Korean tasavallan historia

(Ohjattu sivulta Etelä-Korean historia)

Etelä-Korea eli Korean tasavalta muodostui toisen maailmansodan jälkeen, kun Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat Korean niemimaan omiin miehitysvyöhykkeisiinsä. Japani oli hallinnut Koreaa siirtomaanaan vuosina 1910–1945, mutta toisen maailmansodan seurauksean se joutui luopumaan Korean niemimaan hallinnasta. Pohjois-Koreassa valtaan nousi kommunistihallinto, kun taas Etelä-Koreasta tuli jyrkästi kommunismin vastainen. Maiden vihamieliset välit johtivat Korean sodan syttymiseen, kun molemmat valtiot katsoivat edustavansa koko Koreaa.[1]

Etelä-Koreassa valtaa piti autoritaarinen sotilashallinto, joka nautti Yhdysvaltojen taloudellista ja sotilaallista tukea. Vasta vuonna 1990-luvulla maa on siirtynyt siviilihallinnon aikakauteen. Etelä-Korea on tukenut voimakkasti maan teollistumista Yhdysvaltojen taloudellisen tuen avulla. Sen seurauksena maa on kehittynyt yhdeksi Aasian merkittävimmistä teollisuusmaista.[1]

Korean tasavallan syntyMuokkaa

Japanin miehitysaika Korean niemimaalla päättyi, kun Japani antautui liittoutuneille Toisen maailmansodan päätteeksi. Sodan aikana Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Kiina olivat sopineet Kairon konferenssissa vuonna 1943, että sodan jälkeen Japanilta riistetään kaikki sen valtaamat alueet ja siirtomaat palautetaan entiseen valtioyhteyteensä. Korean kannalta tämä merkitsi maan itsenäistymistä uudelleen. Sodan jälkeen Neuvostoliitto vastaanotti japanilaisten antautumisen Korean niemimaan pohjoisosassa ja Yhdysvallat etelässä. Tämän myötä Korea jaettiin kahtia Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain miehitysvyöhykkeisiin. Korea oli tarkoitus yhdistää jälleen yhden hallinnon alaisuuteen, mutta kehitys niemimaan eri osissa alkoi kulkea eri suuntiin.[2]

Etelä-Koreassa perustettiin japanilaisvallan kukistumisen jälkeen keskuskansankomitea, jonka johtoon nousi Syngman Rhee. Yhdysvallat ei tukenut Rheen hallintoa vaan se ryhtyi rakentamaan omaa miehityshallintoaan. Koreassa oltiin toivottu nopeaa itsenäistymistä, jolloin Yhdysvaltojen viivyttely asiassa viilensi tunteita yhdysvaltalaisia kohtaan. Vuonna 1947 Yhdysvallat ehdotti YK:lle, että koko Koreassa järjestettäisiin vaalit itsenäisen hallinnon järjestämiseksi. YK:n yleiskokouksen hyväksymät vaalit eivät toteutuneet koko niemimaalla, sillä Neuvostoliitto ei päästänyt vaalivirkailijoita pohjoisen vyöhykkeelle. Vaalit voitiin näin ollen järjestää vain etelässä.  Rheen puolue sai vaaleissa vaalivoiton ja hänestä tehtiin Korean tasavallan presidentti. Elokuun 15. vuonna 1948 perustettiin virallisesti Korean tasavalta. Vajaa kuukausi myöhemmin julistettiin pohjoisessa perustetuksi Korean demokraattinen kansantasavalta. Molemmat valtiot väittivät edustavansa koko niemimaata.[3]

 
Korean tasavallan perustamistilaisuus 15. elokuuta 1948.

Koko Korean niemimaan taloustilanne oli vaikea Toisen maailmansodan jälkeen. Korean taloutta oli japanilaisvallan aikana rakennettu vain Japanin tarpeiden mukaan. Korean teollisuus oli vähäistä, eikä ammattitaitoista työvoimaa ollut. Etelän tilannetta heikensi vielä se, että 70% maan raskaasta teollisuudesta oli jäänyt Pohjois-Korean puolelle, tämä näkyi raaka-aineiden ja energian tuotannossa. Lisäksi Etelä-Korea kärsi liiallisesta väestönkasvusta, kun Japanissa olleet pakkotyöläiset palasivat Koreaan. Myös syntyvyys oli suurta. Etelä-Korean väkiluku oli 16 miljoonaa vuonna 1945, mutta jo vuotta myöhemmin se oli 20 prosenttia suurempi. Talous joutui kaaokseen, Etelä-Korealla ei ollut juuri mitään ulkomaille vietäviä tuotteita, eikä varoja tuontiin tai uusiin sijoituksiin ollut. Maa oli hyvin riippuvainen Yhdysvaltojen humanitäärisestä avusta, mutta maan itsenäistyttyä tämä apu pieneni, kun vastuu asioiden hoidosta siirrettiin korealaisille itselleen.[4][5]

Etelä-Korean taloudellinen tilanne ei parantunut merkittävästi ennen Korean sodan syttymistä.[4] Kylmän sodan alkaminen ja poliittiset jännitteet Koreoiden välillä johtivat sodan syttymiseen vuonna 1950. Molemmin puolin rajaa oli halukkuutta yhdistää Korea tarvittaessa sotatoimin. Aloite aseelliseen konfliktiin tuli pohjoisen puolelta, kun Pohjois-Korean armeija Neuvostoliiton tukemana hyökkäsi etelään kesäkuussa 1950 ja valtasi koko niemimaan. YK-joukkojen ja Yhdysvaltojen tuella Pohjois-Korean armeija ajettin takaisin 38. leveyspiirin pohjoispuolelle ja pohjoinen miehitettiin aina Kiinan vastaiselle rajalle saakka. Kiina liittyi mukaan sotaan, kun se katsoi asemansa uhatuksi sotatoimien tullessa sen lähialueille. Kiinan tukemana YK:n johtamat joukot ajettiin takaisin 38. leveyspiirille, joka säilyi rintamalinjana sodan loppuun saakka. Sota päättyi vuonna 1953 solmittuun aselepoon, mutta rauhansopimusta ei solmittu. Sota aiheutti koko Koreassa valtavat tuhot, uhreja oli miljoonia ja talouden rakentaminen jouduttiin aloittamaan vielä alemmalta tasolta kuin japanilaiskauden jälkeen.[6]

Syngman Rheen tasavaltaMuokkaa

Sodan jälkeen suuri osa Etelä-Korean tuotantolaitoksista oli raunioina ja maa oli hyvin riippuvainen ulkomaisesta, pääasiassa Yhdysvaltain tarjoamasta taloudellisesta avusta. Tuontiriippuvuuden vähentämiseksi maassa alettiin tuottaa hyödykkeitä ja raaka-aineita itse. Teollisuuden kehitys johti 1950-luvun puolivälistä lähtien maan bruttokansantuotteen nopeaan kehitykseen. Talouspolitiikka ja parempi koulutus johtivat kiihtyvään kaupungistumiseen. Tällä oli myös suora vaikutus maan politiikkaan, kun koulutettu kaupunkilaisväestö toi omat poliittiset mielipiteensä äänekkäämmin esiin.[7]

 
Syngman Rhee ja Douglas MacArthur vuonna 1948.

Korean sota ja pelko uudesta sodasta vaikutti voimakkaasti sekä Etelä-Korean että Pohjois-Korean politiikkaan sodan jälkeisinä vuosikymmeninä.[8] Etelä-Koreassa Syngman Rhee valittiin maan presidentiksi jatkokaudelle vuonna 1952, sodan ollessa yhä kesken.[9] Perustuslaki rajoitti presidenttien toimikauden kahteen, mutta kansalliskokous, jossa Rheen puolueella oli enemmistö, poisti tämän rajoituksen, jolloin Rheen oli mahdollista jatkaa presidenttinä tämänkin jälkeen.[9][7] Rheen hallinto alkoi ajan mittaan muuttua yhä autoritaarisemmaksi. Perusteluna tähän pidettiin Pohjois-Korean uhkaa. Poliittisia vastustajia vangittiin ja he saattoivat varautua jopa kidutukseen.[9] Rheen hallinto oli muodollisesti demokraattinen, mutta käytännössä se oli autoritaarinen sotilashallinto. Sodanjälkeinen Etelä-Korea nojasi vahvasti Yhdysvaltain tukeen. Kylmän sodan poliitiikan hengessä Yhdysvallat tuki antikommunistista Etelä-Koreaa, sen epädemokraattisesta hallinnosta huolimatta, sillä se piti sotilashallitusta varmempana vakuutena siitä, että Etelä-Korea pysyy länsiblokissa.[8]

1950-luvulla Etelä-Korean kansalaisista tuli poliittisesti tietoisempia, etenkin maan kaupungeissa. Maan lehdistö hyökkäsi hallinnon autoritaarisuutta ja korruptoituneisuutta vastaan ja Rheen suosio alkoi laskea. Osasyynä tähän oli myös maan huonontunut työllisyys ja taloudellinen tilanne, mihin oli yhtenä syynä Yhdysvaltojen talousavun väheneminen. Rhee voitti vuoden 1960 presidentinvaalit, mutta vaalit olivat vilpilliset. Maassa nähtiin vaalien jälkeen suuria opiskelijamielenosoituksia, joissa sai surmansa 142 mielenosoittajaa poliisin toimesta. Huhtikuun vallankumouksena tunnettujen tapahtumien johdosta paine Rheetä kohtaan kasvoi niin suureksi, että hän katsoi lopulta parhaaksi erota ja hän lähti maanpakoon Havaijille. Hän kuoli siellä 90-vuotiaana vuonna 1965.[7][9]

Demokraattinen välinäytösMuokkaa

Rheen jälkeistä aikaa Etelä-Koreassa seurasi lyhyt perustuslaillisen hallinnon ja niin kutsutun toisen tasavallan kausi.[10] Maan presidentiksi nousi Yun Bo-seon ja pääministeriksi Chang Myon.[10][11] Etelä-Korean uuden hallinnon tehtävät olivat suuret; maa oli pitkään kärsinyt huonosta hallinnosta ja korruptiosta. Entisellä diktatuurilla oli kannattajansa maan poliisivoimissa ja armeijassa. Lähes päivittäin kaduilla syntyi opiskelijamielenosoituksia, jotka vaativat taloudellisia ja poliittisia uudustuksia.[11] Maan hallituksella ei kuitenkaan ollut mitään valmista ohjelmaa ongelmien korjaamiseksi. Lakia ja järjestystä ei kyetty ylläpitämään, sillä poliisivoimat eivät nauttineet kansan luottamusta, sillä se oli ollut liian pitkään Rheen hallinnon välineenä.[11] Maan hallitus ei myöskään kyennyt hallinnoimaan armeijaa, missä monet upseerit olivat sitoutuneet autoritaariseen järjestelmään ja he pelkäsivät oman asemansa puolesta ja tätä uhannutta radikalismia.[11][10] Tilanne alkoi kehittyä otolliseksi sotilasvallankaappaukselle.[11]

Sotilashallinnon aikakausiMuokkaa

Parkin sotilashallintoMuokkaa

Toukokuun 16. päivän vallankumous vuonna 1961 syrjäytti maan hallituksen suhteellisen helposti. Kenraali Park Chung-heen johtama sotilasjuntta kielsi kaiken poliittisen toiminnan ja hajotti kansalliskokouksen.[10] Maata hallinnoimaan perustettiin Ylin kansallinen jälleenrakennuksen neuvosto, jonka johtoon nousi Park itse.[10][12] Hallinnon tueksi perustettiin Korean keskustiedustelupalvelu (KCIA), jonka tehtävänä oli estää ja tukahduttaa toisinajattelijoiden toiminta, ja sillä oli valta pidättää kenet tahansa, jota epäiltiin hallinnon vastaisten aatteiden omaksumisesta.[12]

 
Park Chung-hee vuonna 1975.

Sotilasjuntta pyrki järjestämään maan hallinnon voimakkaan presidentin alaisuuteen. Park lupasi jättää vallan siviilihallinnolle, mikäli tämä tukisi juntan tavoitteita.[10] Tämän toteuttamiseksi perustettiin Demokraattinen republikaanipuolue (DRP), jonka toimintaan osallistuminen evättiin entisiltä poliitikoilta.[11] Juntan sisällä ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen tavoitteista, minkä johdosta Park ehdotti sotilasvallan jatkamista vielä muutamalla vuodella.[10] Tätä kuitenkin vastusti sekä enemmistö eteläkorealaisista, että Yhdysvallat, joten juntta taipui järjestämään parlamenttivaalit vuonna 1963.[10][12]

Park osallistui vaaleihin DRP:n ehdokkaana ja hänet valittiin presidentiksi hyvin pienellä marginaalilla, ennen entistä presidenttiä Yun Bo-seonia. Tämä oli onnistunut kokoamaan itseään tukevan koalition kun poliittinen toiminta jälleen rajoitetusti sallittiin.[10][13] Park valittiin jälleen jatkokaudelle vuoden 1967 vaaleissa, tällä kertaa selvällä enemmistöllä, mutta oppositio syytti vaaleja vilpillisiksi ja boikotoi jonkin aikaa parlamenttia.[10] Parkin hallinto rajoitti lehdistön ja opposition toimintaa, mutta näille annettiin kuitenkin mahdollisuus järjestäytyä ja myös kritisoida hallituksen toimintaa. Opiskelijamielenosoituksia tapahtui edelleen, mutta ne eivät enää vaatineet kuolonuhreja. Mielenosoituksia tapahtui etenkin vuonna 1965, jolloin eteläkorealaisia sotilaita lähetettiin Yhdysvaltain armeijan tueksi puolustamaan Etelä-Vietnamia. Vuonna 1965 Etelä-Korea myös normalisoi suhteensa Japaniin.[13]

Toisen kautensa loppupuolella Park tiukensi jälleen otettaan vallassa, sillä perustuslaki rajoitti presidenttien toimikauden kahteen. Park ajoi lakimuutosta jonka nojalla hän voisi osallistua myös vuoden 1971 vaaleihin. Maan hallitus hyväksyi lakimuutoksen opposition vastalauseista ja opiskelijamielenosoituksista huolimatta. Park voitti jälleen vaalit, mutta hänen vastaehdokkaansa Kim Dae-jung sai yli 40 prosenttia äänistä. Niukka marginaali sai Parkin huolestumaan juntan asemasta ja maan hallinto alkoi jälleen muuttua yhä autoritaarisemmaksi, ja lähes diktatuuriseksi.[10] Park julisti maahan kansallisen hätätilan, minkä vallitessa hän kumosi hallitusmuodon ja hajotti parlamentin. Yliopistot ja korkeakoulut suljettiin, opposition toimintaa rajoitettiin ja lehdistö alistettiin sensuuriin. Maahan laadittiin uusi perustuslaki ja maa siirtyi niin kutsutun neljännen tasavallan kauteen. Uusi perustuslaki ei enää rajoittanut presidentin virkakausia. Presidentin valinta siirrettiin myös uudelle kansalliskonferenssille, joka oli helposti ohjailtavissa. Tämän avulla Park valittiin presidentiksi uudelleen vuosina 1972 ja 1978.[10][13]

Parkin autoritaarista hallintoa myös vastustettiin. Vuonna 1973 KCIA:n agentit sieppasivat Tokiossa pakoilleen oppositiojohtaja Kim Dae-jungin. Tapaus herätti kansainvälisen kohun ja vahingoitti Etelä-Korean ja Japanin suhteita.[10] Myös opiskelijoiden ja opposition demokratiaa vaatineet mielenosoitukset alkoivat jälleen kiihtyä. Maan hallinto teki kaikesta perustuslakiin kohdistuvasta kritiikistä rangaistavaa. Ankaria toimenpiteitä perusteltiin vetoamalla kansalliseen yhtenäisyyteen Pohjois-Korean väitetyn uhan vuoksi. Park itse joutui välttelemään salamurhayrityksiä, ja hänen sijastaan uhriksi joutui hänen vaimonsa vuonna 1974.[13]

Parkin autoritaarinen hallinto ei pysynyt koossa pelkästään voimakeinoin, vaan vahvin puolustus kritiikkiä kohtaan oli maan nopea talouskasvu.[13] Maan talous oli kasvanut nopeasti Parkin valtakaudella. Sotilasjuntan johtajilla ei juuri ollut poliittista tai hallinnollista kokemusta ja valtaan noustuaan he turvautuivat taloustieteilijöiden laatimiin suunnitelmiin talouden elvyttämiseksi. Maassa käynnistettiin vientiin perustuva nopeaan teollistumiseen tähtäävä ohjelma. Yrityksille myönnettiin alhaisten korkojen pankkilainoja ja veroetuuksia. Maan valuuttakurssi devalvoitiin vuosina 1961 ja 1964, jotta raaka-aineiden saanti helpottuisi. Maan teollisuus oli ollut pysähdyksissä tuontiraaka-aineiden puutteen vuoksi, ja politiikka toi välittömiä tuloksia. Kehitysohjelma vaati paljon pääomaa ja Yhdysvaltojen myöntämän avun lisäksi Etelä-Korea alkoi saada lainoja myös Japanista maiden suhteiden normalisoiduttua. Eteläkorealaisten yritysten kilpailukyky maailmalla alkoi parantua ja maa alkoi myös houkutella ulkomaisia sijoittajia. Talouskehityspolitiikan myötä kehittyivät muun muassa maan raskas teollisuus, laivanrakennus, elektroniikkateollisuus ja kemikaaliteollisuus.[14] Teollisuuden kehittyessä kaupunkilaisväestö vaurastui. Vaurastuminen keskittyi erityisesti Souliin. Maaseudun maanviljelijäväestön tulot taas olivat vain hieman yli puolet kaupunkilaisten tuloista. Tämä aiheutti kasvavan muuttoliikleen kaupunkeihin.[15] Tämä oli osittain tietoisen politiikan tulos, sillä maanviljelijöitä pakotettiin hyväksymään viljan halpa hinta, jotta kuluttajahinnat saatiin vakautumaan.[14] Vuonna 1971 maanviljelijöiden asemaan tehtiin parannuksia, heille myönnettiin paremmat tuet ja viljan hintaa nostettiin. Maataloustuotannon kehityksen myötä muuttoliike kaupunkeihin hidastui, kun maatilojen tuottavuus ja tulot kasvoivat.[14]

Talouden kasvu alkoi kuitenkin hidastua vuoteen 1978 mennessä ja inflaatiosta tuli vakava ongelma.[13] Vientiin painottuvan talousstrategian varjopuolena oli se että kotimaisten kulutustavaroiden saatavuudesta oli pulaa, jota pahensi kasvava kysyntä ja eteläkorealaisten elintason nousu. Ongelmien ratkaisemiseksi Parkin hallitus hyväksyi vakauttamistoimenpiteet, jotka edellyttivät kasvun hidastumisen. Tähän liittyi kulutustavaroiden tuotannon lisääminen ja kevyen teollisuuden tukeminen raskaan teollisuuden kustannuksella, sekä vähempiosaisille suunnatut avustukset. Toimenpiteet aiheuttivat taantuman ja pienien sekä keskisuurten yritysten konkursseja ja kasvattivat työttömyyttä.[14] Huonontuneen taloustilanteen myötä maan hallitus joutui kasvavan kritiikin kohteeksi ja ympäri maata nähtiin hallinnon vastaisia mielenosoituksia.[10]

Tilanne johti presidentti Park Chung-heen murhaan vuonna 1979. Hänet ampui hänen vanha tukijansa, KCIA:n johtaja Kim Jae-gyu. Murhan motiiveista ei oli vieläkään täyttä selvyyttä. Kim ei itse hyötynyt teostaan mitenkään, vaan hänet tuomittiin kuolemaan.[16]

Chunin sotilashallintoMuokkaa

Koska Park oli keskittänyt kaiken vallan itselleen, johti hänen kuolemansa poliittiseen valtatyhjiöön. Hänen seuraajakseen kansalliskonferenssi valitsi Choe Gyu-han. Tosiasiassa maan armeijalla oli edelleen ratkaiseva asema politiikassa ja merkittävimpään asemaan Etelä-Korean politiikassa nousi kenraali Chun Doo-hwan.[16] Tilanne johti valtataisteluun presidentin ja armeijan kenraalin välillä, kun Choe lupasi maahan uuden perustuslain ja vapaat vaalit vuoden sisällä. Tämä sai myös kansan enemmistön kannatuksen. Hänen toimestaan myös vapautettiin useita poliittisia vankeja, sekä kotiarestissa ollut Kim Dae-jung.[17]

Presidentti Choe joutui kuitenkin toimimaan sotilaallisen painostuksen alla ja mielenosoitukset sotilashallintoa vastaan ja demokratian puolesta jatkuivat edelleen vuonna 1980. Armeijan johtaja Chun julisti poikkeustilan, mutta tämä vain vahvisti protesteja.[17][16] Suurin mielenosoitus nähtiin toukokuussa 1980 Gwangjussa, jonka armeija hajotti verisesti ja lähes 200 ihmistä sai surmansa.[18] Gwangjun tapauksen vuoksi sotilasjohto julisti sotatilan ja kielsi poliittiset puolueet. Pian myös Choe syrjäytettiin vallasta ja Chun otti maan hallinnon virallisestikin itselleen.[17][16]

Chun nousi valtaan sotilasvallankaappauksella ja hän tiukensi edelleen hallintoaan. Hän muodosti itse lähimpien tukijoidensa kanssa juntan hallinnollisen ytimen. Juntta sai vallan kaikkiin hallinnollisiin päätöksiin uuden kansalliskokouksen perustamiseen saakka.[19] Hänen hallintonsa otti kuitenkin askeleita ohjattua demokratiaa kohti ja presidentin valtaa rajoitettiin kansalliskokouksen hyväksi vuonna 1981. Samana vuonna poikkeustilalaki kumottiin ja Chun valittiin uudelleen presidentiksi, uuden hallitusmuodon säätämällä tavalla. Puolueiden toiminta sallittiin jälleen, mutta presidentillä ja hänen Demokraattisella oikeuspuolueellaan (DJP) oli todellinen valta.[16]

Puolueiden salliminen antoi oppositiolle myös mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin ja hallintoa ravistelivat taloudelliset skandaalit.[16] Vakavin ulkopoliittinen välikohtaus tapahtui Rangoonissa, missä Burmassa tehdyn valtiovierailun yhteydessä tapahtuneessa pommiattentaatissa sai surmansa osa presidentin lähimmistä avustajista. Isku oli Pohjois-Korean toteuttama.[16][20]

Uusien mielenosoitusten pelossa Chun joutui demokratisoimaan lakeja vuonna 1985. Mutta kun oppositiojohtajat Kim Young-Sam ja Kim Dae-jung ehdottivat puolueidensa yhdistymistä, Chun kiihdytti tukahduttamistoimia jälleen. Erityisesti Soulille myönnettyjen kesäolympialaisten lähestyminen lisäsi järjestyksen vaatimista. Perustuslain mukaan Chun ei kuitenkaan voinut enää asettua ehdolle vuoden 1987 vaaleissa. Hän nimesi oman puolueensa ehdokkaaksi entisen kenraali Roh Tae-woon. Tämä aiheutti jälleen mielenosoituksiin, sillä sotilashallinnon ei haluttu jatkuvan.[16]

Tilanteen rauhoittamikseksi Roh lupasi tehdä uudistuksia demokratian lisäämiseksi, joihin kuuluivat muun muassa presidentin virkakauden lyhentäminen viiteen vuoteen ja suorat presidentinvaalit. Myös Chun oli pakotettu hyväksymään tämä ohjelma. Roh valittiin presidentiksi vuoden 1987 vaaleissa ja hän aloitti toimikautensa helmikuussa 1988. Vallansiirto oli ensimmäinen rauhanomaisesti tapahtunut vallanvaihto Korean tasavallan historian aikana.[20]

Demokratisoituminen – kuudes tasavaltaMuokkaa

Roh Tae-woo saavutti suosionsa vaalilupaustensa, mutta osasyynä oli myös opposition hajanaisuus. Presidenttinä Roh edusti maltillista linjaa ja hänen aikanaan politiikka alkoi avautua. Vapautuneessa poliittisessa ilmapiirissä Etelä-Korea isännöi myös vuoden 1988 kesäolympialaisia. Roh yritti vähentää armeijan valtaa maan hallinnossa ja uudistaa oikeuslaitosta. Poliittisen taistelun hillitsemiseksi Roh perusti merkittävimpien oppositiovoimien kanssa uuden Liberaalidemokraattisen puolueen (DLP). Uusi liittouma jätti kuitenkin keskusta-vasemmistolaiset oppositioon.[21][22]

DJP:n johtoon nostettiin Kim Young-Sam, josta Roh teki myös seuraajaehdokkaansa. Kim voitti vuoden 1992 presidentinvaalit ja hänestä tuli maan ensimmäinen siviilipresidentti vuoden 1961 jälkeen. Hän yritti edelleen heikentää armeijan poliittista valtaa, vapautti monia poliittisia vankeja ja hän ryhtyi myös korruption vastaisiin toimiin. Muun muassa hänen kaksi edeltäjäänsä Roh Tae-woo ja Chun Doo-hwan pidätettiin korruption vuoksi. Heidän oli onnistunut koota itselleen suunnaton omaisuus ja käyttää omaisuuttaan vastustajien ostamiseksi puolelleen. Syytteeseen joutuivat myös useat suuryritysten johtajat. Entisiä presidenttejä syytettiin myös Gwangjun verilöylystä ja vuoden 1979 vallankaappauksen väkivaltaisuuksista. Roh tuomittiin 17 vuoden vankeuteen ja Chun tuomittiin kuolemaan, mutta heidät armahdettiin myöhemmin. Syytökset korruptiosta koituivat myös Kim Young-Samin hallinnon kohtaloksi. Myönteinen kehitys maan poliittisessa ilmapiirissä keskeytyi, kun hallinnon vastaiset mielenosoitukset tukahdutettiin ja hallitus yritti ohjailla tiedotusvälineiden toimintaa. Lisää ongelmia Kimin hallinnolle toi Aasian talouskriisi vuonna 1997.[23][22]

Kriisien aikana käytiin myös presidentinvaalit, jotka voitti monivuotinen oppositiopoliitikko Kim Dae-jung. Pian virkaanastumisensa jälkeen hän armahti hyvän tahdon eleenä Rohin ja Chunin.[22] Hänen hallintonsa joutui heti ryhtymään toimiin Aasian talouskriisin selvittämisessä, eivätkä leikkaukset ja vyönkiristysohjelmat olleet omiaan nostamaan hallinnon suosiota ammattiyhdistysliikkeiden silmissä. Ulkopoliittisesti Kim Dae-jungin yritykset parantaa suhteita Pohjois-Koreaan huomioitiin Nobelin rauhanpalkinnolla.

Vuonna 2003 presidentiksi valittiin Roh Moo-hyun. Hän tuki voimakkaasti demokraattisia uudistuksia ja hän oli vakiinnuttanut asemansa vasemmistolaisten mielenosoittajien puolustajana. Hän joutui kuitenkin epäsuosioon kansalliskokouksen konservatiivisemman siiven kanssa ja hänet syrjäytettiin vähäksi aikaa virastaan. Vuonna 2007 presidenttinä aloitti Lee Myung-Bak.[22] Samana vuonna kasvoi myös Etelä-Korean painoarvo kansainvälisessä politiikassa, kun entisestä ulkoministeristä Ban Ki-Moonista tehtiin YK:n pääsihteeri.[24]

Vuonna 2012 maan presidenttinä aloitti entisen presidentti Park Chung-heen tytär Park Geun-hye. Hänen hallintonsa joutui kritiikin kohteeksi vuonna 2014, kun Incheonin ja Jejun saaren välillä liikennöinyt matkustaja-alus Sewol upposi. Kriitikot syyttivät hallintoa siitä, että turvallisuusmääräyksiä ei oltu noudatettu, sillä teollisuuden ja lainsäädäntöelimen välit olivat liian läheiset. Myöskin maan hallinnon hidasta reagointia onnettomuuteen kritisoitiin. Park Geun-hyen kohtaloksi koitui myös sekaantuminen korruptiovyyhtiin, mikä johti hänen erottamiseensa vuonna 2017. Ennenaikaisten vaalien jälkeen presidentiksi valittiin Moon Jae-in.[22]

Demokratian ongelmista ja poliittisista kriiseistä huolimatta Etelä-Korea on noussut yhdeksi Aasian johtavista talouksista.[24]

LähteetMuokkaa

  • Vesterinen, Ilmari; Janhunen, Juha; Huotari, Tauno-Olavi: Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan. Suomentanut  . Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-797-8.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Kiljunen, Kimmo: Valtiot ja liput, s. 396-401. Otava, 2002. ISBN 951-1-18177-7.
  2. Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.169-170
  3. Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.170-172
  4. a b Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.172-174
  5. South Korea Under United States Occupation, 1945-48 U.S. Library of Congress. Viitattu 15.1.2020. (englanniksi)
  6. Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.178-180
  7. a b c The Syngman Rhee Era, 1946-60 U.S. Library of Congress. Viitattu 15.1.2020. (englanniksi)
  8. a b Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.217-218
  9. a b c d Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.218-219
  10. a b c d e f g h i j k l m n Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.219-222
  11. a b c d e f The Democratic Interlude U.S. Library of Congress. Viitattu 15.1.2020. (englanniksi)
  12. a b c PARK CHUNG HEE, 1961-79 U.S. Library of Congress. Viitattu 15.1.2020. (englanniksi)
  13. a b c d e f The Military in Politics U.S. Library of Congress. Viitattu 15.1.2020. (englanniksi)
  14. a b c d Economic Development U.S. Library of Congress. Viitattu 15.1.2020. (englanniksi)
  15. Society under Park U.S. Library of Congress. Viitattu 15.1.2020. (englanniksi)
  16. a b c d e f g h Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.222-224
  17. a b c THE TRANSITION U.S. Library of Congress. Viitattu 15.1.2020. (englanniksi)
  18. The Kwangju Uprising U.S. Library of Congress. Viitattu 15.1.2020. (englanniksi)
  19. The Chun Regime U.S. Library of Congress. Viitattu 15.1.2020. (englanniksi)
  20. a b The Fifth Republic Encyclopaedia Britannica. Viitattu 15.1.2020. (englanniksi)
  21. Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.224-225
  22. a b c d e The Sixth Republic Encyclopaedia Britannica. Viitattu 15.1.2020. (englanniksi)
  23. Korea - Kolme ovea tiikerin valtakuntaan, s.225-226
  24. a b Wissen Media Verlag GmbH Gütersloh/München: Maailmalla Aasia, s. 36-43. Saksa: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33474-41.