisenä aikana, minkä jälkeen valtakuntaa hallitsivat monet hänen pojistaan lyhyitä aikoja peräjälkeen ja vallanperimykseen sekaantuivat myös zarathustralaiset papit. Šapurin kuoleman jälkeen sassanidien yliote Roomasta alkoi myös livetä. Vuoden 283 sodan jälkeen Rooma sai haltuunsa Šapurin valloittamia rajamaakuntia.[21]

Vuonna 310 valtaan nousi vallanperimyskiistan jälkeen Šapur II, joka hallitsi valtakuntaa vuoteen 379 saakka. Hän oli pitkäaikaisin sassanidihallitsija. Hänen valtakautensa alkupuolella Konstantinus teki kristinuskosta Rooman valtionuskonnon ja myös Armenia kääntyi virallisesti kristinuskoon. Kristinuskon leviämisen vuoksi persialaisia kristittyjä alettiin epäillä mahdollisiksi Rooman vakoojiksi, jolloin Persian pitkä uskonnollisen suvaitsevaisuuden aika alkoi säröillä, kun poliittisesti merkittävässä asemassa oleva zarathustralainen oppineisto muuttui suvaitsemattomammaksi muita uskontoja kohtaan. Jännite Roomaa kohtaan kasvoi myös siksi, että Šapur II:n veli Hormizd oli Roomassa keisari Konstantinuksen suojeluksessa mahdollisena Persian vallantavoittelijana. Šapur II vaati Roomalta Šapur I:n valloittamien alueiden palauttamista Mesopotamiassa, mikä johti jälleen sotaan valtakuntien välillä ja persialaiset saivat lopulta haltuunsa takaisin nykyisen Turkin Amidan. Rooma yritti vallantavoittelija Hormizdin tukemana valloittaa keisari Julianuksen kaudella alueet takaisin, mutta persialaiset torjuivat hyökkäyksen ja Julianus surmattiin taistelussa. Šapur II:n valtakauden sotilaalliset saavutukset olivat hyvin vaikuttavia, sillä hänen kaudellaan sassanidivaltakunta joutui taistelemaan myös Transoksaniassa ja Baktriassa hefthaliitteja vastaan.[21]

Toistuvat sodat Roomaa vastaan taukosivat vuonna 399 valtaan nousseen Yazdagird I:n valtakaudella. Rauha säilyi koko hänen valtakautensa ajan. Myös vanha vihollinen Rooman valtakunta hajosi, ja persialaisten alueelliseksi kilpailijasi muodostui Bysantin valtakunta.[22][20] Yazdagird I noudatti varsin suvaitsevaista uskontopolitiikkaa, mikä mahdollisti kristinuskosta irtautuneen nestoriolaisuuden syntymisen. Suvaitsevaisuus saattoi myös koitua Yazdagird I:n kohtaloksi, hän oli itse teloituttanut zarathustralaisia pappeja ja on mahdollista että hän joutui itse henkirikoksen uhriksi. Vuonna 438 valtaan noussut Yazdagird II oli hallitsijana enemmän zarathustralaisen papiston mieleen. Hän yritti palauttaa zarathustralaisuuden Armeniaan, mikä ajoi maan sisällissotaan. Persian sydänmailla hän taas salli uudelleen kristittyjen ja juutalaisten vainot.[22]

 
Nykyisen Irakin alueella sijaitseva Taq Kasra Ktesifonin kaupungin rauniolla on kuuluisin sassanidikaudelta säilynyt monumentti.

Yazdagird II joutui valtakaudellaan kohtaamaan idän paimentolaisheimojen muodostaman uhan. Hefthaliitit sekaantuivat sassanidien vallanperimyskiistoihin ja heidän tuellaan Peroz I nousi valtaan. Tämä kuitenkin kääntyi hefthaliitteja vastaan ja hän kuoli taistelussa vuonna 484. Vuonna 488 valtaan noussut Kavad I nousi valtaan kun hefthaliitit olivat valloittaneet osan sassanidivaltakunnan itäosista. Kavad I pyrki vähentämään maan papiston valtaa ja kääntyi manikealaisen harhaopin mazdakealaisuuden, kannattajaksi. Sen aatteiden mukaisesti varallisuus tuli jakaa yhteisesti, joten se sai kannatusta talonpoikaisväestössä, joka kärsi nälänhädästä ja aateliston riistosta. Aatelisto ja papisto nousivat kapinaan Kavadia vastaan ja syrjäyttivät tämän, mutta hänen onnistui palata valtaan hefthaliittien tuella vuosina 498-499. Valtakautensa jälkimmäisellä puoliskolla Kavad katsoi ettei mazdakealaisuuden opeista ollut enää hänelle hyötyä ja liikkeen perustaja Mazdak teloitettiin. Mazdakealaisuuden tuhon saattoi loppuun Kavadin poika, vuonna 531 valtaan noussut Khusrau I.[22][23]

Khusrau I:n valtakaudella Sassanidivaltakunta koki uuden kukoistuskautensa. Hän tuki maan kulttuurin kehitystä ja Persian historian kokoaminen aloitettiin. Hänen rakennuttamansa on Ktesifonin suuri iwan-kaari, joka on nähtävillä vielä nykyaikana. Myös sodassa Khusrau I:n kausi oli menestyksekäs, pohjoisessa ja koillisessa sassanidit taistelivat voitokkaasti hefthaliitteja ja turkkilaisia vastaan. Lännessä sassanidit kävivät sotia Bysanttia vastaan, minkä tuloksena Bysantti joutui lopulta ostamaan rauhan.[23]

Khusrau I kuoli vuonna 579 ja häntä seurasi vallassa hänen poikansa Hormizd IV. Hän oli alempien yhteiskuntaluokkien puolustaja, minkä johdosta hän ei ollut aateliston suosiossa. Hänet syrjäytti vallasta sotapäällikkö Bahram Chubin aateliston tuella. Tämä nostatti itsensä hallitsijaksi, mutta tätä ei vuosisataisesta dynastiaperiaatteesta kiinni pitänyt aatelisto voinut hyväksyä, vaan he kannattivat valtaistuimelle syrjäytetyn hallitsijan poikaa Khusrau II:ta, joka oli paennut Bysantin keisari Maurikioksen suojiin. Maurikioksen avulla Khusrau II nostettiin sodan jälkeen valtaan ja sassanididynastian valta palautettiin.[23]

Bysantin tuella Khusrau II sai vakiinnutettua valtansa vuoteen 600 mennessä. Vuonna 602 hänen liittolaisensa Maurikios syrjäytettiin vallasta ja Khusrau II aloitti sodan vallananastaja Fokasta vastaan.[24][25] Aluksi Khosraun sassanidiarmeija menestyi hyvin, valloittaen Damaskoksen ja Jerusalemin vuosina 613-614, minkä jälkeen sassanidiarmeija eteni Egyptiin ja Anatoliassa aina Bosporinsalmelle asti.[24][20] Tässä vaiheessa valta Bysantissa oli jo vaihtunut ja Fokaksen oli jo syrjäyttänyt ja teloituttanut valtaistuimelle noussut Herakleios, mutta sota kuitenkin jatkui. Persialaiset olivat levittäneet sotajoukkonsa liian laajalle alueelle, mitä Herakleios ymmärsi hyödyntää. Bysanttilaisten armeija kiersi sassanidien pääjoukot Kaukasuksen kautta ja teki hyökkäyksen suoraan persialaisvaltakunnan keskukseen. Persialaiset joutuivat vetäytymään ja 620 luvulla heidät lyötiin useassa taistelussa.[24][25] Khusrau II oli jo tässä vaiheessa tullut epäsuosituksi, mihin vaikutti sotaonnen kääntyminen, mutta myös hänen julma hallintotapansa. Hänet syöstiin vallasta persialaisylimystön toimesta ja valtaan nousi hänen poikansa Kavad II, joka teki rauhan Herakleioksen kanssa vuonna 629.[24]

Vuosisatoja kestäneet toistuvat sodat olivat jättäneet jälkensä sekä Sassanideihin, että Bysanttiin. Molempien valtakuntien rikkaimmatkin maakunnat olivat köyhtyneet toistuvien sotien vuoksi. Sassanidivaltakunta romahti pian viimeiseksi jääneen sodan jälkeen ja se alkoi menettää otettaan valtakunnan reuna-alueista.[24][20]  Asiaa auttoi myös se, että Kavad II surmasi kaikki veljensä, jotka olivat mahdollisia vallantavoittelijoita. Kavadin kuoltua valtakuntaa ravistelleen ruttoepidemian seurauksena, ajautui dynastia kaaokseen kun voimakasta hallitsijaa ei enää löytynyt. Viimeiseksi sassanidihallitsijaksi jäi vuonna 632 alaikäisenä valtaan nostettu Yazdegerd III.[24] Sassanidivaltakunnan kukoistusta kesti neljän vuosisadan ajan ja se on jättänyt jälkensä nykyisen Iranin historiaan. Persialaisen runoilijan Ferdowsin kokoama Šahname, eli kuninkaiden kirja, on maan esi-islamilaisesta kulttuurista kertova runokokoelma, jonka useimmat iranilaiset tuntevat nykyisinkin.[26]

Persian islamilaistuminenMuokkaa

Arabien valloituksetMuokkaa

 
Qadisiyyan taistelu persialaisessa teoksessa vuodelta 1614.

Bysantin ja Sassanidien heikennyttyä merkittävästi keskinäisten sotiensa vuoksi, alkoi molempia uhata uusi uhka. Arabian niemimaalla eläneet arabit olivat olleet poliittisesti järjestäytymättömiä, mutta 600-luvulla syntynyt uusi uskonto, islam, yhdisti hajanaiset arabit.[25] Islamin perustaja Profeetta Muhammad kuoli vuonna 632, minkä jälkeen arabit alkovat ensimmäisen kalifin, Abu Bakrin johdolla levittää islamin sanomaa ympäröiviin maihin paitsi neuvottelemalla, myös väkivalloin. Islam yhdisti arabiheimot varteenotettavaksi sotilasmahdiksi, ja kun islamin asema oli vakiintunut Arabian niemimaalla, arabit lähtivät levittämään uutta uskontoa nykyisten Syyrian ja Irakin alueille.[27][28] Arabien sotaretket olivat aluksi luonteeltaan ryöstöretkiä, mutta ne muuttuivat tarkoituksellisiksi valloitussodiksi Palestiinassa vuonna 634 käydyn Ajnadayn taistelun jälkeen. Bysantin hallitsija Herakleios lähetti maansa armeijan palauttamaan alueelle järjestys, mutta arabivalloittajat kykenivät valloittamaan Damaskoksen ja Syyria jäi heidän hallintaansa.[28] Bysantti pystyi lopulta pysäyttämään arabien etenemisen Syyriaan, mutta Sassanidit eivät lopulta kyenneet estämään arabien valloituksia. Arabit kukistivat viimeisen sassanidihallitsija Yazdegerd III:n armeijan Qadisiyyan taistelussa 636 ja vuonna 637 he valloittivat Sassanidien pääkaupungin Ktesifonin. Sassanidit lyötiin vielä Nahavandin taistelussa vuonna 642 ja Yazdegerd III joutui pakenemaan arabeja itään, missä hänen omat entiset alamaisensa murhasivat hänet vuonna 651.[25][28][29] Sassanidiarmeijan kukistuttua Persia oli avoin maahantunkeutujien ideologian omaksumiselle. Persiassa valloitusta ei seurannut useimmiten joukkomurha, vaan persialaisilla alkuperäisasukkailla ei juuri ollut mitään menetettävää tekemällä yhteistyötä arabien kanssa. Muslimivalloittajat olivat uskonnollisesti suvaitsevaisia niitä kohtaan, jotka alistuivat islamilaiseen hallintaan ilman vastarintaa ja hyväksyivät ei-muslimeille langetetun jizya-veron. Useimmat persialaiset pysyivät ei-muslimeina vielä usean vuosisadan ajan.[29][28]

Arabien valta vakiintui varsin pian Muhammadin kuolemaa seuranneina vuosikymmeninä. Muhammadia seuranneiden neljän ensimmäisen kalifin valtakautta sunnimislimit kutsuvat nimellä rašidun, oikeamieliset kalifit.[28] 650-luvulle tultaessa arabit olivat jo vakiinnuttaneet valtansa Lähi-Idässä ja seuraavana vuosisatana heidän valtansa ulottui jo Atlantilta Intian valtamerelle.[30]

Umaijadit ja AbbasiditMuokkaa

Kun viimeinen rašidun-kalifi Ali murhattiin vuonna 661, valtaan nousi Umaijadien dynastia, kun kalifiksi julistautui Alia vastaan kapinoinut Muawija. Umaijadit harjoittivat arabimielistä politiikkaa, mutta sammalla muslimit ottivat käyttöön sassanidikauden kolikot ja monet sassanideilta perityt hallinnolliset käytännöt. Persialaiset hallintomiehet ja oppineet osallistuivat merkittävästi yhteiskunnan toimintaan ja valloitettujen alueiden väestö pyrittiin yhdistämään arabiyhteisöön.[30][29] Umaijadien oikeus hallita kyseenalaistettiin kuitenkin muslimien keskuudessa koko dynastian valtakauden ajan. Vaikutusvaltainen muslimioppineiston joukko, joka poikkesi oikeaoppisesta sunni-islamilaisuudesta, oli sitä mieltä että kalifi Ali oli ollut laillinen kalifi, ja kalifaatin tulee periytyä hänen sukulinjaansa, joka oli Alin vaimon Fatiman kautta myös profeetta Muhammadin sukulinja.[30] Alin poika Husain johti kapinaa Umaijadien valtaa vastaan, mutta hänen joukkonsa lyötiin Kerbalan taistelussa vuonna 680 ja Husain surmattiin. Tapahtumasta muodostui islamin historiassa hyvin keskeinen tapahtuma ja se muodostui islamilaista maailmaa jakavaksi tekijäksi. Alin ja sitä kautta profeetta Muhammadin jälkeläisiin uskominen kehittyi omaksi uskonnolliseksi ideologiakseen, joka tunnetaan šiialaisuutena.[30][29] Šiialaisuus liittyi myöhemmin vahvasti Iraniin, vaikka se ei alunperin ollut persialaisten uskonnollinen liike. Suurin osa persialaisista kääntyi šiialaisuuteen vasta 1500-luvulla.[29]

Islamilaisen maailman hajaannus jatkui edelleen ja 740-luvulla Umaijadien valtaa vastaan nousi Khorasanista kotoisin oleva Abu Muslim. Hän johti vallankumousta profeetta Muhammadin jälkeläisten nimissä varmistaakseen suosionsa, mutta hänen tarkoitusperänsä oli alkujaan maallisempi, sillä he kapinoivat Umaijadivallan verotusta vastaan.[30] Hän sai kuitenkin kannatusta myös joiltakin sunnimuslimeilta ja sekä arabeilta että persialaisilta. Itse Abu Muslimin armeija koostui pääasiassa khorasanilaisista. Abu Muslimin johtamat joukot kukistivat umaijadikalifin heitä vastaan lähettämät joukot vuosien 749-750 taisteluissa, joiden seurauksena Umaijadien valta kukistui.[29] Uusi valtaan noussut abbasidi-dynastia perusti pääkaupunkinsa Bagdadiin, vanhan sassanidien pääkaupungin Ktesifonin viereen.[30][29] Abbasidien vallankumouksen myötä valtakunnan painopiste alkoi siirtyä itään vanhasta umaijadien pääkaupungista Damaskoksesta. Samalla valtakunta alkoi vahvasti persialaistua ja arabivalloittajat alkoivat sulautua persialaiseen kulttuuriin. Persialaistuminen oli alkanut jo Umaijadien valtakaudella, ja myös Abbasidit turvautuivat persialaisylhäisöön hallintonsa virkamiehinä. Persialaisvaikutus näkyi vahvasti myös persialaisen kulttuurin kukoistuksena ja aika muistetaan islamin kulta-aikana. Maan pääkaupunki Bagdad kasvoi 400 000 asukkaan suurkaupungiksi 900-luvulle tultaessa, ja se oli maailman suurin kaupunki Kiinan ulkopuolella.[30]

Abbasidit eivät hallinnossaan korostaneet šiialaisuutta, vaan he perustivat kaikkien muslimien tasa-arvoisuuteen ja hylkäsivät umaijadien periaatteen arabien ylemmyydestä. Valtakunta ei kuitenkaan pysynyt yhtenäisenä, vaan väestöä siirreltiin ja eroteltiin toisistaan mikä edesauttoi hajaannusta. Myös maakunnalliset hallitsijat olivat suuressa arvossa ja heidän valtansa periytyi suvussa, mikä synnytti paikallisia dynastioita. Ajan myötä ne lähettivät keskusvallalle yhä vähemmän verotuloja ja toimivat käytännössä itsenäisesti, vaikka ne nimellisesti tunnustivat yhä abbasidikalifin vallan islamin maallisena ylimpänä auktoriteettina.[30]

 
Ja'qub ibn al-Laith al-Saffarin hauta lähellä Dezfulin kaupunkia, läntisessä Iranissa.

Ensimmäiset paikalliset dynastiat, jotka alkoivat kilpailla Bagdadin abbasidivallan kanssa, olivat Khorasanin Taheridit (820-872), Sistanin Saffaridit (867-903) ja Buharan Samanidit (875-1005).[30][29] Abbasidikalifaatin reuna-alueilla, nykyisen Afganistanin ja Iranin raja-alueilla, Bagdadin kalifin ote alueista oli heikko ja alueella käytiin eri ryhmien välisiä valtataisteluita. Voimakkaimmaksi nousi persialainen alhaissyntyinen sotapäällikkö Ja'qub ibn al-Laith al-Saffar, joka perusti Saffaridien pääkaupungin Zaranjiin, nykyiseen Afganistaniin, Iranin rajan tuntumaan. Saffaridit laajensivat valtaansa itään, ilman että heillä oli abbasidikalifin mandaattia toimilleen, jolloin Saffaridien ja Abbasidien suhteet katkesivat. Idän valloitusten jälkeen Saffaridit käänsivät katseensa kohti Persian ydinalueita, jolloin Abbasidit ja Saffaridit ajautuivat keskinäiseen konfliktiin vuonna 876. Saffaridit saivat hallintaansa ison osan nykyisen Iranin alueesta, mutta Abbasidit kykenivät estämään saffaridivallan leviämisen Bagdadiin. Pakon edessä Bagdadin kalifi joutui tunnustamaan al-Saffarin valloittamiensa alueiden kuvernööriksi. Ja'qub ibn al-Laith al-Saffar kuoli vuonna 879 ja hänen veljensä Amr ibn al-Laith al-Saffar nousi saffaridien johtoon. Tämä pyrki levittämään Saffaridien valtaa Samanidien hallitsemaan Transoksaniaan, mutta sotaretki epäonnistui surkeasti. Vuonna 900 Balkhin lähellä käydyssä taistelussa samanidiarmeija löi saffaridit, Amr vangittiin ja Samanidien hallitsija Ismai'l ibn Ahmad lähetti hänet Bagdadiin kalifin tuomittavaksi, osoittaen näin myös uskollisuutensa kalifia kohtaan. Kalifi Al-Mu'tadid teloitutti Amrin ja tämän jälkeen Saffaridivaltakunta alkoi nopeasti luhistua. Saffarididynastia säilyi vielä Sistanin tukialueellaan sadan vuoden ajan, mutta se ei enää noussut merkittäväksi tekijäksi Keski-Aasiassa, vaan Samanidit nousivat alueen voimakkaimmaksi dynastiaksi.[31]

Samanidit olivat taustaltaan persialaista ylimystöä ja he osasivat toimia saffarideja diplomaattisemmin. He suhtautuivat kalifiin kunnioittavasti ja samanidihallitsijat ottivat arvonimekseen emiiri, joka oli kalifia alempi titteli. Samanidit tunnustivat Abbasidien kalifin ylivallan, mutta käytännössä he toimivat täysin itsenäisesti. Bagdadista ei juuri puututtu itäisen valtakunnan asioihin, eikä kalifin väliintuloa tarvinnut edes pelätä, sillä Bagdadin otti 900-luvulla haltuunsa Bujidien dynastia, joka käytännössä oli ottanut kalifin polittisen vallan. Samanidikausi kesti lopulta vain hieman yli vuosisadan, mutta sinä aikana persialainen kulttuuri elpyi ja arabialainen kulttuuri alkoi hiipua. Islam oli jo muodostunut universaaliksi uskonnoksi, eikä sen harjoittaminen enää edellyttänyt arabialaisuutta. Kaudelle oli ominaista persialaisen kulttuurin ja historian korostaminen.[32]

Persialaisen kulttuurin ja tieteiden kehitystä edesauttoi abbasidikalifien tuki tutkijoille, jotka käänsivät muinaisia tekstejä arabiaksi valloitetuilta alueilta löytyneiden kirjoitusten pohjalta. Aikakauden merkittäviin persialaisiin tutkijoihin kuuluvat muun muassa historioitsija al-Tabari (838-923), filosofi ja tiedemies Avicenna (980-1037), sekä runolija, matemaatikko ja tiedemies Omar Khaijam (1048-1131). Maan maanviljelystaidot kastelujärjestelmineen, lääketiede, historiantuntemus, kirjallisuus ja persialaiskulttuuriin vahvasti liittyvä runous kehittyivät merkittävästi islamin kulta-ajaksi kutsutulla ajanjaksolla. Persia oli tuolla aikakaudella monella alalla kehittyneempi kuin Eurooppa.[30][33]

Turkkilaiset dynastiatMuokkaa

Persialainen kulttuuri elpyi Persian sydänmailla, mutta Keski-Aasiassa turkkilaisheimot alkoivat syrjäyttää persialaista kulttuuria. Turkkilaisheimot olivat jo islamilaistuneet ja heidän kotiseutuaan Hindukušvuorten pohjoispuolella kutsuttiin Turkestaniksi. 800-luvulta lähtien islamilaisissa dynastioissa oli yleistynyt käytäntö, jossa hankittiin pakanakansojen keskuudesta nuoria sotilasorjia, jotka olivat usein juuri turkkilaistaustaisia. Heistä monet kohosivat johtaviin virkoihin maan armeijassa ja hallinnossa.[34]

Samanidien emiirinä vuosina 954-961 toimineen Abd al-Malikin heikon hallinnon valtakaudella todellista valtaa piti hänen henkivartiostonsa päällikkö Alp Tegin, joka oli taustaltaan sotilasorja. Emiirin kuoltua Alp Tegin ei suostunut luopumaan vallastaan, vaan pyrki nostamaan valtaan oman suosikkinsa jota hän kykensi ohjailemaan. Mutta kilpailevan ryhmittymän päästessä voitolle hän joutui pakenemaan maasta Kabulin laaksoon, nykyisen Afganistanin alueelle, missä hänen onnistui syrjäyttää Ghaznia hallinnut paikallinen dynastia. Alp Tegin kuoli vuonna 977 ja häntä seurasi vallassa Sebük Tegin, joka taas oli taustaltaan Alp Teginin turkkilaistaustainen sotilasorja. Sebük Teginin johdolla Ghaznin valta kasvoi itään, jossa valtaa pitivät hindulaiset hallitsijat. Sebük Tegin oli muodollisesti Samanidien alaisuudessa oleva paikallishallitsija, mutta samanidiemiirit joutuivat yhä ahtaammalle Teginin vallan kasvaessa idässä. Samanaikaisesti samanideja alkoi uhata Bujidien dynastia.[35]

Samanideja alkoi 900-luvun lopulla uhata myös Syrdarjajoen pohjoispuolinen turkkilaistaustainen heimoliitto karakhanidit. He pyrkivät laajentamaan vaikutusvaltaansa etelään, jolloin samanidiemiiri joutui turvautumaan Sebük Teginiin, joka vastineeksi vaati suurempia alueita hallintaansa. Samanidien tuhoksi koitui karakhanidien invaasio vuonna 996, jolloin Sebük Tegin päätyi myös tekemään sopimuksen karakhanidien kanssa. Samanidien pääkaupunki Buhara nykyisen Uzbekistanin alueella antautui karakhanideille vuonna 999.[35] Sebük Tegin oli itse kuollut vuonna 997 ja hänen poikansa Mahmud Ghaznilainen nousi uuden Ghaznavidien valtakunnan johtoon.[36] Samanidien luhistuttua Ghaznavidit ja Karakhanidit jakoivat entiset Samanidien alueet.[35]

Mahmud Ghaznilainen osoitti  valtakuntansa johdossa kunnioitusta Abbasidien kalifille, mutta käytännössä Ghaznavidit toimivat täysin itsenäisesti, eikä kalifilla ollut todellista käskyvaltaa. Mahmud Ghaznilainen esiintyi hurskaana sunnalaisena ja sen varjolla hän lähti sotiin Intian niemimaalle, jossa pienet rajput-ruhtinaskunnat eivät kyenneet vastustamaan Mahmudin joukkoja. Todellisuudessa hänen tavoitteensa eivät olleet täysin uskonnollisia, vaan sotaretket olivat ryöstöretkiä.[36] Persian alueella ei juuri ollut Mahmud Ghaznilaisen kaudella Ghaznavideja vastustavaa voimatekijää, jolloin ghaznavidivalta saattoi levitä laajalle. Hänen kuoltuaan voimatasapaino alkoi jälleen muuttua, kun 1000-luvun alussa Keski-Aasiassa turkkilaiskansoihin kuuluneet seldžukit alkoivat kasvattaa vaikutusvaltaansa. Mahmudin poika Mas'ud I pyrki kukistamaan seldžukit, mutta suurempilukuinen Ghaznavidien armeija sotanorsuineen ei kyennyt kukistamaan nopeasti hevosilla liikkuneita seldžukkien jousimiehiä. Ghaznavidit alkoivat menettää valtakuntansa länsiosia Seldžukkivaltakunnalle ja vähitellen Ghaznavidit ajautuivat Seldžukkien vasalleiksi. Lopullisesti Ghaznavidit kukisti Ghuridien dynastia, joka valloitti Ghaznin vuonna 1150 tai 1151.[36]

Kun Seldžukit olivat kukistaneet Ghaznavidit Persian koillisosassa, he jatkoivat etenemistään länteen Persian keskiosiin. Seldžukit etenivät lännessä aina Vähä-Aasiaan asti, missä he kukistivat bysanttilaiset vuonna 1070 ja suuri osa Anatoliaa jäi seldžukkivaltaan.[33] Seldžukeilla, kuten muillakaan paimentolaisina eläneillä turkkilaisheimoilla, ei juuri ollut kokemusta keskitetystä hallintorakenteesta. Näin ollen he hallitsivat persialaisen abbasidimallin mukaisesti, kuten edellisetkin valloittajat. Seldžukit olivat jo hyvin islamilaistuneita, joten heidän kulttuurinsa assimiloitui helposti persialaisiin.[33][37] Kaikki turkkilaisheimot eivät kuitenkaan suostuneet omaksumaan persialaista valtiorakennetta. Keski-Aasian ghuzz-turkkilainen paimentolaisheimo ei alistunut seldžukkivaltaan ja seldžukkisulttaani Ahmad Sandžar pyrki alistamaan heidät väkivalloin. Sotaretki kuitenkin epäonnistui, kun ghuzz-armeija kukisti seldžukit vuonna 1153. Tapahtuneen seuraukset olivat dramaattiset, kun seldžukkien vasallit huomasivat tilaisuutensa tulleen ja irtautuivat seldžukkien vallasta. Parhaiten syntyneen valtatyhjiön onnistui täyttämään Ghaznavidit kukistanut Ghuridien dynastia.[37]

Ghuridien lisäksi seldžukkivallan rippeitä haali itselleen Kovaresmian valtakunta, joka valloitti itselleen Kaspianmeren ympäristön alueet. Ghuridit ja Kovaresmia kamppailivat keskenään Iranin ylängon hallinnasta ja seldžukkivallan perinnöstä. Kamppailu päättyi lyheksi aikaa Ghuridien eduksi, sillä näillä oli kalifin ja väestön enemmistön tuki takanaan, sillä he esiintyivät sunnalaisina hallitsijoina, kun taas kovaresmialaiset sotilaat olivat pakanallisia turkkilaisia. Ghuridivalta oli laajimmillaan 1190-luvulla, jolloin ghuridit valloittivat Delhin, minne ghuridivalloittajat myöhemmin perustivat Delhin sulttaanikunnan. Ghuridien valtakunta käytti kuitenkin valtavasti voimavaroja sotiessaan sekä Iranin ylängöllä, että Pohjois-Intiassa. Kovaresmian šaahi liittoutui Karakitain valtakunnan kanssa ja ghuridiarmeijan kukistettiin nykyisen Afganistanin pohjoisosassa vuonna 1204. Vuosikymmen tämän jälkeen Ghuridivaltakunta luhistui ja se menetti alueensa pohjoiselle kilpailijalleen.[38]

Mongolivallan kausiMuokkaa

Mongolien valloitusretketMuokkaa

Kovaresmian šaahien kukistettua ghuridit ja viimeisetkin seldžukit Iranin ylängöltä, he nousivat alueen valtiaiksi 1200-luvun alussa. Samaan aikaan syntyi idempänä Keski-Aasiassa Tšingis-Kaanin muodostama mongoliheimojen liitto, josta muodostui Mongolivaltakunta. Mongolit valtasivat Karakitain ja Kovaresmian šaahi liitti luhistuneen valtakunnan länsiosat omiin alueisiinsa, jolloin Mongolivaltakunta ja Kovaresmia tulivat toistensa naapurimaiksi.[39]

Valtakuntien välinen yhteiselo ei muodostunut rauhanomaiseksi. Vuonna 1218 Tšingis-Kaani lähetti lähetystön šaahi Ala ad-Din Muhammadin hoviin, mutta tämä mestautti lähettilään. Mongoleille lähettilään surmaaminen oli halpamainen loukkaus ja Tšingis-Kaani ryhtyi seuraavana vuonna kostotoimiin Kovaresmian šaahia vastaan. Kovaresmia ei ollut lainkaan valmis sotaan, sillä suuri osa alueista oli vasta liitetty juuri muodostuneeseen valtakuntaan, eikä niiden hallintoa vielä oltu järjestetty. Mongolit hyökkäsivät Kovaresmiaan kukistaen helposti hajanaiset šaahin joukot ja tämä saattoi vain paeta mongolijoukkoja pienelle Kaspianmeren saarelle, missä hän pian kuoli. Hänen poikansa Džalal al-Din jatkoi taistelua mongoleja vastaan Ghaznista käsin, ja hän saavuttikin voiton mongoleista Parvanin taistelussa, mutta voitto lopulta vain hidasti mongolien etenemistä Keski-Aasiaan. Tšingis-Kaanin uutta hyökkäystä vuonna 1221 ei Džalal al-Dinin johtama liittouma enää pystynyt torjumaan, vaan mongolit tuhosivat Ghaznin ja surmasivat sen asukkaat.[40] Saman kohtalon kokivat myös muut mongoleja vastaan nousseet kaupungit, eikä mikään mahti enää kyennyt estämään mongolien hyökkäystä syvemmälle Persiaan. Mongolien aiheuttama mullistus oli suurin sitten arabien invaasion kuusisataa vuotta aiemmin, mutta tuhot olivat suuremmat.[40] Nykytermein mongolien toimeenpanemaa joukkoteurastusta kutsuttaisiin kansanmurhaksi. Aikalaissilminnäkijät arvioivat Mervissa surmattujen lukumääräksi 700 000-1,3 miljoonaa. Luku on valtaisa, mutta se on uskottava, sillä se edustaa suurta osaa tuon ajan Kovaresmian väestöstä.[33]

Mongolit yrittivät vakiinnuttaa valtansa Persiassa ja tekivät Tabrizista tukikohtansa. He onnistuivat tuhoamaan ismaililaiset assassiinit, joita seldžukit eivät koskaan kyenneet kukistamaan. Jotkut pienet hallitsijat, jotka tunnustivat mongolien ylivallan saivat jatkaa mongolien vasalleina, kuten Anatoliassa sijainnut seldžukkivallan jäänne, Rumin sulttaanikunta. Mongolivalta ulottui näin jo Välimerelle asti.[33] Tšingis-Kaani kuoli vuonna 1227. Ennen hänen kuolemaansa mongolit olivat saavuttaneet nykyisen Azerbaidžanin alueen kylväen tuhoa matkan varrella.[41] Hänen kuolemansa jälkeen suunnaton Mongolivaltakunta jakaantui hänen jälkeläistensä kesken. Persia jäi Tšingis-Kaanin pojanpojan Hülegün perustaman Il-kaanien valtakunnan hallintaan.[42]

Il-kaanitMuokkaa

 
Il-kaanien kaudella Persiaa hallinneet mongolit omaksuivat islamin. Maalauksessa mongolihallitsija Ghazan opiskelee Koraania.

Il-kaanit hallitsivat aluetta, joka laajimmillaan ulottui Anatoliasta aina nykyisen Afganistanin alueelle asti. Il-kaanien valtakunta rajautui muihin Mongolivaltakunnan seuraajavaltioihim, idässä Tšagataihin ja pohjoisessa Kultaiseen Ordaan. Suhde muihin mongolivaltakuntiin muodostui vihamieliseksi.[42] Il-kaanit jatkoivat valloituksiaan länteen, missä he valloittivat Bagdadin ja viimeinen abbasidikalifi surmattiin vuonna 1258. Mongolien eteneminen päättyi vasta Palestiinassa käydyssä Ain Jalutin taistelussa, missä Egyptin mamelukit kukistivat Il-kaanien sotajoukot.[33][41]

Il-kaanit pitivät valtakautensa alussa kiinni omasta identiteetistään, mutta he alkoivat ajan myötä islamilaistua ja omaksua persialaisen kulttuurin. Mongolit muodostivat Persiassa vain pienen eliittijoukon, ja heidän alaisinaan toimivat persialaiset virkamiehet. Käänteentekevää oli kaani Ghazanin kääntyminen islamiin vuonna 1295. Persialainen kulttuuri oli jälleen kerran ottanut yliotteen valloittajistaan, merkittävänä monumenttina tälle on Ghazanin pojan Öljeitü-kaanin Soltaniyehin rauniokaupungissa sijaitseva mausoleumi.[42][33]

Ghazan-kaanin valtakaudella 1295-1304 mongolit alkoivat parantaa persialaisten oloja; käsityöläisten veroja alennetiin, maataloutta ryhdyttiin elvyttämään kastelujärjestelmiä kunnostamalla ja kauppareittien turvallisuutta ryhdyttiin parantamaan. Seurauksena kaupankäynti kasvoi dramaattisesti, kun kiinalaiset ja intialaiset tuotteet saattoivat kulkea Persian läpi. Persian talous elpyi ja se sai vaikutteita vieraista kulttuureista.[41] Kun Ghazanin veljenpoika, vuosina 1316-1335 hallinnut kaani Abu Sa'id kuoli, Il-kaanien valtakunta alkoi taantua vahvan johtajan puutteessa. Seurauksena valtaansa pääsivät jälleen kasvattamaan useat pienet dynastiat.[42][41]

TimuriditMuokkaa

Hajanaisen Persian yhdistäjäksi nousi transoksanialainen sotapäällikkö Timur Lenk. Hän oli noussut merkittävään asiaan Tšagatain kaanikunnassa ja maan sisäisen hajaannuksen myötä hän nousi koko valtakunnan tosiasialliseksi hallitsijaksi 1370-luvulle tultaessa. Hän ei ollut mongolitaustainen, eikä hän suoranaisesti noussut mongolihallitsijoita vastaan, mutta hän pyrki liittymään Tšingis-Kaanin sukulinjaan avioliittoallianssin kautta.[43] Kun Timur oli saanut Transoksanian tarpeeksi vahvaan otteeseen, hän kääntyi ympäröiviä valtakuntia vastaan aloittaen valloitusten sarjan. Timurin armeijan valloitusaallon alle jäivät kaikki persialaiset dynastiat, jotka hiljalleen rakensivat omia valtakuntiaan. Timurin armeijat ryöstelivat kaupunkeja ja niiden asukkaat surmattiin julmasti. Ryöstösaalis lähetettiin Timurin pääkaupunkinaan pitämään Samarkandiin. Persian läpi marssiessaan Timur pystytti vihollisia pelottaakseen pylväitä ihmispäistä. Esfahanin ja Bagdadin kaupunkien ulkopuolelle pystytetyissä pylväissä oli kymmenien tuhansien surmattujen vihollisten päät.[44] Timur Lenk armeijoineen kylvi 1300-luvun lopulla kauhua Anatoliasta Delhin sulttaanikuntaan ulottuvalla alueella.[43]

Timur Lenk kuoli vuonna 1405. Ennen kuolemaansa hän oli valloittanut suuren imperiumin, mutta valloitettujen alueiden hallintoa ei järjestetty mitenkään, vaan vanhat dynastiat jäivät usein valtaan. Timurin kuoltua hänen jälkeläisensä ryhtyivät valtataisteluun keskenään, eivätkä persialaisdynastiat enää tunnustaneet heidän valtaansa.[45] Timurin jälkeläisistä voimakkaimmaksi nousi Šahrokh, joka siirsi valtakeskuksen Heratiin, mutta hänen valtansa ei enää ulottunut Persian länsiosiin jossa valtaa pitivät turkmeeniheimot.[44][45] Vähitellen Timuridien hallitsema alue alkoi hajaantua ja esiin alkoi nousta Ak Koyunlun ja Kara Koyunlun nimeä kantavat turkkilaisheimojen liitot.[45]

SafaviditMuokkaa

Šiialaisuuden nousuMuokkaa

 
Ismail julistaa itsensä šaahiksi saavuttuaan Tabriziin. Maalauksen taustalla oleva linnoitus on Arg-e Tabriz, jonka läpi Ismailin joukot marssivat.

1400-luvun lopulla turkkilaissukuisista ratsumiehistä koostunut sotilaallinen veljeskunta alkoi kasvattaa vaikutusvaltaansa itäisen Anatolian ja Azerbaidžanin alueella. Heitä kutsuttiin safavideiksi ja he olivat saaneet nimityksensä varhaiselta johtajaltaan, vuosina 1252-1334 eläneeltä Šaikh Safa al-Din al-Ardabililta, joka kannatti suufilaisuutta, islamin mystistä suuntausta.[46][47] Suufilaisuuden tulkinta oli varsin avointa, ja sen näkemykset saatettiin sovittaa yhteen uusien kansakuntien perinteisten uskomusten kanssa. Tämä edesauttoi suufilaisuuden leviämistä ja safavidien vallan kasvua. Oppi oli aluksi hyvin rauhanomainen, eikä sillä ollut poliittisia pyrkimyksiä, mutta 1400-luvulla safavidien näkemykset alkoivat erota suufilaisuuden muista suunnista. Safavidit alkoivat militarisoitua ja saada šiialaisia piirteitä.[47] Heidän sotilaallinen voimansa perustui turkkilaissukuisiin Qizilbaš-sotureihin. Heitä kutsuttiin yksinkertaisesti nimellä qizilbaš, eli punapäät, heidän käyttämiensä päähineiden vuoksi. Safavidit pyrkivät laajentamaan valtaansa yhä laajemmalle alueelle, ja he nousivat Ak Koyunlu-ruhtinaita vastaan, mikä oli koitua heidän tuhokseen. Liikkeen johtajan saatua Ak Koynlun joukkojen käsissä surmansa vuonna 1494, valta siirtyi hänen veljelleen Ismailille.[47] Vuonna 1501 Ismail ja hänen Qizilbaš-soturinsa tekivät uuden sotaretken Ak Koynlua vastaan ja vuonna 1501 Safavidit saivat hallintaansa Tabrizin, josta tuli heidän pääkaupunkinsa. Ismail julisti itsensä šaahiksi ja teki 12-šiialaisuudesta valloittamiensa alueiden uskonnon.[46][48]

Seuraavien vuosien aikana Safavidit kukistivat loput Ak Koyunlu-ruhtinaat ja saivat haltuunsa koko nykyisen Iranin alueen, sekä Mesopotamian ja vanhan abbasidikalifien pääkaupungin Bagdadin.[46] Valtakunnan koillispuolella uzbekit olivat saaneet haltuunsa Khorasanin Timuridien vallan rapistuttua. Safavidit kukistivat uzbekit vuonna 1510 ja he saivat näin hallintaansa koko Iranin ylängön.[47] Safavidivaltakunnan länsirajalla osmanit kukistivat safavidien qizilbaš-armeijan Čalderanin taistelussa vuonna 1514, pysäyttäen näin safavidivallan leviämisen länteen.[46] Ismail teki šiialaisuudesta valloittamiensa alueiden uskonnon. Ennen safavidivalloituksia Persia oli ollut pääosin sunnalainen, mutta vähitellen alue šiialaistui, mikä erotti sen sunnalaisista naapurikansoista, uzbekeista, osmaneista ja paštuista. Jako šiialaisten ja sunnalaisten elinalueiden välillä erottaa tänäkin päivänä šiialaisen Iranin sunnalaisista naapureistaan.[46][47]

Ismailin kärsimä tappio osmaneja vastaan käydyssä Čalderanin taistelussa söi hänen arvovaltaansa qizilbašien silmissä. Sota jatkui taistelun jälkeenkin, mutta kaikki qizilbaš-johtajat eivät enää olleet šaahille uskollisia. Osmanit valloittivat useasti Tabrizin ja Bagdadin ja šiialaiset joutuivat vainotuiksi osmanialueilla.[46][48] Safavidit taas ulottivat uskonnolliset vainonsa myös suufilaisiin, suufilaisesta perinnöstään huolimatta. Suufilainen islamin tulkinta hävitettiin valtakunnasta lähes kokonaan.[46]

Ismail kuoli vuonna 1524 ja häntä seurannut Tahmasp I, oli valtaan noustessaan vielä alaikäinen. Hän hallitsi yli puoli vuosisataa, minä aikana safavidit menettivät alueita sekä lännessä osmaneille, että idässä uzbekeille. Hän siirsi myös maan pääkaupungin Tabrizista Qazviniin, sillä se oli paremmin suojassa osmaneilta. Tahmasp I kuoli vuonna 1587, minkä jälkeen valtakunta ajautui sisäisen valtataistelun ja kahden lyhytikäisemmän hallitsijan kauteen, kunnes Abbas I nousi šaahiksi vuonna 1587, hänen liittouduttuaan merkittävien qizilbaš-johtajien kanssa.[46]

Abbas SuuriMuokkaa

 
Abbas I kuvattuna maalauksessa, joka sijaitsee Chehel Sotounin  paviljongissa, joka kuuluu persialaisten puutarhojen maailmanperintökohteeseen.

Abbas I:n valtakaudella vuosina 1587-1629 Safavidien valtakunta oli voimakkaimmillaan. Hän uudelleenorganisoi maan armeijan, missä qizilbaš-armeijan valtaa kavennettiin. Abbasin valtakaudella Persian sotaväessä yleistyivät myös tuliaseet. Sotajoukkoja muodostettiin georgialaisista ja armenialaisista orjista, jotka olivat kaukana kotoaan ja näin täysin riippuvaisia šaahista, jolloin he olivat paljon luotettavampia. Qizilbašien maita otettiin myös keskusvallan haltuun. Teoilla pyrittiin heikentämään heimojen valtaa ja keskittää hallinto Abbasin omiin käsiin.[5][48] Safavidien sotamenestys uuden armeijansa turvin kasvatti edelleen Abbasin arvovaltaa. Safavidit kukistivat uzbekit koillisessa ja lännessä Bagdad valloitettiin osmaneilta. Uusille rajoille lähetettiin qizilbaš-heimojen jäseniä turvaamaan alueita. Tämä väestönsiirtopolitiikka hajotti heimot, mikä heikensi niiden valtaa entisestään.[5]

Yksi safavidikauden merkittävistä perinnöistä nykyiselle Iranille on sen šiialaisuuteen perustuva hallintokäytäntö. Merkittävä hyötyjä Abbasin uudistuksista oli šiialainen ulama, jota Abbas tuki politiikallaan. Samalla kehittyi šiialainen kulttuuri taiteen, metallitöiden, matonkudonnan ja erityisesti arkkitehtuurin muodossa.[5][48] Abbas siirsi pääkaupungin Esfahaniin vuonna 1598. Kaupunki muodostui merkittäväksi kulttuurikeskukseksi, jossa safavidikauden arkkitehtuurin on perintö nähtävissä edelleen.[5][49]

Safavidikaudella Persia alkoi myös kytkeytyä kansainväliseen kauppaan. Maata vaurastutti Gilanin tuottama silkki, jota myytiin Intiaan sekä armenialaisten kauppiaiden välityksellä Eurooppaan.[5] Portugalilaiset olivat miehittäneet Bahrainin ja Hormuzin saaren Persianlahden rannikolla hallitakseen Persianlahdelta ja Intian valtamerelle suuntautuvaa kauppaa, mutta vuonna 1602 Abbas karkotti portugalilaiset Bahrainista.[48] Vuonna 1623 hän liittoutui Englannin Itä-Intian kauppakomppanian kanssa portugalilaisia vastaan ajaakseen heidät myös Hormuzista ja saadakseen Hormuzinsalmen hallinnan takaisin. Briteille annettiin oikeus käydä kauppaa, ja myös muita ulkomaisia kauppiaita houkuteltiin Persiaan.[5][48]

Abbas I kuoli vuonna 1629 ja hänen jälkeensä Safavidien dynastia alkoi hiipua. Yhtenä syynä tähän oli vahvan hallitsijan puute. Abbas oli itse noussut valtaan syrjäyttämällä isänsä ja varmistaakseen että hänelle itselleen ei kävisi niin, hänen poikansa elivät koko elämänsä haaremissa. Varmuuden vuoksi hän vielä sokeutti heidät ja tapatti yhden pojistaan. Abbasin jälkeen valtaan nousi yksi hänen pojanpojistaan.[5] Tämä onneton tapa sulkea prinssit haaremiin johti siihen, että valtaan nousseella perillisellä ei ollut minkäänlaista kokemusta politiikasta. He olivat näin ollen täysin neuvonantajiensa ohjailtavissa, jotka näin käyttivät todellista valtaa.[50] Valta alkoi näin luisua paikallisille ylimyksille, haaremin naisille ja uudelleen järjestäytyville qizilbašeille.[50][48]

Safavidien kukistuminen ja paštuvalta  Muokkaa

Seuraavan vahvan safavidihallitsijan ja dynastian vallan elpymisen aika koitti vielä Abbas II:n valtakaudella vuosina 1642-1666, mutta Safavidien suuruuden aika oli jo väistämättä ohi. Tätä edesauttoivat paitsi hallinnolliset epäkohdat, myös kansan liiallinen verotus, kaupankäynnin taantuminen ja sotilaallisten järjestöjen, sekä qizilbaš-armeijan, että orja-armeijan, heikkeneminen.[5][48] Safavidien kahden viimeisen šaahin Sulaiman I:n (1669-1694) ja Sultan Husainin (1694-1722) valtakausien aikana Safavidien valta jatkoi rapistumistaan. Heidän hallintonsa aikana valtaansa kasvatti šiialainen ulama. Johtaviin pappeihin kuulunut Muhammad Baqir Majlis sai merkittävää valtaa ja hänen on katsottu harjoittaneen tahallista vähemmistöjen vainoamispolitiikkaa, jonka kohteeksi joutuivat ulkomaalaiset ja muut kuin šiiamuslimit. Husainin kaudella Majlisin toimet muuttuivat yhä ääri-islamilaisemmaksi. Kaikki tavernat, kahvilat ja ilotalot määrättiin suljettavaksi, päihteiden nauttiminen kiellettiin ja naisten tuli pysyä kotona.[5][51] Aiemmin vapaamielisen Persian muuttuminen kapeakatseisen ja suvaitsemattoman hallinnon aikaan joudutti Safavidien dynastian tuhoa.[5][52]

Safavidien vallalle aiemmin lojaaleina pysyneet paštut käänsivät myös selkänsä šaahille tämän yritettyä käännyttää heidät viralliseen valtionuskontoon. Mielipide sunnalaisten paštujen keskuudessa alkoi kääntyä šaahia vastaan. Paštut nousivat ghelzai-paštuihin kuuluneen Mirwais Amir Khanin johdolla kapinaan ja vuonna 1709 kapinalliset surmasivat Kandaharissa šiialaisten valtaa edustaneen kuvernöörin. Rapistuva safavidivalta yritti palauttaa järjestyksen valtakuntansa itäosiin, mutta paštuvaltaiset alueet alkoivat livetä persialaisvallasta.[53][52] Paštujen Hutak-dynastian perustaja Mirwais kuoli vuonna 1715, mutta hänen jälkeensä kapinaa Safavideja vastaan johti hänen poikansa Mir Mahmud. Hän hyökkäsi armeijoineen Iranin ylängolle, valloitti Safavidien pääkaupungin Esfahanin ja šaahi Husain jäi paštujen vangiksi. Husainin poika Tahmasp II pakeni Qazviniin ja julisti itsensä šaahiksi, mistä käsin hän yritti koota tukijoukkoja pelastaakseen luhistuvan safavidivaltakunnan.[53] Safavidien heikkous ei jäänyt huomaamatta osmaneilta, jotka valloittivat Safavidivaltakunnan länsiosat. Pietari Suuren Venäjä ei taas halunnut nähdä osmanien vahvistuvan ja valloitti Kaspianmeren etelärannikon.[53][52] Mir Mahmud murhattiin vuonna 1725 ja hänen seuraajakseen nousi Ašraf Khan. Tämä mestautti Safavidihallitsija Husainin estääkseen osmanien mahdolliset yritykset hänen valtaistuimelle palauttamisekseen. Persialaisille paštujen valtakausi 1720-luvulla oli kärsimysten aikaa, he joutuivat väkivaltaisuuksien ja ryöstelyn kohteeksi, ja lisäksi osmanit veivät persialaisia orjiksi valloittamiltaan alueilta.[53] Persialaiset eivät paštuvaltaa koskaan hyväksyneet, vaan heidän mielestään Safavidit olivat ainoita laillisia hallitsijoita.[54]

Nadir Šah ja AfsariditMuokkaa

Persian alistuttua paštujen valtaan, nousi esiin teloitetun safavidišaahin pojan Tahmasp II:n sotapäällikkö Nadir Quli, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Nadir Šah. Hän valloitti armeijoineen ensin Mašhadin ja suuntasi sen jälkeen Hutak-dynastian pääkaupunkinaan pitämään Esfahaniin vuonna 1729, mistä Ašraf Khan joutui pakenemaan Kandahariin, missä tämä pian murhattiin.[55][54] Tahmasp II palautettiin šaahiksi, mutta vuonna 1732 Nadir syrjäytti hänet, ja uudeksi hallitsijaksi asetettiin Tahmaspin alaikäinen poika Abbas III, kunnes vuonna 1736 Nadir tunsi kannatuksensa olevan tarpeeksi vahva ja nimitti itsensä šaahiksi ja Afšarididynastian perustajaksi.[55][56][54]

 
Nadir Šahin persialaisjoukot löivät moguliarmeijan Karnalin taistelussa 1739.

Nadir Šah lakkautti sunnimuslimien alistamisen ja hän suhtautui myös muihinkin uskontoihin ja vähemmistökansallisuuksiin edeltäjiään suvaitsevaisemmin. Tällä muutoksella hän pyrki vahvistamaan sunnien lojaaliutta armeijaa kohtaan. Hän esiintyi myös itse sunnalaisuuteen kääntyneenä, jotta hän pystyisi esiintymään koko islamilaisen maailman valtiaana. Šiiamuslimille tämä olisi ollut mahdotonta. Vahvistaakseen maan armeijaa šiialaisten moskeijoiden ja pyhäkköjen varat takavarikoitiin ja kansalle kohdistettiin kiskuriverot. Hän ei myöskään teljennyt poikiaan haaremiin vaan antoi heille kuvernöörin tehtäviä.[56] Vahvistuneen armeijansa kanssa Nadir hyökkäsi viimeiseen paštuvallan linnakkeeseen Kandahariin, missä kaupunki kukistui vuoden piirityksen jälkeen vuonna 1738. Nadir ei kuitenkaan pysähtynyt tähän vaan hän jatkoi sotaretkeään Delhiin sillä verukkeella että mogulit olivat avustaneet paštuja. Mogulivaltakunnan ja Nadir Šahin armeijat kohtasivat Karnalin taistelussa vuonna 1739. Mogulien sotanorsut olivat haavoittuvaisia afšaridiarmeijan tuliaseita vastaan, vauhkoontuneet norsut olivat ohjastajiensa hallitsemattomissa ja talloivat alleen kaikki tielleen tulleet. Karnalin voiton jälkeen Nadir marssi Delhiin, missä hänen sotajoukkonsa pani toimeen säälimättömän verilöylyn, jossa sai surmansa arvioilta 30 000 ihmistä.[56] Nadir liitti oman valtakuntansa alueisiin ainoastaan Indusjoen länsipuoliset Mogulivaltakunnan alueet ja mogulihallitsija Muhammad Šah jätettiin edelleen valtaan. Mukanaan Delhistä Nadir palasi suunnattoman ryöstösaaliin kanssa, mukaan lukien Koh-i-Noor -timantti.[56][54]

Delhin ryöstöretki ei ollut alkujaan valloitusretki, vaan tärkeintä oli ryöstösaaliin saaminen, jolla voitiin rahoittaa länteen suuntautuvat valloitussodat.[56][54] Nadir menestyi myös länsirintamalla, missa osmaneilta valloitettiin  vuonna 1743 entiset safavidialueet, nykyisen Irakin alueella.[56][54] Pohjoisessa persialaisten valta taas kasvoi uzbekkien kustannuksella. Venäläisten kanssa löytyi rauhanomainen ratkaisu näiden palautettua Safavideilta valloitetut alueet.[54]

Nadir Šahin valloitusten myötä persialaisten vaikutusvalta ulottui suurimpaan laajuuteensa puoleentoista vuosituhanteen. Valtakunta ulottui Kaukasukselta Indusjoelle asti, mutta sen rakenne ei ollut kestävä sillä valloitettujen alueiden hallintoa ei oltu järjestetty.[54] Lisäksi Nadir alkoi muuttua mieleltään yhä epävakaammaksi. Hän muun muassa sokeutti poikansa epäillessään tämän nousseen häntä vastaan. Voitto osmaneista ei myöskään ollut vielä lopullinen, sillä uudet osmanijoukot valmistautuivat jo uuteen taisteluun Nadiria vastaan. Jatkuva sotiminen kävi myös hyvin kalliiksi persialaisille ja Nadirin halu kerätä veroja rahoittaakseen sotansa, johti siihen että veronkerääjät ryöstelivät oman maansa sisällä.[56] Lopulta Nadirin oma epävakaus koitui hänen kohtalokseen ja hänen omat upseerinsa murhasivat hänet vuonna 1474.[56][54]

Nadirin sotasaavutukset jäivät hyvin lyhytaikaisiksi ja välittömästi hänen kuoltuaan alkoivat valtakunnan itäiset paštualueet irtaantua afšaridien vallasta. Nadirin entinen luottoupseeri Ahmad Šah Dorrani perusti Kandahariin oman valtakeskuksensa, jonka ympärille muodostui Dorrani-valtakunta 1747.[57][54] Nykyisen Georgian alueelle taas muodostui toisen Nadirin sotapäällilön Ereklen johtama kuningaskunta. Persian sydänmailla lorestanilainen Zandien heimo, johdossaan Karim Khan, otti haltuunsa Persian läntiset maakunnat 1750-luvun aikana.[57]

Nadirin kuoleman jälkeen hänen sisarenpoikansa Adil Šah julisti itsensä šaahiksi ja surmasi yhtä lukuunottamatta kaikki Nadirin pojista ja pojanpojista. Adil ei kyennyt hallitsemaan kauaa vaan hänen veljensä Ibrahim syöksi hänet vallasta. Ibrahim syrjäytettiin myös pian ja valtaan nousi Nadirin eloon jäänyt poika Šahrokh, joka myös syöstiin välillä vallasta, mutta hänen onnistui palata valtaan ilmeisesti Ahmad Šah Dorranin tuella, joka kunnioitti Šahrokhia Nadirin jälkeläisenä. Šahrokh pysyi vallassa pitkään, vuodesta 1750 vuoteen 1796.[57]

Šahrokhilla ei kuitenkaan ollut enää hallittavanaan Nadirin perustamaa valtakuntaa, vaan merkittävämmäksi hallitsijaksi oli noussut Karim Khan Zand. Persia oli myös kärsinyt pahasti Nadirin aikaisista sodista ja valtakunnan väkiluku oli pudonnut 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla yhdeksästä miljoonasta kuuteen miljoonaan, pääkaupunki Esfahan oli raunioina ja kaupankäynti oli pysähtynyt. Valtaansa saattoivat taas kasvattaa merkittävät heimojohtajat ja heimojen muodostamat liitot. Yksi näistä heimojohtajista oli Karim Khan, jonka valtakausi oli verrattain rauhallinen sen jälkeen kun Zand-dynastian valta oli vakiintunut. Hän syrjäytti ensin omat liittolaisensa ja kukisti sen jälkeen muut vihollisensa, kuten Mohammad Hasan Khan Qajar. Karim Khan ei ryhtynyt valloitussotiin edellisten hallitsijoiden tavoin, eikä hän käyttänyt missään vaiheessa itsestään šaahin arvonimeä. Hän palautti šiialaisuuden alueidensa uskonnoksi ja perusti pääkaupunkinsa Šīrāziin, missä hänen rakennuttamansa moskeijat ja palatsit ovat yhä jäljellä.[57]

Qajar-dynastiaMuokkaa

Agha MuhammadMuokkaa

Karim Khan Zand kuoli vuonna 1779, minkä jälkeen Persia ajautui jälleen sisällissotaan. Zand-dynastian prinssit joutuivat taistelemaan valta-asemastaan Māzandarānissa tukikohtaansa pitäviä Qajareita vastaan. Qajarit oli yhdistänyt yhteiseksi rintamaksi Mohammad Hasan Khan Qajarin poika Agha Muhammad Khan. Hän oli lapsena joutunut Adil Šahin käsiin ja kastroitu tämän käskystä. Tämän jälkeen hän oli ollut Karim Khanin panttivankina ja tämän kuoltua hän pakeni pohjoiseen, missä hän ryhtyi taisteluun Zand-dynastiaa vastaan. Agha Muhammad kukisti zandjoukot pohjoisessa ja Esfahan valloitettiin vuonna 1785. Tämän jälkeen Teheran alistui myös Qajarien valtaan. Agha Muhammad perusti Teheraniin uuden valtakeskuksensa ja se on ollut maan pääkaupunki siitä lähtien.[58]

 
Maalaus Agha Muhammadin hyökkäyksestä Kermaniin.

Qajar-dynastian valta oli vahvistunut pohjoisessa, mutta Persian eteläosissa vallassa oli Zand-dynastian vallanperijä Lutf Ali Khan Zand. Hän piti puolensa Agha Muhammadin joukkojen hyökkäystä vastaan, mutta vuonna 1791 hänen yrittäessään hyökkäystä Esfahanin takaisinvaltaamiseksi, Šīrāzissa syttyi kapina häntä vastaan. Agha Muhammad lähti itse joukkoineen zand-valtaa vastaan nousseiden tueksi, jolloin ratkaisevaksi käännekohdaksi muodostui Lutf Ali Khanin epäonnistunut yritys surmata Agha Muhammad yllätyshyökkäyksellä yön pimeydessä. Lutf Ali Khanin joukot joutuivat kuitenkin itse piiritetyiksi, mutta heidän onnistui paeta Kermaniin Agha Muhammadin joukot perässään. Agha Muhammad valloitti Kermanin kaupungin vuonna 1794, missä sen naiset ja lapset vietiin orjiksi, ja kymmenentuhatta miestä jotka eivät taistelussa olleet saaneet surmaansa, sokaistiin. Lutf Ali Khanin onnistui paeta Bamiin, missä hänet kuitenkin petettiin ja toimitettiin Agha Muhammadille. Lutf Ali Khan kidutettiin kuoliaaksi, ja Agha Muhammad nousi koko Iranin ylängön hallitsijaksi. Lutf Alin lisäksi saman kohtalon koki pian myös viimeinen afsaridihallitsija, Khorasanissa tukikohtaansa pitänyt Šahrukh.[58]

Agha Muhammad käänsi tämän jälkeen katseensa georgialaiseen Kartli-Kakhetin kuningaskuntaan ja hän valloitti sen pääkaupungin Tbilisin vuonna 1795. Taistelussa tuhannet saivat surmansa ja 15 000 naista ja lasta vietiin orjiksi. Pietarissa tapaus synnytti vihaa persialaisia kohtaan, sillä geogialaiskunigas Erekle II oli asettunut Venäjän suojelukseen. Agha Muhammad kykeni yhdistämään Persian valtansa alle ja hän lopetti pitkän sisällissotien kauden ja loi Qajar-dynastian perustan, mutta hän sai varsin ansaitusti julman maineen. Agha Muhammad kuoli vuonna 1798 ollessaan sotaretkellä Vuoristo-Karabahissa, kun kaksi hänen palvelijaansa puukottivat hänet kuoliaaksi.[58]

Venäjän sodatMuokkaa

Agha Muhammad oli ennen kuolemaansa nimennyt vallanperijäkseen sisarenpoikansa Fath Ali Šahin. Tämä hallitsi maata 37 vuoden ajan ja hän on saanut huomattavan aseman Iranin historiassa. Tämä johtuu osittain siitä että hänen valtakaudellaan Persia joutui kosketuksiin kasvavassa määrin eurooppalaisten kanssa, aikakaudella jolloin Euroopan maat hakivat itselleen uusia liittolaisia vallankumousten ja Napoleonin sotien aikana.[59]

 
Fath Ali Šahin valtakaudella olot suuressa osassa Persiaa vakiintuivat, vaikka Persia menetti Kaukasuksella alueita Venäjälle.

Ensimmäinen eurooppalainen valtuuskunta teki sopimuksen Persian kanssa, oli John Malcolmin johtama Englannin Itä-Intian kauppakomppanian lähetystö. Lontoossa huolestutti se, että Napoleon oli valloittanut Egyptin 1798 ja Ranska oli jo lähettänyt Teheraniin oman valtuustonsa, minkä vuoksi briteille tuli kiire päästä šaahin kanssa sopimukseen. Vuonna 1801 britit solmivat Fath Ali Šahin kanssa sopimuksen, jonka mukaan britit lupasivat šaahille sotatarvikkeita, mikäli paštut tai ranskalaiset hyökkäisivät Persiaan. Vastaavasti Fath Ali Šah lupasi briteille tukensa, mikäli paštut hyökkäisivät Intiaan. Persialaisille Ranskaa suuremman uhan muodosti kuitenkin Venäjä, joka oli käytännössä liittänyt Georgian alueisiinsa ja vahvistanut joukkojaan Kaukasuksella Agha Muhammadin järjestämän verilöylyn jälkeen.[60] Vuonna 1804 Venäjän ja Persian välille puhkesi sota, kun venäläiset pyrkivät siirtämään valtakuntien välistä rajaa etelämmäs Araksjoelle.[60][61] Fath Ali Šah vetosi brittien kanssa tehtyyn sopimukseen ja pyysi näiltä apua sotatoimiin Venäjää vastaan, mutta brittien kiinnostus Persiaa kohtaan oli jo hiipunut. Britit olivat myös liittoutuneet Venäjän kanssa Napoleonia vastaan, eivätkä näin ollen halunneet vaarantaa suhteitaan Venäjään. Ranskalaiset sen sijaan lähestyivät muuttuneessa tilanteessa Persiaa, ja Napoleon solmi vuonna 1807 Fath Ali Šahin kanssa sopimuksen, jonka mukaan persialaiset kääntyivät nyt brittejä vastaan ja lupasivat hyökätä Intiaan, vastineeksi Napoleon lupasi sotilasapua venäläisiä vastaan. Pian ranskalaiset kuitenkin löivät ratkaisevassa Friedlandin taistelussa venäläiset, jotka alistuivat myös ranskalaisten valtaan, jolloin briteille tuli kiire vahvistaa suhteitaan Persiaan ennen kuin nämä muodostaisivat uhan Intialle. Vuonna 1809 yhteistyösopimusta vahvistettiin ja britit lupasivat tukea Persiaa, mikäli mikä tahansa eurooppalaisvalta hyökkäisi maahan, kun taas šaahi lupasi tukensa briteille, mikäli paštut hyökkäisivät Intiaan. Persian ja Venäjän välinen sota Kaukasuksella oli edelleen käynnissä tilanteiden muuttuessa. Venäläiset saivat kokea että Kaukasus oli hankala paikka sotia, eikä alueen valloitus käynyt helposti. Britit rohkaisivat persialaisia jatkamaan sotaa Venäjää vastaan, mutta vuonna 1812 Napoleon hyökkäsi jälleen Venäjälle, minkä johdosta Britannia ja Venäjä liittoutuivat jälleen ja brittien halu auttaa Persiaa loppui taas. Sota Kaukasuksella alkoi käydä Persialle liian raskaaksi, ja joistakin merkittävistä voitoista huolimatta sota kääntyi ilman ulkopuolista tukea jääneen Persian tappioksi. Persia joutui solmimaan Venäjän kanssa vuonna 1813 Gulistanin rauhan, jossa Persia joutui luovuttamaan venäjälle kaikki Araksjoen pohjoispuoliset alueet. Alue käsitti Dagestanin Širvanin ja Georgian, joissa sijaitsi merkittäviä kaupunkeja jotka olivat kuuluneet Persiaan jo vuosisatoja, kuten Baku, Gəncə ja Tbilisi. Venäjä pidätti myös itselleen oikeuden sekaantua Persian kruununperimykseen, mitä persialaisten oli vaikea sulattaa.[60]

 
Taistelu Gəncəsta. Franz Roubaudin maalaus 1800-luvulta.

Venäläisten sanelemat rauhanehdot synnyttivät Persiassa vihaa venäläisiä kohtaan, ja mullahit yllyttivät kansaa uuteen jihadiin venäläisiä vastaan. Persialaisjoukkoja johtanut Abbas Mirza, Fath Ali Šahin poika, ryhtyi jo vahvistamaan maan armeijaa uuteen sotaan Venäjää vastaan. Napoleon kukistui lopullisesti vuonna 1815, minkä jälkeen Britannia tarjosi jälleen apuaan Persialle. Persian ja Venäjän välinen sota syttyi uudelleen vuonna 1826. Persialaiset menestyivät aluksi sodassa ja etenivät Kaspianmeren rannikkoa pohjoiseen ja valloittivat Gəncən takaisin. Britit eivät enää kuitenkaan tukeneet Persiaa vedoten siihen, että tällä kertaa Persia oli itse hyökkääjä. Alkumenestyksen jälkeen persialaisten sotamenestys kääntyi. Venäläiset valtasivat Gəncən ja etenivät Gulestanin rauhan rajan yli valloittaen Jerevanin ja Tabrizin.[60] Persia joutui taipumaan Turkmantšain rauhaan, jonka rauhanehdot olivat Golestanin rauhaakin nöyryyttävämmät. Persia joutui luovuttamaan Venäjälle loputkin Araksjoen pohjoispuoliset alueet, Armenian ja Nahitševanin. Persian piti muun muassa myös maksaa mittavat sotakorvaukset ja venäläisten kauppiaiden tuli antaa toimia Persiassa vapaasti.[60][61] Persiassa ei hyväksytty venäläisten sekaantumista maan tapoihin, ja tilanne kärjistyi väkivaltaisuuksiksi Teheranissa Venäjän suurlähetystön edustalla vuonna 1829. Kahakassa sai surmansa rauhanehtojen toteuttamista valvomaan saapunut venäläisdiplomaatti Aleksandr Gribojedov.[60]

Sodat Venäjää vastaan osoittivat, että vaikka Persia ei ollut juurikaan teknologisesti merkittävästi jäljessä eurooppalaisia, sillä ei ollut samankaltaista valtiorakennetta kuin eurooppalaisilla. Qajar-dynastian hallinto perustui liittoihin paikallisten heimojen kanssa, ja maan byrokratia oli varsin vähäistä. Tämä järjestäytymättömyys aiheutti sen ettei Persia kyennyt ylläpitämään yhtä vahvaa armeijaa kuin Venäjä. Noin kolmanneksesta puoleen persialaisväestöstä toimi edelleen paimentolaisina, eikä suurta osaa väestöstä juuri koskettanut Kaukasuksen tapahtumat.[60]

Suurvaltojen puristuksissaMuokkaa

Fath Ali Šah kuoli vuonna 1834. Hänen seuraajakseen nimeämä Abbas Mirza oli jo kuollut ennen häntä, jolloin hänen toinen poikansa Muhammad Šah nousi šaahiksi.[62] Hänen aikanaan Persia ajautui Venäjän painostuksesta osalliseksi Britannian ja Venäjän väliseen suureen peliin, kun suurvallat kilpailivat Keski-Aasian hallinnasta. Venäjä rohkaisi šaahia korvaamaan Kaukasuksella menetetyt alueet uusilla valloituksilla idästä. Muhammad Šah piiritti Heratia Venäjän tuella vuonna 1837, mutta Britannia ei voinut hyväksyä sitä että Herat jäisi Persian ja sitä kautta venäläisten haltuun, sillä sen katsottiin muodostavan uhan Intialle. Tilanne raukesi, kun britit miehittivät Khargin saaren Persianlahdella ja vaativat šaahia vetämään joukkonsa Afganistanista. Muhammad Šah joutui myös tekemään briteille uusia kauppamyönnytyksiä.[63][62]

Brittien lisäksi myös venäläiset hallitsivat Persian kauppaa ja suurvallat onnistuivat hyödyntämään Persian heikkoa keskushallintoa. Ulkovaltojen saapumisesta persialaisille markkinoille kärsivät etenkin paikalliset kauppiaat ja käsityöläiset, kun eurooppalaiset tuotteet syrjäyttivät paikalliset tuotteet.[62][61] Muhammad Šahin valtakauden merkittävä kehityskulku oli myös baabilaisuuden ideologian muodostuminen 1840-luvulla. Muhammad Šah kuoli vuonna 1848 ja hänen poikansa Nasir ad-Din nousi valtaan. Vallanvaihto tapahtui taas brittien ja venäläisten tuella. Baabilaiset uutta šaahia hyväksyneet ja he nousivat kapinaan šaahia ja šiialaista ulamaa vastaan. Baabilaisten kapinat kuitenkin onnistuttiin kukistamaan ankarasti.[64]

Nasir ad-Dinille baabilaiskapina ei jäänyt hänen valtakautensa ainoaksi ongelmaksi, vaan kapinoita syntyi muuallakin. Lisäksi tilanteeseen sotkeutuivat britit ja venäläiset, jotka pelkäsivät että toinen osapuoli pääsisi vahvempaan asemaan Persiassa.[62] Persialaisten pelastukseksi olisi saattanut muodostua Nasir ad-Dinin pääministeri Amir Kabir. Tämä vahvisti maan hallintoa uudistamalla verojärjestelmää, valtion kuluja karsittiin virkamiehille maksettuja maksuja pienentämällä. Hänen toimestaan perustettiin länsimaistyyppinen polyteknillinen opisto Dar ul-Funun Persian teknologisen tason parantamiseksi. Hän toteutti armeijauudistuksen maan armeijan modernisoimiseksi, yritti kehittää maan teollisuutta rakennuttamalla tehtaita ja vähensi islamilaisen ulaman ja ulkovaltojen vaikutusvaltaa. Hänen ansiokseen luettavat saavutukset olivat huomattavat, ja kaikki tapahtui vain kolmessa vuodessa. Amir Kabir joutui epäsuosioon niiden virkamiesten keskuudessa, joiden asemaa hän oli heikentänyt. Myös Nasir ad-Dinin silmissä Amir Kabir oli saanut jo liikaa valtaa ja šaahi murhautti hänet vuonna 1852. Amir Kabirin mukana kuoli Persian orastava edistys, samalla kun muualla maailmassa teollinen vallankumous nosti kansan elintasoa.[64][61]

Amir Kabirin jälkeen Persia ajautui jälleen taantumuksellisemman hallinnon aikaan, eikä maassa tapahtunut mitään kehitystä. Lisäksi Venäjä sotkeutui yhä ponnekkaammin maan asioihin.[65] Vuonna 1865 šaahi lähti jälleen yrittämään Heratin valloitusta, mutta britit ajoivat hyökkääjät nopeasti pois.[66][65] Selkkauksen jälkeisenä vuosikymmenenä britit ja venäläiset sotkeutuivat Persian asioihin siinä määrin että šaahin valta vaikutti vain nimelliseltä. Nasir ad-Din ei kuitenkaan voinut asialle juuri mitään, sillä hän ei voinut kallistua kummankaan eurooppalaisvallan puoleen, ilman että toinen olisi ryhtynyt vastatoimenpiteisiin. Britit ja venäläiset myös omalta osaltaan hidastivat Persian kehitystä. Aikakaudella, jolla rautateitä rakennettiin ympäri maailman, ei Persiassa ollut minkäänlaista rautatieverkkoa, sillä eurooppalaisvallat pelkäsivät että rautatie toisi toisen osapuolen armeijan entistä nopeammin omille rajoilleen.[65]

1850-luvun lopulla merkittäväksi idealistiksi nousi Mirza Malkom Khan. Hän esitti että Persian hallituksen heikkous ja kyvyttömyys estää ulkovaltoja puuttumasta maan asioihin, johtuivat siitä että maan hallinto oli kyvytön omaksumaan eurooppalaistyylistä hallintoa, teollisuutta ja tiedettä. Näitä näkemyksiä omaksui myös vuonna 1871 pääministeriksi nimetty Mirza Husain Khan, joka oli myös vaikuttunut Osmanien valtakunnassa toteutetuista tanzimat-uudistuksista. Husain Khanin kannustamana šaahi perusti uuden eurooppalaistyylisen hallituksen ja neuvoa-antavan neuvoston. Šaahi myös myönsi brittiläiselle Paul Julius Reuterille rautateiden rakentamista ja muita taloudellisia hankkeita koskevia oikeuksia. Nämä muutokset eivät olleet kaikkien mieleen ja painostuksen alla šaahi erotti Husain Khanin pääministerin paikalta ja myönnytykset Reuterille peruttiin.[61][65] Venäjän vallan laajeneminen Keski-Aasiassa 1870-luvulla sai britit taas vahvistamaan tukeaan šaahille ja brittihallitus kehotti jatkamaan uudistuksia, saadakseen Persiasta vahvemman liittolaisen Venäjän laajenemista vastaan. Persian diplomaattina maiden välisissä neuvotteluissa toimi Malkom Khan, mutta lopulta šaahi keskeytti neuvottelut. Britit uskoivat että tämän taustalla oli Venäjän painostus šaahia kohtaan.[61][65] Malkom Khan vetäytyi Lontooseen 1880-luvulla, missä hän jäi tuottamaan Persian hallinnon vastaista sanomalehteä ja puolusti uutta perustuslakia. Lehti sai suosiota persialaisen eliitin keskuudessa.[65] Nasir ad-Din jatkoi edelleen neuvotteluja ulkomaisten kanssa ja Paul Julius Reuterille annettiin lupa perustaa Persian ensimmäinen pankki. Vuonna 1890 hän myönsi brittiläiselle yhtiölle oikeudet tupakkamonopoliin, jolloin yhtiö saattoi myydä ja viedä tupakkaa ilman kilpailua. Myönnytys tehtiin merkittäviä lahjuksia vastaan ja se herätti raivoa tupakankasvattajien, basaarikauppiaiden ja ulaman keskuudessa. Suurissa kaupungeissa nousi levottomuuksia ja johtava mujtahidi Mirza Mohammed Hassan Shirazi julisti fatwan, jossa kehotettiin maanlaajuiseen tupakkaboikottiin, jota noudatettiin laajalti. Qajar-hallinto joutui vuonna 1892 luopumaan sopimuksesta, mikä johti huomattavaan velkaantumiseen.[61][65]

Tupakkamyönnytykset vahingoittivat Nasir ad-Dinin suosiota siinä määrin että hallinto omaksui yhä taantumuksellisemman politiikan ja yhteyksiä Eurooppaan rajoitettiin.[61][65] Uusien ideoiden ja uudistusvaatimusten yleistymistä ei Qajar-hallinto kuitenkaan pystynyt tukahduttamaan. Yksi merkittävistä 1800-luvun lopun poliittisista aktivisteista oli Jamal al-Din al-Afghani. Hänen aatteensa vaati islamin uudistamista, sillä hänen näkemyksensä mukaan islamin ja modernin tieteen välillä ei ollut ristiriitaa. Nämä aatteet olivat kuitenkin liian rohkeita sekä šiialaiselle että sunnalaliselle taantumukselliselle ulamalle, kuin myös itse šaahi Nasir ad-Dinille. Al-Afghani vetäytyi Irakiin, mistä käsin hän kirjoitti lehtiin hallintoa arvostelevia julkaisuja. Al-Afghanin aatteet tekivät myös vaikutuksen Mirza Reza Kermani nimiseen persialaisnuorukaiseen. Ilmeisesti Al-Afghanin rohkaisemana Kermani ampui šaahi Nasir ud-Dinin kuoliaaksi vuonna 1896.[61][67]

Perustuslaillinen vallankumousMuokkaa

Nasir ad-Dinin vallanperijän, Muzaffar ad-Dinin valtakaudella 1896-1907 maa ajautui heikon ja tehottoman hallinnon aikaan. Tilannetta pahensivat taloudelliset ongelmat, joita yritettiin paikata Venäjältä otetuilla lainoilla. Venäjältä otettuja lainoja katsottiin kansan ja ulaman keskuudessa karsaasti, sillä maassa oltiin huolissaan ulkomaisen ja erityisesti venäläisen vaikutusvallan kasvusta. Maassa alettiin vaatia šaahin valtaoikeuksien rajoittamista ja oikeusvaltion perustamista.[68]

Venäjän ja Japanin välisen sodan puhkeaminen vuonna 1905 keskeytti tavaroiden maahantuonnin, mikä johti hintojen kohoamiseen. Tämä taas johti tullitulojen romahtamiseen, mitä Qajar-hallinto yritti paikata maan sisäisillä tariffeilla, mistä kärsivät erityisesti kauppiaat. Tilanne alkoi muuttua levottomaksi maan basaareissa elintarvikkeiden liian korkeiksi nousseiden hintojen vuoksi. Maan hallinnon kyvyttömyys reagoida kauppiaiden ja heitä tukevan ulaman mielenosoituksiin, johti yhä kasvaviin levottomuuksiin. Kesällä 1906 poliisi ampui opiskelijamielenosoituksen yhteydessä kuoliaaksi yhden ulaman jäsenen, mikä johti siihen että kaksituhatta ulaman jäsentä ja heidän oppilaansa lähtivät Teheranista Qomiin. Kauppiaiden johtamina noin 14 000 henkilöä taas leiriytyi Britannian lähetystön alueelle protestoidakseen Qajar-hallintoa. Aluuesta muodostui maan poliittisen keskustelun ydinalue, missä vaadittiin šaahin oikeuksien rajoittamista ja uuden edustavan kansalliskokouksen (majlis) perustamista.[69]

Koko Teheran oli käytännössä halvaantunut basaarien pysyessä suljettuna ja ulaman ollessa poissa pääkaupungista.[69] Elokuussa 1906  maan hallintoa alkoi jo uhata mahdollinen sotilaskapina, sillä armeijan palkkoja ei enää kyetty maksamaan.[70] Painostuksen alla šaahi Muzaffar al-Din myöntyi vaatimukseen kansalliskokouksen koolle kutsumisesta. Majlis kokoontui ensimmäistä kertaa lokakuussa 1906 ja se laati maahan uuden perustuslain, jossa määritettiin tiukat rajat šaahin vallalle ja määritettiin valtaoikeudet vaaleilla valitulle parlamentille. Šaahi Muzaffar ad-Din allekirjoitti uuden perustuslain joulukuussa 1906, ja hän kuoli itse vain viisi päivää myöhemmin.[68][70]

 
Perustuslaillista liikettä tukevia mielenosoittajia vuonna 1906.

Persian perustuslaillinen vallankumous merkitsi maassa keskiaikaisen ajanjakson loppua. Toiveet perustuslain mukaisesta hallinnosta eivät kuitenkaan toteutuneet.[68] Majlis edusti lähinnä maan keski- ja yläluokkaa, joka oli ollut mielenosoitusten johdossa alusta pitäen. Tärkeimmät vallankumousta vaatineet luokat olivat olleet šiialainen ulama ja basaarikauppiaat.[70] Ulaman keskuudesta esiin nousivat etenkin ajatollat Abdullah Behbahani ja Sayyid Mohammad Tabatabai. Heidän avarakatseisen näkemyksen mukaan demokratia ei länsimaisesta alkuperästään huolimatta ollut ristiriidassa islamin kanssa. Ulaman arvovalta mielenosoitusten johdossa oli merkittävä tekijä vallankumouksen onnistumisessa.[69][70] Perustuslain myötä äänensä saivat kuuluviin myös maallisemmat liberalistiset ja nationalistiset aatteet, joiden kannattajat halusivat kehittää maata länsimaisen mallin mukaan. Tätä kehitystä ulaman vanhoillisemmat jäsenet eivät halunneet nähdä, ja alettiin kiistellä siitä mihin suuntaan maata haluttiin kehittää.[70]

Perustuslain kannattajien yhteinen tavoite oli ollut ulkovaltojen vallan vähentäminen Persiassa. Britannia ja Venäjä eivät kuitenkaan Persian itsemääräämisoikeutta kunnioittaneet, vaan niitä yhdisti huoli Saksan kasvavasta vaikutusvallasta. Britannia ja Venäjä liittoutuivat paitsi keskenään, myös Ranskan kanssa, niin sanotussa kolmoisententessä. Maat pääsivät sopimukseen Persiasta vuonna 1907 ja jakoivat maan omiin etupiireihinsä. Venäjän etupiiriin kuului maan pohjoinen osa, brittien etupiiriin kuului maan kaakkoinen, Brittiläiseen Intiaan rajautuva osa. Keskelle jäi puolueeton vyöhyke.[70]

Muzaffar al-Dinin seuraajaksi noussut Mohammad Ali Shah ei hyväksynyt uutta perustuslakia. Hän päätti kumota perustuslain ja palauttaa absoluuttisen monarkian. Majlisin ja šaahin välisten useiden erimielisyyksien jälkeen Mohammad Ali Shah lähetti kesäkuussa 1908 venäläisten johtaman kasakkaprikaatin pommittamaan majlisia, pidättämään osan edustajista ja sulkemaan kansalliskokouksen. Šaahin vastavallankumous onnistui Teheranissa, mutta Tabrizissa, Esfahanissa, Raštissa ja muissa merkittävissä maakuntakeskuksissa perustuslain kannattajat pystyivät puolustautumaan šaahin joukkoja vastaan. Venäjä tuki šaahia vastavallankumouksessa ja se katsoi asiakseen palauttaa Qajar-dynastian valta omalla vyöhykkeellään. Perustuslakia tukevat joukot onnistuivat saamaan puolelleen maan keskiosien bahtijaariheimon ja uusien liittolaisten kanssa Teheran vallattiin takaisin heinäkuussa 1909. Mohammad Ali Shah lähti maanpakoon Venäjälle ja hänen alaikäinen poikansa Ahmad Shah Qajar nousi hänen seuraajakseen.[70][68]

Vaikka perustuslakia tukevat voimat olivat voittaneet, heidän rivinsä olivat jo pahasti rakoilleet. Myöskään ulaman riveissä ei oltu yhtenäisiä, suuri osa sen jäsenistä oli kääntynyt kannattamaan šaahinvaltaa ja hylännyt perustuslakihankkeen. Poliittiset murhat yleistyivät ja surmattujen joukossa oli uudistusmielistä linjaa ajanut Behbahani. Pääkaupunkiin jäi edelleen takaisinvaltausta tukeneet aseelliset joukot ja hallitukseen liittyi useita korkea-arvoisia bahtijaareja.[70][68] Poliittisen kuohunnan lisäksi maan vakaus ja kaupankäynti häiriintyi vastavallankumouksen aikana. Kaupankäynnin hallinta ei myöskään ollut täysin hallinnon omissa käsissä, vaan pohjoisessa kauppaan oli yksinoikeus Venäjällä ja etelässä ja idässä Britannialla.[68] Majlis pyrki kuitenkin päättäväisesti kehittämään maan taloutta ja se haki uusia kumppaneita muualta. Venäjä ja Britannia eivät juuri herättäneet luottamusta, mutta antikolonialistinen Yhdysvallat tuki persialaisten pyrkimyksiä ja maa näytti tässä tilanteessa olevan paras liittolainen.[71] Majlis nimitti taloudelliseksi neuvonantajakseen yhdysvaltalaisen virkamiehen Morgan Shusterin.[71] Shusterin johdolla maan taloutta uudistettiin ja veroja alettiin kerätä myös Venäjän suojeluksessa olevilta virkamiehiltä. Tämän varmistamiseksi santarmijoukkoja lähetettiin maan pohjoisosiin, Venäjän vyöhykkeelle. Venäjä esitti ultimaatumin majlisille ja vaati Schusterin erottamista, sillä Venäjän mukaan ilman heidän suostumustaan ei veronkantoa voi heidän vyöhykkeellään suorittaa. Schusterin näkemyksen mukaan Venäjän motiivi oli pitää Persian talous vararikossa, jotta sitä oli helpompi manipuloida. Majlis ei suostunut erottamaan Schusteria, mutta tämän jälkeen jo maassa olleet venäläisjoukot miehittivät Teheranin joulukuussa 1911, mikä sai bahtijaarit ja konservatiivisemmat majlisin jäsenet hyväksymään Venäjän uhkavaatimuksen ja hajottamaan majlisin.[71][68]

Ensimmäinen maailmansotaMuokkaa

Persian perustuslaillisen vallankumouksen aiheuttamien levottomuuksien vallitessa, Britannia alkoi kiinnostua Persian suhteistaan uudella tavalla. Syynä oli maan lounaisosien Khūzestānista vuonna 1908 löytynyt öljy. Khūzestān oli Venäjän kanssa solmitun sopimuksen mukaan brittien vaikutusalueella. Öljyn hyödyntämiseksi perustettiin Anglo-Persian Oil Company (AIOC). Perustuslaillisen vallankumouksen jälkeisinä vuosina Britanniasta tuli vähitellen Persian hallitseva ulkovalta, osittain öljyn vuoksi. Brittilähetystö totesi, että Teheranin hallinnolla ei juuri ollut vaikutusvaltaa pääkaupungin ulkopuolisiin tapahtumiin. Britit ja venäläiset pitivät valtaa omilla alueillaan, ja muualla oli syntynyt kapinallinen Jangal-llike, joka yritti pitää yllä perustuslaillisen vallankumouksen periaatetta.[72] Uusi majlis kokoontui jälleen joulukuussa 1914. Tuolloin ensimmäinen maailmansota oli jo syttynyt ja uusi hallitus oli julistanut Persian puolueettomaksi. Maa joutui kuitenkin Britannian, Venäjän ja Osmanien välisten taistelujen kohteeksi, kun osmanit ja heidän saksalaiset liittolaisensa tunkeutuivat Persian venäläisalueille lännestä ja pohjoisesta.[72][73] Brittien etujen mukaista taas oli suojata ensisijaisesti etelässä sijainneita öljykenttiään. Sodan taistelut osmanien ja venäläisten välillä vahingoittivat pahasti etenkin Persian luoteisosia. Tilanne Persiassa, kuten sodassa yleisemminkin, kääntyi lopulta saksalaisia ja osmaneja vastaan. Sodan loppuessa Venäjä keskittyi jo omaan vallankumoukseensa, jolloin britit jäivät Persian ainoaksi ulkovallaksi.[72]

Sodan päättyessä Persia oli heikossa tilassa, maassa kärsittiin nälänhädästä sillä sota oli häirinnyt maataloustuotantoa ja kauppaa, jota häiritsi etenkin Venäjän vallankumouksen myötä loppunut Venäjän kauppa. Lisäksi nälänhätää pahensi sodan jälkeen riehunut maailmanlaajuinen influenssaepidemia. Monissa maan osissa oli sodan jälkeen edelleen brittijoukkoja, mutta nämä saivat maan pohjoisosissa pian vastaansa Mīrzā Kūchik Khānin johtamat jangalijoukot ja joutuivat vetäytymään Gīlānin alueelta. Sodan jälkeen Lähi-Idän tilanne ei suinkaan ollut brittien ainoa ongelma. Vasta muodostuneen Neuvostoliiton kommunistihallinnolle ei haluttu antaa jalansijaa. Myös Yhdysvallat kaivoi maata brittien jalkojen alla puhumalla antikolonialistisen politiikan ja kansojen itsemääräämisoikeuden puolesta.[72]

Pahlavi-dynastiaMuokkaa

Anglo-persialainen sopimusMuokkaa

Britannia oli voittanut sodan ja saavuttanut valta-aseman Persiassa, mutta sen resurssit olivat levittäytyneet liian laajalle, joten Persian tilanne oli ratkaistava mahdollisimman pienillä taloudellisilla resursseilla.[72][74] Britannian ulkoministeri lordi Curzon ehdotti vuonna 1919 anglopersialaista sopimusta, joka olisi käytännössä tehnyt Persiasta protektoraatin siten, että Persian sotilaalliset ja verotukselliset tehtävät olisi annettu briteille. Vastineeksi Britannia myönsi Persialle lainan, jolla voitiin kehittää maan infrastruktuuria. Pääministeri Vosug ud-Dowleh ja kaksi muuta hallituksen jäsentä saivat briteiltä suuren taloudellisen kannustimen ja he tukivat sopimusta, jolloin nuoren Ahmad Šahin hallitus myöntyi sopimukseen. Kun sopimuksen yksityiskohdat tulivat julki, sopimus herätti heti laajaa vastustusta kaikissa eri ryhmittymissä ja majlis kieltäytyi hyväksymästä sitä.[74][73] Tästä huolimatta britit pyrkivät pistämään sopimuksen täytäntöön ja Persiaan tuotiin brittiupseereja komentamaan armeijan yksiköitä, mutta tämä vain vauhditti Persian hallituksen kaatumista ja pääministerin eroamista.[74]

Lontoossa uskottiin että anglopersialainen sopimus kyettiin viemään väkisin läpi, mutta Persiassa olevat brittikomentajat näkivät tilanteen realiteetit. Brittijoukot olivat hyvin epäsuosittuja Persiassa, eivätkä ne herättäneet Gīlānin vetäytymisen jälkeen juurikaan kunnioitusta persialaisten nationalistien silmissä. Vuodesta 1920 lähtien Persiassa toiminut brittikenraali Edmund Ironside toimi Persiassa omavaltaisesti ilman Curzonin hyväksyntää. Hän sai tehtäväkseen varustaa kasakkaprikaatin uudelleen. Hän erotti kaikki venäläisupseerit, peläten näiden olevan brittivastaisia ja alttiita bolševikkien vaikutukselle. Persialaissotilaat eivät kuitenkaan suostuneet toimimaan brittiupseerien alaisuudessa, joten johtoon asetettiin persialaisupseereja. Komentajaksi nimettiin Reza Khan. Ironsidea huoletti se, että brittivallan heiketessä saattaisivat bolševikit vallata Teheranin, jolloin oli parempi että persialaiskasakat ottavat vallan ennen sitä ja britit voisivat näin vetäytyä Persiasta rauhassa.[74]

Reza Khanin johtamat 2500 kasakkaa marssivat Teheraniin vuonna 1921. He eivät kohdanneet lainkaan vastarintaa, ja heidän sallittiin muodostaa uusi hallitus.[74] Hallituksen johtoon asetettiin nationalistinen Sayyid Zia Tabatabai ja Reza Khanista tehtiin asevoimien komentaja. Varsin pian Reza Khan nousi hallitsevaksi hahmoksi ja Tabatabai ajettiin maanpakoon.[74][75] Reza Khan hyökkäsi myöhemmin vuonna 1921 myös jangaleja vastaan ja heidät kukistettiin nopeasti. Hän nousi myös bahtijaareja ja muita vahvoja heimoja vastaan, sillä nämä olivat usein avustaneet ulkovaltoja puuttumaan Persian asioihin. Toimillaan Reza Khan pyrki vakiinnuttamaan maan hallituksen kontrollin koko Persiassa, sekä vakiinnuttaman valtion tulot.[74]

Reza Khanin valtakausiMuokkaa

Reza Khanin toimet saivat laajalti kannatusta ja šaahi Ahmad Šah nimitti hänet myös pääministeriksi vuonna 1923. Šaahi lähti itse pidennetylle lomalle Eurooppaan, mistä hän ei koskaan palannut.[74][75] Reza Khanin päämääränä oli tasavallan perustaminen samaan tapaan, kuin Atatürk oli tehnyt Turkissa. Maan poliittisen mielialan ja ulaman vastustuksen vuoksi hän joutui kuitenkin hylkäämään tasavaltaan tähtäävän politiikkansa. Sen sijaan hän otti omaksi nimekseen Pahlavi ja nosti itsensä uudeksi Pahlavi-dynastian šaahiksi. Majlis vahvisti tämän vuonna 1926.[74][75][76]

 
Reza Shah Pahlavi.

Jo ennen šaahiksi nimittämistään Reza Khan oli ryhtynyt toimiin vahvan keskushallinnon luomiseksi. Kruunaamisensa jälkeen hän käynntisti muutosohjelman maan modernisoimiseksi.[75] Maa oli 1920-luvulla edelleen maalaiskylien ja heimojen maa, väeston enemmistö oli lukutaidotonta ja teollisuutta oli vain vähän.[76] Muutoksista suurin oli maan sotilaallisten joukkojen vahvistaminen. Majlis vahvisti asevelvollisuuslain vuonna 1925, mutta sitä vastustettiin laajalti heimojen keskuudessa. Armeijaa maan hallinto tarvitsi paitsi oman valtansa vahvistamiseksi, myös maan rauhoittamiseen ja heimojen saattamiseksi hallinnon käskyvallan alle.[75][76]

Maan modernisointiin tähtääviä toimia pyrittiin vahvistamaan maan infrastruktuuria kehittämällä. Suuren osan maan tieverkostosta olivat rakentaneet ulkovallat ensimmäisen maailmasodan aikana. Maan hallitus kehitti maantie- ja rautatieverkkoa kotimaisten vientitavaroiden, kuten tekstiilien, tupakan, sokerin ja muiden elintarvikkeiden kuljetukseen. Reza Khanin hallinto panosti vahvasti myös kansalaisten koulutukseen ja maahan perustettiin maallinen koulujärjestelmä. Koulua käyvien määrä kasvoi 1920-luvun 55 000 koululaisesta yli 400 000:nnella toiseen maailmansotaan mennessä. Koulutusjärjestelmän ulkopuolella olivat kuitenkin edelleen maaseudun asukkaat.[76] Maan ensimmäinen eurooppalaistyylinen yliopisto, Teheranin yliopisto, aloitti toimintansa 1935.[75][76] Koulutusuudistus oli myös suunnattu murtamaan uskonnollinen hierarkia, sillä maallisen koulujärjestelmän perustamiseen päättyi ulaman koulutusmonopoli. Ulamalta riistettiin myös oikeudellinen päätäntävalta, ja luotiin maallinen oikeusistuin ja siviililaki.[75]

Reza Khan päätti yhtenäistää kansakunnan ja vapauttaa naiset. Hänen määräyksestään kansan tuli pukeutua länsimaalaisittain, naisten hunnut kiellettiin ja myös tytöt päästettiin kouluun.[75][76] Hän pyrki kuitenkin myös poistamaan ulkomaailman vaikutuksen, ja kieliuudistuksella persian kielestä poistettiin ne sanat, jotka eivät olleet kotoperäsiä. Vuonna 1935 Reza Khan määräsi, että ulkovaltojen tuli luopua nimestä Persia, ja siirtyä käyttämään nimeä Iran, joka oli ollut muinainen nimi, jota iranilaiset olivat aina käyttäneet.[76]

Ulkovalloilla, etenkin maan eteläosien öljyä hyödyntävillä briteillä oli kuitenkin edelleen vankka asema Iranissa. Reza Khan halusi neuvotella brittien kanssa sopimuksen öljyvarojen hyödyntämisestä uudelleen. Neuvottelut kariutuivat ja šaahi irtisanoi sopimuksen yksipuolisesti. Sopimus lopulta syntyi, mutta molemmille osapuolille jäi tapauksesta huono maku, Iran ei päässyt täysin tavoitteisiinsa ja britit suhtautuivat šaahiin entistä epäluuloisemmin.[75][76] Suhteet Britanniaan heikkenivät tapauksen myötä, Neuvostoliittoon suhteet olivat heikentyneet Iranille epäedullisen kauppapolitiikan vuoksi jo aiemmin. Tasapainottaakseen Britannian ja Neuvostoliiton vaikutusta, Reza Khan rohkaisi saksalaisia käymään kauppaa Iranissa. Toisen maailmansodan alkaessa Saksa oli Iranin suurin kauppakumppani.[75]

Reza Khan sai alkuun laajan tuen järjestyksen palauttamiseksi Iraniin, maan yhdistämiselle, itsenäisyyden vahvistamiselle, sekä talous- ja koulutusuudistuksilleen. Tavoitteiden toteuttamiseksi hän kuitenkin syrjäytti Majlisin ja otti todellisen vallan itselleen. Lehdistön toimintaa rajoitettiin ja hallinnon vastustajat vaiennettiin. Monet uskonnolliset johtajat vangittiin tai lähetettiin maanpakoon. Myös monia heimopäällikköjä surmattiin, ja saman kohtalon kokivat myös liian vaikutusvaltaisiksi kasvaneet byrokraatit, kuten oikeusministerinä toiminut ja öljyneuvotteluja brittien kanssa johtanut Abdulhossein Timurtaš.[75] Vakavin välikohtaus tapahtui vuonna 1935 Mašhadissa, Imaami Rezan pyhäkköalueella, missä järjestettiin mielenosoitus šaahin määräyksiä vastaan, jotka koskivat länsimaista pukeutumista ja huntukieltoa. Šaahin joukot hajottivat mielenosoituksen aseellisesti, sadat saivat surmansa ja maan hallinnosta tuli yhä epäsuositumpi. Šaahin kansansuosiota söi myös veropolitiikka, joka rasitti etenkin talonpoikaisväestöä. Valtion kauppamonopolit, joita oli määrätty joillekin aloille valtion tulojen lisäämiseksi, rasittivat basaarikauppiaita. Laajaa tyytymättömyyttä lisäsivät sortotoimet, sensuuri, ja suosittujen poliitikkojen murhat. Nämä kaikki yhdessä aiheuttivat sen, että toisen maailmansodan alkaessa Riza Khan ei enää nauttinut kansan luottamusta.[75][76]

Toinen maailmansotaMuokkaa

Toisen maailmansodan syttyessä Iran julistautui puolueettomaksi. Tämä ei kuitenkaan estänyt Irania ajautumasta sotatoimien kohteeksi. Britannia oli ärsyyntynyt siitä, että Iran kieltäytyi liittoutuneiden vaatimuksista karkottaa maasta kaikki Saksan kansalaiset. Kun Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoon vuonna 1941, britit ja Neuvostoliitto liittoutuivat, ja niille tuli tarpeelliseksi kuljettaa sotatarvikkeita Iranin läpi Neuvostoliittoon. Tämä olisi loukannut Iranin puolueettomuutta ja sekä Neuvostoliitto että Britannia hyökkäsivät samanaikaisesti Iraniin elokuussa 1941, Neuvostoliitto luoteesta ja Britannia Irakin puolelta lännestä ja Persianlahden eteläosasta.[77] Iranin valtaus sujui nopeasti ja Iranin armeija teki vain nimellistä vastarintaa ja Reza Khan määräsi armeijan luopumaan vastarinnasta. Liittoutuneet valtasivat Teheranin 17. syyskuuta 1941. Reza Khan ymmärsi, etteivät liittoutuneet antaisi hänen enää pysyä vallassa, ja hän luopui valtaistuimesta poikansa Mohammad Reza Pahlavin hyväksi.[78] Reza Khan Pahlavi kuoli vuonna 1944.[77]

Iranin valtaus osoittautui liittoutuneille elintärkeäksi huoltoreittien kannalta. Saksa miehitti suuren osan Eurooppaa, mikä tarkoitti että Britannian ja Neuvostoliiton väliset huoltoreitit olivat joko vaarallinen arktinen reitti Murmanskin kautta, tai vaihtoehtoisesti etelästä Iranin kautta. Yhdysvallat ryhtyi sotaan Britannian ja Neuvostoliiton rinnalle ja vuonna 1942 Yhdysvallat liittyi myös Irania miehittäviin joukkoihin. Liittoutuneet pitivät vuonna 1943 Teheranissa konferenssin, missä he vahvistivat sitoutuvansa Iranin itsenäisyyteen, ja vakuuttivat että liittoutuneiden joukot vetäytyisivät maasta kuuden kuukauden sisällä sodan päättymisestä.[77][76] Todellisuudessa sodan aikana Pahlavi-dynastian valta oli hyvin rajallinen. Majlisin vaalit järjestettiin kuitenkin ensimmäistä kertaa sitten 1920-luvun vuonna 1944. Niissä menestyivät maanpaosta palannut Sayyid Zia Tabatabai ja Muhammad Mossadeq.[76]

Sodan vaikutukset Iraniin olivat erittäin haitallisia. Maassa oli pulaa elintarvikkeista ja muista välttämättömistä hyödykkeistä. Ulkomaisten joukkojen läsnäolo nostatti maassa muukalaisvihaa. Myöskään briteille tärkeän Anglo-Iranian Oil Companyn epätasainen voittojen jako brittien eduksi, ei ollut omiaan nostamaan miehittäjävaltojen suosiota.[76] Majlis teki vain vähän työtä olosuhteiden parantamiseksi. Reza Khanin kauden poliittista sensuuria poistettiin, mikä teki tietä kommunistisen Tude-puolueen ja muiden vasemmistolaisten puolueiden nousulle, jotka vaativat taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia.[77]

Neuvostoliitto pyrki hyötymään kommunistiseen Tude-puolueen suosiosta, mikä kasvatti Iranissa poliittista eripuraa ja kylmän sodan aikaista vastakkainasettelua. Syksyllä 1944 Neuvostoliitto neuvotteli öljyä koskevista myönnytyksiä maan pohjoisosissa, missä Tuden asema oli vahvin. Etelässä samoista eduista taas neuvottelivat yhdysvaltalaiset yritykset. Majlis kuitenkin kielsi öljyä koskevat myönnytykset ennen kuin sota oli ohitse. Tämä johti Neuvostoliiton propagandahyökkäyksiin Iranin hallintoa vastaan ja alkoi myös näyttää siltä, että neuvostojoukot eivät aio vetäytyä Iranin Azerbaidžanista sodan päätyttyä. Neuvostoliitto rohkaisi alueen separatistisia azereita ja kurdeja, tavoitteenaan luoda Iranin pohjoisosiin neuvostomyönteinen vyöhyke. Azerbaidžanin kriisi oli kylmän sodan ensimmäisiä näytöksiä, kun Neuvostoliitto esiintyi Pohjois-Iraniin syntyneiden Kurdistanin tasavallan ja Azerbaidžanin demokraattisen puolueen perustaman separatistisen hallinnon suojelijana. Neuvostojoukot estivät Iranin hallituksen joukkojen pääsyn alueelle, painostaen näin Iranin hallintoa.[77][78]

Sodan päätyttyä Britannia ja Yhdysvallat vetäytyivät Iranista sopimuksen mukaisesti, mutta neuvostojoukot pysyivät maassa. Iran joutui lopulta Neuvostoliiton painostuksen edessä taipumaan ja Azerbaidžanin kriisi ratkesi rauhanomaisesti. Majlis allekirjoitti öljysopimuksen Neuvostoliitin kanssa.[77] Lopulta myös Neuvostoliitto taipui Britannian, Yhdysvaltojen ja YK:n painostuksen alla ja vetäytyi Iranista vuonna 1946. Neuvostojoukkojen vetäydyttyä Iranin armeija marssi maan pohjoisosiin ja separatistiset liikkeet kukistettiin. Azerbaidžanin kriisi teki Neuvostoliitosta epäsuositun iranilaisten silmissä, mistä hyötyi Yhdysvallat, joka pystyi lisäämään maassa vaikutusvaltaansa tekemällä Iranin kanssa sopimuksen sotilaalllisesta avusta. Kommunistinen ideologia ei Iranista hävinnyt Neuvostoliiton armeijan vetäytymisen myötä, mutta vuonna 1949 Tude-puolue julistettiin laittomaksi sen jäsenten syyllistyttyä šaahin salamurhayritykseen.[77][78]

Mossadeq ja öljyn kansallistaminenMuokkaa

Salamurhayrityksen jälkeen šaahi nimitti pääministeriksi Ali Razmaran, jonka sotilastausta herätti huolta siitä, että šaahi suunnitteli paluuta itsevaltaiseen monarkiaan, kuten hänen isänsäkin oli tehnyt.[76] Voimakkaaksi poliitikoksi noussut Muhammad Mossadeq, taas kokosi majlisin riveistä laajaa koalitiota, ajaakseen läpi vaatimuksen Iranin öljyvarantojen kansallistamiseksi. Tämä tavoite sai laajaa tukea kansan keskuudessa, mutta Anglo-Iranian Oil Companyn kanssa käydyt neuvottelut kariutuivat. Neuvottelut saivat uuden käänteen, kun ääri-islamilainen ryhmä murhasi pääministeri Razmaran vuonna 1951. Maan suosituimpana poliitikkona Mossadeq nostettiin seuraavaksi pääministeriksi.[79][80]

Mossadeqin johtama komitea sai tavoitteensa läpi, kun majlis äänesti Iranin öljyn kansallistamisesta vuonna 1951. Kansallistaminen johti kuitenkin umpikujaan, kun brittiläiset teknikot lähtivät maasta ja jättivät öljykentät. Britannia asetti myös maailmanlaajuisen kauppasaarron Iranin öljylle, boikottiin liittyi myös Yhdysvallat. Öljykauppa pysähtyi, mistä Iranille aiheutui suuret taloudelliset ongelmat. Vaikeuksista huolimatta Mossadeq nautti edelleen suurta kansansuosiota ja hän jatkoi pääministerinä. Hänen suosionsa ja kasvava poliittinen voimansa aiheuttivat kuitenkin kitkaa hänen ja šaahin välille. Mossadeq yritti edistää toista tavoitettaan, šaahin vallan rajoittamista. Hän vaati oikeutta nimittää sotaministeri, ja näin ollen saada asevoimiin suurempi vaikutusvalta. Šaahi kieltäytyi ja Mossadeq erosi virastaan. Hänen seuraajansa ilmoitti aloittavansa neuvottelut brittien kanssa öljykiistan ratkaisemiseksi, mitä kansan riveissä paheksuttiin. Mossadeqin eroa seurasivat kolme päivää kestäneet mellakat, ja šaahi nimitti Mossadeqin uudelleen pääministeriksi.[79][80]

 
Vallankaappauksen kannattajat juhlivat operaation onnistumista Teheranissa 1953.

Mossadeqin pikainen paluu sai Britannian ja Yhdysvallat ryhtymään suunnittelemaan vallankaappausta Mossadeqin syrjäyttämiseksi. Etenkään Yhdysvallat ei pitänyt siitä, että Mossadeq oli päässyt sopuun ja teki yhteistyötä Tude-puolueen kanssa. Kylmän sodan ilmapiirissä Yhdysvallat pelkäsi että Iran ajautuisi Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Britannia ja Yhdysvallat liittoutuivat šaahi Muhammad Reza Pahlavin kanssa Mossadeqin syrjäyttämiseksi ja elokuussa 1953 he käynnistivät Operaatio Ajaxin, kuten CIA operaatiota kutsui. Suunnitelman mukaisesti šaahi nimitti monarkistimielisen Fazlollah Zahedin pääministeriksi. Suunnitelma näytti kuitenkin epäonnistuvan aluksi, Mossadeq kieltäytyi eroamasta, šaahi pakeni maasta ja syntyi monarkian vastaisia mellakoita. Mossadeq lähetti armeijan ja poliisivoimat hillitsemään tilannetta, mikä osoittautui virheeksi. Mielipiteet kääntyivät häntä vastaan ja pari päivää myöhemmin kansa marssi kaduilla Mossadeqin vastaisissa mielenosoituksissa. Mossadeqin joukot jäivät alakynteen šaahia kannattavia joukkoja vastaan, Mossadeq pidätettiin, šaahi palasi maahan ja Zahedi jatkoi pääministerinä. Mossadeq tuomittiin maanpetoksesta ja kuninkaanvallan kaatamisyrityksestä kotiarestiin, missä hän eli kuolemaansa saakka, vuoteen 1967.[79][80]

Šaahin valkoinen vallankumousMuokkaa

Mossadeqin syrjäyttäminen aiheutti sen, että Yhdysvalloista tuli Pahlavi-dynastian merkittävin liittolainen. Samalla täyttyi Yhdysvaltojen tavoite Neuvostoliiton kommunistisen vaikutuksen heikentämiseksi Iranissa.[79][80] Myös Britannia tuli jälleen läheisemmäksi ja öljyvaroista tehtiin uusi öljysopimus.[80] Samoihin aikoihin Iranin öljyä hyödyntänyt brittiläinen öljy-yhtiö AIOC muutti nimensä British Petroleumiksi (BP).[81] Iran solmi myös yhdessä Britannian, Irakin, Turkin ja Pakistanin kanssa Bagdadin sopimuksen puolustusyhteistyöstä, jolle myös Yhdysvallat antoi tukensa. Myöhemmin Iran teki vielä kahdenkeskisen puolustussopimuksen Yhdysvaltojen kanssa.[82] 1950-luvun edetessä oli tullut jo selväksi, että Yhdysvallat oli nyt Iranin hallitsevin ulkovalta.[81] Tämä kehityskulku ei ollut Iranissa kaikkien mieleen.[79]

 
Šaahi Mohammad Reza Pahlavi tapaamassa uusia maanomistajia maareformin toteuduttua, vuonna 1963.
 
Šaahi Mohammad Reza Pahlavi vuonna 1970.

Mossadeqin syrjäyttämisen jälkeen šaahin hallinto piti vallan tiukasti omissa käsissään. Zahedi erotettiin ja šaahi otti vallan käytännössä itselleen. Poliittiset sortotoimenpiteet muuttuivat tavanomaisiksi. Tude-puolueen toiminta kiellettiin, kuten myös muidenkin puolueiden, jotka joko kiellettiin tai niiden toiminta tukahdutettiin muuten. Majlisia varten perustettiin kaksi nukkepuoluetta, kansallispuolue ja kansanpuolue, joita ohjailivat šaahin kannattajat.[81] Lehdistö vaiennettiin ja salainen palvelu SAVAK ryhtyi vainoamaan toisinajattelijoita.[80][81]

Iranin kasvaneet öljytulot antoivat maan hallitukselle mahdollisuuden käynnistää kehityssuunnitelma maatalouden ja teollisuuden kehittämiseksi. Talouden toipuminen oli kuitenkin hidasta öljyn kansallistamisen aiheuttamien häiriöiden jälkeen. Öljyvarojen tulo markkinolle aiheutti kasvavaa inflaatiota ja siten tyytymättömyyttä, joka ei tiukan valvonnan vuoksi kuitenkaan päässyt aiheuttamaan poliittisia levottomuuksia.[82] Vuonna 1960 šaahi esitti maauudistusta, tätä nousivat vastustamaan osa ulamasta, sillä omistusoikeuteen puuttuminen katsottiin epäislamilaiseksi. Samaan aikaan Yhdysvallat painosti šaahia liberalisoimaan hallintoaan ja maauudistus jäi hetkeksi taka-alalle.[81][82] Šaahi nimitti pääministeriksi oman kannattajansa Ali Aminin vuonna 1961. Tämän hallinto löysäsi lehdistön toimintaa ja poliittisille puolueille annettiin jälleen mahdollisuus jatkaa toimintaansa, vaikkakin rajoitetusti. Aminin hallinto kärsi kuitenkin lukuisista ongelmista, sillä talouden kasvu oli hidastunut ja hallinnon säästötoimenpiteet aiheuttivat taantumaa ja työttömyyttä. Tämä aiheutti laajaa tyytymättömyyttä ja hallinnosta tuli epäsuosittu, mikä johti mielenosoituksiin ja lakkoihin, jotka lopulta johtivat Aminin eroon. Uudeksi pääministeriksi nimettiin Asadollah Alam, šaahin läheinen kannattaja.[82] Hän toimi pääministerinä vuoteen 1964 asti.[83]

Vuonna 1963 šaahi teki ehdotuksen valkoisena vallankumouksena tunnetusta uudistuspaketista. Siihen sisältyivät maareformi, valtion tehtaiden yksityistäminen, naisten äänioikeus ja lukutaitoisuuden kasvattaminen. Uudistuspaketin toteuttamiseksi toteutettiin kansanäänestys, joka sai kansan valtavan tuen, uudistuksia kannatti äänestäjien ylivoimainen enemmistö. Hallitus sai toimenpiteillään huomattavan suosion uudistuksista hyötyviltä väestöryhmiltä, mutta levottomuuksien varsinaisiin syihin ei puututtu ja köyhin väestönosa jäi huomiotta. Myös Iranin suvereenius Yhdysvaltoja kohtaan kyseenalaistettiin. Äänekkäimmäksi šaahinvallan kritisoijaksi nousi ajatolla Ruhollah Khomeini, Qomin uskonnollinen johtaja. Hän hyökkäsi sanallisesti vuonna 1963 šaahin hallintoa vastaan, minkä vuoksi hänet pidätettiin. Hänen pidätyksensä johti laajoihin mielenosoituksiin suurissa kaupungeissa, jotka maan armeija kukisti verisesti. Khomeini vapautettiin, mutta hänet ajettiin maanpakoon.[82][81]

Maareformiohjelma käynnistettiin 1963, mutta se ei täyttänyt tavoitteitaan. Noin kahdesta miljoonasta iranilaisesta tuli ensimmäistä kertaa maanomistajia, mutta heidän tiluksensa olivat monille liian pieniä elannon hankkimiseen. Monet jäivät myös jaon ulkopuolelle. Tämä johti laajaan työttömyyteen maaseudulla, mikä puolestaan johti muuttoliikkeeseen kaupunkeihin, missä siirtolaiset elivät kaupunkien köyhimmillä alueilla. Maan teollisuustuotanto nousi uudistusten ansiosta, etenkin hiili- ja tekstiiliteollisuudessa ja ajoneuvoteollisuudessa. Teollisuustuotannon lisääntyessä maan bruttokansantuote kasvoi merkittävästi, mutta palkat olivat matalat. Koulutukseen ja terveydenhuoltoon panostaminen johti lapsikuolleisuuden laskuun ja väestönkasvun kiihtymiseen.[84] Vuonna 1964 pääministeriksi nimetyn Ali Mansurin hallitus otti myös tavoitteekseen talouden vahvistamisen ja hallinnolliset uudistukset. Taloutta vahvistettiin veronkorotuksilla, jotka kohdistuivat etenkin öljytuotteisiin. Öljy oli työväenluokan ensisijainen lämmityspolttoaine, joten verot tulivat epäsuosituiksi. Seurasi lakkoja ja verot jouduttiin purkamaan. Radikaalin islamilaisen ryhmän jäsenet murhasivat Mansurin vuonna 1965. Myös šaahi joutui samana vuonna salamurhayrityksen kohteeksi.[83]

ÖljybuumiMuokkaa

Öljytulojen kasvun ansiosta Iraniin tuli runsaasti ulkomaisia investointeja ja šaahin arvovalta ulkomaiden silmissä kasvoi. Šaahi käytti arvovaltaansa OPEC-maiden keskuudessa vaatimalla näitä vaatimaan öljystään korkeampaa hintaa. Lisäksi vuoden 1973 jom kippur -sodan jälkeen öljyn hinta kaksinkertaistui. Rahaa oli pian liikkeellä liian paljon ja inflaatio räjähti käsiin. Asuntojen vuokrat ja elintarvikkeiden hinnat etenkin Teheranissa nousivat jyrkästi. Šaahi syytti hintojen noususta basaarikauppiaita ja SAVAKin tukemia jengejä lähetettiin basaareihin pidättämään liiallista voittoa tavoittelevat, mutta tämä ei vaikuttanut taloudellisiin realiteetteihin. Tuontituotteet ja esikaupunkien supermarketit veivät basaarikauppiailta heidän tulonsa.[84]

Poliittisesti voimistunut šaahi otti yhä suurempaa roolia myös Persianlahden alueen kiistoihin. Iran tuki monarkkimielisiä Pohjois-Jemenin sisällissodassa 1962-70 ja Omanin sulttaania Dhofarin vallankumouksessa. Britannian kanssa päästiin yhteisymmärrykseen Bahrainin kohtalosta, jota britit olivat hallinneet, mutta jota Iran vaati itselleen. Bahrainista muodostettiin itsenäinen valtio ja Persianlahden vastarannalle syntyi brittien vetäydyttyä myös Yhdistyneet arabiemiirikunnat. Iran varmisti brittien vetäydyttyä Persianlahdella keskeisellä paikalla sijaitsevan Abu Musan saaren hallinnan, sitoutumalla maksamaan Sharjahin šeikille vuosittaisen korvauksen. Tämä loukkasi suhteita Irakiin, jonka kanssa välit olivat kireät. Liennytystä Irakin kanssa saatiin aikaan 1975 solmitulla Algerin sopimuksella, jossa Iran sai purjehdusoikeuden Shatt al-Arabin alueella ja Iran taas lopetti Irakin kurdikapinallisten tukemisen. Iranin roolin varmistamiseksi Persianlahdella šaahi käytti maan öljytuloja maan armeijan, ilmavoimien ja laivaston varustamiseen. Sotilaallinen yhteistyö tiivistyi myös Yhdysvaltojen kanssa.[83]

Tiivistynyt yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa ja ulkomaiset investoinnit alkoivat näkyä voimakkaasti etenkin Teheranin katukuvassa 1970-luvulla. Vuosikymmenen lopussa Iranissa asui lähes 50 000 amerikkalaista. He elivät hyvin erillään paikallisväestöstä, eikä suurta osaa edes kiinnostanut yrittää ymmärtää iranilaista elämäntapaa.[84] Tämä aiheutti jännitteitä kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä. Kantaväestö alkoi pelätä että lisääntynyt länsimaisuus, joka ilmeni pukeutumisessa, elämäntavoissa ja kulttuurin eri aloilla, uhkasi iranilaisen yhteiskunnan islamilaisia arvoja ja identiteettiä.[84][85]  Myös šaahi itse eli hyvin erillään tavallisesta kansasta lukuisien murhayritysten vuoksi. Vuonna 1971 hän järjesti Persian valtakunnan 2500-vuotisjuhlan, jonne kutsuttiin valtionpäämiehiä ympäri maailman. Juhla oli äärimmäistä suuruudenhulluutta ja sen kokonaiskustannukset olivat peräti 100-200 miljoonaa USD. Suurta osaa kansasta juhlat eivät koskettaneet mitenkään. Juhlien kritisoijiin yhtyi maanpaossa ollut Ruhollah Khomeini, joka jo lähtökohtaisesti tuomitsi monarkian islamin vastaisena.[84]

Tie vallankumoukseenMuokkaa

Monarkian epäsuosio oli šaahin poliittisista ongelmista suurin. Tähän hänen ainoa ratkaisunsa olivat sortotoimenpiteet.[84] Mohammad Reza Pahlavin hallituskausi merkitsi hyvää aikaa joillekin vähemmistöille, mutta katkeruus kansan keskuudessa kasvoi perusvapauksien tukahduttamisen vuoksi.[84][85] Kun Jimmy Carter astui Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1977, šaahi alkoi vähitellen löysentää otettaan, sillä Yhdysvallat ei enää ollut myötämielinen sortotoimenpiteitä käyttäviä liittolaisiaan kohtaan. Poliittisia vankeja vapautettiin ja heidän oikeusturvaansa kohennettiin. Myönnytyksiä käyttivät hyväkseen opposition edustajat, jotka pystyivät nyt kritisoimaan ääneen itsevaltaista hallitusta ja vaatimaan perustuslaillisen hallituksen muodostamista.[84][85]

Yksi äänekkäimmistä šaahin vastustajista oli Khomeini, joka oli maanpaossa ollessaan valmistellut islamilaisen hallinnon teorian. Pahlavi-dynastian aikana koko ulama oli sysätty syrjään monista perinteisistä auktoriteettiasemistaan, mikä vieraannutti ulaman šaahista. Myös suuri osa koulutetusta keskiluokasta oli šaahia vastaan tämän hallinnon sortotoimien ja ihmisoikeusrikkomuksien vuoksi.[84]

VallankumousMuokkaa

Protestit šaahia vastaan kiihtyivät, kun tammikuussa 1978 hallituksen julkaisemassa lehdessä arvosteltiin rajusti maanpaossa olevaa Ruhollah Khomeinia. Tämä aiheutti uskonnollisessa yhteisössä skandaalin, joka purkautui Khomeinia tukeviksi ja tämän paluuta vaativiksi mielenosoituksiksi Qomissa. Poliisivoimat yrittivät hajottaa mielenosoituksen väkivalloin ja useat saivat surmansa, mutta ulkomailla oleskellut Khomeini kehotti kansaa uusiin mielenosoituksiin. Qomin tapahtumia seurasi suruaika, jonka aikana basaarit suljettiin. Rauhanomaisia mielenosoituksia järjestettiin useissa kaupungeissa, mutta Tabrizissa poliisi yritti jälleen väkivalloin hajottaa mielenosoituksen ja kuolleita tuli lisää. Tabrizin tapahtumien jälkeen mielenosoitukset muuttuivat laajemmiksi ja väkivaltaisemmiksi. Kuolonuhrien määrä kasvoi, mutta mielenosoittajien kuolemat vain nostivat šaahin hallinnon vastaista mielialaa. Eniten kuolonuhreja vaatinut tapaus oli, kun yli 400 ihmistä menehtyi Cinema Rexin tulipalossa elokuussa 1978. Oppositio syytti SAVAKin agentteja tuhopoltosta.[85][86] Myöhemmät tutkimukset viittaavat kuitenkin radikaaliin islamistiryhmään, jolla oli ulaman tuki, mutta ajan ilmapiirin vuoksi useat syyttivät SAVAKia.[86]

 
Monarkian vastainen ja Ruhollah Khomeinia tukeva mielenosoitus vuonna 1978.

Hallituksen vastainen mieliala oli jo laajalle levinnyttä vuoden 1978 edetessä. Mielenosoituksiin oli aiemmin osallistunut vain keskiluokka, joka vaati perustuslaillista oikeusjärjestystä.[85][86] Mutta vuoden 1978 alun mielenosoituksia johtivat uskonnolliset elementit ja ne keskittyivät moskeijoihin ja uskonnollisiin tapahtumiin. Tapahtumien edetessä alettiin yhä äänekkäämmin vaatia šaahin eroa ja Khomeini nähtiin maan uutena islamilaisen valtiomuodon johtajana.[85] Mielenosoitukset kiihtyivät ramadanin aikana elokuussa ja šaahin hallitus julisti poikkeustilan. Tämä ei kuitenkaan estänyt mielenosoittajia, vaan 7.-8. syyskuuta Teheranissa ja yhdessätoista muussa kaupungissa järjestettiin valtava ja entistä radikaalimpi mielenosoitus. Hallituksen joukot hajottivat Teheranin mielenosoituksen panssarivaunujen ja taisteluhelikopterien tehostamana. Mielenosoittajat taas vastasivat Molotovin cocktaileilla. Väkijoukko kieltäytyi hajoamasta ja hallituksen joukot avasivat tulen. Virallinen uhrimäärä oli 87, mutta todellinen luku on varmasti suurempi. Tapausta alettiin kutsua mustaksi perjantaiksi.[85][86]

Mustan perjantain tapahtumat katkeroittivat monet siinä määrin, että šaahin kanssa ei enää haluttu tehdä kompromisseja. Syksyyn 1978 tultaessa monet oppositioryhmittymät olivat jo liittoutuneet Pariisissa pakoilevan Khomeinin ja tämän ideologian kanssa. Khomeinin oleskelu Ranskassa helpotti parempien viestiyhteyksien takia hänen yhteydenpitoaan tukijoihinsa Iranissa. Mielenosoitukset jatkuivat edelleen loppuvuonna 1978, mutta šaahin hallinnolla ei ollut selkeää linjaa tilanteen rauhoittamiseksi, vaan se ailahteli sortotoimien ja myönnytysten välillä. Marraskuussa šaahi otti nöyremmän lähestymistavan ja lupasi televisiopuheessaan järjestää maassa vapaat vaalit. Tämä oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Myös Khomeini piti šaahin lupauksia arvottomina ja kehotti jatkamaan mielenosoituksia.[85][86]

Mielenosoitukset ja lakot jatkuivat, käytännössä estäen hallituksen muun toiminnan. Väkivaltaisuuksista tuli päivittäisiä.[85] Suurimmassa tapahtumassa yli miljoona ihmistä osallistui šaahin vastaiseen marssiin Teheranissa. Myös Yhdysvaltojen tuki šaahille alkoi jo hiipua ja monet yhdysvaltalaiset lähtivät Iranista sen jälkeen, kun yhdysvaltalaisomisteisia yrityksiä ja suurlähetystöä vastaan hyökättiin.[86] Joulukuussa šaahi aloitti tunnustelevat neuvottelut tilanteen ratkaisemiseksi maltillisen opposition kanssa. Kuun lopussa Iranin kansallisrintaman johtaja Shapour Bakhtiar suostui uuden hallituksen muodostamiseen sillä ehdolla, että šaahi poistuu maasta. Šaahi oli tässä vaiheessa ollut jo pitkään sairastanut syöpää, mutta sitä ei kansalle oltu kerrottu.[86] 16. tammikuuta 1979 šaahi ilmoitti lähtevänsä ulkomaille lyhyelle lomalle. Hän ei enää koskaan palannut Iraniin. Iranin vallankumous kukisti vuosituhantisen monarkian.[85][86] Iranin viimeinen šaahi Mohammad Reza Pahlavi kuoli sairauteensa heinäkuussa 1980.[87]

Valtaan noussut pääministeri Shapour Bakhtiar ryhtyi heti toimiin oppositioliikkeiden rauhoittamiseksi. Hän pyrki palauttamaan maahan perustuslaillisen hallinnon. Hän kumosi lehdistön rajoitukset, vapautti poliittiset vangit, lupasi lakkauttaa SAVAKin ja maahan julistetun poikkeustilan ja lupasi järjestää maahan vapaat vaalit. Hän lakkautti myös asetilaukset Yhdysvalloista ja ilmoitti että Iran ei enää myy öljyä Etelä-Afrikkaan tai Israeliin. Bakhtiar voitti puolelleen maltillisen papiston tuen, mutta hän ei saanut puolelleen Khomeinia, eikä myöskään kansallisrintama antanut tukeaan hänen toimilleen.[87][88] Khomeini julisti Bakhtiarin hallinnon laittomaksi ja Bakhtiar pyrki estämään Khomeinin paluun Iraniin, kunnes olosuhteet normalisoituisivat.[88]

 
Ajatolla Ruhollah Khomeini palasi Iraniin helmikuussa 1979.

Ruhollah Khomeini palasi Iraniin 1. helmikuuta 1979, miljoonien iranilaisten toivottaen hänet tervetulleeksi. Khomeini nimitti oman pääministerin Mehdi Bazarganin ja perusti oppositioliikkeen vallankumouskomitean tukikohdan Teheraniin.[87][88] Vallankumouskomiteat tekivät yhteistyötä aseellisten liikkeiden kanssa hyökätäkseen hallituksen rakennuksiin.[87] Monissa suurissa kaupungeissa paikalliset komiteat ottivat paikallishallinnon haltuunsa ja ne vastasivat väestön perustarpeiden, kuten polttoöljyn jakelusta. Hallituksen omat ministeriöt pysyivät toimintakyvyttöminä, kun Bakhtiarin hallituksen jäseniä ei monissa tapauksissa päästetty toimistoilleen. Iranin armeija ei kyennyt rauhoittamaan tilannetta, sillä monissa tapauksissa joukot kieltäytyivät ampumasta kaduille rynnänneitä väkijoukkoja. Maan armeijan sisällä oli kahtiajakautuneisuutta siitä, kumpaan leiriin sen tulisi kuulua. Khomeini yritti puheillaan voittaa maan armeijan puolelleen.[88] Armeija antoi periksi helmikuun 11. ja julisti, että se pysyy puolueettomana kansan ja maan hallituksen välisissä kiistoissa. Tämä laukaisi välittömästi yleisen kapinan kansan keskuudessa ja tarkoitti sitä, että Bakhtiarin hallituksella ei enää ollut armeijan tukea. Bakhtiar katsoi parhaaksi erota virastaan, ja hän piiloutui ja pakeni myöhemmin maasta. Seuraavana päivänä Teheranin avainkohdat olivat vallankumouksellisten hallinnassa. Komiteat etsivät Bakhtiarin hallinnon johtohahmoja teloitutti heidät.[87][88] Khomeini itse johti vallankumousneuvostoa, joka ryhtyi eliminoimaan heitä, joilla oli erilaisia näkemyksiä Iranin tulevaisuudesta.[87]

Islamilainen tasavaltaMuokkaa

Vallankumouksen jälkeenMuokkaa

Vallankumouksellisen hallinnon ensimmäisenä pääministerinä toimi Mehdi Bazargan. Hänen johdettavanaan oli hallitus, jolla ei ollut byrokraattista koneistoa, jolla se olisi hallinnut maata. Keskusvalta oli hajonnut ja suurissa kaupungeissa ympäri maata toimi vallankumouksellisia komiteoita, jotka suorittivat hallinnollisia tehtäviä, ilman että he olivat keskushallinnon alaisia. Ylimpänä johtajana Ruhollah Khomeini antoi poliittisia lausuntoja, nimitti edustajia tärkeimpiin hallitusjärjestöihin, perusti uusia instituutioita ja ilmoitti päätöksistä kuulematta ensin pääministeriä. Pääministeri Bazargan sai huomata, että hänen oli jaettava valta Khomeinin ja tämän vallankumousneuvoston kanssa. Uutta hallintoa perustaessaaan vallankumoukselliset pitivät entisen hallinnon jäseniä vastuussa polittisesta sorrosta, maan rikkauksien ryöstöstä, vahingollisesta talouspolitiikasta ja ulkomaiden hyväksikäytön sallimisesta.[89] Vallankumouksellinen tuomioistuin aloitti toimintansa heti Khomeinin asetuttua Teheraniin. Entisen hallinnon jäseniä ja šaahin kenraaleja, sekä muita sotilas- ja poliisiviranomaisia ja SAVAK-agentteja teloitettiin lähes päivittäin koko alkuvuoden 1979. Teloitukset järkyttivät maltillisia ja myös niitä, jotka olivat aluksi iloinneet šaahin kukistuisesta.[89][87]

Maaliskuussa 1979 Khomeini vahvisti šaahin erottamisen ja sinetöi kansanäänestyksellä islamin periaatteisiin perustuvan valtiomuodon perustamisesta. Kansanäänestyksessä 97 prosenttia kannatti islamilaisen tasavallan perustamista ja teokratiseen valtiomuotoon siirtymistä. Šiialainen ulama oli Khomeinin palattua jälleen hyvin vahvassa asemassa, mutta maltillista linjaa ajaneiden uskonoppineiden mielestä vallankumouksellinen teoria heijasti enemmän Khomeinin omaa persoonaa, kuin perinteistä šiialaisuutta. Tämänkaltaiset näkemykset kuitenkin vaiennettiin. Syksyyn 1979 mennessä Khomeinille uskolliset ulaman jäsenet olivat laatineet maahan uuden perustuslain. Sen mukaan maan päivittäinen hallinto on maallista, mutta korkeinta valtaa pitää islamilaiselle hallitukselle omistautunut hengellinen johtaja. Perustuslain mukaan maahan valitaan vaaleilla presidentti ja majlis, sekä kunnanvaltuustot, mutta uskonnollinen neuvosto hyväksyy kaikki ehdokkaat, ennen kuin nämä voivat osallistua vaaleihin. Ennen kaikkea perustuslaki turvasi Khomeinille korkeimman mahdollisen aseman. Tavoitteidensa saavuttamiseksi hän oli valmis raivaamaan tieltään kaikki ne, joilla oli eriävät mielipiteet.[87] Khomeinin tukena oli hänen perustamansa vallankumouskaarti Pasdaran, jota johtivat hänelle uskolliset sotilaskomentajat.[89]

Iranin uudella hallinnolla ei juuri ollut toimivia suhteita ulkovaltoihin. Bazargan yritti ylläpitää suhteita Persianlahden maihin, huolimatta siitä että papistolla oli jyrkät mielipiteet näiden maiden hallitsijoista. Myös amerikkalaisvastaisuus oli Iranissa laaja-alaista, mutta tästä huolimatta Bazargan tapasi presidentti Carterin marraskuussa 1979.[90] Samaan aikaan Iraniin levisi uutinen siitä että šaahille oli annettu lupa saapua Yhdysvaltoihin saamaan hoitoa sairauteensa. Tämä sai sadat tuhannet marssimaan Teheranissa vaatien šaahin luovutusta Iraniin. Protestoijat pelkäsivät että šaahi yrittäisi Yhdysvaltojen tuella kumota islamilaisen tasavallan perustamisen. Tilanne kärjistyi marraskuussa 1979, kun radikaalit, jotka kutsuivat itseään imaamin linjan opiskeilijoiksi, valtasivat yhdysvaltain suurlähetystön ja ottivat diplomaatit panttivangeiksi. Khomeini antoi tukensa radikaaleille ja panttivankikriisi jatkui. Bazargan erosi tapauksen takia toimestaan.[87][90]

 
Iranilaiset opiskelijat tunkeutuivat Yhdysvaltojen lähetystöön Teheranissa 4. marraskuuta 1979.

Presidentinvaalit pidettiin tammikuussa 1980 ja maan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Abolhassan Banisadr.[87][90] Hänen tavoitteinaan oli järjestää keskushallinto uudelleen, lakkauttaa Pasdaran asteittain ja sulauttaa vallankumoukselliset toimielimet hallituksen organisaatioihin. Myöskään Bani Sadrin ajamat hallintouudistukset eivät toteutuneet, hallitsevan papiston keskuudessa edelleen vahvana olevien vallankumouksellisten aatteiden vuoksi. Sen sijaan maassa aloitettiin jälleen laajat teloitukset vuonna 1980, kun noin 900 vastavallankumoukselliseksi epäiltyä teloitettiin.[91] Bani Sadr joutui myös ponnistelemaan panttivankikriisin ratkaisemiseksi, mutta hänen toimensa eivät tuottaneet tulosta, sillä hänellä ei juuri ollut auktoriteettia imaamin linjan opiskelijoihin.[87][91] Khomeini taas näki panttivankikriisin propagandana Yhdysvaltoja vastaan, jolla hän voisi pönkittää maan yhtenäisyyttä. Hän halusi säilyttää maassa vallankumouksellisen mielialan, jonka avulla hänen vastustajansa eivät saisi ääntään kuuluviin. Poliittisten puhdistusten lisäksi maassa otettiin käyttöön islamilaiset periaatteet ja naiset pakotettiin käyttämään huntua.[87] Yhdysvallat kyllästyi panttivankikriisin pitkittymiseen ja jäädytti useita miljardeja dollareita ulkomaisissa pankeissa olevia Iranin varoja Yhdysvalloissa ja ulkomailla. Tämäkään ei tuottanut tulosta ja Carterin hallinto yritti vapauttaa panttivangit salaisessa operaatiossa, jossa helikopterijoukot laskeutuivat lähelle suurlähetystöä, mutta operaatio epäonnistui.[87][91] Yhdysvalloissa presidentti Carterin epäonnistuminen laski hänen kansansuosiotaan siinä määrin, että hänen uudelleenvalintakampanjansa kariutui. Panttivankikriisi sai myös useimmat yhdysvaltalaiset suhtautumaan Iraniin vihamielisesti. Iranissakaan ei enää haluttu antaa Carterille propagandavoittoa epäonnistuneen operaation jälkeen. Panttivangit vapautettiin lopulta tammikuussa 1981, kun Carter jätti virkansa.[87] Yhdysvaltojen epäonnistunut pelatusoperaatio aiheutti seuraamuksia myös Iranissa, sillä radikaalit ryhmittymät syyttivät Iranin armeijan upseereja siitä, että Yhdysvaltojen helikopterijoukot onnistuivat pakenemaan. Asevoimissa seurasi laajoja puhdistuksia ja useita teloitettiin. Presidentti Bani Sadr pyrki estämään puhdistukset, mutta Khomeini vaati syyllisten teloittamista.[91]

Khomeinin valtaa ei kaikkialla Iranissa hyväksytty. Maan pohjoisosissa kurdit olivat pettyneitä siihen, että vallankumous ei tuonut heille autonomiaa. Neuvottelut kurdien ja Iranin hallituksen kanssa eivät tuottaneet tulosta ja kurdien vaatimukset hylättiin. Tämä johti aseellisiin yhteenottoihin kurdien ja Iranin armeijan välillä.[85] Islamilaisen tasavallan ideologiaa ei hyväksynyt myöskään kommunistinen Tude, jota Khomeini syytti vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Puolueen johtohahmot pidätettiin ja Tuden toiminta kiellettiin. Ainoat sallitut puolueet olivat Khomeinin perustama Islamilainen tasavaltapuolue (IRP) ja hänelle myötämielinen vapauspuolue.[87] Suurimman uhan Khomeinin hallinnolle muodosti kuitenkin Saddam Hussein.[87]

Iranin-Irakin sotaMuokkaa

Saddam Husseinin johtamat Irakin joukot hyökkäsivät Iraniin syyskuussa 1980, aloittaen kahdeksan vuotta kestäneen sodan. Sodan päällimmäisistä syistä on esitetty eri teorioita. On esitetty että Saddam hyökkäsi Iraniin, koska hän näki vallankumouksen jälkeisen Iranin heikkona ja toivoi näin saavansa nopean voiton, ratkaisten näin Shatt al-Arabissa kyteneen rajariidan, sillä edellisellä vuosikymmenellä solmittu sopimus alueesta oli Irakille epäedullinen. Saddam saattoi myös nähdä Iranin šiialaisen vallankumouksen uhkana ja päätti toimia ennen kuin vallankumoukselliset aatteet leviäisivät Irakin šiiojen keskuuteen.[92] Paremmin varustellut Irakin joukot saivat sodan alussa voitolle. Länsimaat olivat sodassa virallisesti puolueettomia, mutta lännestä lähetettiin kuitenkin Irakiin uusia aseita, kun taas iranilaisilla oli käytössään šaahin edellisenä vuosikymmenenä ostamat aseet. Irakilla oli myös kemiallisia aseita, joita se käytti sekä iranilaisia sotilaita, että kurdisiviileitä kohtaan.[92] Yhdysvallat oli valmis tukemaan jopa Saddam Husseinia Iranin vastaisessa sodassa.[93]

 
Presidentti Abolhassan Banisadr ja iranilaissotilaita sodan alussa, vuonna 1980.

Iranissa presidentti Bani Sadrin ja pääministeri Mohammad-Ali Rajain johtaman hallituksen, ja tätä puolustaneen papiston, välillä kiisteltiin siitä miten Irakin hyökkäykseen reagoidaan. Bani Sadr halusi käyttää puolustautumiseen armeijaa, kun taas hallitus halusi että vetovastuun toimista ottaa Pasdaran-joukot. Bani Sadr syytti hallitusta sotatoimien estämisestä, ja pyysi Khomeinia erottamaan hallituksen ja itselleen presidenttinä laajat valtuudet hallita maata sodan aiheuttamassa kriisitilanteessa. Hallitus taas syytti Bani Sadria suunnitelmasta käyttää armeijaa vallankaappaukseen. Bani Sadria tukevia mielenosoituksia järjestettiin loppuvuonna 1980 maan suurissa kaupungeissa. Khomeini yritti toimia sovittelijana presidentin ja hallituksen välillä. Hän kehotti osapuolia jättämään sotatoimet armeijan tehtäväksi, ja määräsi papiston olemaan puuttumatta asioihin jotka eivät kuulu sen toimivaltaan. Iraniin perustettiin komitea ratkaisemaan presidentin ja hallituksen väliset erimielisyydet ja varmistamaan sen, että molemmat noudattavat Khomeinin ohjeita. Mutta koska Bani Sadr ei saanut taakseen hallituksen tukea, tilanteen hallinta ei ollut hänen käsissään. Lopulta Bani Sadr menetti myös Khomeinin tuen ja tämä erotti hänet kesäkuussa 1981. Bani Sadr pakeni Ranskaan, mistä hän sai poliittisen turvapaikan.[91] Ranskasta käsin Bani Sadr suunnitteli Khomeinin hallinnon kaatamista ja puhui demokratian ja vähemmistöjen oikeuksien puolesta. Hän perusti Iranin vastarintaneuvoston (National Council of Resistance of Iran, NCR), joka sai tukea muun muassa kurdeilta. Bani Sadria tukeneet opposition kannattajat vaativat hallituksen kaatamista, mutta hallitus vastasi tukahduttamis- ja terroripolitiikalla.[94] Khomeinin hallintoa vastustamaan oli noussut myös aluksi vallankumousta tukenut Kansan mujahedin -järjestö (MKO). Bani Sadrin syrjäyttämisen jälkeen MKO:n pommi-iskut IRP:n päämajaan surmasivat yli 70 Khomeinin lähintä kumppania, kesäkuussa 1981. Seurauksena yli tuhat MKO:n kannattajaa teloitettiin.[87][94] Bani Sadria seurasi presidenttinä Mohammad-Ali Rajai, ja tätä taas seurasi pääministerinä Mohammad-Javad Bahonar. Molemmat heistä saivat surmansa pommi-iskussa elokuussa 1981. MKO jatkoi väkivaltaisia hyökkäyksiään, mutta hallitus onnistui kukistamaan kapinaliikkeet.[94] Ajan myötä MKO kutistui puolisotilaalliseksi järjestöksi, joka teki yhteistyötä Irakin baath-hallinnon kanssa.[87] Uudeksi presidentiksi surmatun Rajain tilalle valittiin lokakuussa 1981 Ali Khamenei. Uudeksi pääministeriksi majlis valitsi Mir-Hosein Musavin.[94]

Maan sisäisen kuohunnan lisäksi maa kävi edelleen tuhoisaa sotaa Irakia vastaan. Irak aiheutti Iranille sodan alussa suuria tuhoja, mutta Iran teki suuren vastahyökkäyksen keväällä 1982, jolloin Saddamin joukot joutuivat perääntymään maiden rajalle. Sodankäynti maalla ajautui pattitilanteeseen ja Saddam alkoi pommittaa iranilaisia laivoja vuonna 1984, vahingoittaakseen Iranin öljynvientiä. Iran vastasi samalla mitalla ja maat ajautuivat niin kutsuttuun tankkerisotaan. Yhdysvallat ei osallistunut sotatoimiin, mutta se siirsi Persianlahdelle sota-aluksia suojellakseen kansainvälisillä vesillä liikkuvia laivoja. Heinäkuussa 1988 yhdysvaltalainen sotalaiva USS Vincennes ajoi takaa Iranin tykkiveneitä, ampuen samalla alas iranilaisen siviililentokoneen, surmaten 290 siviiliä. Tapaus oli Yhdysvalloille häpeällinen, eikä Ronald Reaganin hallinnon lausunnot osoittaneet oikeaa katumusta. Iranissa matkustajakoneen alasampuminen lisäsi vihaa Yhdysvaltoja kohtaan.[92]

Sota jatkui edelleen pattitilanteessa. Molemmat pommittivat toistensa pääkaupunkeja risteilyohjuksilla ja lentokoneista pudotetuilla pommeilla. Sodan hinta oli kohonnut jo suunnattomasti ja yli miljoona ihmistä oli saanut surmansa. Rintama oli sodan lopussa lähes täsmälleen samassa paikassa, missä se oli ollut vuonna 1980. YK vaati päätöslauselmassaan sodan osapuolien välille aselepoa. Presidentti Khamenei hyväksyi aselevon Khomeinin suostumuksella heinäkuussa 1988.[92]

Khamenein aikakausiMuokkaa

Ruhollah Khomeini kuoli kesäkuussa 1989.[95][96] Ali Khamenei valittiin uudeksi hengelliseksi johtajaksi ja hänen tilalleen presidentiksi nousi ylivoimaisella vaalivoitolla Akbar Hašemi Rafsandžani.[96] Rafsandžanin kauden alussa Iran oli valtavan jälleenrakennusurakan edessä. Sodan aikana maan infrastruktuuri, tehtaat, satamat, hallintorakennukset ja kastelujärjestelmät olivat tuhoutuneet ja noin 1,6 miljoonaa iranilaista oli jäänyt kodittomaksi. Lisäksi maassa oli huomattava määrä Afganistanin sotaa paenneita pakolaisia, 1990-luvun lopulla heitä oli noin kaksi miljoonaa. Maan jälleenrakentamista vaikeutti lisäksi Iranin kansainvälinen eristyneisyys.[95] Rafsandžanin hallinto aloitti sodasta kärsineen talouden jälleenrakentamisen. Tämän toteuttamiseksi hän noudatti vapaampaa talouspolitiikkaa, teollisuustuotantoa yksityistettiin ja hän lähestyi poliittisesti länttä, houkutellakseen ulkomaisia investointeja. Menetelmistä päämäärien saavuttamiseksi ei kuitenkaan päästy konservatiivisessa parlamentissa yhteisymmärrykseen ja Rafsandžanin politiikkaa vastusti myös Khamenei.[95][96] Maan talous elpyi hieman, mutta vähemmän kuin oli toivottu. Iran oli riippuvainen öljyn viennistä, eikä öljyteollisuus saanut ulkomaista apua öljyteknologian nykyaikaistamiseksi.[95]

Vapaampi poliittinen ilmapiiri 1990-luvulla salli myös sen että uudistukselliset filosofit, kuten Abdulkarim Sorouš, saivat äänensä kuuluviin. Hän puhui uudistuksellisen islamin puolesta ja vaati hallinnon maallistamista. Islamilainen vallankumous oli luonut maahan valtion kontrolloiman institutionaalisen uskonnon ja Sorouš ennusti, että mikäli islamia ja politiikkaa ei eroteta toisistaan, tämä riistää uskonnon arvon ja vieraannuttaa nuorison islamista. Soroušin ennustus on Iranissa toteutunut.[95][96] 1990-luvun viestintäteknologian kehittyessä iranilaiset saivat myös yhteyden ulkomailla oleskelleisiin maanmiehiinsä, joiden kautta äänensä saivat kuuluviin poliittiset toisinajattelijat. Erityisesti kritiikin kohteena oli islamilaisen tasavallan epätasa-arvo sukupuolten välillä.[96] Naiset olivat menettäneet parantuneen asemansa šaahinvallan kukistuttua, mutta naisten äänioikeus sentään säilyi. Asenteet naisten asemaa kohtaan alkoivat muuttua 1990-luvulla liberaalimmiksi.[95]

Sekä naiset että maan nuoriso olivat myös Mohammad Khatamin merkittäviä kannattajia, kun tämä valittiin presidentiksi vuonna 1997.[97][96] Khatami oli vuosikymmenen alussa joutunut eroamaan kulttuuriministerin virastaan, sillä islamilaisessa hallinnossa hän omaksui maltillisen näkemyksen sosiaalisista ja kulttuurisista kysymyksistä.[96] Uudistusohjelmassaan hän ajoi perustuslaillisen hallinnon muodostamista, sensuurin vähentämistä ja suurempaa suvaitsevaisuutta.[96][97] Hän uskoi uudistusten olevan välttämättömiä islamilaisen tasavallan teokraattisen järjestelmän säilyttämiseksi, sillä muussa tapauksessa kansa vaatisi maallisen hallintojärjestelmän perustamista.[97] Khatamia kannatti 70 prosenttia äänestäjistä, mikä oli konservatiivista islamilaista hallintoa kannattaville suuri pettymys.[97] Reformistisen Khatamin keinot toteuttaa ajamaansa uudistusohjelmaa, olivat kuitenkin rajalliset. Maan hengellinen johtaja ajatolla Ali Khamenei käytti laajinta toimeenpanovaltaansa Khatamin ajamien uudistusten torjumiseksi. Khatamin linjaa kannattaneita poliitikkoja syrjäytettiin viroistaan. Khatamin vaalivoiton jälkeen alkanut orastava lehdistönvapaus tukahdutettiin, kun uudistusmielisiä sanomalehtiä syytettiin islamilaisten periaatteiden loukkaamisesta ja lehdet lakkautettiin yksi kerrallaan.[96] Loppuvuonna 1998 Iranissa murhattiin kuusi kirjailijaa ja poliittista toisinajattelijaa.[97][96] Murhien jäljet johtivat tiedustelupalvelu MOIS:iin, jossa väitettiin salamurhaajien toimineen omavaltaisesti ilman käskyjä.[96] Murhat nähtiin kuitenkin laajalti MOIS:in yrityksenä asettua presidentti Khatamia vastaan. Khatami käynnisti puhdistukset MOIS:issa, mutta puhdistusten jälkeen MOIS:n upseerit pidättivät kolmetoista viatonta Iranin juutalaista, syyttäen näitä Israelin vakoojiksi. MOIS vakuutteli taistelevansa sionistista salajuonta vastaan, mutta juutalaisten pidätykset vaikeuttivat vain presidentti Khatamin yrityksiä lähentyä ulkovaltoja.[97]

Tukahduttamistoimista huolimatta Khatamin kauden aikana maan lehdistö yltyi esittämään yhä laajempaa hallituskritiikkiä.[97] Heinäkuussa 1999 opiskelijat protestoivat Teheranissa reformistisen sanomalehden lakkauttamista. Kahakassa kuoli neljä opiskelijaa. Seuraavana päivänä mielenosoitukset laajenivat ja niissä vaadittiin viranomaisia vastuuseen opiskelijoiden, sekä edellisenä kesänä murhattujen aktivistien kuolemista ja vakoilusta syytettyjen juutalaisten vapauttamista. Mielenosoitukset olivat kahtena seuraavana vuorokautena levinneet jo maan kahdeksaantoista suurimpaan kaupunkiin.[96] Khatami antoi myös tukensa kovan linjan johtajille ja antoi heidän tukahduttaa mielenosoitukset. Khatami ei halunnut, että maan uudistukset tapahtuvat hallitsemattoman väkivallan kautta, vaan vähittäinen muutos oli parempi. Tähän näkemykseen yhtyivät monet iranilaiset.[97]

Khatami valittiin uudelleen maan presidentiksi vuonna 2001. Toisella kaudella hänen kykyihinsä saada aikaan merkittäviä poliittisia uudistuksia, ei enää juuri uskottu.[96] Iranin uudistusmielinen presidentti ei myöskään juuri saanut tukea länsimailta. Etenkin Yhdysvalloilla oli tilaisuus Iranin suhteiden parantamiseen vuoden 2001 Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen, kun sekä Khatami että Khamenei tuomitsivat iskun, kuten myös suuri osa iranilaisista. Iran oli myös merkittävä Talebanin vastaisen liittouman tukija myöhemmin vuonna 2001, mutta tästä huolimatta Yhdysvaltain presidentti George W. Bush otti Iranin esille vuonna 2002 pitämässään pahan akseli -puheessaan.[98] Ulkopoliittisten suhteiden parantumisen etsikkoaika meni ohi, kun Iranin vuoden 2005 presidentinvaalit voitti konservatiivinen Mahmud Ahmadinejad.[98] Vaalit olivat kaikkea muuta kuin demokraattiset, sillä pappisneuvosto hylkäsi yli 1000 presidenttiehdokasta. Tämän johdosta uudistusmieliset iranilaiset boikotoivat vaaleja, protestoiden sitä että neuvosto hylkäsi heidän ehdokkaansa.[98][96] Vaalien ensimmäisellä kierroksella kukaan ehdokkaista ei saanut 50 prosentin kannatusta. Toisella kierroksella Teheranin pormestarina toiminut Ahmadinejad sai 60 prosenttia äänistä, päihittäen näin vastaehdokkaansa, entisen presidentti Akbar Hašemi Rafsandžanin.[96]

Presidenttinä Ahmadinejad oli edeltäjäänsä huomattavasti konservatiivisempi ja hänen retoriikkansa länttä ja juutalaisia kohtaan oli kielteistä. Ahmadinejadin provokatiiviset lausunnot saivat myös länsimaat epäilemään Iranin ydinohjelman päätarkoitusta, ja vahvistivat lännen pelkoa siitä että Iran pyrkii kehittämään ydinaseen. Todisteita tästä ei ole löytynyt. Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA on kuitenkin todennut, ettei Iran ole täyttänyt ydinsulkusopimuksen turvallisuusosuutta, minkä jälkeen YK:n turvallisuusneuvosto ryhtyi pakotteisiin Irania kohtaan.[99][96] Ahmadinejadin kaudella maan korkea inflaatiotaso ja työttömyys eivät parantuneet, mikä laski hänen suosiotaan sekä kansan että majlisin silmissä. Laskeneesta kansansuosiosta huolimatta Ahmadinejad valittiin toiselle kaudelle vuoden 2009 vaaleissa. Hänen vahvin vastaehdokkaansa Mir-Hosein Musavi väitti vaaleja vilpillisiksi ja kehotti kannattajiaan protestoimaan tulosta. Myös Khamenei kehotti valvojien neuvostoa tutkimaan mahdollisia väärinkäytöksiä, mutta vaalitulos ei muuttunut vaikka ilmeni, että joistakin vaalipiireistä oli annettu enemmän ääniä kuin oli rekisteröityneitä äänestäjiä. Neuvoston mukaan tämä ei kuitenkaan vaikuttanut vaalitulokseen ratkaisevasti ja Ahmadinejadin uudelleenvalinta vahvistettiin. Mielenosoitukset vaalitulosta kohtaan jatkuivat seuraavina kuukausina ja levottomuudet vaativat myös kuolonuhreja, kun hallituksen joukot tukahduttivat mielenosoitukset.[96]

Vuonna 2010 Iran aloitti talouden tervehdyttämiseen tähtävät toimenpiteet, johtuen maahan kohdistuvista kansainvälisistä pakotteista, jotka olivat rasittaneet maan taloutta jo Iranin-Irakin sodan ajoista lähtien. Hallitus lopetti laajat tuet elintarvikkeille, lääkkeille, polttoaineille ja muille hyödykkeille. Nämä korvattiin suorilla käteismaksuilla iranilaisille. Kulutustavaroiden hintojen jyrkkä nousu ja tukien leikkaukset nostivat pelkoa sosiaalisten levottomuuksien syntymisestä. Hallinnon vastaisia mielenosoituksia järjestettiin helmikuussa 2011, Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän mielenosoitusaallon jälkeen. Arabimaiden levottomuudet syöksivät Tunisian presidentin Zine al-Abidine Ben Alin ja Egyptin presidentin Hosni Mubarakin vallasta. Tämä rohkaisi myös iranilaisia kritisoimaan mielenosoituksissaan äänekkäästi Khameinia ja Ahmadinejadia. Iranin poliisivoimat ja puolisotilaalliset joukot hajottivat mielenosoitukset ja oppositiojohtajat Mir-Hosein Musavi ja Mehdi Karroubi asetettiin kotiarestiin, jotta he eivät kykenisi osallistumaan mielenosoituksiin.[96]

Vuoden 2013 presidentinvaaleissa Ahmadinejadin seuraajaksi valittiin maltillisena konservatiivina pidetty Hassan Rouhani. Hänen ensimmäisellä presidenttikaudellaan Iranin taloudelliset olosuhteet vakiintuivat ja maan talous alkoi jälleen kasvaa.[96] Tämä johtui suurelta osin Iranin integroitumisesta takaisin maailmantalouteen sen jälkeen, kun maa suostui vuonna 2015 rajoittamaan ydinohjelmaansa, jotta taloudelliset pakotteet poistuisivat.[96][100] Talouskasvun hyödyt eivät kuitenkaan jakautuneet tasaisesti, eivätkä monet nähneet arjessaan helpotusta.[96] Maan orastava talouskasvu ja suhteiden parantuminen Yhdysvaltoihin kokivat jälleen kolauksen, kun vuonna 2018 Yhdysvallat irtisanoutui Iranin kanssa solmitusta sopimuksesta, jossa Iran sitoutui rajoittamaan ydinohjelmaansa. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump katsoi sopimuksen olleen Yhdysvalloille epäedullinen ja Iraniin kohdistetut pakotteet palautettiin. Irania toimet järkyttivät syvästi ja maa syytti Yhdysvaltoja sopimuksen rikkomisesta. Iran lakkasi jälleen noudattamasta keskeisiä ydinasesitomuksia ja uhkasi myös muilla toimilla, painostaen myös Euroopan maita jotta nämä lievittäisivät Yhdysvaltojen pakotteiden vaikutuksia. Kiristyneet välit johtivat vuonna 2019 uuteen Persianlahden kriisiin, kun Iran on häirinnyt Hormuzinsalmen kautta kulkevien säiliöalusten merenkulkua. Tämän on tulkittu olevan Iranin vastaus siitä, että se voi häiritä merenkulkua Persianlahdella, mikäli Euroopan valtiot eivät toimi pakotteiden poistamiseksi.[100]

LähteetMuokkaa

  • Axworthy, Michael: Iranin historia - Mielen valtakunta. Suomentanut Kilpeläinen, Tapani. Into kustannus Oy, 2007. ISBN 978-952-264-191-5.
  • Sergejeff, Andrei: Afganistanin historia. Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-219-4.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j Wissen Media Verlag GmbH Gütersloh/München: Maailmalla Aasia, s. 218-219. Saksa: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33474-41.
  2. a b c d e Axworthy, s.19-22
  3. a b c d e f Axworthy, s.22-23
  4. a b c d e f g h i Axworthy, s.45-50
  5. a b c d e f g h i j k Axworthy, s.147-157
  6. a b Lehti, Pauli: Iran juhlistaa 40 vuoden takaista USA:n nöyryyttämistä – amerikkalaiset panttivangit viruivat toista vuotta Teheranissa 4.11.2019. Yle. Viitattu 6.11.2019. (suomeksi)
  7. Pre-Achaemenid Iran U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  8. Immigration of the Medes and the Persians U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  9. a b c d e f The Achaemenid Empire U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  10. a b c Sergejeff, s.39-43
  11. a b c Axworthy, s.35-38
  12. Axworthy, s.38-39
  13. a b c d e f g Axworthy, s.41-45
  14. a b Sergejeff, s.44-45
  15. a b Alexander the Great U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  16. a b c d e Axworthy, s.51-54
  17. a b Axworthy, s.54-59
  18. Axworthy, s.59-62
  19. a b c d Axworthy, s.62-73
  20. a b c d The Sassanids U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  21. a b Axworthy, s.73-75
  22. a b c Axworthy, s.75-81
  23. a b c Axworthy, s.81-83
  24. a b c d e f Axworthy, s.83-85
  25. a b c d Sergejeff, s.70-73
  26. Axworthy, s.87-88
  27. Axworthy, s.88-91
  28. a b c d e Axworthy, s.91-94
  29. a b c d e f g h Islamic Conquest U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  30. a b c d e f g h i j Axworthy, s.94-102
  31. Sergejeff, s.77-80
  32. Sergejeff, s.80-84
  33. a b c d e f g Axworthy, s.103-121
  34. Sergejeff, s.85-86
  35. a b c Sergejeff, s.86-88
  36. a b c Sergejeff, s.88-92
  37. a b Sergejeff, s.93-94
  38. Sergejeff, s.94-96
  39. Sergejeff, s.98-99
  40. a b Sergejeff, s.99-102
  41. a b c d INVASIONS OF THE MONGOLS AND TAMERLANE U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  42. a b c d Sergejeff, s.102-106
  43. a b Sergejeff, s.110-112
  44. a b Axworthy, s.132-136
  45. a b c Sergejeff, s.113-116
  46. a b c d e f g h Axworthy, s.143-147
  47. a b c d e Sergejeff, s.120-124
  48. a b c d e f g h THE SAFAVIDS, 1501-1722 U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  49. Meidan Emam, Esfahan UNESCO. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  50. a b Sergejeff, s.137-139
  51. Axworthy, s.158-161
  52. a b c Sergejeff, s.139-142
  53. a b c d Axworthy, s.161-163
  54. a b c d e f g h i j Sergejeff, s.142-145
  55. a b Axworthy, s.163-167
  56. a b c d e f g h Axworthy, s.167-177
  57. a b c d Axworthy, s.177-180
  58. a b c Axworthy, s.180-183
  59. Axworthy, s.183-187
  60. a b c d e f g Axworthy, s.189-196
  61. a b c d e f g h i THE QAJARS, 1795-1925 U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  62. a b c d Axworthy, s.197-199
  63. Sergejeff, s.159-163
  64. a b Axworthy, s.199-203
  65. a b c d e f g h Axworthy, s.203-208
  66. Sergejeff, s.170-172
  67. Axworthy, s.203-210
  68. a b c d e f g The Constitutional Revolution U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  69. a b c Axworthy, s.210-213
  70. a b c d e f g h Axworthy, s.213-219
  71. a b c Axworthy, s.219-221
  72. a b c d e Axworthy, s.221-225
  73. a b World War I U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  74. a b c d e f g h i Axworthy, s.225-229
  75. a b c d e f g h i j k l THE ERA OF REZA SHAH U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  76. a b c d e f g h i j k l m Axworthy, s.230-236
  77. a b c d e f g WORLD WAR II AND THE AZARBAIJAN CRISIS U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  78. a b c Axworthy, s.236-243
  79. a b c d e Axworthy, s.243-248
  80. a b c d e f MOSSADEQ AND OIL NATIONALIZATION U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  81. a b c d e f Axworthy, s.248-252
  82. a b c d e THE SHAH'S WHITE REVOLUTION U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  83. a b c State and Society, 1964-74 U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  84. a b c d e f g h i Axworthy, s.254-264
  85. a b c d e f g h i j k The Coming of the Revolution U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  86. a b c d e f g h Axworthy, s.264-266
  87. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Axworthy, s.267-274
  88. a b c d e THE BAKHTIAR GOVERNMENT U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  89. a b c THE REVOLUTION U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  90. a b c The New Constitution U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  91. a b c d e The Bani Sadr Presidency U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  92. a b c d Axworthy, s.274-276
  93. Heiskanen, Heikki: Ei muuta ystävää kuin vuoret – Trump ei ole ensimmäinen, joka petti kurdit 18.10.2019. Yle. Viitattu 6.11.2019. (suomeksi)
  94. a b c d Terror and Repression U.S. Library of Congress. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  95. a b c d e f Axworthy, s.276-283
  96. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u Iran under Ayatollah Khamenei Encyclopaedia Britannica. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)
  97. a b c d e f g h Axworthy, s.283-287
  98. a b c Axworthy, s.288-295
  99. Axworthy, s.295-297
  100. a b Iran and the crisis in the Gulf explained 19.8.2019. BBC. Viitattu 6.11.2019. (englanniksi)